Kiltit tytöt ja reippaat pojat

Virossa elää mielestäni vielä paljon Suomea vahvempana erottelu miesten ja naisten töiden välillä ja ylipäänsä siinä, miten naisen kuuluu käyttäytyä ja miten miehen.

Erottelu alkaa jo nuoressa iässä. Uudessa Pealinn-lehdessä oli kiintoisa (tuo "kiintoisa" on varmaan yleisin käyttämäni adjektiivi täällä blogissa, kaikki on aina niin kiintoisaa...) juttu siitä, miten tallinnalaisissa päiväkodeissa suunnataan jo pieniä tenavia käyttäytymään siten kuin tyttöjen/poikien kuuluu. Juttu pohjautui jonkinlaisen naistutkimuskeskuksen tekemään tutkimukseen.

Jutussa kerrottiin esimerkkejä, kuinka joissakin tutkimuspäiväkodeissa tytöt saatetaan laittaa siivoamaan lelut paikoilleen, kun pojat jo saavat valmistautua ulos lähtemiseen. Kun eräässä päiväkodissa tytöt leikkivät liian äänekästä leikkiä, heidät ohjattiin pukemaan paperinukkeja.

Tallinnalaisissa päiväkodeissa on myös sisustuksessa selkeästi tyttöjen ja poikien alueita. On tyttöjen leikkikeittiönurkkaus ja poikien auto- ja palikkanurkkaus. Eihän poikia tietenkään kielletä leikkimässä keittiössä ja päin vastoin, mutta sisustuksessa eroja on.

Vastaavankaltaisia esimerkkejä oli jutussa vaikka kuinka paljon. Jutussa esitellyn tutkimuksen mukaan lastentarhanopettajat tekevät tätä sukupuolijakoa aivan tiedostamatta, alitajuisesti.

Minä en tiedä, miltä suomalaisissa lastentarhoissa näyttää. Mutta en oikein jaksa uskoa, että siellä olisi erillisiä tyttöjen ja poikien nurkkia. Sen sijaan alitajuista ohjaamista tyttöjen ja poikien toimiin varmasti on.

Pieni yksityiskohta tähän aiheeseen liittyen: minua aina vähän ihmetyttää Kaubamajan leluosastolla, jossa on selkeästi kyltein merkitty alueet tyttöjen leluille ja poikien leluille. Öö, eikö poika saa leikkiä Bratzeilla ja tyttö Bionicleillä?

Uutta matoa pyydykseen

Kotikeittiössämme yleisimmin lausuttu asia on varmaan se, että pitäisi syödä useammin kalaa. Tänään asiaa koetetaan korjata sen verran, että meillä on tarkoituksena hakea iltagrilliin kalaa viime viikon lauantaina avatulta Tallinnan kalatorilta.

Kalatori sijaitsee satamassa (wow, yllättävää!), Linnahallin vieressä osoitteessa Kalaranna 1. Uutisten perusteella avajaispäivänä torilla oli ollut sakkia hulvattomasti ja esimerkiksi silakkaa oli jonotettu urakalla.

Tori on avattu lauantaisin klo 10 - 16, ja näkyypä sillä olevan oma Facebook-ryhmäkin.

3D-elämys

Jos näette suomalaisrouvan törmäilevän pöhkön näköisenä Kaubamajan näyteikkunoihin, niin minä se vain olen.

Postilaatikkoon tuli tavaratalon muhkea mainoslehti, jonka välissä oli 3D-silmälasit. Tiedättehän: sellaiset, joissa toinen lasi on sininen ja toinen punainen ja sitten niillä katsotaan määrättyä kohdetta, joka näyttäytyy kolmiulotteisena.

Kaubamajan näyteikkunoihin on nyt tällätty jotkin 3D-jutut. Tuo mainostempaus melkein pitäisi käydä testaamassa.

****

Toinen asia, mitä äsken mietin lapsia nukuttaessa oli se, miten taipuu suomen kielen verbi "ihmetellä" potentiaalissa. Ihmetellevät? Ihmettelenevät? Kielikorvani on solmussa eivätkä potentiaalin muodostussäännöt juuri nyt ole päällimmäisenä mielessä.

****

Sitten, virolaiset ja viroa taitavat lukijat, taas yksi kielikysymys. Jos kysyn viroksi "mihin menet", niin onko se "kuhu sa lähed" vai "kus sa lähed". Tämä on vaivannut minua jo noin kaksi vuotta, kun eka versio tuntuu oikealta, mutta minusta kuulostaa, että ihmiset sanovat aina tuon jälkimmäisen.

Pykälän vakavammin ajatellen olen tuumannut aloittaa täällä blogissa kieliosion, jossa kysyisin teiltä lukijoilta, miten jokin asia viroksi sanotaan. Kieliongelmia tulee vähän väliä mieleen, mutta ei yleensä koskaan silloin, kun olisi mahdollisuus sitä joltakulta kysyä. Siksipä voisin laittaa kielikysymyksiä aina muistaessani tänne, jolloin ne myöskin jäisivät talteen.

****

Näiden merkittävien pohdiskelujen jälkeen voinkin lähteä hankkimaan itselleni elämän. Hei vaan.

Tallinnan oma Manneken pis

Viikonloppuna Tallinnan vanhassakaupungissa julkistettiin patsas nimeltä Onnellinen nuohooja, joka minusta on ihan sympaattinen.

Patsas esittää nuohoojaa (viroksi korstnapühkija). Itse en ole vielä patsasta nähnyt, joten kuva on napattu täältä.

Kuvassa patsaan takana keltaisessa kravatissaan pönöttää kaupunginjohtaja Edgar Savisaar, joka puheessaan toivoi, että patsaasta tulisi Tallinnan tunnettu symboli, kuten Manneken pis -patsas Brysselissä tai Pieni merenneito Kööpenhaminassa.

Patsaan on tehnyt Tauno Kangro, joka tuntuu olevan melko kiistelty hahmo täällä. Nytkin Viron kuvanveistäjien liitto kiukustui kaupungin johdolle siitä, että vanhaankaupunkiin teetettiin Kangrolla patsas ilman varsinaista kilpailutusta. Tarkasti suojeltuun vanhaankaupunkiin tulevat veistokset yms. kun pitäisi nimen omaan kilpailuttaa.

Niin tai näin, hauska katsoa, ottavatko kaupunkilaiset ja turistit patsaan omakseen. Nuohoojan koskettaminenhan tuo kuuleman mukaan onnea, joten nyt voi käydä taputtamassa patsas-nokisutaria, jos ei muuten satu nuohoojan läheisyyteen pääsemään.

Seuraava potilas

Sairaala, jonka yhteydessä kävin raskausaikana neuvolassa ja muutenkin omilla lääkärikäynneilläni, on tullut jo varsin tutuksi. Tänään oli taas siellä asiointia ja päivittelin jälleen kerran ilmiötä, joka toistuu aina, kun siellä käyn.

Omaa vuoroa lääkärille odotetaan pitkässä käytävässä. Jokaisen vastaanottohuoneen ovessa on kyltti, jossa pyydetään odottamaan, kunnes lääkäri kutsuu sisälle. Siitä huolimatta noin puolet asiakkaista käy koputtelemassa ovelle, joko voisi tulla tai marssii edellisen asiakkaan ulos tullessa suoraan sisään. Hyvin tavallinen näky on, että lääkäri palauttaa potilaan käytävään, koska hänen vuoronsa ei ole vielä.

Olenko se taas vain minä, suomalainen tarkoista säännöistä intoileva jäykkis, joka ei ymmärrä, vai miksi se ovikyltin ohjeen noudattaminen on niin hankalaa?

Tappajatalitiainen ja muita kevään ilmiöitä

Upeat kevätilmat ovat hellineet meitä ja meillä pitkää viikonloppua viettämässä olleita ystäviämme. Lapsia on jo saanut voidella aurinkorasvalla ja grillikausi on avattu.

Tänään vieraiden kotiinlähdön jälkeen päätimme lähteä katsastamaan Kadriorgin puiston kevätilmeen. Avioparille iski äkillinen onni, kun lapset kummatkin nukahtivat vaunuun ja saimme hörpätä rauhalliset kahvit Park Cafessa ja spaseerata puistossa.

Puistossa näimme myös verisen kamppailun, jossa niskan päällä oli nälkäinen talitiainen, joka teurasti peukalonpään kokoista ötökkää, mikä lie kovakuoriainen ollut. En ehtinyt kameroineni kunnolla tilanteeseen mukaan, mutta voin vakuuttaa, että tapahtumassa oli vauhtia huomattavasti enemmän kuin alla oleva kuva näyttää.

Kadriorg oli taas hieno, niin kuin se on jokaisena vuodenaikana.

Viikonloppu huipentui pienen elämän isoon virstanpylvääseen, kun K onnistui ensimmäistä kertaa kierähtämään kunnolla selältä vatsalleen.

 

 

Neiti K kauneussalongissa

Onpahan nyt sekin koettu, että istun kampaajan tuolissa vauva sylissäni. Lähdin toiveikkaana tukanleikkuuseen varaten ajan siihen kohtaan päivää, jolloin K todennäköisimmin nukkuu päiväunet.

Tyttö nukahtikin vaunuihinsa bussimatkalla keskustaan, mutta siinä kohtaa kun kampaaja oli saanut levitettyä shampoot hiuksiini, kuului vaunuista "wää".

Kommentointi vaunuista jatkui sen verran voimakkaana, että tyttö oli otettava syliin ja siinä hän sitten istui leikkuusession ajan jutellen ja hihkuen innoissaan äidin ja kampaajan kanssa. Hiustenlyhennyksen päätteeksi harjattiin puhtaaksi hiuksenpätkistä sekä äiti että tytär.

Lopuksi juotiin maidot kampaamon henkilökunnan kahvihuoneessa. Kyllä voivat lapset olla erilaisia, sillä J:n kanssa tällaista ei käynyt koskaan. Kun hän pienenä nukahti vaunuun, hän todellakin nukkui. K:n päiväunien pituus on aina täydellinen arvoitus.

Tukka saatiin kuitenkin lyhyeksi ja luultavasti lopultakin löydettyä Tallinnasta sellainen kampaamo, jossa haluan toistekin asioida. Intersalonissa oli erittäin miellyttävä, (lapsi-)ystävällinen palvelu ja kampaaja, joka osasi ja uskalsi ehdottaa asioita, joita hiuksilleni voi tehdä.

Ja hei ihmiset: aurinko on täällä! Otan tenavat kainaloon ja poistun etupihan aurinkoon.

Totuus on aina tarua ihmeellisempää

Eilinen Pealinn-lehti (Tallinnan kaupungin oma tiedotuslehti) yllätti iloisesti mainiolla human interest -jutulla, joka kertoi Tallinnan Õnnepalee-rakennuksesta ("Onnenpalatsi"). Rakennuksessa toimii kaupungin virasto, jossa annetaan lapselle nimi, vihitään pariskunnat, rekisteröidään kuolemat yms. ihmisen elämänkaareen liittyvää. Rakennuksen henkilökunta, jonkinlaisia henkikirjoittajia suomeksi kaiketi, näkee siten työssään kaikenlaista, ja siitä kertoi myös Pealinn-lehden juttu.

Tässä muutama tarina, mitä jutussa haastateltu viraston johtaja Karin Kase kertoi.

Kerran tapahtui niin, että pariskunta rekisteröi avioliittonsa perjantaina, mutta rouva tuli jo seuraavana maanantaina hakemaan avioeroa. Tuore aviomies oli paljastunut juopoksi. Kase oli kuulemma koettanut jutella rouvalle, että hääviikonloppuna miehet saattavat innostua virvokkeista liikaakin, mutta nähtävästi ero oli sittenkin tullut.

Eräissä häissä sulhasen kännykkä alkoi soida ja mies siihen myös vastasi, kesken vihkiseremonian.

Lapsen syntymää rekisteröidessä tulee usein ongelmia. Lapsen äidillä saattaa olla vielä avioeroprosessi kesken, mutta uusi lapsi on syntynyt jo uuden miehen kanssa. Uusi mies saattaa kuulla vasta virastossa, että hänen naisystävänsä onkin vielä virallisesti naimisissa toisen kanssa.

Yli 60 % lapsista syntyy rekisteröimättömissä parisuhteissa (sama luku lienee Suomessakin jo aika korkea?). Kase sanoo usein näkevänsä, että naiset haluaisivat kovasti avioon, koska se antaisi turvallisuudentunteen ja tietyt oikeudet ja etuudet. Mutta miehet kuulemma haluavat olla vapaita.

Vaan tässä tulevat "parhaat" Kasen tarinoista:

Monet lapset ovat virastoon tullessaan kovin iloisia vanhempansa kuolemasta - sehän tietää perintöä.

Muuan mies oli vaimonsa kuolemasta niin iloinen, että flirttaili avoimesti naisvirkailijoiden kanssa.

Eräs oli tullut rekisteröimään äitinsä kuolemaa ja sanoi ottaneensa äidin mukaan: henkilö pani tuhkauurnan viraston rouvan pöydälle ja pyysi huolehtimaan siitä sillä aikaa kun itse kävisi vessassa.

Sanattomaksi vetää.

Erilaisuudesta

Yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne kerrat, jolloin olen nähnyt Tallinnan kaduilla kehitysvammaisia, sokeita, pyörätuolia käyttäviä tai kuuroja viittomassa. Tavallisesta terveysnormista poikkeava ihminen on virolaisessa katukuvassa vieläkin erikoisuus.

Tätä pohdittiin tänään naapurin rouvan kanssa, kun jostakin syystä tuli puhe vammaisuudesta. Hänen oma tarinansa oli aika vavahduttava: naapurimme oli 12-vuotiaana päässyt johonkin Neuvostoliiton aikaiseen lomakohteeseen lomalle (sanoi kyllä paikankin, mutta ehdin jo unohtaa). Järkytys oli ollut melkoinen, kun paikassa oli paljon virolaisia kehitysvammaisia lapsia. Tuolloin teini-iän kynnyksellä ollut naapurimme kun ei ollut koskaan elämässään nähnyt vammaista ihmistä.

Näin siis Neuvostoliitossa, jossa erilaiset suljettiin omiin laitoksiinsa pois täydellistä neuvostoidylliä pilaamasta. En väitä, että suomalaisetkaan osaisivat kaikkein mutkattomimmin suhtautua erilaisuuteen, mutta kyllä tässä asiassa kahden naapurikansan välillä eroa on. Suomessa sentään "erilaiset" ihmiset ovat täysin tavallinen osa katukuvaa, enkä oikein osaa kuvitella, että 12-vuotias ei olisi koskaan nähnyt kehitysvammaista ihmistä.

Naapuri muistutti vielä, että Suomessa esimerkiksi kehitysvammaisen lapsen perhe voi saada monenlaista apua kunnalta/valtiolta/Kelalta, mutta Virossa samanlainen perhe on yksin ja vaara eristäytyä neljän seinän sisälle on ilmeinen. Naapurin rouvan mukaan perhettä, jossa on kehitysvammainen, tavallaan pelätään edelleen.

Tätä kirjoittaessa tajuan myös, että en muista juuri koskaan nähneeni virolaisissa lehdissä juttua kehitysvammaisista, heidän tarpeistaan tai elämästään.

No, neuvostoaikaa on tässä(-kin) henkisessä perinnössä helppo syyttää, mutta toivotaan, että erilaisuus voisi tulevaisuudessa olla vähän luontevampi osa virolaista elämänmenoa.

Äitienpäivävilkutus

 

 

Tämänvuotinen äitienpäivä oli sään puolesta tosi kylmä, mutta ulkoiltua tuli toki silti. J lähettää kotipihan leikkipaikalta huiskutuksen mummolle ja muille äideille.

Alakuvassa J ajelee naapurin tytön sähkömönkijällä rehvakkaasti seisten. Toisen naapurin auto oli hieman tulilinjalla, mutta vaikuttaa siltä, että J on vähitellen tajuamassa, mitä ratin kääntäminen tarkoittaa.

Päivän ehdoton kohokohta esikoisella oli päästä naapurin isännän mukana rakennusnosturin kyytiin. Naapuri teki ränniremonttia ja viihdytti pihan lapsia nostamalla heitä korkeuksiin. Äiti oli sydän syrjällään, kun poika onnesta soikeana nousi yläilmoihin.

Säätö jatkuu

No hei, nyt ehkä löytyi mieluisin blogipohja (ainakin muutamaksi tunniksi). Suuri kiitos Marikselle edellisen postauksen kommenteissa antamastaan Blogger in draft -linkkivinkistä. Sieltä löytyi saman tien tämä blogipohja ja napin painalluksella ulkoasu vaihtui. Kyllä täytyy olla maailmassa viisaita insinöörejä, jotka näin nohevia juttuja suunnittelevat.

Edellisessä pohjassa ei ollut kirjoituksilla päivämääriä ja kommentit olivat pöhkösti ennen itse kirjoitusta. Tietysti niitäkin saisi säädettyä muutoin, mutta en osaa. Tässä ovat nuo tunnisteetkin tagipilvenä eikä hirveän pitkänä listana.

Katsellaan nyt taas tätä hetki, käännetään ja väännetään.

****

Päivän kuvana kännykällä tänään Keskustorilta nappaamani otos korvasienistä. Kevät on, vaikka sukkahousua ja lapasta saakin ylle kiskoa.

Niin muuten, torista: viroa osaavat, mitä on "oblikas"? Torilla tosi moni myi sellaisia vihreitä, ehkä vähän pinaattia muistuttavia lehtinippuja.

...säätöä...

Juu, eilisillalla laittamani blogipohja ei näyttänyt yön jälkeen yhtään paremmalta, joten nyt on testissä tällainen. Näköjään ruskea sävy ja koristekiemurat tuntuvat kivoilta juuri nyt. Oikean palkin asiat ovat tätä kirjoittaessa täysin sekaisin, mutta katsellaan niitä kun ehditään.

Testipostaus kuvan kanssa

Kyllä taas voi ihminen käyttää aikaansa tähän nettiaskarteluun. Testaanpa, miltä kuva näyttää uudessa blogipohjassa - johon silmäni ei missään tapauksessa ole vielä tottunut. Täytyy harkita, jäädäänkö tähän ulkoasuun vai etsitäänkö jotain ihan muuta.

Kuvassa pakollinen vappuasusteeni noin vuodesta 2001 lähtien. Apelleni terveiset, laseista pidetään hellää huolta (ellei opiskelijariennoissa aikanaan kadonnutta toista linssiä huomioida...)

Nyt todellakin nukkumaan.

 

Blogin ulkoasu muuttuu

Kun tätä blogia on tässä aika tarkalleen kaksi vuotta pyöritelty, on korkea aika vaihtaa sen ulkoasua. Selkeähän tämä nykyinen on, mutta en vain enää jaksa sitä itse katsella, kun tuntuu niin tylsältä.

Nyt koetan löytää nettimaailman noin miljardista erilaisesta valmiista blogipohjasta omaa silmää miellyttävän. Etsin valmista, kun en osaa itse minkäänlaista koodausta, jotta voisin itse suunnitella mieleiseni pohjan.

Älkääpä siis hämmentykö, jos blogi on lähipäivinä aivan sotkussa tai muuten vain omituisen näköinen. Minä se vain askartelen.

Kohtaaminen torilla

Sitten kun minä olen eläkeiässä, käytän tyylikästä jakkupukua ja istun hattu päässä parantamassa maailmaa kahvilassa kaikkien niiden samojen ystävien kanssa, joiden kanssa nytkin käyn kahviloissa (se on helppoa, koska aion rakentaa palvelukodin, johon tulee kaikki parhaat tyypit, mutta se on jo toinen tarina...).

Tätä mietin tänään, kun kävimme koko perhe Nõmmen torilla nauttimassa kevään ensimmäiset torikahvit - ja toki myös suremassa palanutta torin kauppahallia, josta kirjoitin muutama päivä sitten.

Kahvilan terassilla viereiseen pöytään asettui suoraselkäinen, karismaa huokuva, varmasti 80 vuotta lähestyvä rouva hatussaan, jakussaan ja huulipunassaan. Hän alkoi jutella meille saman tien, kyseli lasten iät ja nimet, kertoi olevansa nyt jo eläkkeellä oleva tanssinopettaja ja mikäli ymmärsin oikein, opettanut tanssia myös pääministeri Andrus Ansipille. Åke Blomqvist oli tietysti tuttu mies hänkin. Rouva kehotti voimallisesti laittamaan J:n tanssikouluun, kun poika vähän vanhemmaksi kasvaa. Lähtiessämme hän vielä heitti lentosuukon J:lle, joka osasi lähettää omansa takaisin ja siinä siunusteltiin, kuinka "tubli" ja seuranhaluinen poika meillä onkaan.

Tuollaiset vanhat rouvat ovat vain niin parasta, oltiin sitten missä päin maailmaa tahansa.

Patakakkonen

Eilisillan päätteeksi tiskejä tiskaillessa totesin, että pesen taas ihan samat astiat kuin edellispäivänä, sitä edellisenä ja sitä edellisenä... Siihen nähden, että keittön kaapit ovat täynnä kaikenlaista rompetta, ihminen käyttää liikuttavan paljon samoja kamoja ruokaa laittaessaan ja ruokaa syödessään.

Joten, tässä se tulee, Lahden takana -kotikeittiön "näillä mennään" -lista, eli keittiötarvikkeet, jotka ovat meillä koko ajan käytössä tai muuten vain tärkeät. Koettakaa pysyä nahoissanne, sillä ilman tätä tietoahan ette olisikaan pystyneet elämään. Ei mitään hajua, miksi nyt tällaistakin listaan, mutta menköön.

- Kunnollinen paistinpannu. Tämän pesen vähintään kerran päivässä, usein kaksikin.
- Lasiset Pyrexin vuoat. Koko ajan käytössä.
- Erilaiset leikkuulaudat, pienet, suuret, muoviset, puiset. Mieheni on leikkuulautafriikki ja se on tarttunut vähän minuunkin.
- Ikean teräksinen suuri salaattilävikkö. Vehje on koko ajan käytössä = tiskipöydällä kuivumassa. Ihmiset, olisiko sellainen salaatinkuivatuslinko kätevä?
- T:n joskus vuosia sitten korruptiolahjaksi saama valurautainen, todella järeä ja laadukas mortteli. Yrityslahjojen aatelia. Tätähän ei tietty päivittäin tiskata.
- Puiset salaattiottimet.
- Veitset, pienet ja suuret. Hyviä veitsiä ei voi olla liikaa.
- Wasser Maxx -vissyvesikone. Mies eritoten tykkää porevedestä. Vuosikausia sitä kaupasta kannettiin, kunnes tajusimme, että vanhoja kunnon 1980-luvun henkisiä vissykoneita on edelleen markkinoilla. Vuoden verran on hiilihapotusvehje ollut keittiössä ja sitä käytetään lukuisia kertoja päivässä. Hiilihappopanoksia saa mukavasti kierrätettyä ja täytettyä uudestaan.
- Bodumin kahvi- ja teekannu. Loistovehkeitä.

Arvon lukijat, mitkä ovat teidän keittiönne pakolliset osat?

Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan

Valitettavasti on todettava, että Tallinnan autoilukulttuurissa on hieman enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuin suomalaisessa kaupunkiajossa keskimäärin. En enää vähääkään pelkää ajaa täällä ja olen täkäläiseen menoon siinä suhteessa täysin tottunut, mutta ihmetellä täytyy, miten usein täällä päätyy peltikolarien todistajaksi tai aivan uskomattomien kiihdytysten ja "minä tästä ihan vähän puikahdan"-ohitusten näkijäksi.

Suomessa en ole nähnyt varmaan kymmenessä vuodessa niin paljon peltikolareita kuin täällä kahdessa vuodessa. Viimeksi eilen jouduin taas ihan liian lähelle peräänajoa. Minun edessäni ajellut auto pysähtyi suojatien eteen päästämään jalankulkijan yli, minä pysähdyin perään. Sivupeilistä ehdin havaita, että viereisellä kaistalla tullaan suojatietä kohden vähän turhan kovaa. Ehdin jo vetäistä henkeä, että nyt se auto ajaa tienylittäjän päälle, mutta autoilija ehti onneksi renkaat kirskuen jarruttaa.

Tämän äkkijarrutuksen tehneen auton takana tullut auto sen sijaan ei ehtinyt ja hän törmäsi suojatien eteen äkkipysähdyksen tehneen perään. Ennen törmäystä autoilija koetti jarruttaessaan myös väistää hieman oikealle, eli siis meidän jo pysähtyneiden kaistan puolelle. Luoja lykky ei osunut, minulla oli K kyydissä.

Kolarissa näytettiin selviävän peltivaurioilla, mutta kyllähän taas hetken kylmäsi, miten lähellä onnettomuudet koko ajan ovat. Liikenteessä voi vain tehdä parhaansa ja katsoa, mihin se riittää.

Kuvassa Hummer, joita niitäkin, älytöntä kyllä, Tallinasta löytyy. (kuva täältä)

Digiresepti

Vuoden alussa Viron terveydenhuollossa ja apteekkibisneksessä otettiin käyttöön digireseptit. Se tarkoittaa, että kun lääkäri määrää minulle lääkettä, en saa käteeni paperista reseptiä, vaan marssin virolaisen henkilökorttini kanssa mihin tahansa apteekkiin ja siellä henkilökunta henkilötunnukseni perusteella kaivaa reseptiohjelmasta minulle määrätyt tropit.

Tämähän vaikuttaa näin maallikosta erinomaiselta systeemiltä: ei tule reseptiväärennöksiä ja ekologisempaakin on, kun paperia säästyy. Ymmärtämäni mukaan järjestelmä on myös alan ammattilaisten mielestä oikein kannatettava.

Mutta mutta. Nyt ollaan toukokuussa, eikä reseptisysteemi vieläkään oikein toimi. Lehdissä kirjoitetaan jatkuvasti, kuinka reseptiohjelmat tökkivät, ja apteekit saavat roppakaupalla sontaa niskaansa kiukkuisilta asiakkailta, jotka eivät saakaan heille määrättyjä lääkkeitä. Jotkut lääkärit ovat kieltäytyneet kirjoittamasta digireseptejä ennen kuin systeemi pomminvarmasti toimii.

Aiemmin talvella minulle määrättin ensimmäistä kertaa lääkettä digireseptillä. Silloin lääkkeen saanti sujui ongelmitta. Tänään kävin apteekissa erään toisen reseptin takia, mutta nyt tökkäsi. Apteekin tietokannasta ei löytynyt minulle määrättyä reseptiä. Apteekin rouva neuvoi koettamaan onnea jossakin toisessa apteekissa arvellen, josko vika olisi heidän tietokoneissaan. Vaihdoin apteekkia, mutta enpä saanut lääkettä sieltäkään. Reseptiä ei vain ollut.

Apteekkien henkilökunnan mukaan syitä voi olla monia. Lääkäri ei ehkä ollutkaan muistanut kirjoittaa reseptiä tai sitten tietojärjestelmä tökkii taas. Joskus kuulemma resepti näkyy apteekissa vasta 2 - 3 päivän jälkeen. Taidanpa siis huomenna käydä yrittämässä tuuriani vielä kolmannessa apteekissa. Jos ei vieläkään onnistu, täytynee soittaa lääkärille, kuten farmaseutti suositteli.

Minulla ei ole mitään huolta, kun ei ole kyse mistään hengenhätä-lääkkeestä. Mutta tällainen lääkehuollon tökkiminen voisi pahimmillaan olla hengenvaarallista. Toivottavasti systeemi saadaan kuntoon mahdollisimman pian.

Joko - tai

Lasten kuulumisia en olekaan kirjoitellut vähään aikaan. Päivitetäänpä siis vaihteeksi niitä.

Lastenhoitajamme huokasi eilen, kun palasin K:n kanssa kauppareissulta iltapäivällä kotiin, että jos tällaisia työpäiviä tulee enemmän, hän irtisanoutuu. J oli vaihteeksi osoittanut hieman omaa tahtoa. Hoitotätimme pyöritteli päätään, kuinka ihmeessä voi lapsi olla niin "tugev isiksus" eli vahva persoona.

J tosiaan taitaa olla lapsi, jolle asiat ovat (ainakin tällä kasvun ja kehityksen hetkellä) vain joko mustaa tai valkoista. Kun J on aurinkoinen, hän on rakastettavinta, mitä voi olla ja kun uhmakiukkupuuska käynnistyy, olen täysin valmis palauttamaan lapsen synnytyslaitokselle.

Me vanhemmat siis jatkamme edelleen peiliinkatsomistyötä ja mietimme, miten hurjista tahtomiskohtauksista päästäisiin mahdollisimman vähillä sielunvammoilla. Opettelua riittää.

Muutoin J on tietysti sellainen touhukas kaksivuotias niin kuin kaksivuotiaat yleensä ovat. Arki on jatkuvaa ennakointia ja vahingontorjuntaa, mutta onneksi myös huiman hauskaa ja yllätyksellistä. J puhuu todella paljon ja laulaa melkein sitäkin enemmän. Poika muistaa huiman pitkiä pätkiä vaikkapa lastenkirjan tekstiä sekä osaa ulkoa useampisäkeistöisiä lauluja. Näitä lurituksia on mahdottoman mukava kuunnella.

Ulkoilu on J:n mielestä tosi kivaa. Puistossa ja kotipihan leikkipaikalla viihdytään tuntitolkulla kiipeillen ja keinuen. Polkupyörät ovat nyt alkaneet kiinnostaa kovasti ja J:tä selvästi harmittaa, kun naapurin vuotta vanhemmat tytöt jo osaavat kolmipyörillään kiitää.

Sisällä J touhuaa kaikkea mahdollista: rakentelee palikoilla, piirtää, lukee, katsoo YLE:n nettisivuilta lastenohjelmia, soittaa ksylofonilla ja keksii omia mielikuvitusleikkejään, kuten sohvan korjaamista muovilusikalla.

Kaikkein kivoimpia ovat luonnollisesti ne hommat, joita aikuiset tekevät. Kun laitan ruokaa, myös J:n täytyy saada auttaa. Kun pesen ikkunoita, myös J:llä täytyy olla lasta ja rätti. Pyykkikoneen ja astianpesukoneen J saa painaa äidin avustuksella päälle. Ruokapöydän kattamisesta ja siivoamisesta J on tosi innoissaan ja kantaa paikoilleen salaattiottimia ja maustepurkkeja. Mitä enemmän pojalle keksii "oikeaa" tekemistä, sitä parempi mieli on.

Potta-asioinnin opettelussa siirryttiin eilen lapsenkasvatusmetodeista jaloimpaan eli lahjontaan. Kaapissa oli hienoja kiiltäviä sydäntarroja ja pojalle luvattiin tarra potan kylkeen aina kun pissa tuli sinne minne pitää. Ja kappas, ainakin ensimmäisenä päivänä menetelmä oli onnistunut. Jatkamme harjoituksia.

K, pian neljä kuukautta, puolestaan elelee omaa köllöttelevän pikkuvauvan elämäänsä. Tytär on rauhallinen kuin mikä, mutta alkaa vähitellen vaatia enemmän huomiota hänkin. Jos oleskelu leikkimatolla tai sitterissä uhkaa venyä liian pitkäksi, K kyllä osaa jo ilmoittaa, että tylsää on.

Viime päivien aikana K on tehnyt ensimmäiset vakavammat yritykset vatsalleen kääntymiseksi. Periaatteessa kääntyminen on jo onnistunut, mutta vartalon alle jäävä käsi estää täydellisen kiepahtamisen ja sehän toki ottaa pientä päähän.

Toinen lapsemme on isoveljensä tavoin erittäin hyväuninen öisin (*kop, kop*). Imetyksiä on yössä 2 - 3 ja ne sujuvat yleensä ilman mitään suurempaa draamaa.

Päivisin K:n unet eivät oikeastaan ole ennustettavissa. Selvää on, että tytär valvoo päivisin paljon enemmän kuin J saman ikäisenä. Valveillaoloajat voivat olla hämmästyttävän pitkiä ja ensimmäinen kunnon pitkä päiväuni voi tulla vasta alkuillasta.

K harjoittelee puhumista kovasti. Paidan etumus on aina napaan asti märkä jatkuvasta päristämisestä ja kuolaamisesta. Kuten monet lapset, K on aamulla herättyään erityisen herttainen jokeltaessaan omia juttujaan.

J:tä K selvästi palvoo ja rauhoittuu aina itkusta, kun J menee siskolle juttelemaan. Hetkittäisestä mustasukkaisuudesta huolimatta J huolehtii K:sta kovasti, silittää, halaa, tahtoo ottaa syliin ja kysyy aina, missä K on, jos siskoa ei ole näkyvissä. Eilen J asetteli huolehtivasti lattialla mahallaan olevan K:n eteen kirjaa, jotta K voisi lukea.

Mitä ne meistä ajattelevat

Suomalaiset, medborgare, nyt se on tutkittu: virolaisista 71,1 prosenttia pitää Suomen ja Viron välisiä suhteita hyväntahtoisina, "heanaaberlikud". Näin kertoi aukottoman tieteellinen ja objektiivinen Postimees-lehden nettiäänestys, johon vastasi 2 062 ihmistä. Lopputuloshan on oikein mukava lukema.

Kyselyyn vastanneista 24,4 % puolestaan tuumaa, että Suomi katsoo Viroa alaspäin. 3,1 % on sitä mieltä, että Viro pitää itseään Suomea parempana ja loput 1,3 % uskoo, että suhteet ovat pragmaattisen järkevät.

Viime päivinä Postimehessä on keskusteltu kovasti useissa eri kirjoituksissa kahden naapurivaltion välisistä suhteista. Keskustelun aloitti tutkija Iivi Anna Masso (joka kirjoittaa mm. Uudessa Suomessa), jonka mielestä suomalaiset ovat laman aikana ottaneet jälleen Viroon nähden hieman ylimielisen asenteen.

Masson mukaan näyttää siltä, että huonoina aikoina halutaan, että on joku toinen, jota voi katsoa alaspäin. Olin monessa asiassa Masson kanssa erittäin samaa mieltä. Kuten vaikkapa siitä, että on käsittämätöntä, kuinka suomalaisturisti voi ryypätä Tallinnassa 200 eurolla, mutta ei jaksa opetella sanomaan viroksi kiitos.

Tämän päivän lehdessä Massolle vastasi Suomessa työskennellyt toimittaja Mart Ummelas, joka ihmetteli kovin sanoin Masson kriittistä suhtautumista Suomeen. Hän näki, että Suomi ja suomalaiset tiedotusvälineet ovat lähes poikkeuksetta aina suhtautuneet positiivisesti Viroon.

Näistä mielipidekirjoituksista syntyneitä nettikommentteja oli myös hyvin kiintoisa lukea. Ainahan se kiinnostaa, mitä meistä ajatellaan. Ja kyllähän meistä ajatellaan kaikenlaista, mutta ihan kuten lehden nettikyselykin osoitti, pääosin onneksi melko hyvää.

Itse olen kahden vuoden Virossa olon jälkeen tullut toteamaan, että suomalaisena on Virossa helppo olla, jos vaivautuu opettelemaan kieltä eikä kuulu niiden joukkoon, jotka konttaavat oksentaen Viru-kadulla tehden törkeitä ehdotuksia vastaantuleville. Kun osoittaa kunnioitusta täkäläistä kulttuuria kohtaan ja tunnustaa suoraan, että ei suinkaan tiedä tai osaa kaikkea Viroon ja virolaisuuteen liittyvää, niin suhtautuminen suomalaiseen on lähes poikkeuksetta hyvää.

(Otsikko viittaa tietysti Ultra Bran biisiin. Niinä muistaakseni kahtena kertana kun olen käynyt Pärnussa, on päässäni soinut tuo kipale aivan taukoamatta. Kerran Pärnussa tuli kastuttuakin, kun kävelimme keskustaan. Pyöreitä ikkunoita siellä oli, mutta leskimummoista ja -vaareista en tiedä. Kyllä UB osasi.)

Voi surku!

Tallinnassa tapahtui torstai-iltana kulttuurihistoriallisesti tosi harmillinen tapaus: Nõmmen torin historiallinen kauppahalli, joka juuri oli remontoitu kuntoon, paloi täysin.

Kun olen viimeksi käynyt Tallinnassa torilla, olen käynyt juuri siellä torihallissa. Tosi surku kaunista, perinteikästä rakennusta. Syttymissyy ei ole selvillä.

Palokuva täältä.

Takinkääntö

Tuossa blogin oikean palkin ravintolalistassamme (jota pitäisi kipeästi päivittää ja ajankohtaistaa) toteamme, että azeriravintola Ses-Bes on meillä boikotissa. Ravintolan omistajat kun eivät vissiin keskity ihan vain puhtaisiin ruoka-alan bisneksiin.

Käänsimme takkimme, osoitimme selkärangattomuutemme ja lähdimme tänään viikonloppuvieraamme kanssa kaupungin parhaiden dolmien, eli viininlehtikääryleiden pariin. Aivan loistavaa ruokaa. Että käykääkähän, jos Tallinnassa kaipaatte kelpo ruokapaikkaa. Leikkipaikkaa lapsille siellä ei ole, minkä taas verenpaineessa huomasi.