torstai 31. maaliskuuta 2011

Keltainen koulubussi, wuhuu!

Lupasin itselleni ennen tänne tuloa, että tässä alkuvaiheessa saan olla lapsekkaan innostunut kaikesta uudesta ja jännästä, vaikka se sitten muutaman kuukauden päästä tuntuisikin pöhköltä, kun kaikkeen kuitenkin ajan myötä tottuu. Minun ei tarvitse nyt yhtään leikkiä kyynistä maailmannaista, kun totuus kuitenkin on se, että elämässämme on tapahtunut suuri muutos ja siinä ihmeteltävää riittää.

Ja kyllä minulla onkin koko ajan sellainen olo, että olisin elokuvassa. Kirjoittelin aiemmin siitä, että mielikuvani Yhdysvalloista perustuvat tv-sarjoihin ja leffoihin. Nyt onkin todella hullua nähdä ihan oikeasti kaikkea sitä, mitä on tuijottanut ruudulla tai valkokankaalla. On hienoja kiiltäviä paloautoja, herttaisia omakotitaloalueita, hilpeitä Aku Ankka -postilaatikoita, USA:n lippuja joka paikassa ja iloisia, hyväntuulisia ihmisiä. Luomu-täysmaitoa ostetaan gallonan (3,78 litraa) muovisessa maitopullossa ja kaupan lastentarvikehyllyssä on jättikokoisia vaippoja viisivuotiaille lapsille.

T:lle päivittelin sitä, kuinka siistiä, puhdasta ja laitettua nykyinen asuinseutumme on. T totesi, että ei täällä Saloa kummempaa ole. Se voi olla ihan totta. Virossa asuessa on silmä tottunut aika monta pykälää rähjäisempään maisemaan. Päivittelenhän nykyään jo Suomessakin käydessä sitä, kuinka siistiä kaikki on. Joten siisteys on aika suomalaista, mutta kun se yhdistyy muutoin varsin erilaiseen katukuvaan, niin yhdistelmässä riittää ihmeteltävää.

Tätä kirjoittaessa on alkamassa kolmas kokonainen päivä USA:ssa ja toistaiseksi ehkä vaikuttavin kokemus on ihmisten avoimuus, ystävällisyys ja palvelualttius. Olen nyt jo ehtinyt jutella enemmän satunnaisten kohtaamieni ihmisten kanssa kuin kolmen vuoden aikana Virossa yhteensä. Puistossa, kaupassa tai parkkipaikalla puhe vain lähtee täysin luontevasti ihmisten välillä käyntiin, ihan siitä syystä, että tuntemattomat ihmiset tervehtivät toisiaan - mitä ei tietenkään Suomessa tai Virossa tapahdu juuri koskaan. Siinä voidaan hetki jutella jostakin aiheesta ja sitten matka jatkuu. Ja ei, se ei tunnu pinnalliselta ja tyhmältä, vaan oikein mukavalta. Kyllä hymy ja lyhyt ystävällinen sananvaihto on aina parempi vaihtoehto kuin yrmy ohitus. Ei kukaan odotakaan, että siinä oltaisiin heti elinikäisiä ystävyyssuhteita solmimassa.

Kaikissa ulkomaillemuutto-oppaissa selvitetään, kuinka muuton alkuaika jakautuu muutamaan eri vaiheeseen. Ensin on vaihe, jossa kaikkea ihmetellään silmät suurina, imetään uusia kokemuksia kuin pesusieni ja ollaan sitä mieltä, että uudessa paikassa on kaikki aivan loistavasti. Toisena on vaihe, jossa aletaan jo hieman tottua uuteen ja pystytään tarkastelemaan sitä kriittisemminkin. Sitten voi iskeä tylyn arvostelun vaihe ja karmea ikävä kotimaahan. Lopulta palikat luultavasti alkavat loksahdella paikoilleen, oma olo tasoittuu ja elo uudessa maassa tuntuu mukavan tavalliselta. Minä olen kiistatta ykkösvaiheessa ja se on ihan hyvä se.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Havaintoja ensimmäiseltä kokonaiselta USA-päivältä

Wuhuu, kirjoitan tätä omalla koneellani! Pienen Hollannin-kierroksen tehneet matkatavaramme saapuivat eilen illalla ja kaikki asiat vaikuttavat olevan ihan ehjinä. Ainoastaan lastenvaunut eivät ole vielä tulleet, mutta kyllä niitä ilman selvitään.

Aikamoisessa aikaeropökkyrässä tässä on, vaikka toisaalta 10 tunnin aikaeroon sopeutuminen on mennyt ehkä mukavammin kuin kuvittelin. Mutta välillä väsymys humahtaa päälle ja sitten täytyy vain koettaa sinnitellä uupumuksensa ja kärttyisyytensä kanssa.

Lapsillakin on tietysti järjestys hieman sekaisin. J on käynyt isänsä kanssa varhaisaamiaisella eilen ja tänään suunnilleen viideltä aamulla ja K:n yöunet ovat olleet kovin katkonaiset. Mutta tämä oli tiedossa ja sen kanssa eletään. Eiköhän viikon mittaan ala elämä asettua paikkaansa.

Eilen (kirjoitan tätä siis täkäläistä aikaa keskiviikkoaamuna noin klo 8) tiistaina tuli jo ihmeteltyä monta uutta asiaa. Ensinnäkin - asunnossa, jossa toistaiseksi asumme, on kaasuhella. Pelonsekaisin tuntein sitä aamupäivän katselin ja sitten myöhemmin totesin, että ruokaa täytyy laittaa, joten nyt sitä vain käytetään. Tällaiseen dramaattisuuteen ei tietenkään olisi ollut ollenkaan tarve, sillä kaasuhella toimi niin, että väännetään nupista sopiva lämpö ja se on sitten siinä. T juuri onnellisena paistoi kaasuhellalla ensimmäisen aamiaismunakkaan.

Kävimme illalla Safeway-kauppaketjun liikkeessä ruokaostoksilla ja siellä minun piti jo hieman tehdä intohyppyjä ja päästellä riemunkiljaduksia, kun juoksentelin ympäri hedelmä- ja vihannesosastoa. On meinaan valikoimaa! Minä törmäilin päin kaupan seiniä innon lisäksi myös siksi, että ostoskärryissä vain eturenkaat olivat sellaiset joka suuntaan kiertyvät. Oli vähän erilaista kurvailla kuin suomalaisilla tai virolaisilla kärryillä. Ja ostoskärryissä oli juomamukiteline... Kassalla olin tietenkin tumpula ulkomaalainen, kun en jännitykseltäni meinannut tajuta, miten korttien ja allekirjoitusten kanssa toimitaan.

J on ihmetellyt tummaihoisia ihmisiä. Se alkoi jo lentokentällä, kun joku virkailija oli musta ja J hoksasi, että "se oli ihan musta setä". Tajusimme, että poika on asunut koko ikänsä Virossa, jossa mustan ihmisen näkeminen on todella harvinaista. Täällä hän on parissa vuorokaudessa nähnyt mustia enemmän kuin aiemmin yhteensä ja se on selvästi ollut kovin kiinnostavaa.

Hieno yksittäinen hetki sattui eilen parvekkeellamme, kun meitä tuli morjestamaan pieni hohtava lintu, joka tarkkaili meitä pysyen paikoillaan ilmassa vimmatusti räpytellen. En tietääkseni ole koskaan nähnyt kolibria luonnossa, mutta minusta se näytti siltä. Äsken hieman googlasin asiaa ja nähtävästi on ihan mahdollista, että lapset ja minä kohtasimme jonkin kolibrilajin, sillä kyllä niitä vaikuttaisi Kaliforniassa olevan.

Vaan nyt päivän toimiin. Ihan ensimmäiseksi saa kaivaa puhtaat vaatteet matkalaukusta. Parhautta.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Aurinko

Kirjoitan tätä parvekkeelta, johon paistaa ihanasti aurinko. Pitkiä hihoja ei tarvitse. K kirmailee ympäriinsä innosta hihkuen. Hänellä ei näytä olevan valittamista muuttuneesta maisemasta. J nukkuu edelleen univelkoja pois. T on etsimässä meille varsinaista kotia kiertäen asuntonäyttöjä.

Olemme Kaliforniassa. Mikään matkalaukuistamme ei. Mutta silti kaikki on ihan hyvin. Kuulumisia pidemmin sitten kun lentoyhtiö toimittaa mm. tietokoneeni takaisin.

(ja juuri nyt K tiputti hattunsa parvekkeen kaiteiden välistä kerrosta alemmas. Voi ääh...)

Mainitsinko jo, että täällä paistaa aurinko ja on lämmin? Jos en, niin kerrottakoon, että täällä on auringonpaiste. Ei pyryä. Ja yksi vähän täpinäintoinen bloggaaja.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Krapulaisen Tsingis-Kaanin juoma


T löysi kaupasta taas uuden hapanmaitotuotteen. Tuote on nimeltään Airan Pohmeran ja se on tosi pahaa.

Juoma on ehkä hitusen maitoa paksumpaa, mutta kuitenkin piimää maultaan muistuttavaa, ja se on hiilihapollista. Se kaasu syntyy siihen jotenkin luonnollisesti, älkää kysykö humanistilta, miten.

Pullon etiketin tekstin mukaan Airan on ikiaikainen juoma, josta tuli kuuluista 12. - 13. vuosisadalla, kun sitä käyttivät Tsingis-Kaanin sotiltaat.

Kun hätäisesti vilkaisin Airanin nettisivuja, niin siellä kerrottiin, kuinka juomalla tietenkin on kaikenlaisia tervehdyttäviä ominaisuuksia. Ja mikä ällistyttävintä - juoma auttaa toipumaan krapulasta nopeammin! Airan-tuoteperheessä on useita eri juomia, ja nimen omaan tämä Pohmeran-juoma on tarkoitettu ripeyttämään kankkusesta selviämistä.

Juoman tuoksu muistuttaa minusta vähän esimerkiksi täkäläisissä kaukasialaisissa ravintoloissa käytettäviä suluguni- ja bronza- juustoja (mitkä muuten ovat tolkuttoman hyviä juustoja uunissa paahdettuina).

Tulipa testattua, mutta en ostaisi uudestaan.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Ei koskaan ei koskaan

Kun muutin lapsuuden kotiseuduilta ihmeellisen suureen länsisuomalaiseen yliopistokaupunkiin, vannoin mielessäni, että siellä en taatusti koskaan aja autoa. Se olisi liian pelottavaa. Ei Aninkaistenmäestä voi selvitä hengissä, ties vaikka teilaisin hengiltä jonkun isokiharaisen Miss Turku -perintöprinsessan.

Ei kulunut kovin kauan aikaa, kun jo ajelin Aurajoen rannoilla ihan sujuvasti, eikä edes hirvittänyt kovin paljon.

Sitten muutimme Tallinnaan. Koska T asui täällä jo ennen minua ja J:tä, hän ehti kertoilla karuja tarinoita, miten Tallinnan liikenteessä näkee koko ajan peltikolareita ja kaahareita. Muuttaessamme sanoin T:lle, että en aio ajaa Tallinnassa metriäkään, koskaan.

Onneksi minulla on aviomies, joka ei ota kuuleviin korviinsa tällaisia lätinöitä. Hän vain istui pelkääjän paikalle ja käski ajamaan. Ja minä ajoin. Nyt en enää ymmärrä, mitä ihmeellistä olen Tallinnan autoliikenteessä nähnyt. Sellaista vähän luovaa suhailuahan se on, mutta ihan toimivaa omassa lajissaan.

Nyt edessä odottavat huimasti suuremmat autobaanat ja isommat kahvimukinpidikkeet. Ja miten reagoikaan S edessä olevaan ratinpyöritykseen? Kolmas kerta näköjään toden sanoo, ja ajokokemuksen tuoma varmuus - ei hirvitä yhtään. Jos meinaan USA:ssa johonkin päästä, minun täytyy ajaa autoa, eikä se voi olla mitään avaruustiedettä. Kiva huomata, että jossain asiassa sentään rauhoittuu, vaikka muuten jännittää ja soheltaa ihan entiseen malliin.

Niin, tuo jännitys. Näköjään päässä pyörii niin paljon asioita, että ei oikein meinaa kaikki jutut pysyä hanskassa. Olin äsken kaupungilla hoitamassa sekalaisia asioita. Yhtäkkiä huomasin, että yksi ostoskasseistani oli kadonnut. Siinä sitten ramppasin läpi kauppoja, joissa olin käynyt ja kyselin myyjiltä, oliko kassia näkynyt. Onneksi pussi lopulta löytyi Kaubamajan lastenosastolta. Myyjä vissiin näki säätämiseni ja antoi isomman muovipussin. Jos rouva sitten onnistuisi pitämään tavaransa nipussa.

Nyt pitäisi pakata. Jos vain menen kyyhöttämään matkalaukkuun, niin tulisivatko asiat itsekseen valmiiksi?

torstai 24. maaliskuuta 2011

Tukkimiehen tenavaosastolla

Voi hyvänen jestas sentään, mikä caffelatteilevan perheenäidin unelmapaikka minulta oli Tallinnassa jäänyt täysin huomiotta ennen tätä päivää.

Sovimme kaveriporukalla (kaikilla x määrä lapsia) tapaamisen Tallinnan Stockmannin yläkerran kahvila-ravintolaan, jossa on myös kunnollinen leikkipaikka. Tai siis näin minulle kerrottiin.

Tuo kunnollinen oli todellakin enemmän kuin yksi pieni pöytä, täyteen piirretty värityskirja ja toimimattomat tussit. Tavaratalo Tukkimiehessä oli tajuttu kunnollisen leikkipaikan olemus. Aidattu, siisti leikkipaikka oli mukavasti kahvilan reunalla niin, että pilttejä sai vartioida ongelmitta aikuisten juttelun lomassa, kahvilatiskille pääsi ottamalla pari askelta ja myös vessat ja lastenhoitohuoneet olivat aivan kulman takana. Ravintolassa oli ihan tolkullinen lasten ruokalista.

Tämä taisi olla neljäs tai viiden kertani, kun Tallinnan-vuosieni aikana kävin Stockmannilla, sillä se vain ei ole koskaan minkään reittimme varrella. Harmi, että en ollut tällaista toimivaa leikkipaikan ja kahvilan yhdistelmää aiemmin bongannut, mutta menkäähän te muut, joilla tällaisia tarpeita voi olla.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Kansa on puhunut ja pulinat pois

Huuh, tehän äidyitte valtavan aktiivisiksi kommentoijiksi blogin jatkon suhteen, suuri kiitos siitä! On mukava huomata, että sepustukset jaksavat kiinnostaa sen verran, että väki vaivautuu kommentoimaan.

Näyttää siltä, että blogi jatkuu tässä samassa osoitteessa entisellään, mutta muutamin muutoksin, mistä ideoista kiitän kommentoijia. Viro-asioiden siirtäminen omalle sivulleen kuulostaa erittäin järkevältä, ja ehkä tulee vähän ulkoasusäätöäkin.

Mutta näitä kaikkia teen jossakin kohtaa, kun on aikaa vähän enemmän kuin tämä pari minuuttia. Nyt olemme aika kiinni lähtövalmisteluissa. Toisaalta olen ehdottomasti sitä mieltä, että juuri nyt pitäisi ottaa itselle aikaa kirjoittaa muuton aiheuttamista tunnoista, sillä jos sitä ei tee, niin myöhemmin tekemättä jättäminen kuitenkin jurppii.

Yritän pitää teihin yhteyttä edes lyhytsanomin ja siksi herättelen henkiin Twitter-tilini #jasmineilinen ja koetan sen kautta päivitellä lähtökuulumisia. Seuratkoon sitä, ken haluaa. Twitter-linkki ilmestyy tuonne palkkiin kunhan jossakin kohtaa niin pitkälle selviän.

Otsikko tuo mieleen tulevan eduskuntavaalitaiston ja harmin siitä, että kansalaisvelvollisuuden täyttäminen jää meillä tällä kertaa haaveeksi. Mutta käykäähän te uurnilla!

Sittenpä voisikin alkaa sulatella pakastinta. Se on moro taas!

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Sanokaa nyt tekin jotain

Argh, en pysty päättämään, joten sanokaa te:

jatkanko tätä blogia tähän samaan Lahden takana -pötköön vai pistänkö uuden blogipohjan pystyyn? Silloin ei olisi mitään Viro-silppua palkeissa ja arkistoissa sotkemassa. Olisi selkeästi Viro-blogi ja USA-blogi, joista ensin mainittu luonnollisesti jäisi elämään hiljaiseloa.

Vai onks mitään välii? On tää niin vaikeeta...

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Pientä puuhaa ja pienen ihmisen muuttoon valmistamista

Kylläpä on taas viikonloppu askarreltu ihan tasaisesti muuttoasioiden parissa. Kaikki etenee hyvin, mutta tehtävää riittää ihan jatkuvasti.

Juuri tuossa täyttelin itselleni ja lapsille matkustuslupa ESTA:n, joka kaikkien USA:aan matkaavien täytyy tehdä. Se ei ole viisumi, vaan mikälie muu yleiseen turvallisuuteen liittyvä lupa-asiakirja (huomatkaa, miten tarkasti tiedän nää viralliset jutut...). Hintaa verkkolomakkeen täyttämisellä on 14 dollaria / hakija. Tämä onneksi oli hyvin nopea ja helppo asiakirja eikä vaadi kotisohvalta poistumista.

Viikonlopun aikana kaikenlaista touhutessa olen todennut, että asioiden järjestely ja tekeminen on minulle paras keino torjua jännitystä.

Sillä kyllä minä tätä muuttoa jännitän ja välillä aivan älyttömästi.

Tässä on jo viikkokaupalla ollut tasaisesti perhosia vatsassa eikä oikein osaa ajatella mitään muuta kuin tulevaa elämänmuutosta ja siihen liittyviä valmisteluja. Kaikkialla on listoja, joihin merkitsemme tehtäviä ja selvitettäviä asioita ja koko ajan pohdimme, onko vielä jotain muuta, jota pitäisi järjestää, ettei mitään olennaista unohtuisi.

Niinpä tässä olen viikonlopun aikana pyykännyt loputtomasti, silittänyt, kopioinut, skannannut, pakannut, tyhjentänyt kaappia, hankkinut lapselle kevätkenkiä ja tutkinut muutenkin lasten vaatevarastoja, miettinyt lentomatkan kuvioita, tuijottanut pakastimen sisältöä miettien, mitähän sille pitäisi tehdä ja samalla tietysti koettanut olla lasten kanssa ihan tavallisesti - heidän kun ei tarvitsisi äidin ja isän jännitystä ja muuttostressiä kantaa.

K nyt ei näistä hommailusta ole moksiskaan, mutta J on alkanut huomata, että kotona tapahtuu vähän ihmeellisiä asioita ja nurkkiin ilmestyy laatikoita ja matkalaukkuja. Tänään sitten jossakin välissä totesimme T:n kanssa, että nyt lienee aika alkaa puhua J:n kanssa tulevasta matkalle lähdöstä.

Niinpä aiheesta on tänään juteltu. Aloitimme kertomalla, että lähdemme lentomatkalle koko perhe. J alkoi miettiä, mitä ottaisi koneeseen mukaan (eivät muuten olleet yllättävät valinnat: mukaan lähtevät "Salama, Luigi ja Make-rekka").

Kun lentoasioista oli vähän puhuttu, J sitten iltapalapöydässä kysyi kaikkein oleellisimman: "mihin me oikein lennetään?"

Niinpä sitten kerroimme, että lähdemme kaikki yhdessä Kaliforniaan ja että siellä on lämmin ja että siellä pääsee uimaan ja että siellä laitetaan jalkaan uudet Salama-kevätkengät ja uusi Feeniks-lintu-kevättakki.

Ei voi vanhempana muuta kuin yrittää parhaansa ja toivoa, että osaisi valita oikeat sanat ja tavat valmistella kolmevuotiasta edessä olevaan. Kokemuksia ja tietoa lasten muuttamisesta ulkomaille kyllä löytyy kirjoista ja verkosta, mutta eihän kukaan voi sanoa, mikä on juuri meidän perheellemme ja meidän lastemme muuttosopeutumiseen paras tapa. Se tässä täytyy vain keksiä itse ja toivoa, että se on riittävän hyvä.

(PS Mainittu Salama on tietenkin Autot-piirroselokuvan Salama McQueen, kaikkien tietämieni pikkupoikien ylin sankari. Ja kuinka ollakaan, Kalifornian Disney Worldiin avataan 2012 oma Autot-teemapuisto...)

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Voi Pyhä Andreas, olethan hiljaa

Olen useammankin kerran todennut ääneen, että minähän en sitten koskaan muuta asumaan alueelle, joka on mannerlaattojen rajojen lähellä. Kun perhe alkoi kasvaa, vakuutin yhä pontevammin, että jälkikasvuani en varmasti vie maanjäristysherkille seuduille.

Ja kuinka sitten kävikään: olemme muuttamassa suoraan San Andreaksen siirroksen päälle ja vielä ihan vapaaehtoisesti.

Ihminen on siitä veikeä olento, että vaikka esimerkiksi maanjäristykset ovat sataprosenttisen varma asia, niin silti homo sapiens ihan lunkisti asustelee alueilla, joissa katto voi romahtaa niskaan. Jos ihmiset miettisivät maanjäristysten tai muiden äärimmäisten luonnonilmiöiden vaaraa koko ajan, ei esimerkiksi Kaliforniassa, Islannissa tai Japanissa olisi enää aikoihin asunut ketään.

Kaikenlaisiin asioihin voi elämässä varautua, ja sitten on niitä juttuja, joille ei vain voi yhtään mitään. Omat valinnat tietysti ratkaisevat, kuinka paljon riskejä elämäänsä päästää. Tupakoitsija tietää hyvin harrastuksensa vaarat, formulakuski samoin ja myös ulkosuomalaisperhe, joka muuttaa vakaan mannerlaatan keskeltä huomattavasti vilkkaamman vulkaanisen toiminnan lähistölle. Ihmiset vain tekevät jossakin kohtaa ratkaisun luottaa tuuriinsa, ja sitten täytyy toivoa, että sitä riittää.

Meidän perheemme lempilauseita on se, että "onni suosii hyvin valmistautunutta". Tämä pätee niin isoihin kuin pieniinkin asioihin. Esimerkiksi muuttovalmistelut koetamme tehdä parhaan taitomme mukaan, jotta kaikki sujuisi erityisesti lasten kannalta mahdollisimman kivuttomasti. Kun Kaliforniaan pääsemme, voi olla aika opiskella esimerkiksi sitä, millainen tarvikepakkaus kotona olisi syytä olla siltä varalta, että rytisee eikä sähköä, vettä ja ruokaa ole saatavilla. Ensiaputaidotkin on hyvä päivittää (siihen ei tietenkään tarvitsisi maanjäristysuhkaa).

Silti kallioperän liikkeitä enemmän minua edelleenkin pelottavat Tallinnan liikenteen satunnaiset kaaharit tai se, että liukastun suihkussa ja kajautan takaraivoni viimeisen kerran Orakseen.

Ilman riskejä ei oo hailaitseja, sanoi Nykäsen Mattikin.

Japanin kansalle toivon äärettömän määrän hyvää ja voimia käsittämättömän kauheassa tilanteessa.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

First things first

Keskityin muuttovalmisteluissa tänään todella oleellisiin asioihin ja kävin ostamassa Kaubamajasta tukisukat lennolle. Älä tule paha veritulppa, tule hyvä virkeä jalka.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Pikainen käynti USA:n maaperällä

Huh, onpahan nyt yhden sortin kokemus takana. Kävimme Yhdysvaltojen Tallinnan-suurlähetystössä muuttoa varten tarvittavien paperitöiden takia.

Siinä missä Suomen suurlähetystöön Toompealla vain marssitaan sisään, mennään USA:n lähetystöön kadulla sijaitsevan lasikopin kautta, jossa on lentokenttien turvatoimia vastaavat tarkastukset. Taskut tyhjiksi, passia esiin, laukku hihnalle ja itse metallinpaljastimesta läpi. Puhelin ja käsilaukku sisältöineen jätettiin vartiokoppiin lähetystössä vierailun ajaksi.

Meiltä oli jäänyt maksamatta yksi maksu, mikä kävi ilmi, kun pääsimme tiskille virkailijan puheille. Sitä ei tietenkään voinut maksaa siinä kopissa (vaikka silmien edessä oli kortinlukija ja tarra, että luottokortit käyvät), vaan meidän piti lähteä käymään pankissa. Ja hetken päästä turvarumba uudestaan alusta.

Toisella kerralla kaikki oli selvää, pääsimme asioimaan toisessa kopissa (vanhaa kunnon luukulta luukulle -meininkiä!), jossa meitä jututti konsulisetä. Vielä annoimme Yhdysvaltojen turvallisuuden merkittäväksi parantamiseksi omat sormenjälkemme ja homma olikin selvä. Alamme olla virallisten asioiden puolesta varsin valmiit muuttoon.

Tämä muuttoprosessi on kyllä osoittanut sen, että USA:aan ei tosiaan noin vain kävellä asumaan. Viisumiprosedyyrit ovat kestäneet koko talven ja kaikenlaista lappua ja lomaketta paperilla sekä verkossa on pitänyt täyttää. Olen muun muassa vakuuttanut, että lapsemme eivät ole terroristeja eivätkä osallistuneet kansanmurhaan.

Samalla on myös tajunnut, miten äärettömän nöyryyttävää ja hermostuttavaa tuo viranomaiskyykytys on. Vaikka varsin hyvin tietää ja tuntee, että minkäänlaiseen hermoiluun ei ole syytä, pelkää silti koko ajan klikkaavansa verkkolomakkeessa jotakin väärää ruksia tai päästävänsä konsulin edessä suustaan sellaisen sorsan, että maahan ei ole mitään asiaa. Laitoksilla ja viranomaisilla on uskomaton alistamisen voima. Hyvinhän tässä konkretisoituu sekin, miten naurettavan helppoa on matkustaminen EU:n sisällä.

Ja olihan vähän huvittavaa seistä turvatarkastusjonossa ja katsella lähetystön sähköisellä ilmoitustaululla pyörivää FBI:n etsintäkuulutettujen listaa. Siinä se Osama B:kin telkkariruudulta katseli meitä kylmästä ja jännityksestä täriseviä jonottajia. En tiedä sitten, kummalla on enemmän jännättävää.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Muistisääntö itselle seuraavaan naistenpäivään Virossa

Naistenpäivää vietettiin viime tiistaina, jolloin sain vieraidemme kanssa karvaasti kokea, miten kovin tärkeä merkkipäivä se täällä on.

Lähdimme illalla kävelemään lähistöllä olevaan mukavaa turkkilaiseen ravintolaan, jossa olemme käyneet paljon.

Kun menimme ovesta sisään, pöydät olivat täynnä väkeä ja tyhjissä pöydissä oli reserveeritud-laput. Eihän minulle ollut tullut mieleenikään, että lähiöraflamme saattaisi olla täyteen buukattu. Tarjoilijan kanssa juttelun jälkeen ei auttanut muu kuin lähteä etsimään toista ruokapaikkaa. Sellainen onneksi pienellä vaivalla löytyi ja sinne mukavasti mahduimme, vaikka naistenpäivää juhlivia seurueita näkyi olevan sielläkin. Tämän voi päätellä erityisesti venäläismiesten naisilleen lahjoittamista komeista ruusukimpuista.

Viron-kävijöille siis muistutukseksi, että jos meinaa naistenpäivänä mennä ravintolaan, kannattaa pöytä varata etukäteen.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Vaalisalaisuudesta, päivää

Viron parlamenttivaalit pidettiin viime sunnuntaina. Ei sen tuloksista sen enempää, niistä on ollut paljon Suomenkin lehdissä.

Sen sijaan pari sanasta elävästä vaalielämästä. Lastenhoitajamme oli ollut äänestyspaikalla vaalitoimitsijana ja kertoi päätään pyöritellen kokemuksistaan. Hän oli hommissa venäläisvoittoisella Lasnamäen äänestysalueella. Sinne oli tullut päivän mittaan lukuisia ihmisiä äänestämään käsissään Keskerakond-puolueen johtohahmon Edgar Savisaaren kuva. Ihmiset olivat näyttäneet viranomaisille kuvaa ja kysyneet, millä numerolla Savisaarta saa äänestää. Siinä sitten saivat toimitsijat kehottaa näitä tyyppejä laittamaan mainosbrosyyrinsä varsin vilkkaasti laukkuun. Samalla toimitsijat joutuivat selvittämään, että Savisaar ei edes ole ehdolla ko. vaalipiirissä. Oli kuulemma useampikin ihminen ihmetellyt, ketä sitten äänestää, jos kerran ei saa Edgaria omassa piirissään kannattaa.

Samoin äänestämään oli tullut ihmisiä, jotka ottivat vaalitoimitsijalta äänestyslipukkeen, mutta marssivat sen kanssa saman tien ulos, kuulemma selvittämään, mikä oli äänestettävän ihmisen numero. Näiltä tyypeiltä jäi siten sanansa sanomatta, sillä poistuminen vaalitiloista lipukkeen kanssa on tietenkin täysin vaalilain vastaista ja tarkoittaa tyhjää ääntä.

Totuus on tarua ihmeellisempää, äänestyshommissakin!

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Gorgeous blogger -palkinto

Lahden takana -blogi sai tällaisen kiertävän tunnustuspalkinnon Matkakertomus-blogin Anna-Kaisalta. Olen siitä kovin iloinen! On myös hämmentävää tajuta, että moinen muistaminen tulee lukijalta, jota en todellakaan henkilökohtaisesti tunne. Internet on ihmeellinen, niin kuin on monesti tullut todettua.

Mutta sitten itse palkintoon.

The Gorgeous Blogger -palkinto on suunnattu kaikille upeille bloggaajille. Jokainen vastaa viiteen blogiinsa liittyvään kysymykseen ja jakaa tämän palkinnon viidelle, jotka mielestään sen ansaitsevat.

Milloin aloitit blogisi?

Blogin aloitin keväällä 2008, kun muutimme Tallinnaan. Alussa ajattelin, että sekä T että minä kirjoittaisimme tähän suunnilleen tasapuolisesti, mutta kyllä tästä on tullut aika lailla minun juttuni. On T tainnut yhden postauksen tehdä!


Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?


Ainoa vähänkään punaiselta langalta vaikuttava asia lienee suomalaisperheen elämä Tallinnassa. Sen teeman ympärillä sitten pyörittelen kaikenlaista sälää. Alkujaan blogin piti olla vain yhteydenpitoväline sukulaisiin ja ystäviin ja postausten aiheidenkin kuvittelin pysyvän vain lasten kuulumisiin liittyvissä jutuissa. Nyt juuri lapsijuttuja taitaakin olla kaikkein vähiten...

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Ei niin mikään. Täytyisi olla aika meklari, että erottuisi maailman miljardien blogien joukosta. No, ei meitä Virosta bloggaavia suomalaisia nyt aivan hirveästi ole. Eikä varsinkaan sellaisia, jotka ovat juuri muuttamassa USA:aan :)

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Olen aina ollut innokas päiväkirjan pitäjä ja kaikenlaisten muistiinpanojen raapustaja. Ekan blogin perustin vuonna 2004, kun T ja minä kertoilimme häävalmisteluistamme (uuh, jotenkin aika siirappiromanttisen innokasta...). Opintoihin kuuluvan oppimispäiväkirjan pidin seuraavana vuonna samaten blogina - lehtorin lieväksi hämmennykseksi. Muun muassa näistä syistä oli blogin pitäminen luonteva valinta kertoa kuulumisia Tallinnasta Suomen suuntaan. Lisäksi tykkään roikkua netissä, inhoan puhelimella soittamista ja nämä yybermuodikkaat sosiaalisen median vimpulat ovat jotenkin viehättäviä.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Vastaan tähän samoin kuin aika moni muukin: kuvia saisi olla enemmän, niitä voisi käsitellä enemmän ja tehdä niistä esimerkiksi jotain kivoja koosteita. Kaksi pientä kuvausassistenttiani pitävät kuitenkin huolen siitä, että tällaisia harrasteita ei juuri nyt tarvitse miettiä. Kännykkäkamera on sentään ystävä, se on suunnilleen aina mukana.

Minä puolestani jaan palkinnon seuraaville bloggaajille:

Suomalaisena Virossa. Tämän blogin avulla pysyn kärryillä siitä, mitä Etelä-Virossa tapahtuu. Blogia olen seurannut siitä lähtien, kun muuttovalmistelumme Viroon alkoivat. Ja täällä on niitä kuvia! Hassua on se, että melkein kuvittelen tuntevani blogisti-Tiinan, vaikkemme ole koskaan tavanneet.

Munkkila. Meille kovin tärkeä ihminen lähti meille hyvin mieluiseen Baijeriin. Frau Doktorin kuulumisista on kiva kuulla blogin(-kin) kautta.

Madjaarien mailla. Tästä blogista on tullut uusia suosikkejani. Ulkosuomalaisen elämää Unkarissa on kiintoisa seurailla. Hyvin kirjoitettua kamaa, ja Unkarin elossa tuntuu olevan välillä hassuja yhtäläisyyksiä virolaisen elämänmenon kanssa.

Villa Inkeri. Tämän blogin löysin etsiessäni tietoa Kaliforniasta. Blogisti ei enää ole USA:ssa, mutta jäin silti koukkuun. Että voi olla kauniita kuvia, menkää ja ihastukaa!

Amerikan ihmeitä. Tuttu jos toinenkin on viime vuosina lähtenyt Suomesta maailmalle, niin myös Amerikan ihmeitä -blogin A. Kohta olemme samalla mantereella, mutta silti kaukana toisistamme. Täältä katsastan, miltä Bostonissa päin näyttää.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Arktinen hysteria

Ihan varmasti on kevät ja lätäkköleikkien aika. Ononon. Ei ole märät rukkaset, ei varmasti. Ei sisälle, ei ole kylmä, eieiei.

Kevään tulo on tosimiesten laji.

Surffitukka ja ikuinen auringonpaiste

Uuteen maailmaan -postaukseni kommenteissa nimimerkki L teki mainion listauksen siitä, mitä hänelle tulee mieleen Kaliforniasta, tulevasta kotiosavaltiostamme. Auringonpaiste, rusinat, viini ja Hollywoodin julkkismeininki tulevat mieleen varmaan monelle muullekin.

Niinpä, mielikuvien varassahan sitä aika pitkälti eletään kaikessa USA-tietoudessa, tai ainakin minä elän. Olen käynyt Yhdysvalloissa vain kerran, itärannikolla Washington D.C.:ssä muutaman päivän työreissulla, jolloin aika kului pääasiassa konferenssihotellissa. Käytännössä mitään omakohtaista kokemusta maasta ei siis ole.

Tässäpä onkin itselle melkoinen pala purtavaksi. Kun on koko ikänsä ollut television, elokuvien, musiikin ja internetin kautta tekemisissä amerikkalaisen (viihde-)kulttuurin kanssa, sitä kuvittelee tuntevansa maata. Tästä aiheesta on kirjoittanut tavattoman hyvin Kaukana Espoosta -blogin pitäjä Sussu, joka asuu Pohjois-Kalifornian Oaklandissa. Suosittelen muutenkin lukemaan tuota blogia, jos mielikuva Kaliforniasta on kovin kiiltokuvainen.

Olen tässä muuttoa valmistellessa saattanut vain todeta, miten hirvittävän vähän Yhdysvalloista oikeasti tiedän. Minulle Yhdysvaltoihin muuttamisen yksi tavoitteita onkin luoda ihan itse käsitys uudesta asuinmaasta, ja jos tarkkoja ollaan, niin Kalifornia-nimisestä osavaltiosta. En tosiaankaan kuvittele, että oppisin ymmärtämään koko maata ja amerikkalaista elämänmenoa, niin järkälemäinen paketti USA-niminen valtio maantieteensä ja väestönsä puolesta on.

Suuruuden hahmottamiseksi laitetaanpa tähän hieman vertailulukuja (tiedot Wikipediasta)

USA:n pinta-ala: 9 826 630 km2
Suomen pinta-ala: 338 430 km2
Kalifornian pinta-ala: 423 970 km2 (maan kolmanneksi suurin osavaltio)
Euroopan pintä-ala: 10 180 000 km²

USA:n väkiluku: 308 651 528
Suomen väkiluku: 5 378 039
Kalifornian väkiluku: 37 253 956 (asukasmäärältään USAn suurin)
Euroopan väkiluku: 731 000 000

Kuten näkyy, pelkkä Kalifornia on sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan hillittömästi Suomea (saati Viroa) suurempi. Tätä koetan muistella, kun seuraavan kerran haluan alkaa vinoilla amerikkalaisten haluttomuudesta matkustaa oman valtionsa ulkopuolelle. Yhdysvallat on pinta-alaltaan vain hitusen Eurooppaa pienempi. Kuinka moni meistä ramppaa alvariinsa Portugalissa, Islannissa tai Bulgariassa?

Kaiken kaikkiaan odotan jännittyneenä ja hyvin suurella mielenkiinnolla, miten omien USA-mielikuvien paikan päällä asuessa käy. Päätään ei saa tyhjennettyä sinne elämän aikana upotetusta Amerikka-sälästä, mutta koetan asentaa kaiken näkemäni ja lukemani sellaiseen joustavaan muotoon, että mielikuvat saavat rauhassa joko murtua tai vahvistua.

Mutta palaan vielä L:n listaukseen Kalifornia-mielikuvista. Minulla ykkösenä listalla taisivat olla ikuinen auringonpaiste (mitä siellä ei ole) ja Hollywoodin palmurivistöiset kadut, joilla avoautot ajelevat (emme tosin asu siellä päinkään).

Kaikkein vahvin mielikuvani Kaliforniasta taitaa kuitenkin perustua niinkin aukottomaan lähteeseen kuin Beverly Hills 90210 -telkkarisarjaan, jota teininä hartaasti tuijotin. Hitsi niitä Brendaa ja Brandonia: ne oli aina niin rentoja, niin valkohampaisia ja niin tosi letkeästi koulun käytävillä!

Kalifornialaiset eivät ennakkotietojeni mukaan myöskään tee mitään muuta kuin aja avoautolla tukka hulmuten yli Golden Gate -sillan, jonka jälkeen he kaahaavat hulluna San Franciscon jyrkillä kaduilla poliisipartio peräässään.

Jätän ehkä kaahaukset sikseen, mutta siltaa käyn varmasti ihmettelemässä ja taatusti myös SF:n katuja. Maltan tuskin odottaa!

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Juhlatunnelmia

Pojan kolmevuotissynttäreitä vietettiin toissailtana kera kolmen naapuriperheen. Minä leikin pullantuoksuista kotiäitiä ja sain aikaiseksi laskiaispullat (kyseessä oli luultavasti elämäni toinen tai kolmas itse tekemäni pullataikina, joten olin aika tohkeissani) ja hain kissa-synttärikakun lähileipomostamme Pihlakasta.

J:n juhlinta alkoi toki jo aamulla. Äiti, isä ja pikkusisko koettivat laulaa päivänsankarille onnittelulaulun, mutta poika kieltäytyi huudon ja itkun kera jyrkästi kuulemasta "Paljon onnea vaan". Sitten kyselimme, olisiko jokin muu laulu parempi, ja lopulta selvisi, että J haluaisi kuulla laulun "Tuuli hiljaa henkäilee, aalto vapaa välkkyilee". Laulettiin siis se, minkä jälkeen päästiin avaamaan ensimmäisiä paketteja.

K pukeutui isoveljen juhlapäivänä tylliin ja rusetteihin ja oli niistä selvästi aika onnellinen. Tuon sinivalkoisen Libero-bodyn olisi tietysti voinut yrittää ehtiä ottaa alta pois, mutta älkää kiinnittäkö huomiota tyylirikkeeseen.

Olemme näköjään onnistuneet luomaan joitakin Suomi-perinteitä tarjoilussamme: naapurin tokaluokkalainen hihkaisi ilosta, kun näki juhlapöydässä Pandan Lakumix-karkkipussin ja sanoi, että "toivoinkin, että täällä olisi näitä".

Yksi naapurin isännistä muisteli lakritsikulhon äärellä neuvostoaikoja. Hän oli nuorena poikana saanut Suomesta ison laatikollisen lakuja ja ahminut ne kerralla. Tuloksena oli ollut koko vartalon peittänyt ihottuma, mutta ei haitannut, kun onni käsittämättömän hyvistä lakuista oli ollut niin suuri!

 


Vähän on keskiluokkaisen keski-ikäinen olo, kun leipoo pullaa Tupperware-alustalla...

 


J:n juhlapulla

 


Neiti Näpsän tylli-ihanuus.


 


Kissakakusta ehdittiin jo ottaa kynttilät pois ennen kuvausta. Hienosti J ne puhalsi sammuksiin.

Posted by Picasa

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Uuteen maailmaan


On 1910-luvun alku ja Alva-neiti päättää tehdä saman, mitä monet muutkin pohjanmaalaiset: hän lähtee Amerikkaan. Elämä Suomessa on liian kovaa, valtameren takainen elämä siintelee mielessä täynnä mahdollisuuksia. Titaniciin ei Alva saa lippuja, mutta onneksi Atlantin yli menee muitakin laivoja.

Tie vie lopulta Kanadaan, aivan Yhdysvaltojen rajalle, Ontarion osavaltioon, Port Arthuriin, joka on nykyiseltä nimeltään Thunder Bay. Kaupunki sijaitsee aivan Yläjärven (engl. Lake Superior) rannalla.

Port Arthurissa Alva kohtaa mukavan Keski-Suomesta tulleen pojan, kihlautuu hänen kanssaan ja meneepä vielä naimisiinkin. Siitä muistoksi jää komea englanninkielinen vihkitodistus.

Sitten synnyinmaasta kuuluu kurjia. Tuoreen aviomiehen isä on vakavasti sairas. Nuoripari lähtee kiireen vilkkaa kohti Suomea. Tarkoitus on tulla myöhemmin takaisin Kanadaan.

Matkustaminen 1910-luvulla on hieman toista kuin nykyisin, ja kun pariskunta pääsee Suomeen, on Alvan appi jo haudassa.

Maailmanhistoriakin puuttuu avioparin elämään: Gavrilo Princip ampuu muutaman laukauksen, syttyy ensimmäinen maailmansota eikä Kanadaan enää palata. Maaliskuussa 1915 pariskunnalle syntyykin tytär, Elsa.

Alva, joka on yllä olevassa, Port Arthurissa otetussa kuvassa vasemmassa reunassa, on minun isoisoäitini ja Elsa siis minun mummoni.

Noin sata vuotta myöhemmin, talvella 2011, Alvan tyttärentyttären tytär tekee perheineen muuttoa. Kanadaan ei mennä, mutta samalle mantereelle kuitenkin. Etelämpään, toisenlaisiin maisemiin kuin suurten järvien rannoille.

Syyt muuttoon ovat hieman erilaiset kuin Alvalla. Ei elämä ole ylitsepääsemättömän kovaa. Perheelle on vain tarjoutunut mahdollisuus, jota ei halua olla käyttämättä. Alvaa luultavasti ajoi matkaan enemmän pakko, meitä sata vuotta myöhemmin lähtijöitä sen sijaan uteliaisuus ja halu kokea uutta. Mitään ylimaallista onnea rapakon takaa tuskin löytyy, mutta kiinnostavia kokemuksia varmasti.

Lahden takana -blogin väki siis vaihtaa maisemaa vähän isomman lahden taakse. Suuntaamme Yhdysvaltoihin, Kaliforniaan. Muutto on edessä varsin pian, huomaatte kyllä. Muuttoaikataulussa puhutaan nyt enemmän viikoista kuin kuukausista. Täällä blogissa alan vähitellen kirjoitella muuttamiseen liittyvistä jutuista.

Kyllä, jännittää, hirvittää ja innostaa. Mutta isoisoäitini selvisi muutosta ilman lentokoneita, internetiä, bloggaamista, Skypeä, Facebookia ja työsuhdeautoa, joten ehkä mekin pärjäämme.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Juhlan alla

Kolme vuotta sitten tähän aikaan olin täysin varma, että kuolen.

Makasin sairaalan vuoteessa, näin tähtiä, itkin, oksensin ja puristin T:tä kädestä.

Kului muutama tunti, ja tajusin, etten ollut kuollutkaan. Päin vastoin, olin erittäin, erittäin elossa. Minusta oli tullut äiti.

J täyttää kolme vuotta 3.3.

Virolaisesta musiikista

Kommenteissa on toivottu postausta virolaisesta musiikista. Koetanpa kirjoittaa aiheesta vähäsen, vaikka tällä hetkellä elämäni on sellaista, että olen täysin pihalla musiikkielämän kovista jutuista, ja voin siten sanailla aiheesta vain hyvin yleisellä tasolla. Toisaalta Viron pienuuden takia on melko helppoa nimetä jonkinmoinen joukko tunnettuja muusikkoja.

Muistakaa, että esittelen tässä nyt vain nimiä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet minun mieleeni. Monipuolisempaan tutustumiseen löytyy varmasti parempia lähteitä.

Tanel Padar and The Sun

Kun Virossa halutaan lavalle tosi kova nimi ja kunnon rock-mättöä, tilataan paikalle Tanel Padar and The Sun. Suosittelen lämpimästi tutustumaan, jos tykkää rokkirymistelystä. Bändi soittaa oikeasti varsin hyvin ja heillä on levykaupalla hyvin kulkevia biisejä. Sanavalinnoistani voinee siis päätellä, että olen alkanut tykätä yhtyeestä varsin paljon. Kaiken lisäksi Padarin tapa ääntää viron kieltä on hämmästyttävän selkeä. Jytiseviä mättämisbiisejäkin voi melko nopeasti alkaa laulaa viroksi mukana, kiitos Padarin kauniin ääntämyksen. Liekö Rakverestä kotoisin olevilla erityisen selkeä murre? (Ja ehkä olen maininnut kerran jos toisenkin ja öö, vissiin kolmannenkin, että Tanel on ihqu!)

Tanel Padar and The Sunin Mida sa teed -kappaleen voi kuunnella ja katsoa tästä.

Smilers

Smilers on pitkän linjan virolainen pop-/rock-bändi, jonka keulakuva on laulaja Hendrik Sal-Saller. Wikipedia tietää kertoa, että bändi koetti uransa alussa menestyä Suomessa, mutta ei onnistunut. Nyt yhtyeellä on lukuisia sellaisia hittejä, jotka kaikki virolaiset osaavat. Bändi on ymmärtääkseni virolaisille samalla tavalla tuttu kuin vaikkapa joku Eppu Normaali suomalaisille (musiikkityylit tosin ovat erilaiset). Olen ollut yhdellä Smilersin keikalla ja kyllä he tosi hyviä ovat. Näkyy ja kuuluu, että äijät ovat soittaneet pitkään yhdessä, lavalla oleminen oli todella varmaa.

Smilersin kappaleen Käime katuseid mööda -kappaleen voi kuunnella tästä.

Maarja-Liis Ilus

Naislaulajien kuningatar Virossa on Maarja-Liis Ilus. Vuonna 1980 syntynyt nainen on jo osallistunut kahdesti Euroviisuihin (ja menestynyt paremmin kuin 20 suomalaista yhteensä), esiintynyt kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa, juontanut televisio-ohjelmia, koristanut lehtien kansia miljoona kertaa ja ollut kaiken kaikkiaan niin paljon esillä, että joka ikinen virolainen hänet varmasti tietää. Heleä-ääninen laulajatar on viimeksi ollut Tarton Vanemuine-teatterin musikaalissa Evitana. Taiteilijanimellä Maarja esiintyvään laulajaan voi tutustua paremmin vaikka tällä nettisivulla.

Euroviisuissa Maarja esiintyi ekaa kertaa vuonna 1996 yhdessä laulaja Ivo Linnan kanssa biisillä Kaelakee hääl. Kappaleen varsin tuore esitys löytyy tästä linkistä.

Anne Veski

Jos Maarja on laulajien kuningatar, niin sitä on tavallaan myös Anne Veski, Viron oma Paula Koivuniemi. Vuonna 1956 syntynyt laulaja on jatkuvasti tasaisen suosittu niin Virossa kuin Venäjällä. En kuulu Veskin fanilaumaan, mutta ilman muuta on nostettava hattua vuosikymmeniä jatkuneelle uralle ja suosiolle, jolle ei loppua näy. Ja kun Veskin näkee lavalla, ei ole epäilystä siitä, etteikö olisi ammattilainen asialla.

Jaan Tätte

Ensin tunnustus: en ole kuullut yhtäkään Jaan Tätten laulua. Hänen musiikillisia ansioitaan en voi siten arvioida yhtään. Mutta Tätteä ei voi Virossa välttää, sillä hän on Ilmiö. Todella harvakseltaan esiintyvä, muistaakseni Hiidenmaalla asuva Tätte kuulemma osaa esiintyä niin kansanläheisesti ja rakastettavasti, että virolaiset ovat hänen edessään polvillaan. Viime kesänä Virossa oli lähes absurdiksi mennyt Jaan Tätte -buumi, kun mies teki muutaman konsertin kiertueen, ja esimerkiksi Haapsalun konsertissa koko pieni kaupunki meni kuulemma aivan tukkoon, kun niin mahdottomasti väkeä lappasi miestä kuulemaan.

Parhaillaan Tätte on näyttelijä Marko Matveren kanssa maailmanympäripurjehduksella, josta myös jaksettiin ja jaksetaan Virossa kirjoittaa viikottain. Pitäisi tosiaan kuunnella Tätten musiikkia, josko ymmärtäisi virolaisten intoa paremmin.


Koit Toome


Koit Toome on miesten puolella samaa sarjaa kuin Maarja naisissa: nuoresta iästä huolimatta jo "aina" esillä ollut, Virossa hyvin menestynyt ja tunnettu laulaja.

Koit Toome on minusta aika majuton ja hauton, mutta oikein sympaattinen ja ammattimainen esiintyjä. Ja kuten muutkin Viron musiikkielämän huippunimet, hänkin on ollut Euroviisuissa.

Toomen kappaleen Mälestused kuulee tästä.

Tõnis Mägi

Tõnis Mägi on Viron virallinen käheä-ääninen mies, esiintyjä, joka näkyy ja kuuluu tasaisesti joka paikassa ja on erittäin tunnettu ja pidetty. Vuonna 1948 syntynyt artisti on jo sen luokan instituutio Virossa, että presidentti myöntää hänelle arvomerkkejä.

Mägi esitti virolaisille tärkeän Koit-kappaleen yölaulujuhlilla pari vuotta sitten, josta tämä tallenne. On aikamoista tunnetta tuossa vedossa. Jossain siellä katsomossa on T:kin!

Dave Benton

Mägi on virallinen käheä ääni, Dave Benton puolestaan "se ulkomaalainen tummaihoinen" virolainen laulaja. Alkujaan Aruban saarelta kotoisin oleva Benton päätyi Viroon vaimonsa mukana ja on nyt ollut pitkään erilaisten konserttien vakiokalustoa. Benton ja Tanel Padar toivat Viroon vuonna 2001 maan toistaiseksi ainoan Euroviisu-voiton. Pistetäänpä siis tähän kuultavaksi kyseinen biisi ja sen varsin tuore esitys. Kyllähän tämä aika letkeä kipale on! Ja hei - don't miss der Eurovisioner Modulation!

****

Kevyen musikin puolelta voisi vielä mainita lukuisia suosittuja naislaulajia, kuten Lenna Kuurmaan, Hanna-Liina Võsan ja Ithaka-Maria Rahulan. Tiedän nämä nimet naistenlehdistä, musiikista ei hajuakaan.

Kova nimi tällä hetkellä on tietenkin Getter Jaani, jonka Rockefeller Street -kappale on Viron edustaja tämän vuoden Euroviisuissa.

Yhtyeistä voisi mainita vielä esimerkiksi Sõpruse Puiesteen, HU?:n sekä Röövel Ööbik -bändin, jonka uusin levy valittiin viime vuoden parhaaksi albumiksi.

Itse asiassa Viron äänitetuottajien liiton sivun vuoden 2010 palkittujen listasta näkee hyvin, ketkä olivat viime vuonna pinnalla.

****

Aloitin musiikkiesittelyn kevyestä musiikista, mutta totuus toki on, että ylivoimaisesti tunnetuin virolainen musiikin tekijä maailmalla on säveltäjä Arvo Pärt. Vuonna 1935 syntynyt Pärt asuu Berliinissä eikä anna lehtihaastatteluja, mutta kun uusi Pärtin sävellys ilmestyy, on se musiikkimaailmassa aina Suuri Tapaus.

Pärtin Magnificat-kuorosävellyksen voi kuunnella tästä linkistä. En tiedä, mikä kuoro esittäjänä on, mutta kelvolliselta kuulosti. Hyvältä se kuulosti myös keväällä 2001 Tallinnan Estonia-teatterissa, kun sain olla sitä itsekin laulamassa...

Musertavan kaunista Pärtiä on myös tämä Spiegel im Spiegel, joka pyyhkii mielestä pois kaiken turhan sälän.

Pärtin vanavedessä kovia säveltäjänimiä ovat Veljo Tormis, Urmas Sisask ja Erkki-Sven Tüür.

A cappella -musiikissa kovin ja tunnetuin nimi lienee Noorkuu. Lauluyhtye on tehnyt mainion lastenlaululevynkin, jota olemme kotona kuunnelleet. Virolaisen lastenlauluklassikon, Rongisõit-kappaleen voipi Noorkuun versiona kuulla tästä.

Tällainen musiikillinen sikermä syntyi, ja nyt minulla jo pää surisee noista linkeistä. Toivottavasti kaikista ohjautuu suunnilleen oikeaan paikkaan. Mitä olennaista teillä olisi sanottavana virolaisesta musiikista?

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Otsis

On melkoisen alhaista kirjoitella kommentteja ihmisten ulkonäöstä, mutta en voi olla postaamatta minua aina hymyilyttävästä aiheesta "virolaismiesten otsatukka".

Suomalaisnaisen tuntee Tallinnan kadulla pikkurepuista ja Marimekon vaatteista. Virolaismiehen olen puolestaan alkanut tunnistaa otsatukasta (mikäli ei ole kesä ja jalassa ole bermudasortsit, mitkä ovat erityisesti nuorempien virolaismiesten suosiossa). Tavallinen virolaismies ei nähtävästi tykkää kammata hiuksiaan taakse, vaan haluaa jättää otsatukan.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ensimmäisenä hiusmallinani on SDE-puolueen parlamenttivaaliehdokas Sven Mikser.



Toinen esimerkkini on virolainen keihäänheittäjä Andrus Värnik. Ihan ehta virolaisotsis!



Myös pääministeri Andrus Ansipin tukka painuu otsalle, vaikkei ihan niin runsaasti kuin Mikserillä ja Värnikillä.



Ja ennen kuin joku loukkaantuu, niin lupaan ja vannon käsi sydämellä, että nämä ovat täysin ystävällismielisessä hengessä tehtyjä havaintoja. Joka kansalla on omat juttunsa, ulkonäössäkin.

(Mikserin kuva täältä, Värnikin kuva täältä ja Ansipin kuva tässä
Related Posts with Thumbnails