Pysäköintipaikkahan se siinä!

Edellisessä postauksessa arvuuttelemani "pannulapun" kuviointi oli, kuten nimimerkki Väikeproua aivan oikein tiesi, liikenteeseen liittyvä. Tiehallinnon sivulta voi tarkistaa, että kyseessä on pysäköintipaikan merkki. Tai siis etäisesti sitä muistuttava...

Liikennemerkkiaskarteluinnon sain ostamastani virkkauskirjasta, jossa oli virkattuna kielletyn ajosuunnan liikennemerkki. Hilpeä idea, tuumasin minä ja painuin Tiehallinnon sivuille. Koska minulla oli sinistä ja valkoista lankaa, päädyin tuohon pysäköintimerkkiin. Mutta ajatelkaa, kuinka hienoja olisivat esimerkiksi taajama- tai raitiovaunukaista päättyy -patalaput!

T hypisteli päivällä itselleni virkkaamaani kännykkäpussia ja toivoi, josko voisin virkata hänellekin oman. Mies sai äsken oman kokosinisen nyssäkkänsä.

Käsityöhenkiseen päivään tuo harmia J:n nuha. Poika heräsi tosi tukkoisena aamulla. Päivä meni mukavasti, kun sai olla enemmän pystyasennossa, mutta jo päiväunilla oli kränää ja köhinää, kun nenä meni makuulla tukkoon. Yöksi virittelimme kirjat sängyn pääpuolen jalkojen alle. Lisäksi sängyn päätyyn laitettiin sukassa roikkumaan paloiteltua valkosipulia toivoen, että kynsilaukan tuoksu auttaisi pitämään röörit auki (ja noidat poissa). Joka tapauksessa luulen, että luvassa on ei-niin-hyvä-yö.

Tumpelon virkkaajan tunnustukset

Joskus mietin, voisinko kerrankin ottaa aivon käteen ja ajatella. Sitä olen pohdin vakavasti siksi, koska tajusin tilanneeni lankakaupasta kaksinkertaisen määrän mattolankaa tarpeeseen nähden ja koska ymmärsin, että akryylilanka ei sovi patalappuun, ellei sitten halua, että lappu sulaa kattilan kylkeen kiinni.

Joka tapauksessa näette kuvassa tämän viikon kätteni jälkeä. Pohjalla on vielä kesken oleva petrolinsininen matto, joka päätynee kylpyhuoneeseen. Kaupassa oli lankaa tuohon asti ja minulla on lisälankatilaus sisässä, mutta torvelona tilasin lankaa aivan hirvittävästi liikaa. Haluaisiko joku virkatun petrolinsinisen maton?

Maton päällä on sinivalkoinen lärpäke, josta piti tulla patalappu, mutta joka päätyi vain virkkausharjoitukseksi, koska lanka siis oli tekokuitua. Nauroin T:lle, että patalappusuorituksellani olisin saanut ala-asteen käsitöistä tuskin seiskaa enempää, sillä lapun reunat mutkittelevat kuin kylätie, enkä noita valkoisia länttejäkään saanut yhtäkään suoraan.

Mutta suuri kysymys: tajuaako joku, mitä patalappu väreineen ja kuviointeineen esittää?

Kolmantena kuvassa on erinomainen opaskirja nimeltä "Heegeldamine" eli Virkkaaminen, joka osui käsiin Kaubamajan kirjaosastolla. Totesin lyhyen selailun jälkeen, että se on tismalleen sellainen kirja, jota tässä kohtaa tarvitsen. Olen nyt jo oppinut siitä vaikka mitä. Kirjan opettavaisuuden syy lienee siinä, että se on tarkoitettu peruskoulun 4. - 9.-luokkalaisille...

Ensin mennään saunaan ja sitten syödään vasta

Ei käynyt ovella alkuillasta puolalaista taulukauppiasta, vaan kävi vihtakauppias. T teki kaupat kahdesta vihdasta, á 15 kruunua (vähän alle euro), ja nyt on hyvin saunonut olo. Ihan ok vihta näin loppukesäiseksi pieksentävälineeksi.

Sauna tuli tarpeeseen, sillä J, I ja minä jäimme kaatosateen alle kauppareissulla. Viime päivät on satanut lähes taukoamatta ja tänään sitten vain otin iltapäivällä riskin ja lähdin sateettomana hetkenä käymään postissa (Aitoo, olympiaveikkauspalkinto on lähtenyt!) ja kaupassa. Venytin tuuria liian pitkään, sillä vartti ennen kotiin tuloa taivas repesi. J pysyi vaunun suojissa kuivana, paitsi alapuolelta, sillä pissat tulivat läpi. Siinäpä sitten kotona vaihdettiin kumpikin kaikki vaatteet sillä aikaa, kun T kolmen suuren pyyhkeen voimin koetti saada koiraa kuivaksi.

Kihnussa juhlitaan häitä kolme päivää

Jos T:n kanssa päättäisimme Kauniiden ja rohkeiden tyyliin uudistaa vihkivalat, niin haluaisin tehdä sen Kihnun saarella ja kihnulaisin hääperintein.

Kihnu on pikkuruinen, hieman yli 600 asukkaan saari suunnilleen Pärnun edustalla. Pienuudesta huolimatta paikalla tuntuu olevan elinvoimaa rutkasti kokoaan enemmän. Siitä kertoo esimerkiksi se, että kihnulainen kansanperinne kuuluu UNESCOn henkisen maailmanperinnön luetteloon (vai miksi sitä suomeksi sanotaan...?). Tästä olin aiemmin kuullut, samoin siitä, että Kihnulla naiset oikeasti kulkevat arkisin upeissa villaisissa kansallispuvun hameissa ja että kihnulaisnaisten tavallinen kulkuneuvo on moottoripyörä.

Sitä en kuitenkaan tiennyt ennen eilistä Eesti Päevalehden juttua, että kun Kihnulla juhlitaan häitä, siellä todellakin juhlitaan häitä, kokonaista kolme päivää.

Ennen häitä kuitenkin pidetään kosintapidot, johon sulhanen tuo kosijan viinat ja morsian valmistaa ruuat. Pidoissa sulhasen pitää mm. etsiä omaa morsiantaan huivipäisten kylän tyttöjen joukosta. Varsinaiset häät pidetään yleensä vasta kosintapitoja seuraavana kesänä.

Kolmipäiväisen hääjuhlinnan ensimmäisenä päivänä juhlaväki viettää aikaa niin morsiamen kuin sulhasenkin kotona. Morsianta valmistellaan juhlakuntoon ja kapiokirstu viedään sulhasen kotiin.

Toisena päivänä on hääsauna ja kolmantena siivotaan yhdessä juhlaväen kanssa tuopin jäljet.

EP kirjoitti kihnulaishäistä siksi, että Kihnun kunnanvaltuusto maksaa tukea niille kihnulaispareille, jotka haluavat järjestää häänsä perinteisesti. Perinteiset häätavat ovat vaarassa kadota, sillä kuten kaikkialla, pariskunnat elävät yhä enemmän avoliitossa. Viime vuonna Kihnulla järjestettiin vain kahdet perinteiset häät.

Kihnun kunta maksaa hääparille 100 kruunua (hieman alle 7 euroa) häävierasta kohden sillä edellytyksellä, että vieraita on 250 - 300 henkilöä ja että juhla kestää vähintään kaksi päivää. Lisäksi kymmenestä alkuperäisestä häärituaalista pitää juhlissa olla vähintään kahdeksan.

Mutta ei huolta, ei me olla Ridgen ja Brooken/Taylorin/Carolinen/muu, mikä tavoin lähdössä tuijottamaan toisiamme silmiin hiekkarannalla :) Sen sijaan Kihnu kyllä menee suunnitelmissa olevien matkakohteiden listalle.

Palkintoesittely

Ei tämä ehkä ihan olympiamitali ole, mutta suun saa makeaksi. Suuren olympiaveikkauksen palkinto on siis virallisen valvojan toivomuksesta Kalevin tehtaanmyymälän suklainen koirafiguuri. Koska palkinnon saaja on ihan aikuinen ihminen, matkaan lähtee vielä suklainen Vana Tallinn. Kuvassa näkyvät varpaat eivät kuulu palkintoon. Koetan saada paketin huomenna liikkeelle.

Lähipäivinä luvassa juttua muun muassa Kihnun saaren hienoista hääperinteistä ja ihmettelyä siitä, mikä kumma on Talsinki.

Veikkauksia tulee ehkä myöhemmin lisää, jos sattuu jokin hyvä aihe vastan. Toki myös lukijakunta voi sitä ehdottaa!

Olympiaveikkauksen loppupeleissä voi vielä käydä katsomassa, mitä kukin veikkasi ja mitä jälkipuheita tuli esitettyä. Keskustelu löytyy tästä.

Ai niin, Eesti Päevaleht kertoi pari päivää sitten, että New York Times oli olympiavoiton jälkeen haastanut Gerd Kanterin kokeilemaan, kuinka pitkälle lentää mm. kaali, kala, sardiinipurkki tai keksi. Kanter oli pokkana heitellyt kaikkia. Voiton vei sardiinipurkki, joka lensi 51 metriä ja lehti totesi, että tulos lienee sardiinipurkin heiton maailmanennätys.

Kun arvontalaulu raikaa

Onnea, Aitoo!

Lahden takana -blogin olympiaveikkauksen voittaja on selvinnyt. J:n koura kaapaisi ensimmäisenä otteeseensa nimimerkki Aito(o)n arvontakupongin. Kalev-paketti lähtee siis sinne suuntaan. Tänne tulee vielä myöhemmin kuva palkinnosta, jotta kaikki voivat kadehtia.

Muut neljää mitalia veikkaneet, Jenni Tampereelta ja T Lundosta jäivät tällä kertaa nuolemaan näppejään. Toki voi tehdä protestinkin, sillä nelijalka-Aulis ei ollut arvontatilanteessa paikalla, vaan oksentamassa takapihalla.

Valokuvat ikuistivat arvontatilanteen. Ensin onnetar tarkisti avonaiset arvontalipukkeet, jonka jälkeen avustaja taitteli ne pienemmiksi ja lopullinen arvonta voitiin suorittaa.

Suuri kiitos kaikille osallistujille!

Arvontoja odotellessa

Olympialaiset ovat ohi ja huomenna on aika arpoa suuren kisaveikkauksen voittaja. Arvonnaksi siis menee, sillä neljän mitalin veikkaajia oli useampia.

J toimii onnettarena ja virallisena valvojana on vaistojen Karpaatit, nelijalkainen Aulis Gerlander, jäsen I.

Ihan vain tiedoksi, että virkkauskohtaus ei ole mennyt ohi vieläkään. Mittailin juuri, onko ruokapöytään tuleva tabletti jo tarpeeksi iso ja ompeluskoriin on syntynyt läjä erilaisia kuusenkoristeita. Tänään etsin netistä Tallinnan lankakauppoja, ja jos vain on intoa, niin matkaamme niistä yhteen huomenna J:n kanssa. Kyllä mä olen koettanut muistaa lääkkeeni syödä...

Urheilun ykköset

Tässä kisoja katsellessa tulee mietittyä, miltä erilaiset urheilumuodot näyttävät, kuulostavat ja vaikuttavat. Tässä puhtaasti omiin mieltymyksiin perustuva lista kaikenlaisista asioista. Olisiko blogin arvoisilla lukijoilla omia ehdotuksiaan ja lisäyksiään?

Kaunein liike urheilussa: Korkeushyppääjän floppaus. Sulava muljahdus riman yli on tavattoman hieno. Floppauksen kanssa kilpailee taidokas pika-aitajuoksijan tekniikka. Tähän olisi kyllä lisätä paljon muutakin.

Uskomattomimpia refleksejä vaativa laji: Pöytätennis. Ei voi käsittää, miten huiput voivat olla niin nopeita.

Kaikkein työläimmältä näyttävä laji: Kanadalaiskajakkimelonta. Katsojalle tulee veren maku suuhun jo parin melan vedon jälkeen.

Kaikkein pelottavin laji: Uimahyppy. Joka kerta pelkään, että hyppääjä lyö päänsä lautaan.

Tylsin katsottava televisiosta: Purjehdus ja kouluratsastus. Purjehdus luultavasti siksi, että en ymmärrä siitä kertakaikkisen mitään. Kouluratsastus siksi, että vaikka hevoset ja liikkeet ovat upeita, laji vain on unettavan tylsää katsottavaa.

Hermoja raastavin katsojalle: Kaikki ammuntalajit. On lähes mahdotonta katsoa, kun tietää, että seuraava laaki voi mennä kympin sijasta neloseen tai olla osumatta kiekkoon.

Raain laji: 50 km:n kävely. Ei sen pitäisi olla ihmisen hommaa.

Kaunein urheilijan vartalo: Seiväshyppääjillä, sekä miehillä että naisilla. Täydellinen yhdistelmä sulavuutta ja lihaksikkuutta.

Hienoin laji: Kuten kaikki polttareissani olleet tietävät, kaikkein hienoin laji on paini. Mies miestä vastaan ilman mitään härpäkkeitä. Vaikka kannatankin sitä, että naiset tulevat mukaan aiemmin vain miesten harrastamiin lajeihin, niin en voi mitään sille, että naisten paini näyttää koomiselta.

Ei voi käsittää

Kisastudiosta taas päivää.

Urheilukisoissa, jopa olympialaisissa, toistuu aina ilmiö, joka ei mene kaaliin. Juoksija juoksee ja kun loppusuoralla huomaa olevansa vaikkapa kärkikolmikossa, hiljentää vauhtiaan niin, että takaa tullaan ohi. Siinä sitten ihmetellään, kun mitalia ei tullutkaan.

Äsken meinasi brittien viestijoukkueelle käydä ohkaisesti, kun ankkuri alkoi alkuerissä suunnilleen kävelemään monta kymmentä metriä ennen maalia. Maalikamera pelasti joukkueen loppukilpailuun.

Mitä ihmeen touhua tuollainen on? Miten ammattiurheilijat voivat löysäillä noin? Olympialaisissa ollaan eikä koulujen välisissä, joten jospa hölläisi sitä vauhtia vasta maaliviivan jälkeen.

Kyllä jos minä olisin tuolla, niin...:)

Pienen ihmisen isot teot

Eiköhän ole oikeutettua, että J:n kuulumisillekin annetaan kokonainen oma postaus.

Viime päivät ovat olleet jälleen jonkinlaisen kasvupyrähdyksen aikaa. Pojan ääntelyyn on tullut uutta, mahalleen kierähtämisen lisäksi alkaa onnistua myös palaaminen selälleen ja alkaapa pojasta vähitellen myös kuoriutua pieni rapu, kun hän on aloittanut liikkumisen pakittamalla. Leikkimatto ei tahdo riittää, kun siltä joko kieritään tai peruutetaan pois.

J juttelee oikeastaan kolmella tavalla. Pitkään ykkösääntelynä on ollut valtava huulten pärinä, jossa kuola lentää kaaressa. Sen lisäksi ääntelyrepertuaariin tuli pari viikkoa sitten mukaan hellyttävä brumm, brumm -pärinä. Se kuulostaa hauskalta vaikkapa autossa, kun turvakaukalosta kuuluu auton hurinan lisätehosteeksi bruminaa.

Kolmas tapa on aivan uusi, sillä tajusin eilen kävelyllä, että vaunuista kuului taas uusi ääni, kun J katseli maisemia ja huuteli "mämmämmää". Tähän aamuun mennessä olivat ä:n pisteet pudonneet pois ja poika jutteli "ammammaa".

J:n suosikkileluja ovat äitiyspakkauksesta saatu punavalkoinen helistin, serkkupojalta saatu purulelu ja jossakin mainospaketissa tullut rapiseva kukka. Nämä kaikki menevät sopivasti suuhun ja niitä J jaksaakin välillä purra ja hypistellä todella pitkiä aikoja. Tärkeimmät esineet lienevät kuitenkin tutti ja tuttinauha. Tutin poika on vähitellen oppinut laittamaan itse suuhun.

Laulaminen on J:stä tosi kivaa, tai siis sen kuunteleminen. Jos poika kitisee harmissaan, sen yleensä katkaisee välittömästi laulu. Osaan ihan häpeällisen vähän lastenlauluja, joten olisi pakko hankkia vähän levyjä ja laulukirjoja, jotta voisi hoilata muutakin kuin sarjan "Leipuri Hiiva" - "Kas metsämökin ikkuna" - "Pieni ankanpoikanen".

Ihan kaikki laulu ei toimi. T alkoi pari päivää sitten laulaa pojalleen Hopeista kuuta kovin romanihenkisin vibratoin. J:n alahuuli meni mutruun noin kolmen sekunnin jälkeen ja sitten tuli parku. Tango ei sitten vielä ollutkaan hyvä juttu...

Kuvassa etualalla J:n suosikit purulelu ja helistin. Mukaan pääsivät myös kumiankka sekä lehmähelistin. Kuvauspaikkana on J:n kisastudiopeitto, jolla on lojuttu viimeiset puolitoista viikkoa .


PS Aerobisen kuntoharjoittelun ja hapenottokyvyn lisäämisen vinkki kaikille vanhemmille: moppaa lattiaa ja laula lapselle samaan aikaan. Minusta ei kyllä tulisi lavalla sinkoilevaa rokkitähteä, sillä jo pelkkä moppauksen ja lastenlaulun yhdistelmä saa puuskuttamaan.

Öölaulupidu

Jäsen T. ja satatuhatta eestiläistä vietti puolet viime yöstä Laululavalla nostattamassa henkeä. Oli hämmentävä tilaisuus. 3000 kuorolaista ja house-bändi lavalla, värivaloja ja ilmapalloja ja varsinainen meri sini-musta-valkoisia lippuja. Niitä liehuttamassa olivat kaikki vauvasta vaariin - kokonaisia perheitä, nuorisoa, vanhoja pariskuntia... pienimmät pilkkivät viltillä istuen, vanhemmat nojailivat toisiinsa ja pitivät kädestä. Ja kaikki lauloivat, kymmeniä lauluja toivosta, vapaudesta, sorrosta ja selviämisestä. Jotkut piisit heti varoiksi kahteen kertaan.

Se oli täysin mykistävää. Ihmisten yhteinen, vahva ja ankara kokemus käsinkosketeltavana läsnä, niin että ikään kuin hävetti olla siinä tirkistelemässä. Aloitimme illan ruokapöydässä kolleegan ja tämän kavereiden seurassa - siinä karjalanpaistia georgialaisilla viineillä alas huuhdellessa kuultiin yksi jos toinenkin anekdootti vanhoilta ajoilta, ja nykyisiltä. Nyt se kaikki kuului ja näkyi siinä ympärillä ja kaikui sointuina ilmoille, ja minusta ei ollut liittämään ääntäni joukkoon. Minulle ne olivat kuitenkin vain toisen käden laulua. Kanssani olleet ystävät olivat eläneet sen kaiken.

20 vuotta sitten samassa paikassa laulettiin ryssää ulos. Kaikkia ei saatu, mutta systeemi sentään vaihtui. 40 vuotta sitten samaan aikaan ajelivat Tsekkoslovakiassa panssareilla, nyt Georgiassa. Tätä pidettiin varsin selkeänä esillä. Kellekään täällä ei ole jäänyt ryssän maskirovkan ja kaikenkattavan disinformaation luonne vieraaksi tai päässyt bilateraalisesti unohtumaan.



Konsertti eteni kuin pyhä toimitus, arvokkaasti ja sujuvasti, mutta rennosti. Kaljatelttoja ei näkynyt, eikä housuunsa tehneitä festarieläimiä. Ihmiset toivottelivat toisilleen "palju õnne", niin kuin kaikilla olisi syntymäpäivä. Presidentti puhui puolen yön jälkeen, puhui potuista pottuina, sai rokkitähden aplodit ja raikuvat "elagu Eesti" -huudot. 70 kilometriä pohjoisempana hymistellään ja piilotetaan päätä hiekkaan parhaaseen YYA-henkeen.

Ei Ilveskään kuitenkaan mikään koko kansan presidentti ole. Kaasmaalasilla ("maanmies", siis ryssä) ei tietenkään ollut tilaisuuteen mitään asiaa, ja lauluohjelmasta ei ole ainakaan vielä vaivauduttu karsimaan yhtään piisiä, joissa ehdotetaan erilaisia loppuratkaisuja vaikkapa Lasnamäen suhteen. Mitä tämän maan pitäisi tehdä, että saisi asukkaitaan nyt edes lähennettyä toisiinsa?

Täällä on ihmisillä kaksi täysin erillistä rinnakkaistodellisuutta. Ummikkokaasmaalaset ovat täysin Venäjän propagandamedian armoilla. Mitään konkreettista ohjelmaa integraation parantamiseksi ei oikein ole havaittavissa. Siitä ei hyvä heilu, vaikka kyllä ryssään Eestissä pätee ihan sama juttu kuin ennen muinoin suomalaiseen pappiin ja kommunistiin: kaikki kovasti ylistävät rajantakaista, mutta sisimmässään pelkäävät syvästi sinne siirtymistä ja välttävät sitä viimeiseen saakka.

Nykyinen meno antaa ryssälle kaikki pelikortit jatkaa Pronssiyön tyyppisiä nashiprovokaatioita, pelata separatismileikkejä ja suunnitella monenmoista rauhanturvaamista. Ei niitä voi tuonne Narva-joen rantaankaan muiluttaa. Ja siinä menisi muutama todella mukava, taitava ja sympaattinen kolleega samalla.

Nimet kirjoissa ja laulujuhlia odotellessa

Merkkipäivä tämäkin: J ja minä olemme saaneet tänään virolaiset henkilötunnukset. Lisäksi olemme saaneet henkilökorttihakemuksemme lopultakin liikenteeseen.

Tämä vaati uuden käynnin jo aiemmin mainitsemassani kaupunginosamme hallintovirastossa, josta lähdimme henkilötunnukset mukanamme. Korttia varten sekä J:n että minun täytyi käydä passikuvassa. Uskomatonta kyllä, J:n kuvaaminen kesti vain noin 15 sekuntia. Kuvaaja ei aikaillut hommassa ja J oli niin kiinnostunut edessään heiluvasta sedästä, että paikalleen hiljeneminen ja kameran tuijottaminen ei ollut ongelma. Kuvasta tulikin todella hyvä.

ID-korttia käytiin hakemassa maahanmuuttovirastossa, jossa sielläkin palvelu oli ilahduttavan ystävällistä. Ripaus neuvostomeininkiä asiointihetkeen saatiin, kun minun piti siirtyä maksamaan korttimme palvelutiskin toiseen päähän toiselle tädille ja palata sitten ensimmäisen tädin luokse, jonka kanssa varsinaiset paperityöt tehtiin. Mutta ei valittamista, homma sujui hyvin.

Nyt en sano olympialaisista mitään, sillä tänään en tainnut töllöttää ruutua edes kahta tuntia. Säälittävää. ;) Harmittaa kyllä vähän, sillä olisin halunnut kuulla, miten stadion hiljeni Liu Xiangin lakoamisen edessä. Enpä haluaisi olla urheilutähti 1,3 miljardin asukkaan maassa.

Mutta hei, huomenna on luvassa taatusti unohtumaton elämys, josta kylläkin pääsee perheestämme osalliseksi vain T. Huomenna Tallinnassa järjestetään laululavalla yölaulujuhlat, Öölaulupidu, jotka alkavat illalla klo 21 ja jatkuvat ainakin aamukolmeen. Ajankohta liittyy oikeastaan seuraavaan päivään, keskiviikkoon, jolloin on valtiollinen juhlapyhä, taasiseseisvumispäev eli uudelleen itsenäistymisen päivä. 20.8.1991 Viro irtaantui Neuvostoliitosta. Silloin myös pidettiin ensimmäiset yölaulujuhlat. Huominen on yksi Viron itsenäisyyden 90-vuotisjuhlavuoden tärkeimmistä tapahtumista. Sakkia laululavalle tulee todennäköisesti kymmeniä tuhansia.

Yölaulujuhlalla on massiiviset nettisivut, josta mm. löytyy juhlassa laulettavien laulujen sanat ja nuotit. Mieskuoroharrastajat voivat vaikkapa alkaa kerrata Hakkame mehed minema -biisin stemmojaan.

J ja minä jätämme laulujuhlan väliin (kyllä, kirpaisee aivan järkyttävästi!), mutta T saa dokumentoida tapahtumaa.

Mistä saa Murofushi-fanijulisteita?

Olympiakisojen ylivoimaisin urheilija on japanilainen moukarinheittäjä Koji Murofushi. Hän nimittäin pesee salskeudessa kaikki muut urheilijaäijät aivan suvereenisti. Sääli ettei mitalia tullut, mutta kunhan edestä taas kärähtää pari valkovenäläistä, niin ehkä sitten myöhemmin. Miehellä on muuten komeat omat nettisivut osoitteessa www.kojimurofushi.net. Oheisessa kuvassa Koji on kaiketi joidenkin MM-kisojen aikaisessa japanilaismainoksessa. (Kuva on täältä.)

Harvemmin on kamalan harmissaan ulkomaisten urheilijoiden puolesta, mutta jenkkiampuja Matthew Emmonsin uskomaton kämmäys sai kyllä tämän penkkiurheilijan kaikki myötätuntopisteet. Uskaltaakohan mies lähteä enää kolmansiin olympialaisiin koettamaan?

Stén - Nieminen-kaksikko oli aivan loistava! Lisäksi ovat tosi tervepäisen oloisia urheilijoita. Toivottavasti menestyvät jatkossakin ja malttavat pysyä pois Suomi Soffan (vai oliko ne Maskun?) maailman rumimmista sohvamainoksista.

****

Nyt löytyi virkkauslankaa! Erikoisliikettä ei löytynyt, mutta lähi-Prisman kodintarvikeosastolta löytyi muutaman peruslangan kokoelma. Pari kerää lähti mukaan. Yksi kuusenkoriste syntyi jo, ja toisesta väristä on pöytätabletti hyvällä alulla. Oli muuten uskomattoman paljon helpompaa virkata sileällä kunnon langalla kuin noilla pörröisillä villasukkalangoilla, joilla tämän käsityökohtauksen alkuoireita olen taltuttanut.

Eikä tässä vielä kaikki. Ostin lankojen kanssa elämäni ensimmäistä kertaa käsityölehden. Lehti oli suomalainen Moda, joka oli tällä kertaa virkkauksen erikoisnumero. Näyttää siltä, että Virossa myydään lähinnä suomalaisia käsityölehtiä. Eipä taida lukijamarkkinoissa ihan riittää massaa virolaiselle ompeluslehdelle. Tai sitten se johtui siitä, että asioin Prismassa.

Tallinna, olympiakaupunki

Otin joskus elämäni luultavasti täysin mahdottomaksi tavoitteeksi vierailla kaikissa kaupungeissa, joissa olympiakisoja on joskus ollut. Muutamassa olen käynyt ja jokin aika sitten tajusin, että minähän asun olympiakaupungissa!

Jep, kuten monet hyvin tietävät, Moskovan 1980 kesäolympialaisten purjehdukset kisattiin Tallinnan edustalla. Olympiaregatta alkoi 20.7.1980 ja päättyi kymmenen päivää myöhemmin. Tänään oli Eesti Päevalehden Laupäev-liitteessä juttu regatan ajoista.

Raekojan aukiolla paloi olympiatuli, Piritan olympiasatamassa nostettiin olympialippu ja kauppoihin alkoi ilmestyä neuvostoajalle uskomattomia tuotteita, kuten Fanta-limsaa ja Camel-tupakkaa. Tapauksen kunniaksi kaupunkiin nousi Olümpia-hotelli, rakennettiin Piritaan menevä tie ja silta sekä yksi Tallinnan tunnetuimmista nähtävyyksistä, Teletorni. Tallinnan lentokentän nykyäänkin käytössä oleva terminaalirakennus tehtiin olympialaisiin.

Valtavat rakennustyöt vaativat paljon työvoimaa, jota Neuvostoliitossa piisasi. Piritan siltaa olivat rakentamassa azerbaidzhanilaiset ja keskustassa vanhoja rakennuksia purkivat ja uutta tekivät puolalaiset.

EP:n jutussa muistelee olympialaisten aikaa mm. Juhan Unger, joka tuolloin oli neuvosto-Viron olympiakomitean jäsen. Unger kertoo, että olympiakylän ruokatarjoilut olivat tuon ajan olosuhteet huomioiden "fantastisen hyvät". Oli savustettua ankeriasta ja muuta herkkua. Osa tarjottavasta ruuasta oli tuotu Suomesta.

Ruokailuun liittyi Ungerin mukaan myös vaivaannuttavia hetkiä. Osa Neuvostoliiton joukkueen purjehtijoista tuli syömään muovipussien kera. He ottivat tarjottimilleen suuret annokset ruokaa, menivät pöytään ja tyhjensivät herkut muovipussiin. Ja sama uudestaan. Selvisi, että monella neuvostopurjehtijalla oli perheensä mukana Tallinnassa ja urheilijat veivät heille ruokaa, sillä perheillä ei ollut lupaa aterioida olympiakylässä.

Kuvassa tietenkin hotelli Olümpia. (Kuva on tästä.)

Virolaiset syyttävät Venäjää, Viron venäläiset Georgiaa

"Palju õnne, Gruusia!" eli paljon onnea Georgia huusi torstainen Eesti Päevaleht kannessaan. Georgialaiset urheilijat olivat edellispäivänä voittaneet kaksi kultamitalia Pekingissä eikä virolainen sanomalehti peitellyt iloaan.

Virossa on hieman yli 1,3 miljoonaa asukasta. Heistä n. 67 % on virolaisia ja n. 26 % venäläisiä (tieto täältä). Tallinnan asukkaista virolaisia on n. 54 % ja venäläisiä n. 37 %. Venäläiset eivät siis ole Virossa mikään pieni ja näkymätön vähemmistö, vaan lähes kolmannes kansasta. Voin käydä kaupassa, enkä välttämättä kuule reissulla sanaakaan viroa.

Eipä siis ihme, että Georgian kriisi (millähän nimellä sitä pitäisi poliittisesti korrektisti kutsua?) mietityttää virolaisia ja Viron poliitikkoja melkoisesti.

Torstain Eesti Päevalehdessä julkaistiin lehden teettämä kiintoisa tutkimus siitä, kenen syyksi virolaiset ja Viron venäläiset Georgian sodan laittavat. 47 % virolaisista on sitä mieltä, että sota on Venäjän syy. Viron venäläisistä puolestaan 52 % on sitä mieltä, että sota on Georgian syy. Mielipiteet siis eroavat kuin yö ja päivä.

Jutussa haastatellut eri tutkijat ja professorit tuovat esiin se, kuinka hurjan paljon tiedotusvälineet vaikuttavat siihen, miten ihmiset sotatilanteen näkevät. Vironkieliset tiedotusvälineet ovat yksiselitteisesti Georgian puolella. Viron venäläiset taas seuraavat venäläisten tiedotusvälineiden uutisointia. Pääministeri Ansip sanoo jutussa, että venäläisten tv-kanavien uutisista ei voi nähdä, kuinka eri maat tukevat Georgiaa ja protestoivat Venäjän voimankäyttöä vastaan. Tavallinen Viron venäläinen arvelee, että Venäjän on taisteltava, jotta se välttäisi humanitaarisen katastrofin.

Tutkimus osoitti myös, että virolaiset olivat huomattavasti Viron venäläisiä enemmän huolissaan siitä, että kriisi voisi laajeta myös Baltian maihin.

Huolestuttavinta kuitenkin taitaa olla se, että virolaisista 23 % ja Viron venäläisistä 25 % ei osaa sanoa juuta eikä jaata siitä, mikä sodan syynä on tai mitä sodasta pitäisi olla mieltä. Tutkijat katsovat tässäkin asiassa tiedotusvälineisiin. He arvelevat, että median analyysit ja asiantuntijoiden kommentit eivät ole taviskansalaiselle riittävän selkeitä, oli sitten viron- tai venäjänkielinen.

Niinpä niin. Kun päivystävän dosentin jorinoista ei oikein ymmärrä, on helppo vain kohautella olkapäitään ja olla olematta mitään mieltä. Siitä taas syntyy lammaslauma, jota vallan kahvassa olevien on pelottavan helppo ohjailla. Tiedotusvälineet saisivat tehdä tiedottamisestaan selkeämpää ja taviskansalainen voisi joskus vaivautua ottamaan asioita vähän paremmin selvää. Harmillisen vaivalloista kummallekin osapuolelle, mutta uskoisin, että pidemmän päälle kannattavaa.


(ajastettu postaus)

Viron hyvä urheilupäivä

Virolaiset voivat huokaista helpotuksesta: tulihan se olympiamitali. Soutukaksikko Jüri Jaanson ja Tõnu Endrekson kiskoivat hetki sitten hienosti hopealle. Kultaakin kyllä kovasti täällä odoteltiin, mutta hyvä näinkin. Ainakin nettilehtien keskustelupalstoilla kansa on aivan innoissaan. "Jumal tänatud, me kõik oleme nii uhked!" eli Luojan kiitos, olemme kaikki niin ylpeitä, huokaisi eräskin nettikeskustelussa juhlinut.

Jaanson on kyllä kova luu, sillä hän on yli neljänkymmenen ja voitti ekan MM-mitalinsa yksinsoudussa jo vuonna 1989 Neuvostoliiton joukkueen jäsenenä. Nettikeskusteluissakin häntä fanitetaan kovasti. "Jaanson on fenomen, müts maha" eli Jaanson on ilmiö, lakki pois päästä, todettiin verkossa.

Huomenna Virossa saadaan varmaankin juhlia taas mitalia, sillä kiekkoässä Gerd Kanter heitti itsensä finaaliin. Hän taisi kuitenkin aiheuttaa virolaisille jo vatsahaavan alun, kun eka heitto oli aika surkea. Toisella kuitenkin karsintaraja ylittyi.

Tallinnassa vain sataa, sataa ja sataa. Mitäpä tässä ihminen muutakaan voi kuin katsoa kisoja :)

****

Pari sanaa J:stäkin, joka parhaillaan viihdyttää itseään omalla kisastudiopeitollaan. Mahalleen kääntymisen oppiminen lienee aiheuttanut sen, että öihimme on alkanut tulla aika paljon enemmän elämää. Poika heräilee vähän väliä, kun ei unissaan oikein tiedä, olisiko mahallaan vai ei.

Kylpyyn J pääsee joka toinen päivä. Jos absoluuttista iloa voisi jotenkin mitata, niin kylpytilanteessa se varmasti on läsnä. Viisikuukautisen pojan riemu vedestä näkyy ja tuntuu. Koska poika pärskii innoissaan melkein kaiken veden ammeestaan, on pitänyt kehittää kylpytekniikka, jotta koko kylppäri ei lainehtisi. Laitan ammeen suihkukaappiin ja istun itse lypsyjakkaralla kaapin ulkopuolella. Kamalan hankalaa kylvettäjälle, mutta näin laiska siivooja säästyy ainaiselta lattian kuivaamiselta.

Hyvä palvelu - aina iloinen yllätys

Jotta en täysin muumioituisi kisastudioon, on pitänyt hieman ponnistaa ulkosallekin.

Eilen J ja minä olimme vallan tärkeillä asioilla, kun kävimme "linnaosavalitsuksessa" eli kaupunginosan asioita hallinnoivassa virastossa. Sain vihdoinkin aikaiseksi mennä hakemaan J:lle ja itselleni virolaista henkilökorttia. Tämä sirullinen "ID-kaart" on melkoinen mahtikortti, johon mm. ladataan lippuja kaupungin julkisessa liikenteessä matkaamista varten.

Virastomeininki jännitti hieman, mutta jännäfiilikset laukesivat jo ulko-ovella, kun vastaanottoaulassa oli mitä leppoisin vartijatäti, jolle piti esittää henkilöpaperit. Hän lupasi huolehti vaunuissa nukkuvasta J:stä ja punastellen kertoi, että kyllä hänkin oikeastaan muutaman sanan suomea osaa. Vieraalle ihmiselle en sentään poikaa halunnut jättää, ja kun J heräsikin jutustelumme aikana, nappasin pojan kainaloon ja rouva sai vahtia tyhjiä vaunuja.

Varsinaisella asiointitiskillä kohtasin ihailtavan asiallista ja maltillista palvelua tilanteessa, jossa huonosti kieltä osaavan maahanmuuttajan pitää täyttää aika monta lomaketta vääntyilevä lapsi sylissään. Korttiasia hoitui melkein loppuun saakka. Vielä täytyy viedä näytettäväksi vuokrasopimuksemme ja sitten korttihakemus lähtee liikkeelle.

Linnaosavalitsukselle siis pisteet, joita se on keräillyt kesän aikana muutenkin. On ilahduttavaa, että kaupunginosan asukkaita tiedotetaan heitä koskevista asioita. Kaupunginosallamme on oma sanomalehti, joka silloin tällöin ilmestyy postilaatikkoon (uutisista puolet viroksi ja puolet venäjäksi, tietty). Lisäksi valitsukselta tulee tiedotteita, kun alueella on menossa tietöitä, putkiremontteja tai muuta arkiseen elämään vaikuttavaa. Tällainen pienikin asukkaan huomiointi on hieno juttu ja auttaa osaltaan kotiutumisessa.

Tänään seikkailimme J:n kanssa oikein keskustaan asti, kun päätin lähteä metsästämään... no, arvatkaa, arvatkaa! - virkkauslankaa tietenkin! Koska minulla ei ollut hajua mistään erikoisliikkeestä, menin vain Viru Keskukseen pörräämään todetakseni, etten ainakaan tällä kertaa sieltä tai Kaubamajasta löytänyt langanpätkääkään. Todennäköisesti olin vain sokea.

Langanoston sijaan päädyin Kaubamajan kosmetiikkaosastolle ostamaan sampoota. Kyseinen osasto on, lainatakseni erään ystäväni kuvausta, vaikuttava. Uskoisin, että kriittisinkin kosmetiikankuluttaja löytää sieltä haluamansa. Sitä vain tuollaisissa paikoissa ihmettelee, onko oikeasti tarpeellista, että yksittäisellä meikkimerkillä on n. 50 eri poskipunasävyä, huulipunasävyistä puhumattakaan.

Kosmetiikan yksikköhinnathan ovat sitten aivan oma lukunsa. Kun katsoo vaikkapa pienen puuterikakkaran kilohintaa, voisi luulla, että rasiassa on vähintään kultaa.

Näitä mietin iltahetkellä, jolloin lapsi on kohtuullisen väännön jälkeen saatu nukkumaan ja uunissa paistuu viikonlopuksi lihamureketta eli kavereiden kesken elefantinköntsää. Jaksaa sitten huomenna jännätä, kuinka Evilän käy karsinnassa. Ja soutumitali tulee, siihen luotan.

Ylimmäisen virkkauksenvalvojan napakoru

Huijasin pari postausta takaperin, kun sanoin, että lanka on loppu. Löytyi vielä yksi kerä niin romantillista vaaleanpunaista pörrölankaa, josta syntyi kuvan härpäke, joka on ehkä vähän niin kuin rintakoru. Testaan sitä yhden takin rintapieleen, mutta luultavasti en kehtaa sitä julkisilla paikoilla käyttää. Ylimmäinen virkkauksenvalvoja sai kuitenkin valvoa laadun ensimmäisenä.

Joku varmaan miettii, että eipä tuokaan nainen tee mitään muuta kuin kirjoittaa blogiaan ja katsoo kisoja. No, tällainen miettijä on ihan oikeassa - en seuraavat puolitoista viikkoa aio muuta tehdäkään. Nyt on äitiysloman ansiosta elämäni tilaisuus katsoa kisoja kaikessa rauhassa, kun lähetykset vielä tulevat mukavasti päiväsaikaan. Kyllä minä koetan tuon lapsenkin muistaa hoitaa :)

Kissan pikavipistä, päivää

Jatketaan vielä hieman ulkonäköasioita sivuten.

Virosta on ymmärtääkseni tullut väkilukuun suhteutettuna varsin paljon ammattimalleja. Heistä ylivoimaisesti tunnetuin on oheisen kuvan kaunokainen Carmen Kass ('kass' tarkoittaa kissaa). Kun Googlen kuvahaulla kaivaa hänestä kuvia, huomaa, että on nähnyt hänet monta kertaa tavaratalojen kosmetiikkaosastojen mainoskuvissa.

Nyt Carmen on lähtenyt mukaan myös pikavippibisnekseen ja ulottaa toimintansa myös Suomeen. Hänen Creditmarket-niminen pikavippiyrityksensä on toiminut Virossa jo vuoden verran, ja nyt homma laajenee Suomen lisäksi myös Latviaan ja Liettuaan.

Carmen on menestynyt urallaan todella huippumalli-statuksen verran. Hän lienee osasyy siihen, että Eesti Päevaleht -lehden muutaman päivän takaisen jutun mukaan Virossa on suunnaton ylitarjonta malleista. Pikkutytöt käyvät tarjoamassa itseään mallitoimistoille, vaikka entisillekään malleille ei ole Viron pikkuruisilla markkinoilla töitä. Palkatkaan eivät päätä huimaa. EP:n haastattelema mallitoimiston edustaja kertoo, että esimerkiksi aikakauslehdet maksavat kuvauksissa käytetylle mallille noin 500 kruunua, eli noin 32 euroa. Siinä on glamour kaukana.

Hauska Carmen Kass -yksityiskohta on mielestäni se, että hän on ollut jo pitkään Viron shakkiliiton puheenjohtaja.

Voihan Felpsi

Ei noista Phelpsin mitaleista pysy enää kärryillä. Onneksi Lehdellä on parempaa tietoa asiasta . Kun nyt vain ei menisi kärähtämään.

Minä olin Hesarin eläintestissä saukko.

Lasten vanhemmat, älkää tehkö niin kuin minä teen vain niin kuin minä sanon. Jossakin kohtaa nimittäin tulee se päivä, että lapsi tekee vaunuissa maatessaan mahtavat niskakakat ja vaunujen kantopussissa on massiiviset kakkatahrat. Näin ei kävisi, jos pitäisi jotakin suojakangasta vaunujen pohjalla. Onneksionneksionneksi kantopussi on konepestävä.

Ja nyt lapsi maistoi tietokoneen kulmaa!

Tällaisia tärkeitä Tallinnasta tänään. Kiitos ja anteeksi.

Nuo naiset korkokengissään

Yksi tyypillisimpiä virolaisnaisia koskevia stereotypioita on se, että he ovat aina viimeisen päälle laitettuja ja kulkevat korkokengissä.

Reilun kolmen kuukauden Tallinnassa asumisen jälkeen voin todeta, että asiassa on totuuden siemen, mutta vain pieni. Kyllä, keskimäärin tallinnalaisnaiset näyttävät mielestäni huolitellummilta kuin suomalaiset kanssasisarensa, mutta ei ero nyt mikään aivan valtava ole. Kun menee tavallisen lähiön tavalliseen ruokakauppaan, niin ihan arkisen hapsottavasti virolaisnaiset siellä kulkevat.

Mutta kyllä joka kauppareissulla näkee myös paljon naisia, jotka tulevat kauppaan korkokengissä ja suomalaisen mielestä jotenkin tavallista hienommissa vaatteissa. Tuo raja on muuten kummallinen: toisen mielestä jokin asu on ihan tavallinen siisti asu, jolla ihmisten ilmoile mennään, kun taas toinen kokee sen "hienona".

Keskikaupungin katukuvassa suomalaisen tunnistaa lähes sataprosenttisen varmasti. Suomalaisen kansallipuvun osia ovat erityisesti Marimekon tuotteet ja Crocs-sandaalit (ja miehillä joskus vielä vyölaukut, joista jo luulin ihmiskunnan päässeen, mutta ei...). Suomalaisen tuntee myös jostakin hankalasti määriteltävästä tyylistä, jonka vain tunnistaa, vaikkei tasaraitaa yllä olisikaan.

Joidenkuiden kanssa on tullut puhetta siitä, ovatko Marimekon tuotteet täällä edullisempia kuin Suomessa. En tosiaan tiedä, sillä en edelleenkään ole nähnyt Tallinnassa missään myytävän Marimekkoa saati että olisin nähnyt erikoisliikettä. Kyllä Marimekkoa varmasti jostain täältä saa, mutta toisaalta raitatavaran vähäisyys on minusta aika kuvaavaa. Minun on kovin vaikea kuvitella virolaisnaisten kulkevan puuvillaisessa unikossa tai pukeutuvan jokapoikaan. Kun kiskaisen lenkille ylleni oman sinivalkoisen tasaraitani, tuntuu, että huudan kilometrin päähän olevani suomalainen.

Kun siis tulee Tallinnaan, voi pukeutua juuri niin naisellisesti ja "hienosti" kuin haluaa eikä kukaan taatusti katso nenänvartta pitkin. Mutta kukin tyylillään, kyllä maailmaan mahtuu sekä korkkareita että crocseja.


(Aamutuimaan en sentään kirjoittele, vaan tämä on ajastettu postaus.)

Asioita, joita Virossa tulee muistaa

Aamun kauppareissulla piti taas koettaa muistaa muutamia asioita, joihin ei Suomessa suinkaan aina törmää, mutta täällä ihan jatkuvasti.

1. Teitittely. Vierasta ihmistä, iästä riippumatta (paitsi tietty ihan pikkulapsia), teititellään aina. Minä teitittelen kaupan kassaa, hän minua. Tänään minulta tuli parikymppinen nainen kysymään, missä eräs tie sijaitsee. Hän teititteli minua, minä häntä.

Virolainen teitittely on mielestäni erittäin luontevaa, siinä ei tule vähääkään jäykkä olo. En tunne itseäni vanhaksi tädiksi, jos teinipoika teitittelee, se vain kuuluu asiaan. Itsellä tässä on opeteltavaa, kun suomalainen sinuttelu on niin selkärangassa. Olenkin ottanut tässä harjoitteluvaiheessa tavaksi sanoa "aitäh teile", eli kiitos teille, jotta tapa vähitellen tarttuisi kaaliin.

2. Kaupan kassalla rahaa ei ojenneta kassaneidin käteen, vaan laitetaan pienelle lautaselle/tarjottimelle kassan vieressä. Samoin kassaneiti ei ojenna vaihtorahaa minulle käteen, vaan laittaa siihen lautaselle. Tähän en meinaa tottua millään, vaan seison kassalla käsi ojossa aiheuttaen pari silmänräpäystä kestäviä hämmentyneitä tilanteita, ennen kuin taas muistan.

3. Kaupassa ostamiensa elintarvikkeiden päiväykset on syytä tarkistaa. Harmillista kyllä, mutta eräpäiväylitykset ovat aika tavallisia.

4. Maantien risteyksiä ylittäessä tulee aina olla tarkkana. Virossa auto ja autoilija ovat kuninkaita, vaikka suojateitä kunnioitetaankin täällä tuhannesti paremmin kuin Suomessa.

Ala-asteen käsityökerho esittää

Hurjan pari päivää kestäneen virkkausbuumin eilisen tuotos on ohessa näkyvä reppanan näköinen pussi, joka päätynee valkosipulipussiksi keittiöömme.

Pussin koekuolasi ylimmäinen virkkauksenvalvoja, joka haluaa säilyttää anonymiteettinsä, mistä johtuen hänestä näkyy kuvassa lähinnä vain jalat. Mutta ne ovatkin somat!

Nyt on virkkauksessa pakko pitää taukoa, sillä lanka loppui. Mutta jatkosuunnitelmat ovat kovat. Jos intoa riittää, luvassa on ainakin joulukuusenkoristeita ja tabletit ruokapöytään. Kovalla sykkeellä ja sataprosenttisesti mennään, katsotaan, mihin se riittää.

Veikkauspäivitys, kisastudioaggressiota ja pehmeitä asioita

Jalometallia vain kolisee niskaan, kun suomalaiset laittavat jyvän kohdilleen. Loistava aamupäivä kisamenestyksen puolesta. Trap on aivan sietämättömän jännittävää katsottavaa. Uskomaton pää pitää noilla ammattilaisilla olla.

Minun verenpainelukemani puolestaan kävivät pelottavan punaisella, kun telkkarista ei kuulunut ääntä ja naisten trap oli käynnissä. Eikä kuulu vieläkään. Luultavasti ongelmaa ratkomaan tarvitaan yksi töissä oleva aviomies.

Kisaveikkaus on edelleen täydessä käynnissä (ks. postaus pari pykälää alempaa). Veikkaajia on tähän mennessä kokonaista kolme, joten vielä on täydet mahdollisuudet hoitaa herkkupotti kotiin. Keskiviikkoon asti saa veikata. Ja tiedoksi jo veikanneille ja muillekin: lahjomaton tuomaristo on armoton, omaa veikkausta ei saa muuttaa. Julmaa? Ehkä, mutta niin on urheilukin ;)

Eilen illalla tapahtui jotakin täysin odottamatonta. Minuun iski virkkausinto. Kännykkäni tarvitsi suojapussin ja totesin, että ehkä juuri sellaisen yksinkertaisen pötkön osaisin tehdä. Onnistuihan se, ja oli itse asiassa aika kivaa. Askartelin vielä tänä aamuna siihen ympyrän koristeeksi. Kuvassa on tämä ponnistusteni liikuttava tulos. Juu, saa nauraa. Jos en ole pullantuoksuinen kotiäiti, niin en ole kyllä kovin taitava missään käsityöjutuissakaan. Mutta tämä oli niin hauskaa, että voisi ehkä jotain pientä tehdä lisääkin. Lankaa mulla oli kotona tasan noita kahta erilaista, joten värit sitten olivat nuo, sammalenvihreä ja pörrölangan vaaleanpunainen.

Minulta olivat täysin unohtuneet, mitä olivatkaan kiinteät silmukat, pylväät, puolipylväät ja muut. Aivan huippu apuneuvo oli netistä löytämäni Viivin virkkausnetti, jossa oikein videopätkien kanssa näytettiin, mikä on mitäkin. Äkkiähän nuo palautuvat mieleen, kun vähän vilkaisee.

No niin, nyt se olympiavoittaja puhuu telkkarissa enkä minä kuule mitään. Grr!

Virolainen haluaa bemarin, juo paljon ja kuolee nuorena

Ei nyt hypitä seinille siellä, otsikko on kärjistys. Eesti Päevalehden Laupäev-liitteessä oli eilen erinomaisen kiinnostava juttu Viroon liittyvistä lukemista. HU?-niminen yhtye julkaisi keväällä biisin nimeltä "Depressiivsed Eesti väikelinnad" eli "masentuneet Viron pikkukaupungit". Lehtijuttu pohtii, pitävätkö laulussa mainitut masentumisen aiheet itse asiassa paikkansa ihan koko Viroa ajatellen. Tässä muutama palanen EP:n kirjoituksesta.

Virolaismiehen keski-ikä on jutun mukaan 67 vuotta, naisten 78. Suomessa lukemat ovat 75 ja 82, kertoo Tilastokeskus. Tarkemmin juttu ei kerro, mitkä kaikki syyt aikaansaavat Viron näinkin alhaiset lukemat.

Yksi syy voi olla vaikkapa alkoholi, jota jutun mukaan virolainen juo vuodessa sataprosenttiseksi alkoholiksi muutettuna 11,35 litraa. Se ylittää jopa suomalaisten 10,3 litraa (lukema vuodelta 2006, lähteenä A-klinikkasäätiö).

Henki lähtee myös itsemurhalla, joita Virossa tehtiin viime vuonna 253. Suomen lukema on Tilastokeskuksen mukaan 1 062 vuodelta 2006.

HU?:n laulun mukaan virolaismiehen unelma on käytetty bemari. Viron autorekisterikeskuksen mukaan maassa on tällä hetkellä 334 493 bemaria.

Viron kolme yleisintä sukunimeä ovat Tamm, Saar ja Mägi. Vitosena tuleekin jo Ivanov. Parinkymmenen kärjessä on hyvin paljon luontoaiheisia nimiä, nuo kolme ensimmäistäkin osoittavat. Tällaisia ovat esimerkiksi Ilves (ilves), Karu (karhu) ja Põder (hirvi).

Omana, monena sunnuntaiaamuna tekemänäni havaintona kerrottakoon vielä, että tallinnalaiset ottavat pyhäaamuisin todella levollisesti. Olin koiran ja lapsen kanssa tunnin kävelyllä ympäri kaupunginosaamme ja joka paikassa oli täydellisen hiljaista. Vastaantulijoita taisi olla kaksi, liikkeellä olevia autoja näin yhden. Leppoisassa tunnelmassa on mukava tyydyttää uteliaisuuttaan ja kurkkia ihmisten pihoille, ihailla puutarhoja, taivastella roskia tienpientareilla, väistellä lasinsiruja teillä ja jutella aitojen takana räksyttäville vahtikoirille.

Älä työnnä arbuusia sieraimeen, lapsonen

Eiliseen kuului suorastaan merkkitapaus. J ja minä olimme erossa toisistamme toistaiseksi pisimmän ajan, pari tuntia. Tämä sen takia, että istuin kampaajalla. Poika oli tietysti isänsä huomassa ja hyvin meni. Kampaajallakin onnistui selvittämään toiveeni viroksi, joten tuli ihan hyvä tukka.

Suomessa olen ihmetellyt, mikseivät edes suuremmat kampaamot saa ajanvarausjärjestelmäänsä internetiin. Eilisellä kampaamolla sellainen oli. Netissä vain ruksitetaan varauskalenterista itselle sopiva vapaa aika ja toisesta listasta ruksitetaan, minkälaista höyhenten pörhötystä on vailla. Varsin näpsää. Totta kai ajan voi varata myös soittamalla, mutta jos selvästi tietää, mitä haluaa, niin nettivaraus on tosi hyvä.

Kampaajareissun jälkeen lähdimme vielä käymään Keskustorilla tarkoituksenamme ostaa kanttarelleja. Eipä löytynyt keltavahveroita tälla kertaa, mutta muita herkkuja tarttui kyllä mukaan, kuten kuvasta näkyy. Tuoretta, virolaista valkosipulia sai 70 kruunulla eli 4,5 eurolla kilo. Salaattikerät olivat upeita ja maistuivat älyttömän hyvälle.

Vesimelonit taitavat täällä olla paljon enemmän juttu kuin vaikkapa Suomessa. Torin täyttävät mahtavat arbuusiläjät. Suuri osa meloneista tulee Uzbekistanista.

Erikoisin toriostos taisi olla pullollinen azerbaidzanilaista granaattiomenamehua, 35 kruunua eli rapiat kaksi euroa. Ajatuksen tähän ostokseen sain, jälleen kerran, kehumastani Otso Kantokorven matkaoppaasta.

Granaattiomenamehu onkin etikettinsä mukaan aivan mahdotonta terveysjuomaa. Pullon kyljessä kerrotaan, että mehu sisältää monia tärkeitä vitamiineja, se nostaa veren hemoglobiinitasoa, alentaa verenpainetta, puhdistaa verta ja auttaa sydän- ja verisuonitaudeissa sekä diabeteksessa. Maistoin mehua äsken ja ihan juotavaa se oli. Tiedä sitten terveysvaikutuksista.

Muistakaapa kisaveikkaus edellisestä postauksesta!

Suuri olympiaveikkaus alkaa - voita makea palkinto!

Blogimaailmassa kuuminta hottia tuntuu olevan järjestää arpajaisia ja kilpailuja blogien lukijoille. Lahden takana päättää lähteä mukaan nykymaailman hömpötyksiin ja -tadaa!- julistaa näin virallisesti avatuksi Lahden takana -blogin olympiaveikkauksen.

Osallistuminen on helppoa. Veikkaa tämän postauksen kommenttiosassa, kuinka monta mitalia Suomi saa Pekingin olympialaisista. Saa myös kertoa, mistä lajeista arvelee mitaleita tulevan, mutta nämä veikkaukset eivät palkinnon saamiseen vaikuta.

Veikkausaikaa on ensi keskiviikkoon 13.8. klo 15.00 asti.

Voittaja on tietysti se, joka osuu oikeaan. Jos useampi veikkaa samaa määrää tai osuu yhtä lähelle, niin palkinto arvotaan näiden kesken. Mahdollisen arvonnan lahjomattomana onnettarena toimii J.

Voittajalle lähtee Eesti Postin kuljettamana pieni makea paketti, joka sisältää suklaafirma Kalevin tehtaanmyymälästä hankittuja herkkuja. Oman veikkauksen oheen kannattaa siis laittaa oma nimi tai jokin nimimerkki, jotta tiedämme huhuilla oikeaa ihmistä ilmoittamaan yhteystietonsa.

Veikkauksen tulokset julkistetaan heti kisojen päättymisen jälkeen.

Osallistuosallistuosallistu!

Torilla tavataan

Keskturg on Tallinnan suurin tori ja sinne, vihdoinkin, selvisin tänään käymään. En toki yksin, vaan J oli mukana kantoliinassa aistimassa toriarkea. Siinä muuten riittää aistittavaa!

Raitiovaunu vei mukavasti aivan torin viereen. Keskturg on erittäin suuri ja koostuu hieman kaoottisella tavalla taivasalla olevista kauppiaista, kauppahalleista ja jostakin siltä väliltä. Myytävänä on jokseenkin kaikkea mitä voi keksiä. Elintarvikkeiden lisäksi on esimerkiksi vaatteita, kenkiä, kirjoja, peruukkeja ja pesuaineita. Erilinen kirpputoriosastonsakin torilta löytyy.

Kun aiemmassa ruokapostauksessani mietin, mahtaisiko torilta löytyä virolaisia vihanneksia (minut paremmin tuntevat nauravat tälle vihannesintoilulleni...), niin löytyihän sieltä ja laatu oli todellakin aivan muuta kuin marketin nahistuneissa vihreissä salaatinlärpäkkeissä. Kaupan oli huimat määrät kaikkea mahdollista, mitä puutarhassa voi kasvattaa. Sienisesongin alku näkyi myös. Kanttarelliläjien lisäksi myytävänä oli jo jonkin verran myös tatteja ja rouskuja. Mustikoita ja vadelmia oli paljon.

Hinnat olivat todella edulliset. Banaanit, joita kulutan simpanssin lailla, maksoivat eräässä kojussa 10 kruunua kilo, eli n. 60 senttiä.

Kuvista näkyy, että torilta voi löytää vaikkapa sievät turkisreunaiset kumpparit :) Emalikattiloita oli ihan kaikissa ko'oissa (fennistin pieni ilo: sainpas käytettyä koko-sanan inessiiviä!). Alimmassa kuvassa on raitiolinjat 3 ja 4 lähtökuopissa Tondin pysäkillä.

Myrsky repii puita, taivas salamoi

J ja minä olemme turvallisesti Tallinnan tantereella vajaan vuorokauden Suomen-visiitin jälkeen. Maanantaina matkasimme Helsinkiin Superseacatilla, jossa ensimmäiseksi kuulutettiin, että olisi hyvä istua matkan aikana mahdollisimman paljon kovan aallokon takia. Kyllä keikuttikin, olin aivan kelmeä kun Suomeen päästiin. Onneksi J oli jälleen kerran täydellisen aurinkoinen koko matkan ja virnisteli ympärillä olijoille.

Tiistain paluumatkalle varaamani Nordicin lauttavuoro peruuntui myrskyn takia ja paluu vaihtui Tallinkille. Olin lievästi ahdistunut, kun Ilmatieteen laitos ennusti Suomenlahdelle tuulta 21 m/s ja myrskyvaroitus oli päällä. Siitä huolimatta Tallink Star lähti laiturista ja perille päästiin. Keikutus oli melkoinen tasan puoleenväliin matkaa ja loppu olikin aivan tyyntä. J nukkui kantoliinassa koko matkan.

Kohtasin pienen hilpeän episodin Tallinnassa, kun kävelimme laivasta sataman "putkea" pitkin terminaaliin. Nenään tuli yhtäkkiä löyhkä, ja ehdin jo kiroilla suomalaisporon oksentaneen kulkuväylälle. Mutta eipä näin ollutkaan. Vastaan tuli tanakassa laitamyötäisessä ollut ehkä kolmevitonen farkkuliivi-tatuointi-ponnari-mies, joka keräili lattialta muovipussiin valtavaa koirankakkaläjää. Norsun kokoinen newfoundlandinkoiransa ei ollut sitten jaksanut pidättää ihan ulos asti. Mutta pisteet miehelle, joka liikuttuneesta tilastaan huolimatta kantoi mukisematta koiranomistajan vastuunsa!

****

J:n strategiset mitat ovat neuvolakeikan jälkeen 8 280 g ja pituutta 68 cm. Äidinmaidolla jatketaan edelleen.

(Tuo otsikon Janne Tulkin laulu on maanpäällisiä vitsauksia, joka jostain syystä tulee aina huonolla säällä mieleen ja soi sitten päässä vähintään viikon.)

(Voisinkohan opetella kirjoittamaan niin, etten koko ajan käyttäisi sulkeita? En näköjään.)

Kielen opettelua ja kielikiukkua

Meiltä kysytään usein, kuinka viron kielen puhuminen sujuu. Kyllä se vähitellen sujuu paremmin ja paremmin. T:lla on opettelussa puolen vuoden etumatka, joten häneltä viro irtoaa mukavasti, ja hän hoitaakin asioinnit, joissa tarvitaan enemmän kielitaitoa kuin minun peruskurssitasoni.

Itse olen kesän mittaan koettanut itseopiskella läpi Naljaga pooleks -nimisen viron kielen oppikirjan, jota voin lämpimästi suositella kaikille. Tänään pääsin yhdeksänteen kirjan kaikkiaan kymmenestä kappaleesta. Kirja on hyvä sellaiselle, joka on kenties joskus edes hitusen viroa lukenut. Minun alkutasolleni (joka käsitti tervehdykset, muutaman perusfraasin ja jonkinlaisen käsityksen viron kielen rakenteesta) kirja on ollut juuri sopiva. Itseopiskelun mahdollistaa kirjan mukana tullut kuunteluharjoitusten cd ja kirjan lopussa olevat tehtävien oikeat vastaukset.

Naljaga pooleks -kirjan lisäksi meillä on kolme muuta viron oppikirjaa, jotka tuo NP päihittää kaikki 6 - 0. En ole katsellut, onko kirjaa Suomen kirjakaupoissa, mutta jos joku NP:n haluaa, niin postia meille päin, niin toimitetaan.

Eniten kieltä oppii tietysti sitä käyttämällä. Lehtiä lukemalla olemme kumpikin oppineet paljon ja kuten T sen sanoi, lehdistä oppii sitä kieltä, mitä oikeasti tällä hetkellä käytetään. Oppikirjojen kieli kun on aina jotain muuta kuin käytännön kieli.

Sitten osastoon "mitä se akka taas rähisee".

Kesäaikaan Tallinnan vilistessä suomalaisia turisteja ei ole voinut olla törmäämättä hämmästyttävään ilmiöön, jolle en ole vielä keksinyt oikeutusta. Hyvin monet suomalaisturistit nimittäin alkavat asiakaspalvelutilanteissa puhua myyjille, tarjoilijoille yms. huolettomasti suomea olettaen näköjään ilmiselvästi, että he sitä ymmärtäisivät. Kun eivät välttämättä ymmärrä!

Toki Tallinnassa monessa paikassa asiakaspalvelijat puhuvat suomea, mutta se ei missään nimessä ole mikään vakiintunut tapa. Ylipäänsä turistin asenne kummastuttaa: menemmekö me Tukholmassa puhumaan tarjolijalle Suomea? Tai muissa naapurimaissa?

Eräänä päivänä Kaubamajan tietokoneosastolla sain seurata tapausta, joka sai avokämmeneni syyhyämään. Keski-ikäinen suomalaismies meni tiskille ja kysyi suomeksi, onko saatavilla tulostimen mustetta. Myyjä näytti hämmentyneeltä eikä selvästikään ymmärtänyt sanaakaan. Mitä tekee nokkela suomalainen? Hän kysyy uudelleen KO-VEM-MAL-LA ÄÄ-NEL-LÄ. Lopulta saatiin paikalle joku toinen myyjä, joka ymmärsi.

En tiedä, ehkä vain olen turhan herkkä, mutta minusta suomalaisturisti voisi vaikkapa käyttää englantia, jota yleensä kaikki tarvittavan määrän osaavat ja jota myös asiakaspalvelijat Tallinnassa lähes kaikkialla hallitsevat. Jos sitten ilmenee, että tarjoilija puhuu suomea -hän kyllä yleensä sen ilmoittaa- niin sopii toki sitten vaihtaa suomeen. Eikä myöskään ole iso homma opetella, että "aitäh" on kiitos, "palun" ole hyvä ja "vabandust" anteeksi.

Näin, sainpas keuhkottua. :)

Osanotto on tärkeää, mutta voitto vielä tärkeämpää

Urheiluaiheilla jatketaan. Onneksi kenenkään ei ole pakko lukea...

Ostin Olümpiale!-lehden, jonka kannessa oli -üllatus, üllatus- kiekonheittäjä Gerd Kanter. Jos mies epäonnistuu, on maansuru samanmoinen kuin jos eräs suomalainen keihäsässä kämmää.

Tallinnan katukuvassa on jo pitkään ollut kisahenkeä kohottavia valotaulumainoksia, joissa esiintyvät maajoukkueurheilijat. Kuvan yhteydessä on jokin aiheeseen sopiva lausahdus. Jo keväällä kiinnitti huomiota juuri Kanterin kuvan yhteydessä oleva lause "võit on tähtsaim" eli voitto on tärkeintä. Eipä siis edes yritetty puhua osanoton ja jalon kilvan merkityksestä. Kyyninen penkkiurheilija ei olla pähkäilemättä, kuinka tärkeää voitto oikein on, eli millaisin konstein voittoa eri maissa tavoitellaan.

Olümpiale!-lehden pääkirjoituksen kirjoittanut Viron olympiakomitean puheenjohtaja oli otsikoinut kirjoituksensa samassa hengessä: osanotto on tärkeää, mutta voitto vielä tärkeämpää. Kuinkahan pahasti Pierre de Coubertin pyörii haudassaan? Toki EOK:n puheenjohtaja Siimann muistuttaa, että vaikka kaikki virolaiset odottavat mitaleita urheilijoiltaan, todellinen urheilunystävä iloitsee jokaisesta omasta ennätyksestä, itsensä ylittämisestä ja odotuksia korkeammasta sijoituksesta.

****

Mahalleen kierähtäminen on valjennut J:lle viikonlopun aikana lopullisesti. Lauantai-iltana poika pyörähti varmaan parikymmentä kertaa. Nyt myös alkaa sujua jumiin jäävän alemman käden siirtäminen pois mahan alta.

Viime yönä heräsin jossakin kohtaa armottomaan ähinään. J oli ensimmäistä kertaa kääntynyt omassa sängyssään mahalleen. Minä saan tietysti äitipaniikkikohtauksen ja luulen unenpöpperössäni, että lapsi vähintään tukehtuu ja aloin kääntää poikaa selälleen. Mutta mitä vielä, J halusi takaisin mahalleen. Minä laitoin tutin suuhun (siis pojan suuhun...) ja J nukahti saman tien. Mahallaan hän oli myös aamulla herätessään.

Perjantaina kaivoin parin kuukauden käyttötauolla olleen kantoliinan kaapista ja kappas, homma oli selkeän pykälän mukavampaa kuin viimeksi. J jaksaa jo sen verran hyvin kannatella päätään, että hän katselee innoissaan korkeuksista, miltä ympärillä näyttää. Erityisesti vierellä kulkevan I:n touhuja on jännä seurailla. Unikin tulee liinan sisässä mainiosti.

(Tämä postaus ilmestyy ajastimella)

Ralli se on minun rattoni

Ettevaatust! Tämä postaus ei liity mitenkään Viroon. Tai ehkä mainitsen Urmo Aavan.

Olemme tänä viikonloppuna kuunnelleet netistä aamusta iltaan Radio Keski-Suomen ralliradiota. Jos joku ei tietänyt, tänä viikonloppuna kisattiin Jyväskylän Suurajot. Oikeasti tapahtuman nimi on kai Suomen MM-ralli tai Neste Rally Finland tai muuta yhtä jäykkää. Minulle kisan nimi on Suurajot, enkä muuta nimeä käytä.

Radion kuuntelu toi mahtavat nostalgiaväristykset, sillä Suurajot ja ralliradio on selkäytimessä oleva elokuun ja syksyn alkamisen merkki. Pikkutyttönä tuli vietettyä elokuisin varsin paljon aikaa pikataipaleiden varressa keräten nimikirjoituksia.

20 vuotta sitten talleilla ja kuljettajilla oli päivätolkulla aikaa harjoitella erikoiskokeita, minkä johdosta heillä myös oli aikaa pysähtyä juttelemaan pienten fanien kanssa, jotka päivystivät hiekkatien varrella kivellä istuen ja heiluttivat raivoisasti nimmarinkeräysvihkojaan, kun näkivät ralliauton lähestyvän. Joskus rakensimme kavereiden kanssa kivistä ja oksista ylämäkeen stop-tekstin, jotta kuskit näkisivät meidät ajoissa.

Ja kyllä he näkivätkin. Monilla kuskeilla oli tuolloin autossaan läjä postikortteja ja julisteita, joihin he nimmareitaan rustailivat. Ikuisesti muistan erään rallikuskin (en harmi kyllä muista enää kuka hän oli), jolla oli jaossa tikkareita. Säilytin saamaani tikkaria laatikossa vuosikaupalla.

Ari Vatanen oli joskus 1980-luvun lopulla Valion mainosmies kehottaen kansalaisia juomaan kovasti maitoa. Me puolestaan kärräsimme tien varteen maitokannun ja kun Vatanen pysähtyi kohdalle, sai hän meiltä lasin maitoa. Vatasella on sympaattisen miehen leima enkä voi olla eri mieltä. Pienille ihmisillekin hän jaksoi aina olla ystävällinen ja jututtaa. Markku Alén oli vähän ynseämpi, mutta pysähtyi hänkin aina, samoin Kankkunen. Didier Auriol oli myös herttainen, puhui englantiaan hassusti ranskalaisittain. Kaikkein leppoisimpia olivat sellaiset keskitason kuskit, jotka eivät kärkisijoja hätyyttäneet, mutta jotka halusivat kyllä auliisti nimikirjoituksiaan jakaa.

Nimmareita oli jaossa erityisesti nuotituspäivien aikana, mutta muistan kulkeneeni myös varsinaisina kisapäivinä nimmareiden perässä. Kun kuskit jonottivat omaa lähtövuoroaan vaikkapa Lempään ek:lle, kuljimme koputtelemassa kuskien ikkunoihin ja pyytämässä puumerkkiä. Hämmästyttävän usein myös aivan kärkipään kuskit pyörittivät ikkunan alas ja antoivat nimmarin, vaikka startti oli tulossa aivan hetken päästä. Enpä tiedä, onnistuisiko moinen nykyään.

Isompana päädyin useampana vuonna Suurajoihin töihin (aivan kuin koko muukin kotikylän väki), kun paikallinen urheiluseura organisoi yhden rallin huoltotauoista. Muistan ikuisesti kerran, kun eräs kylän mies huusi minua apuun, kun piti saada englannin kielen taitoinen ihminen häätämään alueelta pois auto, jolla ei ollut lupaa sinne tulla. Menin selvittämään asiaa brittiherralle, kunnes selvisi, että hän on Mitsubishin tallipäällikkö! Olin vajota häpeästä maan alle, mutta huumorilla hän sen otti. Ajolupalappunsa vain oli jossain kadoksissa.

Nyt en ole vuosikausiin ollut rallia katsomassa enkä edes radiosta kuunnellut. Olinkin hieman järkyttynyt, kun ralliradiossa ei ollutkaan enää Erkki Vanhasta juontamassa. Tony Melville sentään veti englanninkielistä selostusta niin kuin aina. Hassua, miten vanhat selostajaäänet olivat muistissa niin, että piti oikeasti vähän totutella siihen, että aha, tältä ralliradio nyt kuulostaa.

Urheilua kyllä pitäisi seurata enemmän radiosta, sillä siinä jännitys kasvaa ihan sietämättömäksi. 2004 olympialaisten aikaan kuuntelin töissä Marko Kemppaisen hopeaan johtanutta skeet-ammuntaa radiosta ja olin aivan krampissa jännityksestä. Töistä ei luonnollisesti tullut siinä kohtaa mitään, mutta ei onneksi tainnut olla kiire hetki...

Kuvassa kiitää Minillään Timo Mäkinen. Koetin löytää klassisen konepelti auki -kuvan, mutta on tämäkin aika rouhea. (Kuva sivustolta www.finnica.fi/keski-suomi/urheilu)

Suitsupeekonia, saslõkkia ja kohukkeita

Maittavan grillailuillallisen jälkeen on takapihan pöydän ääressä (jep, vielä on lämmintä keliä) hetki pähkäillä, mitä Virossa syömme.

No, ihan tavallista ruokaa. Virolaisessa ruokakaupassa suomalainen ei koe järkyttävää kulttuurisokkia. Vähän tylsää ehkä, sillä olisihan kiva kertoa, että syömme vaikka mitä eksoottista, kun nyt kerran vallan ulkomailla tohkeasti asutaan. Mutta tutut valiot, atriat ja hookoot täältäkin hyllystä löytyvät.

Mutta toki on paljon sellaistakin, mitä Suomessa ei ole ja juuri sellaisiin tuotteisiin onkin hauska tutustua.

Suomessa kesän tekee grillimakkara. Täällä grillimakkaran sijaan tunnutaan nauttivan lihavartaita, saslikia, eli virolaisittan saslõkkia. Varraslihaköntsiä on sekä valmiiksi pakattuna että tiskistä ostettavana niin naudasta, possusta kuin kanastakin, ja marinadivaihtoehtoja on lukuisia. Meillä on kulunut kiitettävät määrät keefir- eli piimämarinadisaslõkkia.

Lihahylly onkin paikka, jossa ainakin minulla on eniten ihmeteltävää. Makkarat ja leikkeleet ovat himpun erilaisia kuin kotomaassa. T:n suosikki lihahyllystä on suitsupeekon, eli savustetut pekonisiivut, joita hän aamiaiseksi paistelee. Toimivat hyvin myös käärittyinä herkkusienen ympärille, kuten äsken grillatessa saimme todistaa.

Lihahyllyn ääressä koimme tänään myös vatsanväänteitä, kun vastaan tuli siankorvasiivuja. Ei oikein valjennut, miten niitä olisi tarkoitus käyttää, mutta eipä kyllä kiinnostakaan.

Kaikkiaan täällä tuntuu vielä olevan Suomea enemmän vallalla ajatus, että lihakarjasta voi käyttää muitakin osia kuin sisäfilettä. Esimerkiksi savustettua kieltä (naudan vai sian, en muista) olen nähnyt usein vakuumipakattuna. Eipä taitaisi tehdä Suomessa kauppansa. Omilta ajoiltani lihatiskin myyjättärenä muistan, että kieltä ostivat vain mummot kissoilleen.

Juustohyllyssä ei ole oikeastaan muita ihmeellisyyksiä kuin "juustoletti". Se on tosiaankin ohuita juustopötkylöitä letitettynä. Nähtävästi tämä on tarkoitettu jonkinlaiseksi pieneksi suolaiseksi, vaikka oluen kanssa. Tietääkö joku paremmin?

Leipähyllystä nappaamme usein matkaamme gruusialaista lavas-leipää, jonka tunnistaa lumikengän muodosta. On iso lumikenkä ja pieni lumikenkä. Lavas on hyvin simppeliä valkoista vehnäleipää ja oikein mainion makuista.

Leipähyllyjen vieressä on useimmiten leivonnaisosasto, jossa hortoilen pitkään ja hartaasti. Olen tästä ehkä paasannutkin, mutta Virossa leivonnaiskulttuuri on valovuoden Suomea edellä, mikä on aika - makeaa! Pienessäkin ruokakaupassa on aina kylmätiski, jossa on leivospaloja, pikkuleipiä ja muita herkkuja. Isoissa ruokakaupoissa valikoimat ovatkin sitten aivan huikeat. Henkinen itsepainini arkisilla kauppareissuilla alkaa jo myymälän ovelta, kun alan hokea itselleni, että ei ole aivan pakko ostaa taas neljää leivospalaa päiväkahville.

Hedelmätiskit ovat ihan tavalliset, mutta vihannestiskit ovat olleet minulle pettymys. Perusvihannekset, kuten salaatit, sipulit ja tomaatit, ovat valitettavan usein huonolaatuisia. En myöskään ymmärrä, eikö Virossa viljellä tavallista ruukkusalaattia, sillä vastaan on tullut vain Suomesta tuotua. Eipä ihme, jos salaatin reunat tummuvat, kun niitä lahden yli tuodaan. Tämä on siis tilanne marketeissa. Meillä ei harmi kyllä ole kovin lähellä toria, josta saisi rehuja suoraan viljelijöiltä. Uskoisin laadun olevan parempi.

Maitohyllyssä on paljon hyvää. Erilaisia jogurtti-, rahka-, kermaviili- ja maitorahkatuotteita on paljon. Viime aikojen herkkumme on ollut pieni baltialainen herkku, kohuke, joka on tavallaan iso rahkatäytteinen konvehti. Kohukkeita on mm. vaniljan, mansikan ja suklaan makuisina. Yksi kohuke riittää mainiosti jälkiruuaksi, niin tuhdin rahkainen ja makea se on.

Tavallisimmat kauppaketjut täällä ovat Rimi, Selver, Maximarket ja Säästumarket. Meidän lähikauppamme ovat kaksi ensin mainittua, joten niitä tulee kannatettua. Mainittakoon vielä, että Virossa tavallisissa ruokakaupoissa tosiaan saa myydä kaikenlaisia alkoholituotteita.

Ah, vielä pitää mainita perheemme yleismausteeksi muodostunut hapukoor eli virolainen smetana. Se on koostumukseltaan Suomessa myytävää smetanaa juoksevampaa ja sitä myydään pusseissa - muistattehan vanhan hyvän ajan piimä- ja maitopussit? Pussista hapukooria voi sitten tursottaa lähestulkoon mihin vain. Verisuoni kiittää verisuonen ystävää!

Pahoitteluni, tässä postauksessa olisi ilman muuta kuulunut olla herkullisia ruokakuvia, mutta ei nyt vain irronnut. Klassisten virolaisherkkujen kuvia resepteineen voi käydä ihmettelemässä vaikkapa virolaista ruokakulttuuria esittelevällä sivustolla www.eestitoit.ee. Sivusto on myös osin englanniksi.

Olympiahuumaa

Olympialaiset lähestyvät ja jos kisat puhuttavat suomalaisia urheilufanaatikkoja, niin kyllä niistä jaksetaan Virossakin vaahdota.

Keihäänheittäjä, vuoden 2005 maailmanmestari Andrus Värnikin kohtalo kuohutti virolaisia niin paljon, että Eesti Päevaleht teki Värnikin tilanteesta kotimaan uutisten pääjutun keskiviikkona 30.7. Ei siis urheilusivujen pääjuttua, vaan kotimaan uutisten. Uutisesta oli iso kuvallinen vinkki myös lehden etusivulla. Vaikka Tero Pitkämäen elämä ja teot ovat monelle suomalaisille tärkeitä, niin enpä usko, että esimerkiksi Hesari pistäisi Pitkämäki-uutista kotimaan lähtöuutiseksi.

Niin että mikä mättää Värnikillä? Värnik sanoo, että pääkoppa ei nyt kestä. Viron mestaruuskisoissa hän tuli kymmenenneksi tuloksella 66,77. Oma ennätys on 87,83. Värnikiä odoteltiin rapia viikko sitten kisoihin Rakvereen, jossa hänen arveltiin nakkaavan kisarajat ylittävä tulos, mutta mies ei ilmestynyt koko kisoihin eikä vastannut puhelinsoittoihin, mikä EP:n mukaan jätti "kaikki suurten kysymysten eteen". Myöhemmin Värnik totesi, että ei hän viitsi heittää, kun minkäälaista itseluottamusta ei ole. Tämä taas kuulemma johtuu monenlaisista terveysongelmista, minkä takia tolkullista tulosta ei ole tullut koko kesänä.

No, onneksi virolaisilla on kiekonheittäjä Gerd Kanter, jonka kunnosta ja viime hetken tunnelmista ja leireilyistä jaksetaan päivittäin uutisoida. Tosi onkin, että Frantz Kruger (vai onko se Krüger, sanokaa nyt joku?!) saa heittää ihan tosissaan, jos meinaa Kanterin päihittää. Tosin ihan sama: tämä pessimisti sanoo, että Kruger / Krüger putoaa kuitenkin karsinnassa. Suomi-vävyjen kunto tuntuu loppuvan siinä kohtaa, kun uusi passi tulee käteen.

(Tämä postaus on julkaistu ajastimella. Testaanpa sitäkin toimintoa.)