Lahden takana

Se on moro

2012-01-20T19:23:00.002+02:00

Lumimyrskyssä lähdettiin ja lumisateeseen taidamme palatakin. Tätä lukiessanne me olemme jo tien päällä.

Kalifornia vaikenee. Tallinna palaa ääneen joskus.

Ulkosuomalaisuussarja, osa 8: Paluumuuton alla

2012-01-17T08:34:00.004+02:00

Lupailin muutama postaus sitten, että kertoisin paluumuutto-tuntoja.

Se on selvää, että jännitys ei ole lähimainkaan sellainen kuin viime keväänä, jolloin meinasin hajota hermostukseen. Silloin olin muuttamassa itselleni täysin vieraaseen paikkaan ja kulttuuripiiriin. Nyt olemme palaamassa tuttuun Tallinnaan.

Mutta siltikin olo on rauhaton. Ollaanhan tässä kuitenkin ison elämänmuutoksen edessä. Tämä vaihe elossa päättyy ja uusi alkaa. Mietityttää, miltä piskuisessa Virossa ja Tallinnassa eläminen tuntuu Kalifornian kaikenlaisen runsauden jälkeen. Sääkin hieman jännittää. Mitä jos viikon jälkeen alan kiljua, kun en kestä pimeyttä ja loskaa?

Tietysti hermostunut olo on ihan vain käytännön järjestelyiden takia. Muistammeko ja ehdimmekö järjellisesti tehdä kaikki muuttoon liittyvät asiat? Kuka ostaa television? Mihin hyväntekeväisyysjärjestölle käyn viemässä pieneksi jääneet lastenvaatteet? Missä K nukkuu, kun pinnasänky on jo myyty?

Niin, jos tässä olisikin vain T ja minä, mutta kun matkassa ovat myös lapset. J isompana ymmärtää käynnissä olevat muuttotouhut oikein hyvin ja kaikenlaisista muuttoon liittyvistä asioista juttelemme jatkuvasti. Poika on selvästi hyvin iloinen siitä, että hän pääsee Tallinnaan.

Vaan saapa nähdä, mitä lapset tuumaavat vähän aikaa muuton jälkeen. Kyselevätkö he usein Kalifornian-kodin perään? Ihmettelevätkö he, miksi eivät pääse täkäläisten kavereiden kanssa leikkimään? Kieltäytyvätkö he pukeutumasta Kuoma-saappaisiin ja kypärämyssyyn?

Ja ennen kaikkea - minkälainen reaktio tulee uuden kielen oppimisesta? Nyt nimittäin tilanne on se, että J ja K leikkivät kotosallakin keskenään englanniksi. En olisi sitä ikinä uskonut, mutta niin se vain on. Englanti on nimen omaan heidän keskinäinen leikkikielensä. Jos lapsilla tulee kesken leikin asiaa äidille tai isälle, niin kieli vaihtuu saman tien suomeksi ja palaa sitten englanniksi.

K:n täytyy aloittaa viron oppiminen täysin alusta. J kielestä vielä jotakin muistaa ja oppii sen varmasti pian. Jännää on nähdä, kuinka kauan he englantia yhteisissä touhuissa käyttävät. Samalla me vanhemmat mietimme, miten hienosti omaksuttua kieltä saisi edes jotenkin pidettyä lasten muistissa.

Mutta älkää nyt sukulaiset ja muut läheiset siellä panikoiko, että lapset eivät kohta osaa suomea! Kyllä osaavat, ja hyvin osaavatkin. J on nimittäin lukemaan oppimisen kynnyksellä.

Aakkoset poika on osannut jo pitkään, ja viime päivinä yhtäkkiä ovat tavut ja nelikirjaimiset sanat alkaneet aueta. Olemme tehneet yhdessä leikin lomassa harjoituksia, joissa minä kirjoitan paperille kaksitavuisen sanan ja poika selvittää, mitä siinä lukee. Olen meinannut pudota penkiltä, kun olen älynnyt, että J lukee. Lapsi kun kuitenkin täyttää keväämmällä vasta neljä vuotta.

Meidän Amerikassa-elon aikamme jää noin kymmeneen kuukauteen. Monien kanssa on tullut juteltua, mikä olisi hyvä pituun ulkomaankomennukselle.

Olen tuumannut, että hyvä komennuspituus voisi olla 2 - 3 kuukautta, jolloin siihen voi suhtautua lyhyenä seikkailuretkenä, jolloin ei tarvitsekaan sen kummemmin kotiutua.

Jos se ei ole mahdollista, voisi siirtyä suoraan ainakin kahden vuoden komennukseen. Ensimmäinen vuosi menee joka tapauksessa uuden opetteluun ja henkiseen pihalla olemiseen. Kahdessa vuodessa ehtisi asettua suunnilleen normaaliin elämiseen ja nauttia uudesta ilman jatkuvaa epävarmuuden ja tietämättömyyden oloa.

Kun nyt tuli näköjään tämän verran aiheesta vuodatettua, niin roiskaisenpa tämän pätkän Ulkosuomalaisuussarja-otsikon alle.

Juhlahumun laannuttua

2012-01-15T06:48:00.002+02:00

Vauvahaivenet on leikattu polkkatukaksi, hiuksiin on laitettu kukkapinni, kynttilä on puhallettu sekä laulettu suomeksi ja englanniksi. Saapa nähdä, saako tammikuun lapsi K koskaan enää synttärijuhlia, joissa juostaan lämpimässä auringonpaisteessa paitahihasillaan pihalla. No, kyllä pulkkamäessäkin on hauskaa.

Pieni askel ihmiskunnalle, suuri askel lähikaupassa kävijälle

2012-01-11T23:19:00.000+02:00

Kauppojen pakkauspalvelu on asia, josta olen oppinut Amerikassa nauttimaan. Tarkoitan niitä tyyppejä, jotka seisovat kassahihnan toisessa päässä ja laittavat ostokseni kasseihin puolestani. Kyllä, ihan niin kuin elokuvissa ja telkkarisarjoissa.

Muutaman kerran täällä oleilun alussa asia tuntui hassulta. Mitä se nyt vieras ihminen minun tavaroitani järjestelee? Kyllähän niitä nyt tässä itsekin ja suotta nyt vaivaksi ja mitä sekin minun ostoksistani ajattelee. Näkee, että ostin valmislihapullia. Pitäisiköhän sanoa, että kyllä minä ne yleensä itse teen?

Vaan kun matkassa on kaksi rääkyvää kakaraa, joista toinen on tippumassa päälleen kärryn istuimesta ja toinen tyhjentämässä lompakkoni sisältöä lattialle, tuntuu taivaan lahjalta, että joku laittaa ostokset nippuun ja pääsen orkesterini kanssa poistumaan paikalta mahdollisimman sujuvasti.

On aivan varma, että Tallinnaan palaamisen jälkeen seison useamman kerran Rimin tai Prisman kassahihnan päässä ja tuijotan tyhmänä, kun maitotölkkini eivät olekaan siirtyneet itsestään kasseihin.

Pakkaajien lisäksi kaupoissa lähes aina joku henkilökunnasta kysyy, tarvitseeko asiakas apua tavaroiden viemisessä autoon. Usein se henkilö on juuri se pakkaaja, mutta apua voivat tarjota myös ne työtekijät, jotka hakevat kärryjä parkkipaikoilta sisälle.

Minulle on tarjottu kantoapua kymmeniä kertoja. Olen ollut liikkeellä kahden lapsen, lastenrattaiden ja useamman ostoskassin kanssa ja aina vain todennut, että ei tartte auttaa, kyllä minä selviän.

Kuinka tyhmä pitää ihmisen olla? On vain tuntunut niin hassulta saada saattajaa mukaansa autolle. Siinähän voi vaikka joutua juttelemaan jotakin ja on tässä ennenkin ollut nuijasotia - pärjään minä vaikka niska limassa.

Tänään kävin ruokakaupassa itsekseni. Kun palautin ostoskärryjä kärryletkaan, eräs kaupan täti tuli huikkaamaan, haluaisinko apua tavaroiden kantamisessa. Minulla oli jo kielen päällä perinteinen "no thanks, I'm fine", mutta sain käännettyä sen takaisin ja sanottua, että mikäpäs siinä, auta pois.

Ja niin uusi uljas minä ja kaupan täti kävelimme niitä näitä rupatellen parkkipaikan toiselle puolelle. Täti heitti ostokseni autoon ja minä kiitin ja henkäisin syvään. Sillä lailla, hyvä S, eihän se niin kamalaa ollut.

****

Vakavasti puhuen - voi kunpa pakkauspalvelua ja tavaroiden auttamista autoon olisi Suomessa ja Virossa enemmänkin. Erityisesti apua soisi tarjottavan vanhuksille, joilla liikkuminen voi kestää ja tavaroiden kantaminen olla hankalaa. Pienissä kyläkaupoissa sentään vielä joskus näkee luonnikasta asiakaspalvelua, kun kassa lennähtää viemään asiakkaan ostoskoria autoon, mutta aika harvinaista herkkua se on. Vai onko Suomessa esimerkiksi jättimarketeissa pakkaajia vaikkapa ennen juhlapyhiä?

Päivänsankaritar

2012-01-11T08:02:00.000+02:00

Kaksi vuotta sitten olin varma, että kuolen. Sattui niin paljon.

Nykyisin meinaan lähinnä kuolla nauruun. K, hymynaamamme, täyttää kaksi vuotta.

On meitä lapsella siunattu. Lukuunottamatta niitä suivaantumisen hetkiä, kun neidillä on tullut kinaa veljen kanssa, meillä asuu aurinkoinen, maailmaa naama naurussa lähestyvä pieni tyttö. Monesti K:ta katsellessa mietin ranskan kielen ilmaisua "joie de vivre". K:ssa on elämäniloa, jonka soisi säilyvän.

K puhuu paljon, laulaa paljon (kumpaakin suomeksi ja englanniksi), leikkii lähinnä autoilla ja lentokoneilla, pomppii, pomppii ja pomppii, juoksee kovaa ja vaatii jatkuvasti vanhempia lukemaan. Suosikkilelu on aina se, mikä isoveljellä on kädessä.

K on aina valmis toimintaan. K haluaa lähteä puistoon, äidin mukana kauppaan, kahvilaan, pyykkejä laittamaan, postia hakemaan.

Lisäksi K syö paljon. Pal-jon. Hän on aina ollut hyvä syömään, mutta välillä melkein hirvittävät ne annokset, mitä neiti lautaselta vetäisee. Kun isä paistaa joka-aamuisen munakkaansa, on siihen lähes poikkeuksetta lisättävä yksi kananmuna myös K:lle.

Kaksivuotissyntymäpäivänä blondimme tukkaan saattaa jo saada kiinni jonkinlaisen pinnin. T odottaa hetkeä, jolloin tyttärelle saadaan laittaa saparot.

Kyllä sekin aika tulee. Nyt iloitsemme hänestä ihan näin.

Mokkatakki

2012-01-10T00:12:00.003+02:00

Amerikkalainen kahvilakulttuuri on suurelta osin sitä, että kahvilasta haetaan pahvimukissa kahvi mukaan. Mukin ympärillä on erillinen pahvikääre, jotta asiakas ei polttaisi näppejään (tästä aiheesta olen näköjään kirjoittanut sormi pystyssä paheksuen viime vuonna).

Ahkerat kahvinjuojat voivat hankkia tai tehdä itselleen omatekoisen mukinsuojan, jotta pahvijätettä kertyisi edes vähän vähemmän. Kaupoissa ja kahviloissa niitä näkyy myytävänä vaikka minkälaisia. (Itselläni on fleecestä tehty suojus, jossa lukee "Your Blog Sucks". Se pitää jalat maassa, kun meinaa tukehtua omaan nokkeluuteensa.)

Kävimme tenavien kanssa asiointireissulla kaupungilla ja tietysti piipahdimme myös mehulla ja keksillä mainiossa kuppilassa nimeltä Red Rock Coffee.

Kahvilan ikkunalaudalla oli kuvassa näkyvä lasipurkki, jossa oli virkattuja ja neulottuja mukinsuojuksia. Ne oli tehnyt kahvilassa viikottain kokoontuva neulekerho, ja niitä sai ostaa kahden dollarin kappalehintaan. En ostanut, mutta tuumasin, että onpa hauskan yhteisöllistä toimintaa tämäkin. Ja erittäin kulttuurisidonnaista - Suomessa tai Virossa mukinsuojuksille olisi aika vähän käyttöä.

So very, very nice to meet you! Isn't it just awesome!

2012-01-09T01:06:00.004+02:00

Ei perhana.

Menin tänään lasten kanssa taloyhtiömme leikkipaikalle. Siellä oli minulle entuudestaan tuntemattomat äiti, isä ja pieni tyttö.

Mitä teen minä? No painun käsi ojossa tervehtimään, esittäytymään ja kyselemään, asuvatko he täällä päin ja kertomaan, millaista naapurustossamme on asua.

Ei ole todellista. En pidä itseäni täysin sisäänpäinkääntyneenä, mutta tajusin hetken myöhemmin, että olipa tekoni jotenkin todella epäsuomalainen ja samalla hyvin amerikkalainen. Täällä kaikesta tuollaisesta ilkkakanervamaisuudesta tulee tosi luontevaa.

Voi veljet sitä mulkaisujen ja vaivautuneisuuden määrää, jos kuukauden päästä teen saman jossakin Tallinnan leikkipaikalla!

Kurvataan takaisin vanhaan maailmaan

2012-01-07T08:46:00.003+02:00

Lähes päivälleen 10 kuukautta sitten kerroin täällä blogissa, että olimme pakkaamassa tavaroitamme Piilaaksoon muuttoa varten.

Alkaa olla aika sanoa näkemiin uudelle maailmalle ja palata vanhaan. Muutamme takaisin Viroon vielä tammikuun aikana.

Viime päivien tunnelmat ovat olleet haikeita, vaikka päällimmäinen tunne on ehdottomasti suuri ilo paluusta takaisin Eurooppaan. Silti - tässäkö tämä nyt oli? Vastahan me tulimme ja nyt jo olemme lähdössä. Kuinka ikinä kestämme pohjolan pimeää talvea, kun olemme nähneet Kalifornian aurinkoisen marraskuun? Osasimmeko ottaa ajasta täällä kaiken ilon irti? Tuliko tuhlattua aikaa turhaan surkutteluun?

Luvassa on lähiaikoina varmasti jatkoa blogin ulkosuomalaisuussarjaan, kun alan pähkäillä, miltä paluumuutto tuntuu.

Henkeviä asioita mietitään käytännön asioiden lomassa. Lehtitilaus on jo lopetettu. Tuleville päiville on luvassa pakkausta, tavaroiden myyntiä ja jäähyväisten sanomista paikoille ja ihmisille, joita ei välttämättä enää koskaan elämässään näe. Kaliforniassa ei tulla tuosta vain päiväseltään käymään.

J odottaa paluuta kovasti ja laskee joka ilta kalenterista päiviä muuttoon. Päivittäin mietimme, mitä leluja otamme mukaan Viroon.

Suuri tuumailun aihe on telttaretki, jonka olen pojalle ensi kesäksi luvannut. Kohteena on luultavasti kotimme takapiha. Monesti olemme jo yhdessä neuvotelleet, mihin kohtaan teltta laitetaan pystyyn ja mitä leluja sinne täältä viedään.

Mutta yhtä lailla juttelemme siitä, mihin Kalifornian leikkikaverit Virossa muuttavat asumaan ja mitä kieltä he puhuvat. Kolmevuotiaalla on pureksimista siinä, että tuttuja leikkipaikan kamuja ei yhdessä yössä enää olekaan.

****

Kuva on joulun välipäiviltä Santa Cruzin rantahuvipuistosta. Onneksi tuli nähtyä tämäkin Amerikan ihme.

Mainospala: hyvät konsertit Tallinnassa ja Tartossa

2012-01-02T12:22:00.001+02:00

Huomiota, huomiota, Tallinnassa ja Tartossa tammikuun aikana liikkuvat! Jos hyvä klassisen musiikin konsertti kiinnostaa, niin käykääpä kuulemassa Turun konservatorion kamarikuoroa Tallinnan Jaanin kirkossa tai Tarton yliopiston juhlasalissa.

Tunnustan - tässä mainostamisessa on kovasti oma lehmä ojassa, sillä tunnen kuorosta useita tyyppejä ja mieluusti autan edes tämän verran.

Alla kuoron tiedote konserteista:

Turun konservatorion kamarikuoro esittää Brahmsin Ein deutsches Requiemin Tallinnassa ja Tartossa

Suomalainen Turun konservatorion kamarikuoro vierailee Virossa 13.–15.1.2012 ja esittää kiertueensa aikana Johannes Brahmsin rakastetun Ein deutsches Requiemin. Kuoro konsertoi kahdesti: perjantaina 13.1.2012 kello 19 Tallinnan Pyhän Johanneksen (Jaanin) kirkossa ja lauantaina 14.1.2012 kello 17 Tarton yliopiston juhlasalissa. Turun konservatorion kamarikuoro, sopraano Mia Heikkinen, baritoni Jouni Kuorikoski sekä pianistit Eveliina Kytömäki ja Liisa Malmivaara esittävät Markus Yli-Jokipiin johdolla teoksesta säveltäjän oman kamariversion kuorolle, solisteille ja nelikätiselle pianolle. Konsertteihin on vapaa pääsy.

- Brahmsin Ein deutsches Requiem on totuttu kuulemaan suuren orkesterin ja valtaisan kuoron teoksena, mutta kamariversio mahdollistaa aivan eri yksityiskohtien esiintuomisen, kertoo Markus Yli-Jokipii. - Teoksesta kuullaan kiertueemme konserteissa valoisa ja herkkä tulkinta.

Vuonna 2003 perustetun Turun konservatorion kamarikuoron sointi taipuu monipuolisesti renessanssista oopperaan ja uusimpaan musiikkiin. Kuoroa on vuodesta 2008 johtanut Markus Yli-Jokipii. Suurien a cappella -kuoromusiikkikonserttien ohella tärkeitä viime vuosien hankkeita ovat olleet Turun konservatorion pohjoismainen kuorosävellyskilpailu sekä useat orkesteriyhteistyöt. Syksyllä 2011 kuoro debytoi oopperakuorona Mikko Heiniön oopperan Eerik XIV kantaesityksessä. Kuoron ensimmäinen, Leevi Madetojan ja Selim Palmgrenin kuoroteoksia sisältävä levy julkaistaan keväällä 2012.

Johannes Brahms: Ein deutsches Requiem
Säveltäjän kamariversio kuorolle ja nelikätiselle pianolle

13.1.2012 kello 19 Pyhän Johanneksen (Jaanin) kirkossa (Vabaduse väljak 1, Tallinna)
14.1.2012 kello 17 Tarton yliopiston juhlasalissa (Ülikooli 18, Tartto)

VAPAA PÄÄSY
Konsertin käsiohjelma maksaa 6 euroa (opiskelijat 3 euroa).

Lämpimästi tervetuloa!

Lisätietoja:
kamarikuoro@gmail.com
www.turunkonservatorio.fi/kamarikuoro

Vuodenvaihteen värit

2011-12-31T12:06:00.001+02:00

Vuosi vaihtuu uuteen tällaisissa väreissä ja valoissa. Kuvat ovat parin päivän takaa, jolloin kävimme ihan kotinurkilla sijaitsevalla ulkoilualueella puistoilemassa.

Onhan taas ollut vuotta kerrakseen. Kiitokset jokaiselle blogin lukijalle, että olette olleet matkassa mukana. Lahden takana on blogattu kohta neljä vuotta ja se on aina yhtä mieluisaa puuhaa.

Uusi vuosi tuo mukanaan jälleen uusia kuvioita, jotka vaikuttavat tänne blogiinkin. Niistä lisää hieman myöhemmin.

Menestyksekästä, onnellista vuotta 2012 kaikille!

The Rock

2011-12-29T08:11:00.000+02:00

Lähes kaikki meillä käyneet vieraat ovat vierailleet San Franciscon edustalla sijaitsevalla vankilasaari Alcatrazilla, mutta me emme vielä olleet sinne selvinneet. Kaikki olivat kehuneet saarella käyntiä erittäin kiinnostavaksi kokemukseksi. Meillä kyläilevien jouluvieraiden kanssa oli lopultakin aika reissu toteuttaa.

Alcatraziin mennään tietenkin laivalla, ja matka kestää suunnilleen 15 minuuttia. Vankilaan tutustuttiin kuulokkeet korvilla. Luureista kuunneltiin äänitettä, jonka ohjeiden mukaan kuljettiin vankilassa paikasta toiseen.

Äänitteellä vankilaelosta kertoivat entiset vangit ja vanginvartijat. Äänite oli erittäin hienosti toteutettu. Sen ansiosta vankilakävijä sai juuri sopivan annoksen tietoa ja draamaa.

Kuvasaaliini jäi latteaksi, mutta alla kuitenkin muutama otos. Parempia kuvia Alcatrazista on netti väärällään tai sitten paikkaan voi tutustua Clint Eastwoodin tähdittämän Pako Alcatrazista -elokuvan avulla, jonka katsoimme saarella käynnin jälkeen. Olihan kiintoisaa katsoa leffaa, jonka tapahtumapaikoissa oli vain hetkeä aiemmin käynyt.

Kukin vanki oli sellissään yksin. Sellissä oli sänky, penkki, pöytä, lavuaari ja vessanpönttö - ja takaseinässä se kuuluisa ilmastointiluukku, jonka kautta pakenemisesta em. Itäpuu-leffa kertoo.

Vangit kertoivat äänitteen tarinoissa siitä, miten karmivaa on olla vankilassa, jossa vapaus ja tavallinen elämä näkyvät ja kuuluvat ikkunoista koko ajan. San Francisco ja tässä kuvassa piikkilankojen takana häälyvä Golden Gate -silta ovat todella lähellä.

Näkymä vankilan aurinkoisemmalta kulmalta, jonka sellit kuulemma olivat haluttuja vankien keskuudessa juuri valoisuutensa takia.

Vankilan ruokasali.

Keittiö.

Opastaulut kertoivat lisää tarinoita vankilaelämästä.

Näkymä saarelle laivalta käsin.

Alcatraz on aika kliseinen ja ilmeinen turistikohde, mutta siitä viis - jos menet San Franciscoon, käy myös täällä. On visiitin väärti.

Tapanina viidakossa

2011-12-28T02:05:00.003+02:00

Jouluaaton ja joulupäivän kotona lötköilyn jälkeen oli aika lähteä Suomen-vieraidemme kanssa tapaninpäivän ajelulle San Franciscoon.

Kohteemme oli California Academy of Sciences, joka sijaitsee Golden Gate Parkissa aivan lähellä Japanilaista teepuutarhaa, jossa taannoin vietimme T:n kanssa iltapäivän.

CAS on vähän kaikkea: tiedekeskus, akvaario, planetaario ja sademetsä. Siis aika iso. J:n ja K:n turnauskestävyys oli tällä reissulla hyvä ja kiinnostavaa nähtävää oli riittävästi, joten planetaariota lukuun ottamatta ehdimme nähdä melko hyvin kaiken. Lapsia tuntuvat kiinnostavan erityisesti valtavat akvaariot, joiden suurten seinien edessä on hienoa ihmetellä merenalaista elämää.

K teki tuttavuutta anakondan kanssa. Onneksi oli lasi välissä.

Amazonilla pääsee vessaan.

Sammakko oli liimautunut terraarion lasiin.

Tämä kuva on otettu suunnilleen puolessa välissä sademetsäkerroksia. Sademetsää kierrettiin rataa pitkin kerroksesta toiseen ja saatiin näin käsitystä siitä, millaista kasvillisuutta ja eläimistöä eri korkeuksissa on. Sademetsään mentiin "ilmalukkohuoneen" kautta, joten ilma sademetsässä oli sitä mitä pitääkin - kuuma ja hyvin kostea. Oli melkoinen kokemus: upeat perhoset lentelivät ympäriinsä ja papukaijat istuivat puussa.

CAS:n katto on nimeltään Living Roof, elävä katto. Näin talvisaikaan siellä ei kummoista väriloistoa ole, mutta ovathan nuo katon muodot vähän muuta kuin Älvsbyhusin talomalliston kattovaihtoehdot.

Sisällä museossa oli minun silmääni harvinaisen havainnollinen kuvaesitys maapallon synnystä ja kehityksestä nykyiselleen.

Albiino alligaattori. Elikko on luonnonoikku, joka ei oikeassa luonnossa pärjäisi.

J ja K ihmettelevät "Nemo-kaloja" (äidin eksoottisten kalojen tuntemus perustuu lähinnä Nemoa etsimässä -elokuvaan...)

En taaskaan muista tämän levän nimeä, mutta se saa aina mielikuvitukseni liikkeelle. Se näyttää vedessä kelluvalta merenneidolta tai synkemmin ajateltuna veteen hukkuneelta naiselta, jonka hiukset liikkuvat virtausten tahtiin. Tämä on jokin Kalifornian merenrannoille tyypillinen levä, sillä se on ollut kaikissa akvaarioissa ja eläintarhoissa, joissa olemme täällä käyneet.

Lyhyestä virsu kaunis. CAS on ehdottomasti käymisen väärti. Menkää, jos mahdollisuus on (ja menkää ajoissa aamulla, keskipäivällä väkeä alkaa olla tosi paljon).

Joulutoivotus

2011-12-24T07:49:00.003+02:00

Nyt on alkusointuintoisen tähtihetki. Voisin laittaa postauksen otsikoksi "Aatonaatto Alcatrazissa". Mutta enpä viitsi, se olisi liian ilmeistä :)

Tänään tosiaan kävimme jouluvieraidemme kanssa entisellä vankilasaarella, mistä kuvia ja tarinaa myöhemmin. Oli erittäin mielenkiintoinen reissu.

Turistimatkoista huolimatta tultiin taas jouluun, vaikka näissä maisemissa sitä on kovin hankala uskoa.

Lahden takana laskeudutaan pyhien viettoon. Kaksi vuotta sitten toivottelimme teille lukijoille hyvää joulua vironkielisen joulurauhanjulistuksen tekstin sanoin. Teemme saman nyt.

Hyvää, itse kullekin juuri sopivaa joulua! - Häid, rahulikke jõulupühi! - Merry Christmas!

"Homme, kui see on Jumalale meelepärane, jõuab kätte meie Issanda ja Lunastaja armurikas sünnipäev. Ja seepärast olgu nüüd välja kuulutatud üleüldine jõulurahu, ja olgu kõik asjaosalised üles kutsutud seda püha pühitsema sobiliku hardumusega, ja ka muidu ennast üleval pidama rahulikul ja viisakal kombel.

Kes aga selle rahu vastu eksib ja jõulurahu seadusevastase või ka ebasobiva käitumisega rikub, seab ennast sellega raskendavate asjaolude kätte süüdi ja langeb karistuse alla, nagu seda igaühe kohta seadus ja korraldused ette näinud on. Ja lõpetuseks olgu kogu riigi elanikkonnale soovitud rõõmurikkaid jõulupühi ja jõulurahu, mis kestku terves riigis kanutipäevani."

Hapan Buddha

2011-12-20T09:54:00.002+02:00

Viime päivinä aika on mennyt vatsataudissa, korvatulehduksessa ja jouluvieraita vastaanottaessa. Mutta onpa ehditty myös pyörähtää sunnuntaitorilla, jossa vastaan tuli perin ihmeellinen asia.

Nämä keltaiset jutut ovat nimeltään Buddhan sormet. Ne ovat sitruunoita. Tai no, hedelmälihaa niissä on ilmeisen vähän, mutta pinta tuntuu sitruunan kuorelle ja tuoksu on ihan ehta. Toripöydällä luki lapussa, mihin kaikkea sormia voisi käyttää, mutta en enää muista. Ainahan kuorta voi leivonnaisiin tms. raastaa, mutta minä laittaisin nämä esimerkiksi vappupöydässä koristeeksi simapullojen ja serpentiinin joukkoon.

Kuvista ei hahmotu mittasuhteet - yksi tuollainen systeemi on suunnilleen kahden nyrkin kokoinen.

Kaikkea sitä, toteaa maailmanmatkaaja jälleen kerran.

Oivallinen Oregon

2011-12-13T23:13:00.004+02:00

Pitkänä viikonloppuna olemme lentäneet, pulkkailleet, syöneet Rumtopfhia, tutustuneet Dr. Seussin hilpeänabsurdeihin lastenkirjoihin (jotka ovat, kuten opimme, amerikkalaisen lastenkirjallisuuden ehdottomia klassikkoja) ja nauttineet elinympäristöstä, joka on Piilaakson kummalliseen it-vauhtiin verrattuna mukavan tavallinen.

Portlandin kaupunki Oregonin osavaltiossa oli verrattoman hyvä kokemus.

Näin elämäni ensimmäisen kerran auton, jossa oli Alaskan rekisterikilvet. Silloin tuntui, että olen aika kaukana kotoa. Eräässä autossa oli myös varsin osuvia puskuritarroja.

Pitkän päivän ilta

2011-12-07T07:31:00.006+02:00

Itsenäisyypäivän aamuna puoli yhdeksältä olin sitä mieltä, että päivästä ei jää mitään kaunista kerrottavaa tuleville polville.

Juhlapäivää edeltävänä yönä K valvotti urakalla ja heräili vähän väliä. Tutittomuuteen opettelu ei ole sujunut hyvän alun jälkeen täysin ilman ongelmia. Heräsimme tytön kanssa kärttyisinä silmät ristissä aivan liian aikaisin.

Kun J heräsi, hän ilmoitti, että sänky on märkä. Siispä lakanapyykille sekä kinasteluun siitä, pitääkö vahingon päälle käydä suihkussa vai ei.

Pyykkikoneelle mennessä K tahtoi tulla mukaan. Tyttö piti käsissään edellispäivänä hänelle ostamaani lasista "lumisadepalloa" (tiedättehän: sellainen lasipallo, jossa on jokin hahmo sisällä ja kun palloa ravistaa, niin lumikiteet leijuvat hahmon ympärillä.

Lumisadepallo tietenkin tippui portaikon kaakeleille ja hajosi sirpaleiksi.

Minä hain rätin ja imurin ja hääsin lapset kauemmaksi. Kun sammutin imurin, kuului olohuoneen suunnalta poks ja tyttären kommentti "äiti voi ei". J:lle ostamani samanlainen lasipallo oli palasina olkkarin kokolattiamatolla.

Otsasuonen pullistellessa komensin paljasjalkaiset tenavat tuoleille kauemmaksi sirpaleista ja sainkin siivottua sotkun pois. Päätin samalla kiukulla käydä vielä lyhyesti yläkerrassa imuroimassa.

Hetken kuluttua huomasin, että J istui K:n suklaajoulukalenteri käsissään ja kiskoi innolla suklaapaloja suuhunsa. Siivoaminen päättyi kasvatushenkiseen neuvotteluun perheen kovatahtoisimman kanssa. Kolmevuotias on lähes pelottava, kun tahtominen menee siihen pisteeseen, että pienen ihmisen katse muuttuu mustaksi.

Keskustelu jatkunee tulevinakin aamuina, sillä J on suklaakalenteripannassa seuraavat neljä luukunavausta. Sota on julmaa ja jälkikasvun ruotuun laittaminen raakaa.

Onneksi päivälle oli sovittuna kyläilyreissu suomalaisperheeseen, jossa yhdessä toisten suomalaisnaisten kanssa paransimme maailmaa, söimme joulutorttuja ja Marianne-karkkeja Marimekko-lautasilta sekä katsoimme Ylen Areenasta Linnan juhlia. Kaikkien lapset leikkivät sulassa sovussa lastenhuoneen puolella.

Nyt istun talven ensimmäinen glögimuki vieressäni koneen äärellä ja totean, että selvittiinpä tästäkin päivästä. Ensimmäinen itsenäisyypäiväni palmujen alla meni varsin arkisesti. Täytyy olla kiitollinen, että saan elää tällaista tavallista itsenäisen suomalaisen arkea, jossa päivän suurimmat ongelmat ovat koriste-esineiden rikkoutumiset. Glögi-kippis Suomelle!

***

Edellispostauksessa eivät kaiketi kuvat näkyneet. Jospa tässä postauksessa tulisi kuva pikkukuusestamme mukaan.

Kuusikosta isä kannettiin lasten iloks pirttihin

2011-12-01T07:46:00.002+02:00

Lämmintä oli keskiviikkona päivällä varmaan 20 astetta, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja puut hehkuivat kauniin värisinä. Silti kävin hankkimassa pientä joulurekvisiittaa ja laitoin lapset kuusenkoristeluhommiin. Nyt on tenavilla huoneessaan pikkukuusi ja kotona muutenkin hieman jouluvaloja ja -koristeita. Levollista joulunodotusta, arvon lukijat!

Vinksallaan

2011-11-30T01:28:00.002+02:00

Jokin aika sitten kirjoitin käynnistämme San Franciscon Japanilaisessa teepuutarhassa. Ennen puutarhaan menoa pistäydyimme sen vieressä sijaitsevan De Young -museon kahvilassa. Museoon meillä ei valitettavasti ollut aikaa tutustua.

Täysin vinossa oleva kuva museorakennuksesta ei oikeastaan ole kovin epäonnistunut, vaan kertoo kohtuullisen hyvin siitä, miten ihmeellinen museo rakennuksena on. Opaskirjojen mukaan rakennus aiheutti valmistuessaan valtaisan myrskyn puolesta ja vastaan, minkä ymmärrän hyvin. Paikka on todella erikoinen ja muistuttaa enemmänkin vankilan ja lennonjohtotornin yhdistelmää. Mutta siitäkin huolimatta se minun mielestäni istui ympäristöönsä. Sen ympärillä Golden Gate Parkissa on tarpeeksi tilaa ja vehreyttä, joten se ei omaan silmääni näyttänyt täysin väärään paikkaan tungetulta.

Museon sisällä hörppäsimme siis vain ylihintaiset kahvit (mikä siinä on, että museokahvilat ja -kaupat ympäri maailman ovat aina karmean kalliita?) ja katselimme museon pihalla olevia taideteoksia. Amerikassa hakaneulatkin ovat suurempia.

Se maistuu piparkakkutaikinalle

2011-11-28T21:58:00.000+02:00

Olen yllättynyt. En mitenkään osannut varautua siihen, että perinteinen kiitospäivän herkku, kurpitsapiiras (kuvassa etualalla oleva ruskea leivonnainen), maistuisi ja tuntuisi piparkakkutaikinalle. Odotin oranssia väriä ja jotenkin vihannesmaisempaa makua. Mutta se olikin paljon parempaa!

Saimme viettää mukavan, rauhallisen kiitospäivän hyvässä seurassa. Ylensyöntiä ei voinut välttää.

Kalkkuna oli päässyt hengestään ja maistui oikein hyvälle. Kalkkunan kanssa syötiin hienoksi hakattua karpalososetta. Vähän sama homma kuin se, kun laitetaan poronkäristyksen oheen puolukkahilloa. Kalkkunan ja karpalon kanssa oli tarjolla noin kymmentä muuta ruokalajia. Ihan tolkutonta.

Alimmassa kuvassa näkyvät vain alku- ja jälkiruuaksi tarkoitetut pikkusyötävät ja leivonnaiset. T ja minä hihkuimme innosta, kun saimme taikinakuoreen leivottua omenapiirasta (kuvassa klo 11:n kohdalla), joka näytti ihan sellaiselta, mitä Mummo Ankka sarjakuvissa laittaa ikkunalaudalle jäähtymään. Piiraspohjassa käytetty rasva oli voita, mutta piiraan tekijä kertoi, että jos tahtoisi todella New England -henkisen piirakan, rasvan pitäisi olla laardia.

Samainen piirakantekijä oli tuonut mukanaan myös suomalaisen kaura-omenapaistoksen kaltaista jälkiruokaa (omenapiiraan oikealla puolella), jossa oli omenoiden sijaan makeita päärynöitä. Aivan jä-ri-syt-tä-vän hyvää kermavaahdon kera.

Kuvasato pääruuista ja illasta muutenkin jäi vähäiseksi, sillä keskityimme syömiseen ja seurusteluun. Oivallinen iltama.

Dear family L, if you happen to read this - many thanks for the great night! Our first Thanksgiving was surely a memorable one.

Kalkkunan kohtalonhetket

2011-11-24T11:29:00.000+02:00

Kävin tänään keskiviikkona puolen päivän aikaan ruokakaupassa. Parkkipaikalla oli liikenteenohjaajat. Kaupassa oli ryysis. Tiskit ja käytävät oli ladottu niin täyteen tavaraa, että tuntui, että kaupan valikoima olisi yhtäkkiä kasvanut (ja tavaraa oli tarpeeksi ennestäänkin, sen voin kertoa).

Tämä päivä on Yhdysvalloissa tunnelmaltaa hieman sama kuin aatonaatto Suomessa. Ihmiset tekevät viimeisiä ruokaostoksiaan ja lähtevät sitten ajelemaan lomareissulle kuka minnekin. Paikallislehti tiesi kertoa, että kiitospäivän aatto on se päivä vuodesta, jolloin matkustetaan kaikkein eniten.

Onneksi ei tänään tarvitse mennä mihinkään. Olkaamme kiitollisia siitä. Huomenna pääsemme kiitospäivän aterialle täkäläisen perheen kanssa. Toivottavasti tarjolla on kurpitsapiirasta, sillä sitä en ole vielä koskaan syönyt. Jännä nähdä, onko tien päällä rauhallisempaa kuin tavallisesti ja miltä kiitospäivän kalkkuna maistuu.

Happy Thanksgiving, everyone!

Veistä syvemmälle haavaan ja rivakka pyöräytys

2011-11-23T20:44:00.000+02:00

Marraskuu lienee Suomessa ja Virossa synkeimmillään ja pimeimmillään, kun ei lunta ainakaan etelässä taida olla.

Paljon on mätää Kalifornian maalla, mutta marraskuun pimeys-angstia ei täällä tarvitse kokea. Tavallisesti niin tuskainen kuukausi menee aivan huomaamatta.

Täkäläinen marraskuu on suomalaiselle itse asiassa todella miellyttävä. Ilma on sellainen kuin on pohjolan aurinkoisina syyskuun päivinä. Aamuisin ja iltaisin on viileää ja päivällä tarkenee paitahihasillaan.

Ja luntahan ei näillä nurkilla ole. Sen sijaan ruusu kukkii edelleen, ja bougainvillea jaksaa porskuttaa, vaikka hieman se meinaa parhaasta loistostaan hyytyä.

Ihan kiva.

Taas ne nukahtaa ne väsyneet leijonat

2011-11-21T22:47:00.000+02:00

Satoi kaatamalla, kun sunnuntaina ajoimme Oaklandin eläintarhan parkkipaikalle.

Onneksemme sade rauhoittui ja näimme varsin hyvän otoksen tarhan eläimistä. Muita eläintenkatselijoita ei juuri ollut, joten rauhassa sai mennä.

Kun lähdimme eläintarhan ravintolaan ruokatauolle, alkoi kaatosade uudestaan ja totesimme, että on kotiinlähdön aikan. Lapset ja vanhemmat olivat tyytyväisiä.

Norsulla oli liukasta, ja erään kirahvin mielestä ruoho oli huimasti vihreämpää aidan toisella puolella.

Mutta ette varmaan ikinä pysty arvaamaan, mikä laulu alkoi soida päässäni, kun näimme nurmikolla rinnatusten unia kiskovan leijonapariskunnan?

Pysy valitsemallasi polulla

2011-11-20T17:39:00.000+02:00

San Franciscon keskellä on valtava (siis oikeasti valtava, 412 ha) puistoalue nimeltään Golden Gate Park. Puisto ei ole vain yhtä suurta viheraluetta, vaan sen sisällä on muun muassa erilaisia museoita, kasvitieteellinen puutarha ja konserttilava.

Meillä oli T:n kanssa perjantaina mahdollisuus viettää muutama tunti kahdestaan ilman lapsia. Pähkäilimme, mihin mennä ja päätimme lähteä tutustumaan Golden Gate Parkissa sijaitsevaan Japanese Tea Gardeniin eli japanilaiseen teepuutarhaan. Olimme kuulleet ja lukeneet siitä paljon kehuja.

Ei tarvinnut pettyä. Täkäläinen ruska on nyt parhaimmillaan, turisteja ei ole joka kulmalla bussilasteittain ja se puutarha - oi, se oli hieno.

En ole suuri Japanin tuntija ja suuri ymmärrys tällaisesta puutarhakulttuurista ja sen merkityksestä minulta puuttuu. Mutta ymmärsi siitä tai ei, niin nauttia voi. Symmetria, polut, kaaret, lyhdyt, penkit, kauniit muodot, vesi, kalat. Enpä keksi, mikä näistä asioista EI olisi viehättävää.

Kuten lokakuussa kerroin, Tallinnassakin on nyt japanilainen puutarha. San Franciscon kollegansa loistoon sillä on vielä matkaa, mutta toivottavasti siitä huolehditaan niin, että se voi kehittyä yhtä hienoksi rauhoittumisen paikaksi kuin tämä täkäläinen.

Ja juu, jotta kokemus ei olisi ollut liian zen, niin arvon bloggaajanne tiputti korvakorunsa karppilampeen. Onneksi tapaus sattui sellaisessa kohdassa, jossa vettä ei ollut kuin kyynärpäähän asti ja sattumoisin juuri siinä kohtaa oli puutarhuri lähellä leikkelemässä pensaita.

Nöyrästi menin kysymään, josko kiltti puutarhuri voisi onkia koruni pois, kun höheltävä turisti olisi kuitenkin päätynyt kellumaan lampeen karppien kanssa.

Kiltisti herra kääri paidanhihansa ja nosti korun vedestä ja minä sain poistua nolostuneena T:n luokse, joka oli paennut mutkan taakse miettimään, kuka mahtaa olla tuo suomalaisen näköinen nainen, joka sekoilee keskellä lampea korujensa kanssa.

Musta perjantai saapuu

2011-11-19T01:18:00.000+02:00

Ensi viikon torstaina on amerikkalaisten vuoden kenties tärkein pyhä, Thanksgiving.

Kiitospäivän jälkeinen perjantai puolestaan on amerikkalaisten ostokliimaksipäivä, Black Friday, musta perjantai (nimen etymologiasta voi lukea oheisesta Wiki-artikkelista).

Kuulin asiasta jokin aika sitten suomalaisilta tutuilta. Black Friday aloittaa täällä jouluostoskauden. Tämä yksittäinen alennusmyyntipäivä on kuulemma kuin Stokkan Hullut Päivät potenssiin tuhat. Ostoskeskuksissa liikutaan metri tunnissa.

Paikallislehtemme kertoi torstain numerossaan, että monet kauppaketjut aikaistavat entisestään kauppojen avaamisaikoja perjantaiaamuna.

Ja nyt ei kyse ole siitä kauppa aukeaisi aamulla kahdeksan sijaan seitsemältä.

Ei. Kaupat aukeavat heti vuorokauden vaihduttua kiitospäivä-torstaista perjantaille. Siinä sitten sopii lähteä kiitospäivän kalkkunaillalliselta suoraan suoraan BestBuy:hin ja Walmartiin ihmettelemään, mitä satumaisia tarjouksia kauppiaat ovat mustan perjantain varalle keksineet. Kiitospäivän jälkeinen perjantai on täkäläisillä usein vapaapäivä, joten ihmisillä on aikaa shoppailla (mitäpä sitä muuta ihminen vapaa-aikanaan tekisi...).

Jos ei jaksa lähteä ryysimään mustan perjantain ja sitä seuraavan viikonlopun ale-tungokseen, voi aina turvautua seuraavaan maanantaihin. Sen nimi on Cyber Monday. Silloin voi jatkaa alennus-shoppailuja verkkokaupoissa. Kauppiaat ovat nimittäin huomanneet, että ihmiset ostavat kyseisenä maanantaina edelleen innokkaasti. Koska väki on maanantaina jo töissä eivätkä enää fyysisesti pääse kauppaan, siirtyvät tarjoukset verkkoon.

Turha tästä on ryhtyä enempää hurskastelemaan. Yhtä lailla suomalaiset juoksevat Hullujen Päivien ja 3+1 -päivien alennusten perässä. Mutta mittasuhteet lienevät täällä omaa luokkaansa. Kiinnostava on nähdä, millainen meininki viikon päästä on.

Lyhyt markkinointipläjäys Piilaaksoon muuttajalle

2011-11-18T01:02:00.003+02:00

Muutaman päivän takaisen viinitilareissua käsitelleen postauksen yhteydessä piti mainitsemani seikka, joka voi kiinnostaa naislukijoita, jotka kenties ovat muuttamassa Piilaaksoon.

Jos kaipaa uudessa asuinpaikassa ympärilleen suomalaista seuraa ja tukiverkostoa, niin kannattaa etsiä Facebookista ryhmä nimeltä "Piilaakson suomalaiset naiset" ja liittyä siihen.

Ryhmä perustettiin muistaakseni toukokuussa ja nyt siinä on jäseniä jo 140. Tahtoo sanoa, että Piilaaksossa on ihan kelvollisen kokoinen suomalaisten yhteisö. Lähes kaikilla ryhmän naisilla on puoliso ja/tai lapsia, joten näillä kulmin on suomalaisia useita satoja. Se on tietysti koko laakson väkimäärässä yksinäinen pieru Saharassa, mutta silti rauhoittava tieto sille, jota mahdollinen muutto uusille kulmille hirvittää. Yksin ei tarvitse olla. Meitä muita samassa tilanteessa olevia on kaikissa Piilaakson alueen kaupungeissa.

Ei muuta, moro!

Les macaronis avec du fromage

2011-11-16T07:09:00.008+02:00

Tämä gourmet-pöperö kattilassa on ruokaa nimeltä macaroni & cheese, makaronia ja juustoa.

Siinä missä nakit ja muusi on Suomessa ravintoloiden lastenlistojen vakiokamaa, täkäläinen lasten perusmättö on mac & cheese.

Kuten näkyy, sitä voi tietenkin tehdä myös kotona. Ostetaan vain marketista pari penniä maksava pahvilaatikko, jossa on valmiina makaronit sekä pussissa valmis juustokastikesekoitus. Keitetään makaronit, kipataan kastikejauho sekaan, lisätään tilkka maitoa sekä vähän voita ja kas - lapsen pöytään naulitseva, mitään ravintoaineita sisältämätön ateria on valmis.

Ensimmäiset puoli vuotta Amerikassa välttelin makaronimössön ostoa. Ajattelin, että lapsemme pärjäävät ilmankin. Makaronia meillä tietysti kuluu paljon, mutta juustojauheen lisääminen tenavien ruokaan tuntui niin turhalta einessekoilulta, että en meinannut siihen lähteä. Tuumasin myös, että juustoa voi lisätä itsekin, jos jälkikasvu sitä haluaa.

Sitten kuitenkin kävi niin, että eräs tuttu täkäläinen rouva tarjosi syksyn mittaan lapsillemme tätä keltaista herkkua. Ja lapsethan rakastivat sitä. Sittemmin olemme muutaman kerran ostaneet ravintolassa lapsille mac & cheese -ateriat. Yleensä käy niin, että annoksia joudutaan tilaamaan toisetkin, sillä lapset kauhovat lautasensa tyhjäksi ja haluavat lisää.

Lopulta nöyrryin ja ostin muutama viikko sitten ensimmäisen kerran m&c-paketin. On tunnustettava, että se on loistava hätävara-ateria, jos mitään ei ole valmiina ja lapsilla on pihalta tullessa kiljuva nälkä. Kun oheen laittaa vihanneksia ja jotakin kaapista löytyviä edellispäivän liha-aterian rippeitä, tulee kokonaisuudesta vähän tolkullisempi ateria.

Tänään meillä oli mac & cheese -päivä ja ihmettelin jälleen kerran, mitä riippuvuutta aiheuttavaa ainetta valmistajat juustojauheeseen lisäävät. J pyysi makaronia lisää kolme kertaa ja söi ruokansa ilman mitään ylimääräistä sirkusta.

Täytyy tasapuolisuuden vuoksi sanoa, että joissakin ravintoloissa on saatu aivan loistavaa mac & cheeseä, joka on tehty uunissa gratinoimalla makaronin päälle jotakin huomattavasti parempaa juustoa kuin kelmeää cheddar-jauhoa. Uuni-makaronipaistos maistuu taivaalliselle myös aikuisen suussa.

La Dolce Vita

2011-11-14T08:10:00.002+02:00

Maalaistollo on välillä hoomoilasena, kun tajuaa, mitä kaikkea sitä saa elämässään kokea. Niin kuin vaikkapa päivän retken Kalifornian Sonoman laakson viinitiloille.

Tiloja pääsin kiertämään lauantaina, kun hyppäsin yhdeksän muun suomalaisnaisen kanssa tilausautoon, joka vei meidät Piilaaksosta Sonomaan.

Sonoman kaupunki on Piilaaksosta kahden tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen. Kaupungissa ja koko Sonoman laaksossa on viinitiloja loputtomiin. Me suunnittelimme käyvämme 3 - 4 tilalla, mutta ehdimme vain kahdelle. Paikasta toiseen siirtymisiin ja lounastamiseen menikin yllättävän paljon aikaa.

Mutta eipä se haitannut. Ei viinitiloille kannata tuli hännän alla mennä juoksemaan. On leppoisaa istua kaikessa rauhassa tilan terassilla, jutella mukavia ja tietysti maistaa tilan tuotteita. Ja kyllä - näin marraskuussa pystyy täällä vielä istumaan terassilla, takki päällä tosin.

Kaliforniassa on kaksi tunnettua viinialuetta. Sonoman laakso on toinen, ja vielä tunnetumpi ja ehkä arvostetumpikin on Napan laakso.

Viinitiloja kummassakin laaksossa on joka lähtöön, aina aivan pienistä perhetiloista jättimäisiin suurtiloihin. Näin marraskuussa oli rauhallinen aika käydä seutua ihmettelemässä, sillä ruuhkaisin turistisesonki tiloilla loppuu lokakuussa, kun rypälesadot on saatu korjattua. Hauska olisi joskus käydä sadonkorjuujuhliakin katsomassa, mutta toisaalta tähän aikaan vuodesta mukavan väljää.

Meidän seuruemme kävi Gloria Ferrer Wineryssä sekä Ravenswood Wineryssä. Ensin mainitulla tilalla valmistetaan kuohuviinejä. Ravenswood puolestaan on "tavallinen" viinitila.

Tämän postauksen kaksi viimeistä kuvaa on Ferrerin pihalta, muut Ravenswoodista. Kauniita värejä oli maisemassa, kun rypälepensaikot olivat alkaneet värjäytyä syksyisemmiksi. Kalkkarokäärmeitä ei Ravenswoodissa näkynyt, vaikka pihalla niin varoiteltiin.

Minun tapauksessani viinimaistelu menee sikäli haaskuuseen, että en osaa tehdä mitään eroa 8 ja 180 dollarin viinin välillä. Rypälemehu mikä rypälemehu. Silti kokemus oli mahdottoman kiva. Samalla päivä oli ensimmäinen, jolloin olin K:sta erossa aamusta iltaan. Ehkä sen voi melkein kaksivuotiaan kanssa jo sallia.

Päivissä sekaisin

2011-11-11T21:11:00.001+02:00

Tätä kirjoittaessani täällä on 11/10/2011 eli marraskuun 10. päivä vuonna 2011.

Yhdysvalloissa päivämäärät merkitään aina siten, että kuukausi kirjoitetaan ensin.

Että minulta on kestänyt kauan oppia muistamaan ja tajuamaan tuo! Ja vaikka sen nyt hyvin tiedänkin, joudun koko ajan olemaan tarkkana. Onko 6/7 kesäkuun seitsemäs ja heinäkuun kuudes?

Asia on aina selvempi, kun päivämäärälukema on suurempi kuin 12. Esimerkiksi päivämäärä 5/26 on helppo ymmärtää oikein.

Kellonajat täällä merkitään 12-tuntisen kellotaulun mukaan käyttäen lyhenteitä AM ja PM sen mukaan, ollaanko vuorokauden aamupäivän vai iltapäivän puolella.

Kuntokeskuksessa, jossa käyn, paljastan aina koko salin väelle eurooppalaisuuteni. Keskuksen seinällä on taulu, johon tulee kellonajoin merkitä, kuinka kauan aikoo jotakin sätkytinlaitetta käyttää.

Siinä missä toiset merkitsevät hikoilevansa 1.30 PM - 2.15 PM, suomalainen kirjaa aina 13.30 - 14.15.

Ei isoja asioita, mutta huvittavia ja opettelua vaativia kyllä.

Sujuvasti tankeroa

2011-11-09T20:08:00.004+02:00

Kun ulkomailla elettyjä vuosia alkaa olla takana niinkin monta kuin meillä tähän mennessä on, alkaa jo unohtaa, mitä matkan varrella on oppinut ja missä on kehittynyt. Arki on arkea, niin kuin monesti sanon, eikä jokapäiväisessä elämässä alvariinsa pysähdy henkistyneenä pohtimaan, onko aika vieraalla maalla on kasvattanut minusta jalomman ihmisen (juu ei tod.).

Mutta välillä sentään huomaa jotakin positiivista kehitystä!

Eilen illalla lojuin sängyssä lukien kirjaa. Kirja on tuo, mikä kuvassa näkyy.

630 sivua englanninkielistä tekstiä aiheesta, josta en vielä joitakin vuosia sitten olisi kuvitellut lukevani edes suomeksi. Nyt aloittelin kirjan lukemista aivan lunkina enkä sen kummemmin miettinyt, että käsissäni on vieraskielinen tiiliskivi.

Tämä on edistystä.

Olenhan minä englantia osannut aina melko sujuvasti, mutta englanniksi en ole lukenut satunnaisia lehtijuttuja lukuun ottamatta yhtään mitään sitten lukion pakollisten kirjojen. Englannin lukeminen on aina tuntunut liian hitaalta ja vaivalloiselta.

USA:an muuttaessa oli pakko alkaa lukea erilaisia tekstejä englanniksi. Vähitellen tartuin myös englanninkielisiin kirjoihin. Nyt olen puolihuolimattomasti lukenut lukuisia kirjoja englanniksi ja hyvin on mennyt. Riemuiten olen huomannut, että lukunopeuteni on varmaan kaksikymmenkertaistunut.

Kun tämän tajusin, havahduin samalla siihen lähes rajattomaan maailmaan, mitä englanninkielisellä lukemisen saralla on tarjota. Voi veljet, mikä määrä upeita kirjoja ja blogeja on nyt paljon helpommin lähestyttävissä.

Kaiken hehkutuksen päälle on pakko todeta, että puhutun englannin osalta en havaitse juuri mitään kehitystä. Tuntuu, että samaa tankeroa väännän kuin ennenkin. Eri tilanteisiin liittyvät fraasit tulevat sujuvammin, mutta muutoin kieli on vanhaa tuttua kouluenglantia.

Blogipohdintaa

2011-11-08T08:12:00.001+02:00

Olen tullut huomaamaan, että USA:ssa ja Virossa bloggaaminen on kovin erilaista. Tallinnassa asuessa kirjoitin melko paljon paikoista, joissa olimme käyneet, kiinnostavista kaupoista, ravintoloista tai ilmiöistä tai ylipäänsä sellaisista asioista, joista voisi Tallinnassa käyvälle suomalaiselle olla iloa ja hyötyä.

Täällä en osaa kirjoittaa sellaisista asioista juuri lainkaan.

Luulen sen johtuvan siitä, että Kaliforniassa kaikkea on vain niin ylettömän paljon enemmän kuin Virossa, että en osaa tarttua mihinkään yksittäiseen asiaan.

Ehkä se kuvaa yleisemminkin olotilaa, johon täällä helposti ajautuu. Ympärillä on niin paljon kaikkea - ihmisiä, autoja, kansallisuuksia, kuluttamista, aurinkoa, että siihen jotenkin turtuu.

Tässä asiassa voisin koettaa skarpata. En tiedä, keitä kaikkia menemisten ja tulemisten tarkemmat kuvaukset kiinnostavat, mutta ainakin koetan pitää itselläni mielessä, että blogi on edelleen hyvä yleisten tapahtumien päiväkirja. Vuosien päästä voi olla hauska muistella, missä jäätelöbaarissa tuli marraskuisena lauantaina lasten kanssa käytyä.

Ja hei, oikein mielelläni kuulisin myös teiltä lukijoilta, onko teillä toiveita siitä, mistä Kaliforniaan liittyvistä aiheista haluaisitte kuulla. Vinkatkaa ihmeessä nyt tai myöhemmin, jos tulee jokin ajatus mieleen.

Kylmä

2011-11-07T07:52:00.003+02:00

Kaliforniassa siirryttiin talviaikaan viikkoa myöhemmin kuin Pohjois-Euroopassa. Tänään sunnuntaina meillä on ollut tuntia pidempi vuorokausi ja sen myötä tuntia valottomampi ilta.

Meillä on ollut tapana lähteä lasten kanssa päiväunien jälkeen vielä pariksi tunniksi pihalle leikkimään ennen päivällistä. Jo muutaman viime viikon aikana tätä aikataulua on täytynyt alkaa iltojen pimenemisen takia hieman rukata. Tänään sitten tajusimme, että klo 17.30 on jo säkkipimeää. Pöh.

Päättyvän viikon aikana on sää muutenkin viilennyt selvästi. Lämpötilat ovat sellaista Suomen syyskuuta - aamulla ulos lähtiessä täytyy laittaa takki, pitkälahkeiset housut, sukat, umpinaiset kengät ja lapsille kevyt päähine. Päivällä voi vielä olla hyvinkin lämmintä, mutta illaksi taas viilenee aika vauhdilla.

Mutta eihän tästä silti voi valittaa. Loskassa ei tarvitse tarpoa, sateet ovat vähäisiä ja viilenevä ilma tuntuu puolivuotisen lämpimän kauden jälkeen vain mukavalta ja raikkaalta. Läheisessä kauppakeskuksessa meksikolainen puutarhuri istutti viikolla ostosparatiisin kukkapenkkeihin uusia kukkia. Tuntuu aivan ihmeelliseltä ajatella, että nyt on marraskuu.

Paikallisten pukeutumista on jännittävä seurata. Jotkut menevät edelleen sortseissa ja varvastossuissa, joissa periaattessa päivän lämpimimpänä hetkenä voi vielä tarjetakin. Nuoriso sen sijaan on jo kiskonut jalkaansa vaaleanpunapaljettiset UGG-saappaat, ja naapurin koiranulkoiluttajarouva oli vetänyt ylleen polvipituisen toppatakin, kun ulkolämpötila oli noin +15 C. Se oli minusta ehkä hieman liioittelua.

Syksy näkyy lopulta myös luonnossa. Osa puista on tiputtanut lehtensä, osan lehdet hohtavat kirkkaanpunaisina ja joidenkin lehdet vain kuivuvat surkeiksi ruskeiksi rutuiksi puuhun.

Elämää karkkihyökyaallon jälkeen

2011-11-03T07:46:00.002+02:00

Nyt on halloween juhlittu. Kylläpä olikin pienemmille ja isommille ihmisille kokemusta kerrakseen.

Lasten päivän ensimmäinen trick or treat -kierros oli työpaikalla, jossa lapset pääsivät kiertämään vanhempiensa työmaalla ja nappaamaan karkkeja siellä täällä odottavista herkkukulhoista.

Kotimatkalla oli pysähdyttävä ihmettelemään muutaman korttelin päähän kotoa noussutta väliaikaista hautausmaata.

Illalla seitsemältä kokoonnuimme naapuruston kanssa pihalle ja lähdimme kiertämään taloyhtiön ovelta ovelle. Monilla ovilla paloivat kurpitsalyhdyt tai muut valot merkiksi siitä, että pienet halloween-juhlijat olivat tervetulleita koputtamaan ovelle.

J:llä ja K:lla kesti yhden ovenkäynnin verran tajuta, mikä on homman nimi. Sen jälkeen kumpikin juoksivat innosta hihkuen porukan mukana ovelta toiselle.

K äityi puhumaan englantia tosissaan ja kannusti joukkoa "kamoon, letkou"-huudahduksilla. Äiti pyyhki liikutuksen kyyneliä, kun tytär painoi hämähäkkipuvussaan karkkikassi olalla portaita ylös isompien perässä ja muisti aina vilkuttaa karkkien antajille "bye-bye".

Oli kovasti tunnelmallista ja hauskaa mennä porukalla taskulamppujen valossa pitkin pihoja. Kamerakin oli matkassa, mutta kuvasaalis jäi pimeässä ja lapsenvahdinnantäyteisessä seikkailussa kovin köyhäksi.

Tuossa ylempänä olevassa kuvassa J tyhjentää terveelliseksi iltapalaksi karkkikierroksensa saalista. Karkin suhteen tilanne on nyt sama kuin Suomessa joulun jälkeen: kaikki kaapit ovat makeaa täynnä ja ihmiset kantavat halloween-herkkuja työpaikoille syötäväksi, jossa kaikki valittavat, kuinka paljon kaikilla on karkkia.

Kurpitsa-aiheisten blogipostausten kulta-aika päättynee nyt tähän. Alamme vähitellen kääntää katsetta kohti marraskuun lopun kiitospäivää. Kaupassa huomasin tänään, että pakastinaltaat olivat täynnä kalkkunoita ja altaiden vieressä myytiin suuria folio-uunivuokia. Me pääsemme iloksemme viettämään kiitospäivää amerikkalaisen perheen luokse, joten luvassa on autenttisia kokemuksia. Pysykää langoilla!

Hirmuista Halloweenia!

2011-10-31T23:26:00.003+02:00

Amerikkalaisten vuodenkierron yksi suurimmista juhlapäivistä, halloween, on tänään.

Meillä on koti koristeltu halloween-valosarjalla, on isoja ja pieniä kurpitsoja, oransseja ilmapalloja ja äsken levitin lounaalle hämähäkinseittikuvioisen pöytäliinan. Lapset söivät oranssin vihannessoppansa (ruokavalinta oli kyllä sattuma) kurpitsakuvioisilta lautasilta. Kaikki irti!

Meidän valmistautumisemme ja koristelumme on kuitenkin hyvin, hyvin pientä, kun näkee, mitä joissakin kodeissa tapahtuu. Talojen pihamaille on askarreltu kokonaisia vampyyri-hautausmaita, pensaat peitetty teko-hämähäkinseitillä ja ikkunat pimennetty synkillä verkkokuvioinneilla.

Halloweenin juhlinnassa tuntuu karkeasti jaotellen olevan kaksi ääripäätä: joko vedetään vampyyri-kuolema-synkkyys-teema oikein härskisti pitkäksi tai sitten pysytellään enemmän lapsenmielisissä oranssin sävyissä ja söpöstellään keijuikais-naamiaispuvuissa.

Me emme viikonlopun aikana käyneet missään isossa kaupungissa aistimassa juhlatunnelmaa, mutta T. sattui olemaan San Franciscossa viime vuonna halloween-viikonloppuna. Sitä muistellessa mies on monesti pyöritellyt päätään ja todennut, että juuri sinä aikana ei tarvitse koskaan lapsia kaupunkiin viedä, sillä juhlatunnelma on aika, noh, vaihtoehtoista. Parempi pysytellä täällä idyllisemmissä pikkukaupungeissa, jossa muovivampyyri on roiseinta, mitä voi vastaan tulla.

Meillä on ohjelmassa tänään työpaikan halloween-juhla ja illalla vielä kaiken kruununa pihan lasten Trick or Treat -kierros naapurustossa. Hieman siis virpomisen tyyliin kuljemme naamiaisasuissa ovelta ovelle ja kiljumme karkkia tai kepposta. Kotiportaille pitää muistaa laittaa kurpitsalyhty palamaan, että pikkuhirviöt uskaltavat tulla ovelle kolkuttelemaan.

J:lle on varattu merirosvopuku ja K:lle seeprapuku, mutta J on ilmoittanut tiukasti, että hänhän ei pue ylleen mitään naamiaisjuttua. K:n yhteistyöhalukkuudesta en tiedä, se selviää päiväunien jälkeen.

Viikonloppuna kaupoissa halloween-tuotteet alkoivat jo olla varustettuja 50 %:n alennustarralla. Tilalle ovat lähes kaikkialla tulleet kiitospäivä- ja joulukoristeet. Ja pianhan onkin ystävänpäivä. Siirrymme oranssista tummanpunaisen kautta kohti vaaleanpunaista.

Keltainen hedelmä

2011-10-27T08:14:00.003+03:00

Koko Kaliforniassa asumisen ajan olen jaksanut ihastella ja hämmästellä hedelmäpuiden satoa. Ensimmäisen sitruunapuun kohtaaminen sai minut suunnilleen sekoamaan ja edelleen jaksan intoilla esimerkiksi greippi- ja limettipuista.

Olimme taannoin useamman viikon pois näiltä kulmilta. Kun tulimme takaisin, oli naapuruston puissa tapahtunut kasvupyrähdys. Eikä taaskaan meinaa immigrantti pysyä nahoissaan, kun on niin ihmeellistä nähdä ihan oikea persimon-hedelmiä kasvava puu.

Persimon-hedelmillä, jotka myös kaki- ja sharon-hedelmän nimillä tunnetaan, näyttää nyt olevan täällä paras satokausi. Kauppojen hedelmätiskeissä niitä on laareittain myytävänä aivan pikkurahalla.

Näihin keltaisiin, makeisiin palluroihin oli hauska törmätä täällä senkin puolesta, että tämän vuoden alussa olen kirjoittanut tänne blogiin persimonien suosiosta Virossa. Enpä olisi tuolloin arvannut, että hedelmät vielä saman vuoden sisällä suunnilleen tippuvat puusta päähän.

Kuvassa näkyvän, hedelmien painosta lähes lyyhistyvän persimon-puun vierestä olemme lasten kanssa useana päivänä kävelleet. J on kysynyt, voisiko hedelmiä poimia, ja minä olen joutunut kieltämään. Puu kasvaa vieraiden ihmisten pihalla. Mutta sisuksissa kihisee - jos kerran elämässään lähtisi persimon-varkaisiin...

Tadaa - kurpitsapostaus!

2011-10-25T07:41:00.003+03:00

Aika vähän olen kirjoitellut viime aikoina kurpitsoista, joten ajattelin paikata harmillisen puutteen.

Tahdon vain vinkata Wall Street Journalin videopätkästä, jossa esitellään tolkuttoman upeita kurpitsaveistoksia tekevä Ray Villafane -niminen kuvanveistäjä. Että joku voi osata!

Videoon pääsee tästä linkistä.

Mainitsinko jo, että video liittyy kurpitsoihin?

Lyhdyn synty

2011-10-24T01:02:00.003+03:00

Lahden takana pysytellään edelleen kurpitsa-aiheissa. Pari päivää sitten tuli aika kokeilla ensimmäistä kertaa kurpitsalyhdyn valmistusta. Kaupasta ostetun kurpitsankaiverrukseen tarkoitetun työvälinesetin mukana tuli onneksi ohjeet ja erilaisia malleja kuvioista, joita voi lyhtyyn kaivertaa.

Minä tietysti dokumentoin askartelun vaihe vaiheelta.

Ensin kurpitsasta otetaan pohja pois.

Sen jälkeen kurpitsasta tyhjennetään pois siemenet ja rihmasto. Kurpitsan sisus ei ole minusta kovinkaan miellyttävän hajuista.

Ennen kaiverrusta olin leikellyt mallivihosta kummitus-sapluunan, joka minun piti teipata kurpitsan päälle ja kaivertaa sitten kuvio sen mukaan. Neropattina tajusin vasta tässä vaiheessa, että kurpitsani oli tälle sapluunalle aivan liian pieni.

Siirryin siis vapaa käsi -tekniikkaan ja aloin käyttää tosi villisti luovuutta. Toisin sanoen päätin koettaa perinteistä hymynaama-kaiverrusta. Ensin tökin kurpitsankuoreen pienellä piikillä silmien paikat. Pienet kolot myös helpottavat reikien sahaamista.

Tässä ovat kummatkin silmät jo valmiina ja suun paikka merkittynä. J oli avulias ja kävi lisäämässä teipillä nenän kohdan.

Suun sahaamisen lisäksi tein vielä nenän - ja valmista tuli! Elämäni ihka ensimmäinen itse tehty Jack-o'-Lantern, kuten kurpitsalyhtyjä täällä kutsutaan.

Tarkkasilmäiset huomauttavat nyt paloturvallisuudesta. Jos kurpitsan sisällä meinaisi polttaa ehtaa kynttilää, niin kurpitsan päällä kuuluisi tietenkin olla aukko. Voi olla, että tämä lyhty jää vain koristeeksi ilman sisäistä hehkua tai sitten hankin sinne sähköisen tuikkukynttilän.

Tällaista jälkeä oli keittiön pöydällä urakan jälkeen. Kurpitsansiement otin talteen, huuhtelin rihmastoista puhtaaksi ja paahdoin uunissa pannulla suolan ja chilijauheen kera.

Paljon tulevaa pikkelsiä

2011-10-21T17:45:00.001+03:00

Tässä vielä kameran kätköistä muutama oranssinsävyinen kuva viime sunnuntain Pumpkin Patchilta, josta jo aiemmin kirjoitinkin.

Melkein sukua julkkikselle

2011-10-19T15:56:00.000+03:00

Steve Jobsin kuolema on ollut itsestäänselvä ja etuoikeutettu Piilaakson ykkösuutinen jo pari viikkoa.

Hieman alkaa tuntua siltä, että haaskalinnut ryhtyvät nostamaan päätään ja kaikki haluavat osansa omenamestarin hohteesta.

Lueskelin ilmaisjakelulehti Mountain View Voicea, joka oli selvittänyt, että Jobs kävi ensimmäiset kouluvuotensa juuri Mountain View'ssä ennen muuttoaan naapurikaupunki Cupertinoon, jossa Applen pääkonttori sijaitsee.

Lehdessä ihmeteltiin, miksei Jobsin yhteyttä Mountain View'n kanssa ole nostettu enemmän esiin.

No, ei hätää. Kaikenlaista "vanhaa kaveria" alkaa varmasti kohta nousta esiin ja kohupaljastukset seuraavat toisiaan.

Elinaikanaan Jobs vahti omaa julkisuuskuvaansa rautaisen tarkasti. Nyt voi olla toisin. Edes iCloud-pilvipalvelunkaan kautta tuskin voi yläkerran suunnasta hallita maallisia tapahtumia.

Kurpitsakausi

2011-10-17T22:51:00.003+03:00

Tunnustan. Minä olen ollut yleensä ensimmäisenä rivissä arvostelemassa kaikenlaisia amerikkalaisia hapatuksia, kuten halloweenin viettoa.

Olen edelleen sitä mieltä, että Suomessa ja Virossa riittää omiakin juhlapyhiä, eikä jokaista vierasperäistä juhlaa tarvitse kopioida.

Mutta kun nyt Amerikan mantereella olemme, joudun taas nöyrtymään ehdottomuuksissani ja toteamaan, että onhan halloweenia (tänä vuonna 29.10.) juhlittava, varsinkin, kun kaikki lapsista vanhuksiin tuntuvat olevan siitä vilpittömän innoissaan.

Olin aiemmin kuvitellut, että vain ohitamme juhlan jotenkin, mutta ei se ole mahdollista. Halloween on täällä aivan kaikkialla ja suurempana kuin mikään Suomessa tai Virossa kokemani jouluun tai muuhun suureen juhlapyhään liittyvä valmistautuminen.

Ihmiset ovat alkaneet koristaa kotejaan ja pihojaan asiaankuuluvin hämähäkinseitti-, hautakivi-, vampyyri-, kummitus- ja kurpitsakoristein. Kaupat notkuvat kaikkea mahdollista halloweeniin liittyvää. Katukuva alkaa värjäytyä halloween-rekvisiitasta oranssiksi ja mustaksi.

Me kävimme sunnuntaina ensimmäistä kertaa pumpkin patch -nimisellä leikkipaikalla, joita on halloweenin aikaan siellä täällä. Pumpkin patch voi olla esimerkiksi parkkipaikalle luotu alue, jossa on kurpitsalabyrinttejä, heinäpaalisokkeloita, pomppulinnoja, kummituslinnoja ja lemmikkieläimiä silitettäväksi. Mitä lienee onkaan kymmenillä muilla patcheilla, joita lähikaupungeissa tulevien viikkojen aikana on.

Olen vielä halloween-aloittelija, mutta oletan, että kaikista pumpkin patcheista voi ostaa kurpitsoita mukaan kotiin. Näin oli ainakin siellä, missä me kävimme. Ylemmästä kuvasta voi nähdä, että kurpitsoita oli kaikenkokoisia ja hinnat olivat parista dollarista yli 20 dollariin.

T osti meille eilen jopa kurpitsankaiverrustyökalut, joten lähiviikkoina meidän verannallamme palanee hyvin luovasti kaiverrettuja kurpitsalyhtyjä. Ensimmäiset söpöt minikurpitsat ovat jo koristeena ikkunalaudalla.

Pieni polku metsän halki vie

2011-10-02T16:05:00.001+03:00

Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuosi alkaa kääntyä loppusuoralle. Sattuneesta syystä emme ole vuoden tapahtumista päässeet paljon osallisiksi. Nyt siihen on ollut lyhyesti mahdollisuus.

Lauantaina lähdimme Kadriorgin puistoon, jonka yhdellä laidalla kulkee tila-installaatio nimeltä Polku metsässä.

Polku metsässä on puiden välissä korkealla kiemurteleva 95 metriä pitkä kävelytie.

Hieno oli, kannattaa käydä katsomassa! Lapset saavat tietysti kävellä polun myös. J ja K ainakin tykkäsivät kovasti. Polku on auki lokakuun 22. päivään asti.

Samalla reissulla voi vilkaista aivan lähellä olevan japanilaisen puutarhan, joka sekin on aivan uusi kohde. Kiva oli nähdä, että aiemmin surullisena ryteikkönä ollut puiston kulma oli saatu kuntoon. Kunhan kukat, puut ja pensaat siellä vielä muutaman vuoden kasvavat, niin paikka on varmasti entistä viehättävämpi.

Salonkikelpoinen

2011-10-01T15:35:00.002+03:00

Meidän lapsemme onneksi tietävät, miten ravintolassa kuuluu käyttäytyä. Päällyshousut pois ja kannat kattoon.

Rääveli

2011-09-29T21:26:00.003+03:00

Olemme nyt täällä, hetken.

(Katukiveyksissä olevat Viron historian virstanpylväät löytyvät Tallinnassa Börsi Käik -kadulta, joka oli pitkään remontissa. Saman kadun varrella myös nuokkui lepakko ikkunankarmissa.)

Siis niinku niiiin Piilaaksoa

2011-09-23T23:16:00.000+03:00

Piilaakso on siinä mielessä samanlaista seutua kuin Tallinna, että täällä kaiken voi tehdä tietokoneella.

Meillä kylässä käyneelle K:n kummisedälle Piilaakson kulmat ovat jonkin verran tuttuja, ja hän veikin minut lounaalle Specialties-nimiseen lounaskuppilaan Mountain View'ssa, jossa koin äärimmäisen nörtti-tekno-Piilaakso-kokemuksen.

Ravintolassa sai tilata ruoka-annoksen itse ravintolan ovella olevalta tietokoneelta. Tietokoneen näytöltä klikkailtiin virtuaaliselle ruokatarjottimelle ne asiat, mitä halusi syödä, vetäistiin luottokortti lukijan läpi ja kas näin: it-hörhö oli jälleen onnistunut välttymään yhdeltä ahdistavalta tarjoilija-ihmiskontaktilta.

Tilauskoneen vieressä oli pöydällä piipparilaitteita, joista yksi napattiin mukaan (laitteen numero annettin tietokoneelle tilauksen yhteydessä) pöytään mennessä. Kun ruoka oli valmis, piippari alkoi pöristä ruuan valmistumisen merkiksi ja annoksensa sai hakea ravintolan tiskiltä.

Taas voi kysyä, pitääkö kaikki aina tehdä koneella. Ei pidä, mutta juuri tämäntyyppisessä ruokailutilanteessa tilaaminen koneella on minusta aivan ok. Miksi pitäisi seisoa 10 hengen jonossa odottamassa, kun tilauksen olisi voinut tehdä jo?

Kun lähden romanttiselle kynttiläillalliselle aviomieheni kanssa, haluan tietysti, että sukkelasanainen edeskäypä hoitaa tilausprosedyyrit. Siihen asti minun täytyy tyytyä stuntti-aviomieheen ja ruuantilausautomaattiin.

(Miksi se on muuten kynttiläillallinen? Syödäänkö siellä kynttilöitä?)

Kuuma

2011-09-21T22:53:00.004+03:00

On ihmeellistä tajuta, että on syyskuun puoliväli ja voin edelleen aamuisin pukea päälleni sortsit, t-paidan ja läpsyt. En ole käyttänyt umpinaisia kenkiä sitten maaliskuun lopun. Pari viime viikkoa täällä päin ovat olleet paikallistenkin mielestä poikkeuksellisen lämpimät. Syksyn tulon huomaa siitä, että illat pimenevät aikaisemmin. Keskikesällä pimeä tuli suunnilleen klo 21, nyt on melkein pimeää jo 19.30. Vaikka päivät ovat lämpimiä, jopa paahteisen kuumia, illat viilenevät nopeasti.

Aurinko on lämmittänyt myös meillä käyneitä vieraita, joita meillä on viime viikkoina iloksemme riittänyt. Samoin tuleville viikoille on tiedossa kaikenlaista ohjelmaa. Blogissa voi siis olla hieman uinuva vaihe tiedossa.

****

Kiitos kaikille viimeviikkoisen rahkapostauksen keskustelijoille! Kommenteissa on hyviä vinkkejä täällä päin asuville rahkan ystäville.

Ihana on täällä rauha, urhea on taistelo

2011-09-19T08:53:00.000+03:00

"Äiti, mikä se on se pitkäinen, mikä iskee sitten kun se kuusi ryskyy?"

"Äiti, mikä on suomeksi 'shining armour', se, mikä on Hessulla siinä Goofy-kirjassa?"

"Äiti, minä puhun Tallinnassa viroa, Suomessa suomea ja Kaliforniassa englantia."

Kysymyksistä päätellen meillä on viime aikoina laulettu Aleksis Kiven tekstejä, luettu Hessu-kirjoja englanniksi ja muutenkin pienessä mielessä kovasti pohdittu kieliasioita.

Vaan joku kieliviisas voisi tosiaan kertoa, mikä se on se pitkäinen, joka Metsämiehen laulussa iskee tulta. Onko se salama vai onko se saha, joka lyö kipinää, kun kuusta kaadetaan? Minä lupasin J:lle, että kysyn kavereilta, kun en itse osannut vastata.

(Näin yleviin musiikkivalintoihin on meidät johdattanut oivallinen Koiramäen laulukirja. Suosittelen kovasti, jos Hämä-hämä-häkin laulaminen alkaa tympiä. Kolme- ja yksivuotiaat kuuntelevat ihan sujuvasti Oolannin sotaa ja Gaudeamus Igituria. Metsämiehen laulu on Koiramäen laulukirjassa muuten Yrjö Kilpisen sävellyksenä, eikä Sibeliuksen, mihin tuo ylempi linkki johdattaa.)

Rahkaa ja rjazenkaa

2011-09-17T07:51:00.006+03:00

On aina kiintoisaa tutkailla, minkälaisia asioita netissä kulkijat täältä blogista etsivät. Aika moni satunnainen kävijä on päätynyt tänne hapanmaitojuoma rjazenkaa koskevan postaukseni takia, jonka kirjoitin Virossa melko tarkalleen vuosi sitten.

Nostan asian esiin nyt, koska kyseisen kirjoituksen kommenttilootaan on viime aikoina tipahdellut lukijoilta lisähuomioita. Jos jotakuta aihe kiinnostaa, niin siitä vain lukemaan postausta ja eritoten kommentteja, joista niiden kirjoittajille kiitos!

Hapanmaitotuotteita saa myös täällä uudessa maailmassa, mutta ei tavallisista ketjumarketeista. Meillä sattuu olemaan lähistöllä pari liikettä, joista voi ostaa kovalla hinnalla rahkaa, piimää ja, mikä parasta, Baltian maissa suosittuja rahkamakeisia, kohukkeita.

Virossa minusta tuli rahkan suurkuluttaja. Täällä rahkan käyttö on vähentynyt olemattomiin, sillä rahka on kallista eikä maistu juuri lainkaan siltä, miltä virolainen/suomalainen rahka.

Välillä silti ostan Quark-nimellä kulkevaa valkoista tahmaa (jota valmistaja kuvaa sanoilla "European-style cheese"), lisään siihen hedelmiä ja hunajaa ja kuvittelen, että se maistuu yhtä hyvälle kuin Virossa saavikaupalla syömäni hedelmärahka.

Älkää kysykö, miten täkäläinen rahka käyttäytyy leivonnassa, koska leivontaharrastukseni on, krhm, laiskahkoa.

Meduusan isku

2011-09-14T08:08:00.001+03:00

Sillä aikaa kun meillä kyläilevät kaverimme tutustuivat Alcatrazin vankilasaareen, minä ihmettelin J:n ja K:n kanssa San Francisco Aquariumia.

Aiemmin kesällä kävimme Monterey Aquariumissa, joka oli erittäin vaikuttava. SF:n akvaario ei suinkaan ollut huono, mutta aivan Montereyn kaltainen komea kokonaisuus se ei ollut.

Lasten kanssa akvaariossa vierähti puolisentoista tuntia, mikä oli meille aivan riittävästi. Akvaariossa oli kaksi vedenalaista tunnelia, jossa oli jännää ihmetellä ympärillä uiskentelevia mereneläviä.

Kuten Montereyssäkin, myös täällä minusta hienoimpia taisivat olla meduusat. Niiden liike vedessä on varsin hypnoottista.

Näyttää siltä, että pahin turistikausi alkaa SF:ssa olla ohi. Tiistaina puoliltapäivin akvaariossa oli jopa väljää. Kuvassa J tepastelee liikkuvalla "kävelyhihnalla", joka tosin ei ollut nyt päällä.

Tässäkin akvaariossa kalat pyörivät ympyrää.

Saku ja kaverit.

****

Lapsilla oli kivaa, kun akvaariossa pääsi erään altaan reunalla veden läpi koskettamaan rauskuja ja meritähtiä. Olin aina kuvitellut, että meritähdet ovat jotenkin limaisen pehmeitä, mutta nehän olivatkin melkein kivikovia.

Akvaarioreissun jälkeen vietin lasten kanssa kunnon turistielämää Laituri 39:llä. Selvisimme myös ajelemaan laiturin kauniiseen vanhanaikaiseen karuselliin.

Lopuksi katselimme laiturilta Alcatrazin suuntaan. J katseli saarta ja alkoi laulaa "Vaarilla on saari, se oma saari on". Oletan, että laulussa ei puhuttu ihan tästä saaresta...

Ruiskeita renkaassa

2011-09-09T21:31:00.003+03:00

Kaliforniassa pysäköintipaikan löytäminen on yleensä siedettävän helppoa. Koska ihmiset autoilevat paljon, on se myös huomioitu kaupunkien infrastruktuurissa (uuh, nyt tuli sivistyssanabingoon ainakin kaksi ruksia!)

Pysäköinti kaupunkien keskustassa on usein ilmaista, pysäköintiaikaa vain on rajoitettu. Minulle on kuitenkin ollut mysteeri, mikä tai kuka pysäköintia valvoo, kuinka tiiviisti ja miten.

Silloin tällöin olen nähnyt kaupungeilla pörräävän golfkärryn kokoisia traffic controller -autoja. Joku siis valvoo.

Mutta tänään näin ensimmäisen kerran, että valvontakärryn kuski teki muutakin kuin vain partioi. Kärrykuski ajeli hiljalleen Palo Alton keskustan kadulla tien reunaan pysäköityjen autojen vierellä ja jokaisen auton vasempaan takarenkaaseen kuski suihkautti pitkävartisella ruiskulla valkoisen täplän. Kyseiselle tielle sai auton pysäköidä kahden tunnin ajaksi.

En tosiaan tiedä, mitä täplä tarkoittaa. Ehkä parkkipirkko tulee kahden tunnin päästä katsomaan, onko kadulla vielä täplärenkaisia autoja ja jos on, niin hän siirtyy väriruiskeista järeämpiin aseisiin. Rengaslukkoja ja autojen hinausta täällä näkee usein.

Näin, nyt tiedätte tämänkin. Olin niin otettu kiehtovasta näystä, että minun täytyi saada jakaa se kanssanne. Verratonta viikonloppua kaikille!

The City, jälleen kerran

2011-09-07T23:41:00.001+03:00

Meillä kyläilevien Suomen-vieraiden kanssa ehdimme viikonloppuna viettää mukavan päivän San Franciscossa. Lapset olivat lastenhoitajan huomassa, joten kaupunkipäivä sujui ihmeellisen juohevasti ja ehdimme nähdä työpäivän mitan aikana vaikka mitä.

Yksi SF:n ylivoimaisesti tunnetuimmista nähtävyyksistä on jyrkässä mäessä mutkitteleva, yhden kaistan levyinen Lombard Street. Sen lienee jokainen vähänkään amerikkalaisia televisiosarjoja tai elokuvia katsellut joskus nähnyt.

Katu oli aivan hauska paikan päällä nähdä, mutta ei se mitenkään ällistyttävä kokemus ollut. Jyrkkiä mäkiä on kaupunki täynnä. Hillittömästi turisteja Lombard Streetiä kuitenkin oli ihmettelemässä, ja mutkakadun yläpäässä oli poliisi ohjaamassa liikennettä, sillä kurvikkaalle tielle oli jatkuva autojen jono.

Valokuvaustaitoni eivät riitä näyttämään, kuinka jyrkkiä kaupungin mäet ovat. SF:ssa autoilu on välillä kuin huvipuistossa olisi. Tämäkään mäki ei ole jyrkimmästä päästä.

Rouvia lähellä Chinatownin kulmia.

Jotain tässäkin ilmoitellaan, kiinaksi.

Kalsarit kuivuvat somasti ikkunassa.

"Tää johtoliitäntä on täysin turvallinen, ihan varmasti on. "

Kiinalaisten englannin kieli on aina kovin persoonallista.

Täältä saa itämaista kauneutta.

Chinatownissa on ihmeellisiä ruokakauppoja.

Mitähän lienevät nämäkin hiutaleet ja möhkylät?

Kisaveikkaus päättyi - Kalifornia onnittelee Savoa!

2011-09-06T09:02:00.003+03:00

Loppumetreillä piinaavan jännittäväksi kiihtynyt Lahden takana -blogin legendaarinen kisaveikkaus ratkesi lopulta savolaisten veikkaajien eduksi. Onnea, onnea!

Yhdysvallat oli kisojen mitalitilaston ykkönen voittaen 25 mitalia, minkä Savon veikkaajat oikein ennustivat. Tiukkana kakkosena veikkauksessa oli P Pöndeltä, joka arveli mitalimäärän olevan 26.

Koska minulla on melko varma aavistus, että savolaiset penkkiurheilijat ovat kovastikin tuttuja ihmisiä, en ala huudella palkinnon postitusosoitteen perään. Voi jopa olla, että palkinto toimitetaan voittajalle käteen.

Suuri kiitos jälleen kaikille veikkaukseen osallistuneille!

Mainitaan vielä, että silmiini osui tänään paikallislehdessä ensimmäistä kertaa juttu MM-kisoista. Yhden palstan lyhyt, kuvaton pätkä taisikin olla kaikki, mitä San Jose Mercury News aiheesta kertoi. Hmpf.

Silta ja Sausalito

2011-09-02T09:22:00.003+03:00

Alkuviikosta kävimme vieraidemme kanssa San Franciscon pohjoispuolella pienessä Sausaliton kaupungissa. Matkaa sinne on vain kivenheitto SF:sta: herttainen, turisteja vilissyt kaupunki sijaitsee Golden Gate -sillasta vain pari mailia pohjoiseen.

Sekä mennessä että tullessa pysähdyimme ihailemassa maisemia San Franciscon lahden suuaukon kupeessa. Sillan pohjoispuolelta pääsee ajamaan korkealle mäenrinteeseen ihailemaan alhaalla levittäytyvää maisemaa.

J katselee Kultaista Porttia alittavaa rahtilaivaa.

En ole koskaan käynyt missään Välimeren rannan kaupungissa, mutta voisin kuvitella, että niissä saattaa näyttää hieman samalta kuin Sausalitossa.

SF näytti tältä Sausaliton rannasta katsellen.

Golden Gate -sillan pohjoispuolen alla oli laiturialue, jossa kalastajat ja toiveikkaat linnut viettivät päiväänsä.

Veikkausväliaikoja

2011-09-02T09:13:00.000+03:00

Yleisurheilun MM-kisoja Etelä-Korean Daegussa on vielä muutama päivä jäljellä. Väliaikatietona kerrottakoon, että Yhdysvalloilla on tällä hetkellä koossa 12 mitalia.

Eipä näy Suomea mitalitaulukoissa, ei. Sen sijaan Gerd Kanter hoiti taas Virolle arvokisamitalin.

MM-kilpailut päättyvät sunnuntaina 4.9. Sen jälkeen katsotaan kisaveikkauksen lopulliset tulokset.

Tunnustetaan, että täällä veikkauksen järjestäjäpuolella ollaan hieman pihalla kisatapahtumista. Meillä on ollut vieraita Suomesta ja Virosta sunnuntaista lähtien, ja sama meno jatkuu pitkälle ensi viikkoon. Kisojen seuraamista ei auta sekään, että meillä ei ole televisiota. Tosin eipä siitä taitaisi muutenkaan olla hyötyä, sillä kovin vähäisesti täkäläiset tiedotusvälineet näyttävät MM-kisoja huomioivan.

Mutta viis näistä, pääasia, että Koji Murofushi voitti.

Ei näin

2011-08-31T10:10:00.001+03:00

Lapsuuskodissani on kenties maailman paras juomavesi. Vesi tulee pellon laidan lähteestä. Vesi on hanasta tullessaan niin kylmää, että otsalohkoa vihlaisee ja veden maku on niin kuin sen pitääkin: se ei maistu miltään.

Kuvassa näkyy pullollinen Voss-nimistä hiilihapotettua vettä. Se on tuotu Norjasta Yhdysvaltojen länsirannikolle Sausaliton kaupunkiin, jossa minä sitä maanantaina join ja kiroilin.

Veden kuljettaminen maailman toiselta laidalta toiselle on jokseenkin järjettömintä, mitä voi tehdä. Me tilasimme ravintolassa vissyä emmekä tajunneet listasta katsoa, että tarjolla oli vain tätä 7,50 dollaria (noin 4,50 euroa) maksavaa turhaketta. Vahinko tapahtui enkä voinut kuin hörppiä pitkin hampain lasilliseni tyhjäksi.

Vossin markkinamiehet varmasti kyynelehtivät koko matkan pankkiin. Minä mietin, virittäisinkö kotipellon laitaan rahantekokoneen ja millaisen tarinan veden ainutlaatuisuudesta keksisin, jotta saisin Madonnan, Rafael Nadalin ja presidentti Obaman kanniskelemaan pullottamaani lähdevettä.

Veikkausaika päättyi

2011-08-29T03:02:00.003+03:00

Tätä kirjoittaessani on Suomessa jo aamuyö elokuun 29. päivän puolella ja näin ollen veretseisauttavan jännittävän kisaveikkauksen osallistumisaika on päättynyt. Kiitos kaikille osallistujille jo tässä kohtaa!

Aika paljon hajontaa oli jenkkien mitalimäärän veikkauksissa. Alhaisin lukema oli 12 ja korkein 44. Viikon päästä katsotaan, kenen veikkaus osui parhaiten.

Kerrottakoon myös, että paikallislehdessämme San Jose Mercury Newsissä ei ole vielä ollut sanallakaan mainintaa MM-kisoista. Vaan eipä ole yllätys. Kyseisessä lehdessä ainoat uutisoitavat urheilulajit ovat baseball, amerikkalainen jalkapallo ja joskus golf. Minä luen kisauutisia kisajärjestäjien, Ylen ja Hesarin sivuilta.

Mutta mitä ihmettä Bolt teki?

Näkymiä raitilta

2011-08-28T07:36:00.003+03:00

Aluksi: muistakaa kisaveikkaus!

****

Kävimme lauantaina pienellä retkellä Los Altosin kaupungissa. Levollisessa pikkukaupungin illassa näkyi monenlaista kulkupeliä ja kulkijaa.

Eräällä parkkipaikalla ihmeteltiin tulipunaista Ferraria ja toisella parkkiksella kuvissa näkyvää Fordia. Hyrysysyssä on tyyliä ja hienoja yksityiskohtia. Konepellin kiinnittäminen kaunissolkisilla nahkahihnoilla on minusta erityisen eleganttia.

Toiset ajelevat Testarossalla, toiset syövät pelastusliivit yllään ja kypärä päässään iltapalaa säilykepurkista. Puistoon majapaikkansa laittaneelle sedälle oli tainnut operaatio Desert Storm olla liikaa.

Kisaveikkaus täällä taas!

2011-08-26T19:40:00.004+03:00

Onneksi on valppaita lukijoita, jotka herättävä bloggaajan koomasta. Yleisurheilun MM-kisat alkavat muutaman tunnin päästä Etelä-Korean Daegussa. Tottahan toki perinteitä on noudatettava ja laitettava vielä viime metreillä ennen kisahuuman alkua pystyyn Lahden takana -blogin legendaarinen, hiuksia nostattavan jännittävä kisaveikkaus!

Veikkauksen kohteet ovat eläneet matkan varrella hieman sen mukaan, missä maassa blogiväki asuu. Niinpä tällä kertaa kisaveikkauksen kysymys kuuluu seuraavasti:

Kuinka monta mitalia Yhdysvallat ottaa Daegun kisoista?

Veikkausaika päättyy 28.8. klo 23.59 suunnilleen Suomen aikaa.

Muistutetaan sen verran, että kisaohjelmassa on 47 lajia, joten yhteensä 141 mitalia on jaossa. (Eikä saivarrella - lasken viestimitaleidenkin olevan vain yhden mitalin eikä neljää)

Laita veikkauksesi tämän postauksen kommenttilootaan. Yksi vastaaja saa veikata vain kerran. Keksi itsellesi nimimerkki, niin tiedän kisan loputtua huudella oikean voittajan perään.

Jos kenenkään veikkaus ei osu kohdilleen, palkinto arvotaan kolmen lähimmäksi oikeaa lukemaa veikanneen kesken.

Kisaveikkauksen voittajalle lähtee jokin täkäläisiin urheiluseuroihin liittyvä palkinto.

Osallistuosallistu!

Hyvä meininki

2011-08-25T23:32:00.004+03:00

"Makeet hiukset!" huikkasi minulle tänään satunnainen ohikulkija. T:tä puolestaan oli jututtanut autonsa ikkunasta roskakuski, joka oli kehunut T:n kulkupeliä. T sanoi vastavuoroisesti kehuneensa roskankuljettajan hienoa hummaa. Kaikki tämä oikein hyvässä hengessä.

Kepeä, puolihuolimaton positiivinen toisen ihmisen olemuksen kommentointi on asia, joka vaatii suomalaiselta totuttelua. Tuntuu hassulta, kun joku kehuu paitani väriä. Ei kai se nyt pilaile? Kuuliko joku muu? Varmana oli kuitenkin paidassa joku likatahra, jonka kommentoija huomasi ja nyt se kertoo kaikille kavereille, että näki jonkun umpimielisen maahanmuuttajan, jolla oli likainen paita.

Vähitellen tähänkin pienpuheen muotoon silti tottuu ja se tuntuu oikein kivalta. Positiivisen huomion tekeminen toisesta on vaivaton tapa kohottaa toisen mielialaa. Siitä tulee hyvä olo kommentin kohteelle ja itselle.

Täällä päin maailmaa kommentointi sujuu ihmisiltä hyvin luontevasti eikä siitä tehdä suurta numeroa. Kun joku jotakin kehaisee, on hän ehtinyt jo kadota kulman taakse, ennen kuin pohjoisen kasvatti on saanut änkeröityä suustaan kiitoksen.

Virossakin kepeitä kehaisuja harrastatetaan minusta paljon Suomea enemmän. Erityisesti naiset jakavat vaivatta positiivisia kommentteja toisilleen. On varsin tavallista kehaista toisen kampausta, kauniisti laitettuja kynsiä tai muutoin huoliteltua olemusta.

Huomasin juuri, että edellinen, synkkää urheiluaihetta käsittelevä postaukseni, oli Lahden takana -blogin 800:s kirjoitus. Onpas niitä jo kertynyt. Kiva, että te lukijat jaksatte aina vain käydä täällä! Virstanpylvään kunniaksi pistän lähiaikoina pystyyn pienen kyselyn ja siihen liittyvän arvonnan.

Turpaan vaan ja onnea

2011-08-23T20:06:00.000+03:00

Sunnuntain sanomalehden mieleenjäävin juttu koski amerikkalaista jalkapalloa. Suositun lajin surullinen puoli alkaa saada julkisuutta. Laji nimittäin voi aiheuttaa pelaajille vakavia päävammoja.

San Jose Mercury Newsin jutun päähahmo on 52-vuotias George Visger, joka on 1980-luvulla pelannut jenkkifutista San Francisco 49ers -joukkueessa.

Nyt Visger kärsii vakavista muistihäiriöistä. Hänelle on tehty yhdeksän aivoleikkausta. Jokaisen tekemänsä asian Visger joutuu kirjoittamaan muistiin, muutoin kaikki unohtuu.

Visger on ensimmäisiä, joka on noussut julkisesti kertomaan, että amerikkalaisessa jalkapallossa jatkuvasti saatavat pienet ja suuremmat aivotärähdykset ovat vakava uhka pelaajien terveydelle. Liigan kattojärjestö NFL on tähän asti vaiennut aiheesta, mutta on jutun mukaan nyt alkanut puuttua asiaan.

Todella rankka yksittäinen jutussa mainittu tapaus on Chicago Bears -joukkueen Dave Duersonin kohtalo. 50-vuotias mies teki tämän vuoden helmikuussa itsemurhan ja jätti jälkeensä toiveen, että hänen aivonsa testamentattaisiin tutkimustyöhön. Mies tappoi itsensä ampumalla itseään rintaan, jotta testamentin toive voitaisiin toteuttaa.

Duersonin aivot tutkittiin ja hänellä todettiin sairaus nimeltä chronic traumatic encephalopathy eli CTE (en valitettavasti tiedä suomenkielistä käännöstä tälle). Wikipedian artikkelin mukaan CTE on rappeuttava sairaus, jolle altistuvat paljon aivotärähdyksiä tai muita pään vammoja saaneet ihmiset. Sama CTE on myös lehtijutun päähenkilöllä Visgerillä.

George Visger tietää, että hänen kuntonsa heikkenee. Jää nähtäväksi, kuinka hyvin lääketiede voi taudin etenemistä hidastaa.

Turhan kova hinta on tällainen mokomasta törmäilystä ja pallon perässä juoksentelusta. Kiinnostaisi tietää, miten ja kuinka paljon ilmiöstä on keskusteltu vaikkapa jääkiekon tai rugbyn yhteydessä, joissa jenkkifutiksen tavoin iskuja tulee koko ajan.

Usein heristellään sormea esimerkiksi nyrkkeilyn ja muiden kamppailulajien suuntaan ja pelotellaan, kuinka ne tekevät urheilijasta vihanneksen.

Silti: lyöntejä ja potkuja sisältävissä yksilölajeissa on yleensä säännöt, jotka määrittävät, mihin osaan kehoa ja miten kovaa toista voi mättää. Minuakin on kuristettu kaulasta sekä lyöty ja potkittu päähän aika tavalla, mutta ikinä ei ole tarvinnut totisesti pelätä niskan katkeamista. Rajat ovat olleet selvänä kummallakin osapuolella.

Joukkuelajeissa rajoja on valitettavan usein hankala määritellä, kun koko ajan kuitenkin rytisee useammasta suunnasta. Ja vaikka kuinka kuinka koetettaisiin esiintyä fair play -tarrat rintamuksessa, niin aina joku neropatti kuitenkin tekee toiselle lähestulkoon halvauttavan taklauksen.

Jokainen valitsee lajinsa itse ja ottaa vastaa siihen kuuluvat mahdolliset riskit. Kyllä neulonnan harrastajakin saattaa sohaista itseään vitosen pyöröpuikolla silmään. Mutta sen verran lajijärjestöjen pitäisi ainakin rahaan hukkuvissa ammattilaislajeissa tehdä, että riskejä edes yritettäisiin vähentää. Fanien ja seuran unohtama, dementoituva entinen huippu-urheilija on elämänkohtalo surullisimmasta päästä.

Kirjastokätevää

2011-08-22T21:56:00.005+03:00

Täkäläinen kirjastomme on minusta oivaltanut hyvin, miten pysyä asiakkaan mielessä. Varsinaisen kirjastokortin kanssa sai pienen avaimenperään kiinnitettävän lätkän, joka toimii yhtä lailla lainauskorttina. Pikkulätkän toisella puolella on lainaajakoodini.

Minusta tämä on mahdottoman näppärä keksintö. Avaimia käyttää monta kertaa päivässä, joten aina avaimet nähdessään saa myös muistutuksen kirjastossa käynnistä. Minusta tuntuu, että muistan avaimenperän ansiosta esimerkiksi kirjojen palautuspäivät paremmin.

Kirjastokäynnillä avaimenperä on ainakin minulle varsinaista korttia kätevämpi vaihtoehto. Iso kortti on aina lompakon uumenissa, ja lompakko puolestaan on laukun syövereissä. Sen sijaan avainnippua kuljetan tavallisesti taskussa, josta se lainaustilanteessa on helppo ottaa esiin - varsinkin, kun käsipuolessani on yleensä yksi tai kaksi pientä lainaaja-apulaista.

Nopeasti kertakäyttöistä

2011-08-20T18:54:00.001+03:00

Täkäläisessä kahvilakulttuurissa tiivistyy mielestäni hyvin monta piirrettä kalifornialaisesta elämänmenosta.

Kahvilasta haetaan kahvi mukaan, sitä ei nautita siellä.

Kahvi tarjoillaan aina erilaisiin "älä polta näppejäsi" -suojapapereihin ja varoituksiin kääritystä pahvimukista. Pahvikupin saa, vaikka joisi juomansa paikan päällä. Mukaan otettava juoma kannen ja pillin kera on oletus, ei poikkeus.

Ituhipeimmät (kiitos MK:lle Turkuun mieleenjääneestä termistä) tuovat kahvilaan oman mukinsa. Se on tarkkaan ottaen Whole Foods -kauppaketjusta ostettu termosmuki. Sen käyttäminen rauhoittaa ekologista omaatuntoa samalla kun ajelee hybridi-Lexuksella ostamaan Sproutsista orgaanisia omenoita.

Kahvilaan tullaan hyvin tavallisesti vain tekemään asioita, ei rentoutumaan, juttelemaan ja katselemaan ympärilleen eikä varsinkaan nauttimaan hitaasti hyvästä juomasta ja herkullisesta leivoksesta.

Kahviloiden tuottama jätemäärä on älytön. On niin kuvaavan kaksinaamaista, että pahvimukin suojakääreessä kerrotaan, kuinka kääreestä 10 prosenttia on kierrätettyä paperia. Valtavaa. Sanokaa se meksikolaisperheelle, joka lastaa Mi Pueblosta ruokaostoksensa vähintään kymmeneen surkeaan muovikassiin.

Vaikeinta minun on ymmärtää sitä, että kahvin kanssa ei voi istua alas, vaan matkaa pitää jatkaa muki kädessään. Onko kaikilla tosiaan niin kiire? Joillakuilla varmasti on, mutta on tavallista nähdä asiakkaita, jotka lompsivat rauhassa kahvilaan, ostavat mitä ostavat ja sitten palaavat takaisin autoonsa. Pitääkö aina olla liikkeessä?

Voi Tallinna ja hattupäiset mummot märältä haisevissa talvipompissaan Maiasmokkin kohvikissa, rahkaleivokset, joiden kalorimäärää kenenkään ei tule edes mieleen tiedustella ja porsliinikupista nautitut kuumat juomat - minulla on teitä ikävä! Samoin kaipaan maalaisjärkistä kuluttamista, jossa kauppakassin ottaminen mukaan ostoksille on tavallinen asia eikä mikään tiedostavuuspisteitä lisäävä tärkeilevä vihersuoritus.

Rannalla

2011-08-19T10:01:00.000+03:00

Elokuun alkupäivinä meillä käyneiden vieraiden kanssa kävimme jo tutuksi tulleessa Half Moon Bayssä. Kamerassa näkyi olevan tällaisia kuvia, laitan ne tänne ilman sen kummempia selityksiä.

Merenranta on kyllä hieno. Lapsetkin rauhoittuvat siellä leikkimään jotenkin eri tavalla keskittyneinä ja hyväntuulisina. Pitäisi käydä useammin.

Liian suuri

2011-08-18T09:42:00.003+03:00

Tunnustetaan se nyt tässä: olen lihonut USA:ssa asumisen aikana (pian 5 kk) useita kiloja. Vielä keväällä minulle hyvin sopineet vaatteet puristavat ja kiristävät. Ärsyttää hirveästi.

Asiasta en voi tietenkään syyttää muita kuin itseäni. Itse valitsen asiat, mitä ja kuinka paljon suuhuni laitan.

Amerikkalaista ruokakulttuuria en varsinkaan voi painonnoususta syytellä. Kalifornia on upea maailmankolkka siinä mielessä, että täällä saa hienoja, tuoreita raaka-aineita ympäri vuoden. Kaikki kliseet hampurilaisista, ranskalaisista ja kolmen litran kokiksista voi unohtaa. Niille totisesti on vaihtoehtoja, jos vain niitä haluaa ja osaa etsiä.

Haluan silti tuoda esiin täkäläisen ruokakulttuurin piirteen, joka voi helposti johtaa painonnousuun, jos ei ole tarkkana.

Piirre on ruoka-annosten ja -pakkausten koko. Ällistellä täytyy täkäläisten ravintoloiden annosten suuruutta. Lastenlistan makaroni- ja lihapulla-annoksella ruokkisi koko perheen. Caesar-salaattia tuodaan nenän eteen ämpärillinen. Pienin kahvikupin koko kahvilassa on tavallisesti 12 nesteunssia (liquid ounce), joka on noin 3,5 desilitraa. Pikkuleipä peittää alleen ruokalautasen.

Toistan edelleen: kukin tekee valintansa, kuinka paljon annoksestaan syö. Mutta on hurja huomata, että vähitellen tolkuttomiin annoskokoihin tottuvat sekä silmä että vatsa. Ensimmäisen parin kuukauden ajan vain ihmettelin asiaa. Nyt kauhon kiltisti salaattisaavini pohjia myöten ja olen jopa joskus tilannut pienimmän kahvin sijaan keskikokoisen sumppikupin. Eihän siinä mitään tolkkua ole.

Annoskoot eivät koske vain ravintoloita, vaan kauppojen hyllyillä olevat pakkaukset ovat nekin huomattavan suuria. On myös järkevän kokoisia pakkauksia, mutta keskimäärin trendi on se, että vaahtokarkkeja ja maissilastuja ostetaan jätesäkin kokoisissa pusseissa.

Oma lukunsa ovat Costcon kaltaiset tukkuliikkeet, jossa edulliset yksikköhinnat houkuttelevat ostamaan suunnattomia eriä ruokaa ihan vain sillä, "kun halvalla saa".

Ravintoloiden annoksiin liittyen surullista on se, että niistä syntyy paljon jätettä. Vaikka ihmiset olisivat tottuneita syömään isoja annoksia, niin silti ravintoloissa ja kahviloissa näkee harmillisen paljon vain puoliksi syötyjä aterioita. Muistan eräänkin ravintolan, jossa tarjoilija totesi iloisesti, että "ei tätä annosta kukaan yleensä jaksa loppuun syödä". Hmm, onko sen silloin pakko olla niin suuri?

Amerikkalaisravintolan annoksen äärellä tunnollisella, "lautanen pitää syödä tyhjäksi" -ajatteluun tottuneella suomalaisella on dilemma: syönkö kaiken, vaikka tiedän sen olevan liikaa vai jätänkö osan syömättä, jotta ruokaa ei menisi hukkaan?

Periaatteessa voisi ravintolassa aina tilata vain puolikkaan annoksen, eikä taatusti jäisi nälkä. Vaan ei sekään kovin tyylikkäältä ja kestävältä ratkaisulta tunnu.

Näitä mietin, kun siirryn vyössä taas reiästä toiseen. Onneksi kengät sopivat aina.

(Postauksen kuvat ovat joltakin kesäiseltä käynniltämme Mountain View'n Farmers' Marketilla)

Ekaa kertaa suomalainen

2011-08-17T00:26:00.003+03:00

Piilaakson kansallisuuksien kirjossa hyvin tavallinen keskustelunavaus on kysymys siitä, mistä päin ihminen on kotoisin.

Mikäli kysymyksistä voi jotakin päätellä, Suomea ei täällä juuri tunneta. Minua veikataan kaikkein eniten hollantilaiseksi, norjalaiseksi ja joskus myös saksalaiseksi. Olen oikeastaan hämmästynyt siitä, miten usein veikkaus osuu Norjaan. Minusta vuonomaa ei ole täällä mitenkään enemmän tunnetumpi kuin Suomi. Liittyyköhän Norja täkäläisillä jotenkin epämääräiseen pohjoisuuteen ja blondiuteen?

Pari päivää sitten kohtasin ensimmäisen kerran ihmisen, joka kysyi, olenko suomalainen. Ihmettelin, mistä hän arvasi. Kysyjä oli kirjastonhoitaja, joka päätteli kansallisuuteni nimestäni. Hän oli kotoisin pohjoisessa USA:ssa sijaitsevasta Michiganin osavaltiosta, jossa on paljon suomalaisia siirtolaisia. Sieltä hänelle olivat tulleet tutuksi myös suomalaiset nimet.

Silti kaikkein tunnetuimmat suomalaiset Piilaaksossa tällä hetkellä ovat vihaiset linnut. Angry Birds -peli on nyt joka paikassa, ja kaupat pursuavat AB-oheistuotteita. Hyvä linnuille, hyvä Espoon ideanikkareille, hyvä suomalaiselle peliteollisuudelle. Fly, Birds, Fly! *krää-krä-krä-krää-krä*

Kielissä kylpemistä

2011-08-12T13:14:00.000+03:00

Kaipa se on uskottava ja hyväksyttävä, että meidän lapsemme ovat eläneet elämänsä varsin monikielisessä ympäristössä.

Havahduin tähän viime viikolla, kun kerroin J:lle, että meille on tulossa kaveri kylään. J:n ensimmäinen kysymys aiheesta kuului seuraavasti:

"Mitä kieltä sen tädin kanssa puhutaan?"

Kyllä on pojalla korvissaan varmasti melkoinen kielihumina. Kotona puhutaan suomea, kun taas pihalla puhutaan englantia, mutta kuullaan paljon myös kiinaa, espanjaa ja farsia. Kolmevuotias on jo oppinut, että eri tilanteissa on käytössä eri kieliä ja on kiva ennakoida hieman, millaista kommunikointia on luvassa.

Hyvin kiinnostavaa on se, että J ei tällä hetkellä halua kuulla sanaakaan viroa. Jos koetan esimerkiksi laulaa jonkin vironkielisen laulun tai hän kuulee meidän aikuisten juttelevan viroksi, alkaa raivoisa vastalausemyrsky.

K:n puheesta suurin osa on suomea, mutta neito tuntuu nappaavan kieleensä jonkin verran myös englantia. Ehkä suloisinta ikinä on se, kun K laulaa Koska meitä käsketään -sävelellä aakkoslaulua. Tiedättehän: aa, bee, cee, dee, ee, äff, gee... Tyttö vain on oppinut sen englanniksi ja laulaa "ei pii, ei pii, ei pii ei..."

Viime päivien ilonaiheitamme on ollut se, että K on lopulta alkanut sanoa "isä". Vihdoinkin!

Lapsen kielenoppiminen on loputtoman mielenkiintoinen asia.

Kuponkiuutiset

2011-08-11T01:31:00.000+03:00

Joku teistä lukijoista kyseli kommenteissa muutama kuukausi sitten, ovatko amerikkalaiset edelleen yhtä innostuneita erilaisten alennuskuponkien käytöstä kuin pari vuosikymmentä sitten, kun kommentoija itse oli ollut Amerikassa.

En vielä tuolloin osannut vastata, mutta nyt osaan.

Kyllä ovat. Kupongit ovat kaikkialla.

Ei liene sellaista palvelua tai tuotetta, johon ei jotakin kautta saisi alennuskuponkia. Kuponkeja on kaikkialla. Sanomalehdissä on sivukaupalla leikattavaa. Lehden mukana tulevien mainosläjien joukossa on samaten nipullinen saksittavia kuponkeja.

Kerran tai kaksi kuussa postilaatikkoomme tulee kirjekuori joltakin markkinointifirmalta, jossa on valmiiksi leikeltyjä kuponkeja lähiseutujemme liikkeisiin. Suurin osa on ihan roskaa, mutta nyt olen huomannut, että nippu kannattaa silti käydä läpi. Kasasta on löytynyt mm. lähikauppamme kuponki, jolla olen saanut rasiallisen mansikoita ilmaiseksi. Jos kerran käyn kaupassa muutenkin, niin miksipä en ottaisi kuponkia mukaani.

Leikeltävät paperikupongit ovat perinteinen markkinoinnin muoto. Nykytekniikka mahdollistaa kupongin merkityksen laajentamisen.

Jos asiakas on esimerkiksi Facebookissa jonkin kahvilan fani ja hän saa FB-seinälleen ilmoituksen alennuskupongista, ei tarvitse alkaa printtailla kuponkia. Riittää, kun kaupan kassalla näyttää puhelimensa ruudulta kyseistä FB-tietoa.

Joistakin kahviloista saa älypuhelimeensa sähköisen kanta-asiakaskortin, johon saa ostoksen tehtyään "leiman". Kun "kortti" on täynnä, saa jonkin alennuksen. Minusta tämä on hyvinkin järkevää. Vaihtaisin mieluusti kaikki lompakkoni noin 50 kantiskorttia sähköisiin kortteihin kännykässäni. Puhelin on joka tapauksessa aina mukana.

Kävin pari päivää sitten Starbucksissa, jossa aamupäivällä ostamani kahvin ostoskuitilla olisin muutama tunti myöhemmin saanut toisen kahvijuoman normaalihintaa halvemmalla. Kuponki tavallaan sekin.

Safeway-kauppaketjussa asioidessa saa melkein aina mukaansa kupongin, jolla saa seuraavalla ostosreissulla esimerkiksi dollarin alennuksen mehupullosta tai viiden dollarin alennuksen vaippapaketista.

Ehkä hurjimpia näkemiäni alennuskuponkeja ovat olleet sanomalehdessäni näkemäni kupongit, jotka irti leikkaamalla olisi saanut muistaakseni 2 000 dollarin alennuksen hammaslääkärin palveluista. Kyseinen kuponki oli absoluuttiselta arvoltaan varmasti suurin kohtaamani, mutta samalla se kertoo pelottavan hyvin siitä, mitä hammaslääkärillä asiointi voi täällä maksaa.

Tällä hetkellä suurin ilmiö kuponkirintamalla lienee Groupon-palvelu, joka vahtii käyttäjän itsensä puolesta tuotteiden ja palveluiden tarjoushintoja. Grouponista saa älypuhelimeensa oman sovelluksen, josta voi tarkistaa, onko esimerkiksi jossakin lähiseudun ravintolassa tai kaupassa jokin erikoistarjous.

Vähän hölmistyneen huvittuneena seuraan tätä kuponkihommaa. Mihinkään intensiiviseen mainosläjien selailuun sakset kädessä en todellakaan lähde, mutta esimerkiksi Grouponia voisin kuvitella käyttäväni.

Rauhaa ja rakkautta, tyypit

2011-08-09T19:03:00.000+03:00

Haight-Ashbury (käytetään myös nimeä The Haight) on San Franciscon kaupunginosa, jossa hippihenki vielä leijuu vahvana. Tutustuimme varsin elämänmakuisiin kulmiin perjantaina.

Kuvani eivät valitettavasti ollenkaan anna kokonaiskäsitystä seudun värikkyydestä. Toivottavasti tuonne päästään vielä uudestaan katselemaan, sillä katselemistä riitti sekä ihmisissä että rakennuksissa. Maailmaan mahtuu aika paljon erilaisia elämäntaitelijoita, ja Haight-kadun varrella heitä näki edustavan kirjon. Suosittelen tätäkin San Franciscon kolkkaa kaupungissa käyville.

Musiikkifriikkien kannattanee pistäytyä ainakin Amoeba Music -levyliikkeessä, jossa olivat myös alimman kuvan Yellow Submarine -pöytälamput.

Drive-in-kirjasto

2011-08-09T01:17:00.002+03:00

Autoileva kansa pääsee palauttamaan lainatut lukemisensa kirjaston parkkihallissa olevaan palautusautomaattiin. Taas olen nähnyt jotakin, mitä aiemmin en koskaan.

Banaanilastu-maapähkinävoi-hampurilainen

2011-08-08T08:50:00.002+03:00

Pakko laittaa tänne teidänkin iloksenne ruokavinkki äkkimakeasta pikkusyötävästä, jota meille tarjoiltiin viikonlopun grillijuhlissa.

Tämä makea jälkiruoka koostuu kuivatuista banaanilastuista ja maapähkinävoista. Yhdelle lastulle sivellään voita ja voin päälle laitetaan toinen banaanilastu - ja katso, pikkuleivän kokoinen jälkiruokasuupala on valmis. Eikä tarvitse syödä kovin monta, kun makean kiintiö onkin jo täytetty. Tai no, meidän K:mme taisi syödä kolme, mutta sitä lasta onkin siunattu norsun ruokahalulla.

Hauskaa alkavaa viikkoa kaikille!

Pyykkäriämmän huolet

2011-08-06T20:55:00.000+03:00

Minulla ei ole koskaan Suomessa tai Virossa ollut vaikeuksia saada pyykistä puhdasta. Mikä tahansa kone ja pesuaine on yleensä aina tehnyt siistiä jälkeä, elleivät likaläntit ole olleet poikkeuksellisen sitkeitä. Täällä kiroilen jatkuvasti sitä, että en löydä yhteistä säveltä pyykinpesukoneemme kanssa.

Yksi probleemani on se, että koneissa ei mainita veden lämpötiloja asteissa. Vaihtoehtoina ovat vain kylmä, lämmin ja kuuma. Olen olettanut, että nämä tarkoittavat lämpötiloja 40, 60 ja 90 (Niin, olen vain olettanut... En siis ole vielä jaksanut ottaa selvää.)

Toinen mietinnän aihe on se, että pesuajat ovat todella lyhyitä verrattuina eurooppalaisiin masinoihin. Perusohjelma, jota käytän, kestää 51 minuuttia. Virossa koneemme peruspesun kesto oli 1 tunti 55 minuuttia. Näin suuri ero tuntuu minusta omituiselta.

Kolmas ja suurin ongelma on se, että en vain keksi, mikä määrä pesuainetta olisi oikea. Täkäläisissä pesuainepakkauksissa ei anneta ohjeita sen mukaan, kuinka suuri kone pyykkääjällä on, vaan kerrotaan, että "lisää ainetta, jos koneesi on iso". Sepä paljon auttaa.

Pesuaineet ovat usein tarkoitettuja niin sanotuille high efficiency -koneille, joka meilläkin on. HE-ominaisuus tarkoittaa, että pesuainetta saisi käyttää noin kolmanneksen tavallista vähemmän.

Meidän pesukoneemme (kuten tuntuvat olevan kaikki pesukoneet täällä) on rummun kooltaan hillittömän iso, ainakin 10-kiloinen. Vaikka meillä lapsiperheenä pyykkiä syntyy aika tavalla, kone on silti harvoin täysi. Tietysti yritän keksiä oikeaa pesuainemäärää myös pyykin määrän mukaan.

Oikeaa pesulämpötilan ja pesuaineen määrän arpominen siis jatkuu. Toistaiseksi tulokset ovat olleet keskinkertaisia. Kaiken lisäksi minua risoo se, että teen miten tahansa, vaatteet vaikuttavat minusta kuluvan pesussa tavallista enemmän. Jotakin pyykkäys-systeemissäni pitäisi muuttaa, mutta en vain vieläkään tiedä, mitä.

Ulkosuomalaisuussarja, osa 7: Muuttoon valmistautuminen

2011-08-04T11:21:00.000+03:00

Lupasin taannoin kirjoittaa postauksen siitä, miten meidän perheemme on valmistautunut ulkomaille muuttoihin.

Kohdemaahan ja sen kulttuuriin tutustuminen, asunnon etsintä, viisumien hankkiminen, terveydenhuollosta ja vakuutuksista huolehtiminen, järkyttävä pakkausurakka - ne kaikki ovat asioita, jotka ovat valtavan tärkeitä ja jotka pitää saada hoidettua huolellisesti ja hyvin.

Mutta mikään niistä ei ole niin tärkeää kuin se, että koko perhe on henkisesti valmis lähtöön. Niinpä postaukseni keskittyy siihen, miten pääkopan tulee valmistautua muuttoon. Kokemukseni ovat tietenkin vain omiani. Toisten ulkomaille lähtijöiden tuntemuksia kuulisin mieluusti kommenttilootassa.

Yhteinen päätös on avain onneen

Ensinnäkin: muuttopäätöksen pitää olla perheen yhteinen. Meillä päätöksenteko koski vain meitä kahta aikuista, koska lapsemme olivat liian pieniä sanomaan asiaan juuta tai jaata. Jos jompikumpi puolisoista on vähääkään epäilevä lähdön suhteen, niin on parempi olla lähtemättä.

Kun päätös muutosta on tehty, muuttoprosessin aikana mieliala voi silti mennä ylös ja alas ja välillä tulla päiviä, kun tuntuu, että koko ajatus on järjetön ja haluaisi vain juosta karkuun. Se kuuluu asiaan. Omassa mielessä täytyy silloin vain olla varmuus siitä, että tehty päätös on oikea. Sen varassa kestää heikommatkin hetket. Jos alkaa kaduttaa, ei voi kuin todeta, että "itsepähän halusin". Se pätee myös muuton myöhempiin vaiheisiin.

Työnjako ja tavoitteet selviksi

Toiseksi: perheen sisäinen työnjako täytyy olla selvänä. Kummallakin tulee olla selvä käsitys omista hommistaan ja tunne siitä, että toinen arvostaa sitä, mitä tekee. Kummankin puolison on hyvä miettiä tavoitteensa ulkomailla oleskelun ajalle. Matkan varrella sitten yhdessä ratkotaan, miten tavoitteisiin käytännössä päästään. Toinen ei saa tuntea uhrautuvansa toisen vuoksi.

Meillä T on palkkatyössä ja minä toistaiseksi kotiäitinä, kuten blogia vähänkään lukeneet tietävät. T:llä on ammatilliset tavoitteensa. Minun ulkomaan-vuosieni kiistaton päätavoite on pitää lapset tolpillaan (mikä on tietysti myös T:n tavoite!), mutta en suinkaan ajattele ja tee vain kotiasioita - tulisin hulluksi.

Opettele sietämään itseäsi

Yhteinen päätös muutosta, selkeä työnjako ja selkeät tavoitteet ulkomaan-oleskelulle (oli sen kesto sitten viikkoja tai vuosikymmeniä) ovat äärimmäisen tärkeitä siksi, että ulkomaille lähtiessä ei pääse pakoon itseään eikä perhettään. Se on ollut minulle suuri oppi. Ennen kaikkea itseään pitää sietää ja opetella tunnistamaan reaktioitaan muuttuviin tilanteisiin. Jos hätkähtää jokaista mielenliikutustaan, niin päätyy hyvin nopeasti surkeuden kierteeseen.

Erityisesti muuton alkuvaiheessa elämä on varsin yksinäistä. Ystäviä ja perhettä ei ole samassa maassa - tai samalla mantereella, kuten meillä nyt. Voi mennä päiväkausia, että juttelee vain oman puolisonsa ja lastensa kanssa. Jos puoliso on jurppinut aiemmin, niin tässä tilanteessa jurppiminen voi kasvaa sietämättömäksi. Silloin täytyy kunkin pariskunnan keksiä omat tapansa siihen, miten saada puolison jutut kuulostamaan kiinnostavilta.

Sama pätee lapsiin, sillä heistä ei saa helposti lomaa. Kotiäiti on ulkomailla todellakin kotiäiti, päivät läpeensä ilman suvun ja ystävien apuverkostoa. Mikäli alkaa ahdistaa, täytyy hankkia lastenhoitaja tai laittaa piltit päiväkotiin.

Olen joskus muistaakseni kuullut puhuttavan Piilaakso-syndroomasta. Se tarkoittaa sitä, että tänne tullaan tekemään komeaa uraa ja pitkiä työpäiviä - ja vuoden päästä puoliso pakkaakin laukkunsa, kun ei kestä yksinoloa ja toisen varjoon jäämistä. Suomessakin muistan kirjoitetun "Nokia, disconnecting people" -ilmiöstä.

Ei siihen minusta Piilaaksoa tai suuria työkunnianhimoja tarvita. Ihan mihin tahansa ulkomaille muutto voi riittää väsyttämään puolison, jos perhe yhdessä ei ole tosissaan miettinyt muuton syitä ja seurauksia. Eritoten muuton alkuvaiheessa, väsyneenä ja hermostuneena täytyy todella visusti pitää mielessä, että päätöstä on yhdessä haluttu ja että alun harmit kyllä lientyvät, kun aikaa kuluu. Myöhemmin on hieno huomata, että kun on yhdessä selvinnyt aika isoistakin muutoksista, eivät pienemmät kauheasti enää hetkauta.

Jos mahdollista, aloita pienestä

Näin jälkiviisaana voi todeta, että oli hyvä muuttaa ensin Viroon. Sinne on suomalaisen niin helppo mennä, että se toimii kelpo harjoituksena isompaa siirtymistä varten.

Kun keväällä muutimme perheenä toista kertaa vieraaseen maahan, oli paljon helpompaa ennustaa omia ja puolison reaktioita asioihin, kun oli ne kertaalleen kokenut. Kaikki kunnia niille maailmalle lähtijöille, jotka hyppäävät suoraan Suomesta vaikkapa Kiinaan tai johonkin Afrikan maahan. Siinä vasta saa pääkoppaansa valmistaa.

Kahden muuton jälkeen on huimaa huomata se, että mikään tuleva muutto ei tunnu enää hallitsemattoman suurelta asialta (sellaiselta lähtö USA:aan minusta viime talvena tuntui). Ajatus siitä, että muuttaisi täältä vaikkapa johonkin Pohjoismaahan tuntuu lähes leikittelevän helpolta.

Älkää kuulko edellisessä mitään rehentelevää leuhkuutta. Totta kai muutto maasta toiseen olisi edelleen hirveän iso asia ja älytön stressi. Mutta kuten kaikessa muussakin, kokemus tuo varmuutta ja asiat asettuvat mittasuhteisiin. Eritoten paluu eurooppalaiseen kulttuuripiiriin tuntuisi tämän Amerikan-olon jälkeen mukavan vaivattomalta.

Vinkkini muuttajalle ovat tiivistettynä seuraavat:

- Halua muuttoa ihan aikuisten oikeasti.
- Jos ei vielä tiedä, niin viimeistään muuttoa tehdessä on aika selvittää itselleen, millainen on ja mitä itsestään ja muutostaan haluaa.
- Opettele puhumaan. Kun ottaa päähän, se pitää sanoa ääneen. Muut perheenjäsenet eivät ulkomaillakaan muutu ajatustenlukijoiksi.
- Opettele sietämään yksinäisyyttä ja jatkuvia eroamisia.
- Kehtaa ottaa ulkomailla olosta kaikki ilo ja hyöty irti. Mitä todennäköisimmin kyseessä on elämänvaihe, jota myöhemmin kaihoisasti muistelee. Silloin ei viitsisi harmitella tekemättä jääneitä asioita.

Mitä te muut muuttajat, yksin tai perheen kanssa lähteneet, laittaisitte tähän listaan?

Vuittoneista ja verkkareista

2011-07-31T08:46:00.001+03:00

Kolmen Viron-vuoden aikana totuin siihen, että verkkarit jalassa ei ole soveliasta mennä joka paikkaan ja että leikkipuistoon voi laittaa väritöntä huulikiiltoa ja pienet korvakorut ilman, että muu hiekkalaatikkoväki kysyy, mihin olen menossa, kun olen "noin hienona". Kuten olen monesti täällä blogissakin kirjoittanut, Tallinnassa on täysin normaalia ja odotuksenmukaista, että nainen on edes vähän laittautunut.

Sitten tulen Kaliforniaan, jossa kaikki kulkevat farkuissa ja lenkkareissa. Erityisesti valkoisissa paksupohjaisissa lenkkareissa. Lenkkarit näkyvät olevan täällä asuvien yleiskengät, alkuperäisestä kansallisuudesta riippumatta. Täkäläinen katukuva ihmisten tyylin ja pukeutumisen suhteen muistuttaa minusta paljon enemmän vaikkapa suomalaista pikkukaupunkia kuin Tallinnaa. Naisia korkokengissä olen nähnyt täällä vain satunnaisesti, kun Tallinnassa korkokengät ovat tavallinen osa pukeutumista. Viron pääkaupungin katukuva on ehdottomasti naisellisempi kuin täkäläinen.

Ihan hassua! Täällä olisi ilmasto, joka mahdollistaisi naisellisen pukeutumisen ja esimerkiksi monenlaisten kenkien käyttämisen ilman loskalammikko- ja liukastumisvaaraa. Silti nämä menevät möhkäle-Nikeissaan, meleeratun harmaissa college-huppareissaan ja capri-pituisissa vapaa-ajanhousuissaan.

Toisella puolen maailmaa puolen vuoden talvessa ja pimeydessä naiset käärivät turkkejaan tiukemmin ympärille, jotta selviäisivät vaakasuorassa jäätihkusateessa elegantisti hameissaan töihin. Mitään "oikeaa" tai "väärää" en väitä näissä tyyliasioissa olevan, ovat vain kiinnostavia eroja.

Sen olen päättänyt, että tuohon lenkkarimeininkiin en lähde (paitsi tietysti lenkillä ja salilla), mutta aika näyttää, palaanko farkkunaiseksi - juuri kun olin oppinut käyttämään hameita!

Ilolaulu IDOlle

2011-07-30T07:54:00.004+03:00

Buzz ja kaverit kävivät kuussa jo aikoja sitten, mutta silti tässä(kin) maassa on edelleen arjen ilmiöitä, jotka ovat niin typeriä, että niitä ei meinaa astiankuivauskaappi-karkkipäivä-mikrokuituliina-järkevä suomalainen millään käsittää.

Kuten vaikkapa se, miksi ihmeessä maailmassa enää käytetään vessanpyttyjä, joiden pohja on pöytämäisen tasainen. Kun henkilö tekee pönttöön kiinteän tuotoksensa, läjä jää "pöydälle" kauniisti tarjolle. Kun vessan vetää, juuri mitään ei tapahdu. Tuotos on edelleen pöydällä. Sitten odotellaan, että vesisäiliö täyttyy ja vedetään uudestaan, jolloin pöydällä on jotakin liikettä ja helpotuksen huoneessa asioivaa alkaa helpottaa. Ehkä läjästä pääsee eroon.

Kolmannella vetäisyllä pönttö lopulta tyhjenee, vaikka pikkulassa asioija ehtii vielä silmänräpäyksen ajan huolestua, kun tuotos pyörii uhkaavan kauan vesikierteessä, ennen kuin huojentava imaisu vetäisee tarpeet näkymättömiin. Henkaria ei tarvittukaan.

Näitä arjen episodeja on USA:ssa alvariinsa. Suomessa tai Virossa tällaista ei tarvinnut miettiä koskaan, sillä siellä käytetään järkeviä, tolkullisia pyttyjä, jotka toimivat niin kuin porsliinisen istuimen kuuluu.

Olin suorastaan liikuttuneen iloinen, kun kohtasin tänään Amerikan-aikamme ensimmäisen pohjoiseurooppalaistyylisen wc-istuimen. Ihanat, järkevät saksalaiset pelastivat päiväni. Tavallinen, syvän kulhon muotoinen pytty löytyi Esther's German Bakerysta.

Vaivatonta viikonloppua kaikille!

Sesonkiöverit

2011-07-28T00:59:00.002+03:00

Joulun aikaan syön suklaata reippaasti yli kaiken järkevän määrän. Kesällä mansikoiden satokauden ollessa parhaimmillaan ahmin mansikoita niin paljon, että sattuu.

Olen sesonkiövereiden kannattaja. Joitakin asioita on saatavilla niin harvoin, että kun niitä on tarjolla, kannattaa niistä iloita kunnolla. Tämä pätee suklaan ja mansikoiden lisäksi muun muassa kanttarelleihin, suppilovahveroihin, runebergintorttuihin, laskiaispulliin, pashaan ja mustikoihin. (Okei, suklaata saa aina, mutta esimerkiksi Juhlapöydän konvehtien liikakäyttö kuuluu vain jouluun.)

Kaliforniassa överilistaan ovat liittyneet kiven sisältävät hedelmät: mangot, persikat, nektariinit ja luumut. Olen voimaton notkuvien hedelmälaarien edessä.

Mangojen autuudesta olen blogissa vuodattanut aiemminkin. Tällä hetkellä näyttää siltä, että mangojen paras satokausi on ohi, sillä niiden pauna- ja kappalehinnat ovat nousseet kovasti.

Tilalle ovat tulleet persikat kavereineen. Eilen suosikkiruokakaupassani Milk Pailissa oli kivisten hedelmien paunahinta 69 täkäläistä senttiä eli suunnilleen euron kilo. Kyllähän sellaisesta ihminen sekoaa. Nyt vatsani kiertää liiallisesta nektariinien syönnistä.

Järkevää? Ei sitten tippaakaan. Terveellistä? Ehkä parempi ahmia näitä kuin ranskanperunoita. Plussana pidän sitäkin, että lapsistamme on tullut samanlaisia hedelmä-ahmatteja kuin äidistään.

Kolmevuotias havainnoi kenkäkulttuurista

2011-07-26T09:06:00.001+03:00

Olimme sunnuntaina mukavalla kyläilyreissulla T:n ja lastemme sukulaisten luona. Koska olimme amerikkalaisessa kodissa, kukaan ei sisälle mennessä riisunut kenkiään jalasta, vaan sisätilojen ja pihan väliä marssittiin kengissä, niin lapset kuin aikuiset.

Tämä on asia, mihin en meinaa millään itse tottua, vaikka hyvin tiedän, että suuressa osassa maailmaa näin tehdään. Pohjoismaisen kotiäidin sydäntä kylmää, kun lapset säntäävät crocseissaan hiekkalaatikolta olohuoneen kokolattiamatolle tai kiipeävät sohvalle.

Oli herttaista huomata, että kun viikonlopun kyläreissun jälkeen istuimme kotona iltapalalla, J otti kenkäasian puheeksi. Poika mietiskeli kaakaomukinsa äärellä ääneen sitä, kuinka kyläpaikassa kaikki olivat kengät jalassa sisälläkin. Me T:n kanssa sitten selvitimme, että näin tosiaan oli ja että niin joissakin kodeissa tehdään. Aika mainiota, miten pieni mieli työstää kulttuurieroja ja että poika tosiaan kiinnitti huomiota asiaan.

Suomessa ja Virossahan kengät otetaan sisälle mennessä aina pois. Sanoisin jopa, että Virossa asiassa ollaan vielä ehdottomampia. Olen monesti Tallinnassa toppuutellut meillä lyhyesti oven suussa piipahtaneita ihmisiä, että kenkiä ei tarvitse ryhtyä riisumaan, jos ottaa kaksi askelta eteisen kuramatolla. Virolaiset tuntuvat olevan tämän suhteen hyvin tarkkoja, mikä tulee itsekin pitää mielessä, kun virolaiskodeissa käy.

Täällä Kaliforniassa naapurustossamme on paljon aasialaisia perheitä. He eivät ulkona ollessaan koskaan ole paljain varpain, eivät edes lapset. Tämän takia meillä on ollut välillä pihamaallamme hieman hassuja tilanteita, kun J ja K viilettävät nurmikolla paljain kintuin, mutta aasialaislapsilla on tiukasti lenkkarit jalassa.

Asia on ollut jopa pieni ongelma siinä mielessä, että naapurien lapset ovat alkaneet pihalla kiskoa kenkiään pois, koska J ja K:kin niin tekevät. Tätä vanhemmat eivät salli. Lisäksi naapuruston lapset usein kyselevät ihmetellen meiltä aikuisilta, miksi J ja K ovat ilman kenkiä.

Eläköön pienet erot - ja paljaat varpaat kesäisellä nurmikolla!

Mustat vuonot

2011-07-25T08:49:00.002+03:00

Takana on mitä mukavin viikonloppu levollisesti perheen kesken, mutta samalla on ollut hyvin raskasmielinen olo.

Pahuuden määrä jaksaa aina yllättää.

Olen lukenut loputtomasti uutisia ja varmistanut, että läheisillä ihmisillä Norjassa on kaikki hyvin.

Sen lisäksi olen vain toivonut, että hirvittävien julmuuksien tekijä todettaisiin tutkimuksissa umpihulluksi, joka ei tajua teoistaan mitään. Se helpottaisi edes vähän.

Mutta luultavasti toivon turhaan, sillä Breivik taitaa olla vain paha. Käsittämättömän paha. Ja se on oksettavan pelottavaa. Hulluille voi ehkä tehdä jotain, mutta pahoille vähemmän.

Aku-setä on taas juonut liikaa sitruunasoodaa

2011-07-22T02:15:00.004+03:00

MUOKKAUS: Hassua, sain sähköpostiini viestin kommentista tähän postaukseen, mutta se ei jostakin syystä näy kommenttilaatikossa. Kommentoija pyysi kiinnittämään huomiota siihen, että sitruunasooda on oikeastaan väärä nimitys, kun sooda viittaa enemmän hiilihapolliseen juomaan - ja on aivan oikeassa! Kiitos tarkennuksesta! Sitruunasoodan sijaan tässä postauksessa pitäisikin puhua limonadista. Sitähän se englanniksikin on: lemonade.

Suomessa taitaa olla tällä hetkellä aika kuuma, ja tokihan täälläkin lämpöä riittää.

Olen todennut, että yksi kuuman ilman raikkaimpia juomia on ehta, sitruunoista puristettu sitruunasooda, ei siis mikään hiilihapotettu sitruunalimu.

Suomessa tai Virossa en muista limonadia juoneeni koskaan, mutta täällä sitäkin enemmän. Kaupoista sitruunasoodaa saa eri tuotenimillä (esim. tätä on meillä juotu), ja yleensä juomaa on myös ravintoloiden juomalistoilla. Mikäs on tarjotessa, kun tällä kantilla maailmaa hyvin satoa tuottavia sitruunapuita kasvaa melkein jokaisella tonttitilkulla.

Paikallislehdessämme oli pari päivää sitten useampikin resepti kotitekoisen sitruunasoodan tekoon. Laitanpa tässä teille jakoon yhden niistä.

Reseptissä käytettyjen ainesosien määrät tuntuvat varmaan omituisilta. Se johtuu siitä, että täällä käytetään desilitrojen ja litrojen sijaan mittayksikkö cup, joka on suunnilleen 2,4 desilitraa. Olen kääntänyt täkäläiset mitat desilitroiksi tällä muuntimella. Mittoja voi varmasti kukin tykönään pyöristää haluamaansa suuntaan.

- 2,96 dl hienoa sokeria
- 1,2 dl kiehuvaa vettä
- 10,65 desilitraa kylmää vettä
- 3,55 dl tuoretta sitruunamehua

Sekoita sokeri kiehuvaan veteen ja sekoita niin kauan, että sokeri sulaa veteen. Lisää sokeriveteen kylmä vesi ja sitruunamehu. Sekoita hyvin.

Jäähdytä ja juo jääpalojen ja sitruunasivujen kera.

Lehden vinkkien mukaan tätä perus-sitruunasoodaa voi halutessaan tuunata esimerkiksi mansikoilla, vadelmilla tai vaikka tummalla rommilla.

Oppia kesäloma kaikki

2011-07-21T01:22:00.005+03:00

Meiltä kysytään usein, onko J jo esikoulussa (preschool) tai käykö hän näin kesäaikaan leireillä tai erilaisilla lasten kesäkursseilla ja -leireillä.

Ei käy, koska meistä kolmevuotiaan ei tarvitse vielä käydä koulua saati täyttää päiviään ohjatulla toiminnalla. Lisäksi lastemme elämässä on ollut viime kuukausina tarpeeksi muutoksia. Kursseja ja leirejä vieraskielisessä ympäristössä ei siihen enää tarvita.

Amerikkalaista koulutusjärjestelmää en tunne vielä juuri lainkaan, mutta puistokäyntituntumalta voin todeta, että täkäläisillä pikkulapsilla tuntuu olevan päivissään paljon ohjelmaa, myös kesällä. Vähän väliä ollaan viemässä yhtä lasta yhdelle kurssille ja toista toiselle.

Erään kolmevuotiaan äiti esitteli minulle oppikirjaa, jonka hän oli hankkinut lapselleen kesäajaksi, jotta "pojan aivot pysyisivät hieman terässä", kunnes taas syksymmällä palataan tavalliseen preschool-rutiiniin. Minua hieman hirvitti. Pitääkö kolmevuotiasta prepata lomalla syksyn koulunkäyntiä varten?

Mutta oli keskustelulla vaikutusta. Kirja, jota rouva minulle näytti, oli todella kiva lasten askartelukirja. Siinä oli mukavia tehtäviä, jotka kiinnostivat J:tä kovasti. Koska minä olen askarteluun liittyvissä asioissa luultavasti maailman laiskin ja lahjattomin äiti, houkutti minua ajatus hankkia J:lle kirja, josta voisi löytyä rattoisaa hommailtavaa tylsiin hetkiin.

Niinpä menin kirjakauppaan (ihana, ihana Barnes and Noble) ja lähdin tutustumaan activity book -nimellä kulkevien kirjojen antiin.

Niitä on! Eri ikäisille lapsille on kaupan loputtomasti opettavaisia opuksia, joiden avulla piltit voivat harjoitella värittämistä, leikkaamista, liimaamista, labyrinttien tekoa, aakkosia, äänteitä, tavutusta, yhdistämistä sekä muotojen ja suuntien hahmottamista.

Selailin kirjoja ja huomasin useammassakin esipuheessa mainittavan, että "vaikka kesäloma alkaa, oppiminen ei lopu koskaan". Kirjankustantajat tekevät oman osansa, jotta oppikirjakauppa pyörisi myös kesällä.

Minä päätin tukea tätä bisnestä ja ostaa J:lle kuvan kaksi kirjaa. Vasemmanpuoleinen on 300-sivuinen askarteluraamattu, jossa on kaikentyyppisiä tehtäviä. Oikeanpuoleinen sisältää nimensä mukaisesti pelkkiä labyrinttitehtäviä.

J tykkää kirjoista hurjasti. Labyrinttikirja on jo puoliksi tehty, kun poika innostui sokkeloista ja oikeiden reittien etsimisistä kovasti. Kieltämättä vähän yllätyin, miten keskittyneesti hän alkoi sokkelo-ongelmia ratkaista ja kuinka nopeasti hän tajusi, miten homma menee.

Kirjalöydöt olivat hyvä juttu - varsinkin, kun niiden parissa voi viettää aikaa ilman paineita siitä, miten syksyllä pärjää koulussa. Suomalaisilla kun on aika hyvin kokemusta siitä, että lukemaan voi oppia ja elämässä menestyä, vaikka aloittaa koulun vasta seitsemänvuotiaana.

Starbucksista yksi vanilla latte mukaan ja äestämään

2011-07-19T03:33:00.001+03:00

En voi väittää olevani kovin hyvin kartalla suomalaisen maanviljelijän arkipäivästä. Mutta hieman kaukaiselta tuntuu ajatus siitä, että traktorin kopissa peltohommia tehdessään maanviljelijä siemailisi pahvimukista kahvia.

Täkäläiset farmarit kai niin tekevät. Lainasin kirjastosta lapsille maatilan elosta kertovan kuvakirjan Farm (kirj. Elisha Cooper, 2010). Siinä maanviljelijä lähtee pellolle äestämään. Traktorissa hän sitten juo kahvia, kuuntelee radiosta säätiedotuksia ja kääntyy välillä tuolillaan katsomaan, tuleeko äes perässä.

Ehkä opiskelijayksiön kokoisissa traktoreissa ja Uudenmaan läänin kokoisilla pelloilla on aikaa ottaa vähän rennommin kuin kivisellä, mäkisellä, hämäläisellä saralla.

Pakko matkustaa on jonnekin

2011-07-18T07:33:00.002+03:00

Tällaisia viljavia, vehreitä maisemia ihailimme lauantaina yläilmoista:

Emme kuitenkaan olleet näkymältä puolta metriä korkeammalla. Peltotilkut ovat pienoismalleja, joita ihailimme San Josessa pidetyssä pienoisrautateiden myynti- ja näyttelytapahtumassa.

Viime viikonloppuna näkemämme lennokit olivat komeita, mutta niin olivat pienoisrautatietkin. En ollut lähimainkaan näin hienoja rautatiepienoismalleja koskaan nähnyt, joten kyllä riitti katseltavaa.

Johtuneeko sitten lapsuuden nukkekotileikeistä, mutta pienoismalleja oli tavattoman viehättävä ihmetellä, vaikkei sen kummemin junaharrastaja olekaan. Ei voi kuin hämmästellä ja ihastella harrastajien äärimmäistä asiaan paneutumista ja vaivannäköä. Hienoa, että jotkut vielä jaksavat tällaista tehdä. Paikalla oli mm. workshop, jossa eräs setä opetti jotakin junankokoamishommaa siitä kiinnostuneille.

Todelliset junaharrastajat olivat pukeutuneet asianmukaisesti koneenkäyttäjän haalareihin ja hattuun.

Tapahtuma oli todella mukavan leppoisa, ja meiltä vierähtikin siellä koko iltapäivä, vaikkei messualue mikään lentokentän kokoinen ollut. Lapset viihtyivät erinomaisesti.

Harvemmin näkee kolmevuotiasta seisomassa pitkiä aikoja paikoillaan syvästi keskittyneenä. J jaksoi seisoa rautateiden varrella tuijottamassa pihiseviä, puhisevia ja piipuistaan savua puskevia junia lähes loputtomasti. Paikalla oli lapsille myös kaksi puista junarataa leikittäväksi, missä J ja K viettivätkin pitkiä aikoja täysin leikkiin uppoutuneina.

Oivallista, ystävällistunnelmaista ja rauhallista hupia oli tämä. Pienet ostoksemme maksoimme käteisellä, vaikka olisi näköjään moni muukin maksutapa käynyt!

Sardiini, pingviini, merivuokko ja moni muu

2011-07-17T07:17:00.004+03:00

Monterey on pieni merenrantakaupunki vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä Piilaaksosta lounaaseen.

Montereyn historia haisee sardiinille ja peltitölkeille. Montereyssä oli lukuisia sardiinin tölkittämöjä siihen asti, kunnes meren annit liikakalastuksen takia loppuivat lähivesistöiltä 1950-luvulla.

Sardiinibisnes päättyi, mutta jäljelle jäi lukuisia tehdashalleja satama-alueella, joka nykyisin kulkee nimellä Cannery Row (suomeksi suunnilleen "Tölkittämöjen Rivi").

Alue on lähinnä vain yksi katu, joka on ennen ollut nimeltään Ocean View Avenue. Vuonna 1945 John Steinbeck kirjoitti romaanin nimeltä Cannery Row (suomennettuna nimellä Hyvien ihmisten juhla), joka sijoittui Montereyhin. Myöhemmin katu nimettiin uudelleen Steinbeckin romaanin mukaan. Wikipedian artikkeliin Cannery Row'sta pääsee tästä.

Nykyisin Cannery Row on turistirysä. Sardiinipurkittamot ovat saaneet uuden elämän muututtuaan kahviloiksi, ravintoloiksi ja kaupoiksi.

Montereyn suurin turistinähtävyys lienee silti Monterey Bay Aquarium, jonka väitetään olevan eräs maailman hienoimmista akvaarioista.

Perheneuvostomme voi vakuuttaa, että paikka on ehdottomasti käymisen arvoinen. Harva nähtävyys on sellainen, jossa on näin täysipainoisesti kiinnostavaa katseltavaa niin yksivuotiaille kuin aikuisillekin.

Kerrassaan upeassa akvaariossa pääsee suurten lasiseinien takaa ihmettelemään meren asukkeja. Minulla oli täysi työ nostella loksahtelevaa leukaani takaisin sijoilleen, kun ihailin meduusoja, vasarahaita, rauskuja, kilpikonnia, pingviinejä ja huikeita haidenväistelymuodostelmia tehneitä kalaparvia.

Lapsille paikka oli aivan erinomainen, sillä kun joka puolella oli talon kokoisia akvaarioita, oli kaikkialla jatkuvasti nähtävää. Akvaariossa oli myös erityisesti lapsille tarkoitettuja alueita, mutta ei niitä erityisesti käynnillä kaivannut.

Ainutlaatuinen elämys oli päästä silittämään vedessä lipuvaa rauskua. Eräs allas oli rakennettu niin, että sen reunalta saattoi kurotella veteen ja onnistuessaan paijata ohi huljuvaa meren ihmettä. Tiedoksenne: rausku on sileä, pehmeä ja vähän limaisen tuntuinen.

Kaikesta komeasta nähtävästä suosikikseni jäi viimeisessä kuvassa silmittelevä, keittiön ruokapöydän kokoinen möhkäkala (eng. sunfish, lat. Mola mola). Elukka oli hyvin vaikuttava, kun se ilmestyi jostakin akvaarion uumenista möllöttämään lasin taakse suoraan nenän eteen.

Möhkäkalan olisi saanut akvaarion myymälästä pehmoeläimenä, ja nyt vähän mietityttää, olisiko sellainen sittenkin pitänyt ostaa...

Baseball-tuntoja

2011-07-15T08:58:00.000+03:00

Perheessämme on tällä hetkellä baseball kovassa kurssissa, kun J sai ensimmäisen oman baseball-räpylänsä, pehmeän harjoittelumailan (Hämähäkkimies-kuvioidun) ja muutaman lapsille sopivan pallon.

Osasyy intoon on se, että kävimmekin katsomassa reilu viikko sitten Oakland Athleticsin peliä heidän kotiareenallaan.

Kun ei ole koskaan aiemmin nähnyt peliä livenä, niin olihan siinä elämystä. Valtava stadion, paljon elämää ja markkinahumua ja kaikenlaista kansaa peliä katsomassa. Lisäsärmää käyntiimme toi se, että pelipäivä oli USA:n itsenäisyyspäivä, 4. heinäkuuta.

Videotauluilla pyörineet väliaikapläjäykset olivat kovasti patrioottisia hengessä "meidän poikamme Afganistanissa". Välillä kameralla kuvattiin katsomossa istuvaa sotilasta, joka oli edellispäivänä palannut sotatantereelta kotimaahan.

Ottelutunnelma alkoi kohota jo parkkipaikalla, kun selvisi, että täkäläiset pitävät ennen peliä parkkialueella autojensa luona grilli-piknikin. Siellä oli parkkiruuduille viritettynä telttakatosta, pöytiä ja tuoleja, grillejä ja paljon ruokaa. Ei ehkä viihtyisin grillausmaisema, mutta hyvä meininki oli kyllä.

Tahko Pihkalan kiistattomaksi ansioksi on sanottava, että hän onnistui aikanaan jalostamaan baseballista merkittävästi urheilullisemman version, kun kehitteli Suomelle oman kansallispelin. Baseball on aika tylsää katsottavaa, kun pelkästään pelaajan ykköspesälle saaminenkin on todella pitkällisen työn tulos. Pesäpallossa tapahtuu tasaisesti koko ajan jotakin, baseball koostuu lyhyistä pyrskeistä. Mutta onpahan enemmän aikaa syödä ylihintaisia hot dogeja ja pop cornia baseball-kypärän muotoisesta kupista sekä kuunnella ympärillä istuvien paikallisten fanien kommentteja kentän tapahtumista ("Heilauta sitä mailaa, niin lentää pallo paremmin!").

Meidän oppaamme baseballin maailmaan on ollut hervottoman hauska vanha Disney-pätkä, jossa Hessu peliä pelaa. Nyt yhden ottelukokemuksen jälkeen voi todeta, että kaikki, mitä Hessu tekee, on aivan niin kuin oikeasti on.

Kaktuksenpiikistä asiaa

2011-07-14T14:32:00.001+03:00

Leveitä ja litteitä "lehtiä" kasvavat isot kaktukset ovat olleet minulle tuttuja lähinnä telkkarisarjoista ja Autot-elokuvasta, mutta täällä niitä näkee kasvavan ihmisten pihoissa ihan vain tavallisena viherkasvina.

Tänään kärrytellessäni K:ta päiväunille hihittelin erään pihamaan vieressä, kun siellä oli talon väki tuikannut kaktuksenlehtiä pistokkaan tapaan multaan pystyyn pitkin tontin rajaa. Tulee nimittäin vähän jykevämpi pihaa kiertävä aita, sano! En haluaisi olla se rosvo, joka joskus jää jumiin housuistaan kyseiseen pensasaitaan.

Meksikolaisten suosimassa Mi Pueblo -ruokakaupassa olen aina ihmetellyt vihannestiskillä myytävänä olevia samannäköisen kaktuksen lehtiä. Mitähän niistä tehdään? Kaupan on usein myös valmiiksi pieniksi paloiksi kuutioituja kaktuksenlehtiä. Minusta näyttää, että niistä on piikit nypitty pois, mutta silti - mitenköhän kaktusta valmistetaan ruuaksi?

Salilla nähtyä

2011-07-14T01:49:00.001+03:00

Näin päivänä muutamana kuntokeskuksessa nuoren naisen, joka askelti stepperi-laitteella.

Naisella oli korvillaan kuulokkeet, joista hän varmaan kuunteli musiikkia. Stepperin edessä olevalla telineellä hänellä oli sekä romaani että New Yorker -aikakauslehti. Lähellä stepperiä oli myös televisio, jota saattoi välillä vilkaista.

Sitä tässä vain mietin, että mahtaakohan tuollaisen viihdykemäärän kanssa jäädä kuntoilu sivuseikaksi? Onko multitasking mennyt tässä tapauksessa överiksi?

Ja toisaalta, mitäpä se minulle yhtään kuuluu. Kukin kuntoilee kuten haluaa.

San Franciscon Chinatown

2011-07-13T11:38:00.001+03:00

Koneen uumenista muutama kuva viime viikon reissusta San Franciscoon, jolloin kävin ekaa kertaa myös Chinatownissa.

Kuvista viimeinen ei ole kiinalaisesta kaupunginosasta, vaan näkymä kaupunkiin Treasure Islandin rannasta, johon päädyimme vahingossa, kun ajoin eräässä liittymässä täysin väärin. Useimmiten harhaan ajo kannattaa ja niin tälläkin kertaa. Oli komea katsella The Cityä myös tältä kantilta.

Otsasuoni pullistuu

2011-07-12T00:04:00.004+03:00

Tätä kirjoittaessa alkaa verenpaine olla huolestuttavan koholla.

Olen jo melko kauan koettanut varata aikaa täkäläisen ajokortin inssiajoon. Kirjallisen tein jo yli kuukausi sitten. Inssiin pitäisi päästä, sillä väliaikainen kortti on määräaikainen.

Ajokorttiviranomainen DMV kannustaa kovasti käyttämään netti- ja puhelinpalveluaan. Inssiajoajankin pitäisi pystyä varaamaan netissä.

Minun väliaikaisen ajokorttini numeroa nettisysteemi ei jostakin syystä huoli ja ilmoittaa, että minun on tehtävä inssivaraus puhelimitse.

"Palvelu"automaatin kanssa olen tähän mennessä jutellut jo aivan liian monta kertaa. Sitäkään kautta varaus ei onnistu. Minun pitäisi sanella automaattiin väliaikaisen korttini kirjaimista ja numeroista koostuva tunnusluku, joka alkaa F-kirjaimella.

Kirjaimen lausuminen ei näköjään onnistu minulta oikealla tavalla, sillä kone kuulee minun sanovan S-kirjaimen. Mieliala ei kovasti kohene, kun karjuu luurille kymmenettä kertaa F-kirjainta ja saa vastaukseksi "Sorry, I didn't quite get that. Did you mean S as in sugar?".

Tänään lähdin lopulta lasten kanssa käymään DMV:n toimistossa uskoen, että saisin asian hoidettua ihmisen kanssa. Menin Santa Claran konttoriin, jossa meitä odotti väentungos, jossa ei mahtunut hengittämään ja jossa oli kilometrin jono tarvittavalle luukulle. Ei tullut kysymykseenkään jäädä odottelemaan vuoroa kahden pienen apulaiseni kanssa.

Palasin kotiin, soitin taas kerran palvelunumeroon kuullakseni, että lausun F-kirjaimen väärin. Numerot sentään osaan ääntää oikein. Tällä kertaa tajusin, että automaattiin voi jättää soittopyynnön. Jätin numeroni ja sain tietää, että minulle soitetaan noin puolen tunnin päästä.

Soitostani on nyt yli puolitoista tuntia eikä kukaan tietenkään ole ottanut minuun yhteyttä.

Jos joku tietää oikotien DMV:n varaussysteemiin, niin saa ilmoittaa ihan heti. Joku voisi myös poistaa maailmasta palvelunumerot, joissa asioidaan "keskustellen" automaatin kanssa.

MUOKKAUS VUOROKAUTTA MYÖHEMMIN: Minulle soitettiin kuin soitettiinkin noin tunti postaukseni jälkeen. Soitto tuli automaatista, mutta lopulta langan päässä oli oikea ihminen. Kävi hyvä mäihä: sain varattua inssiajon heti seuraavalle päivä eli tiistaille. Ja nyt minulla onkin täkäläinen ajokortti!

Kilpparit

2011-07-11T19:42:00.000+03:00

Lennokkitapahtumassa, josta edellispostauksessa kirjoitin, oli jostakin syystä mukana myös eräs kilpikonnaharrastaja. Samapa se, miten leppoisa mies lemmikeineen liittyi lennokkitoimintaan, mutta oli hauskaa, että lentokoneiden ihmettelyn lisäksi sai pällistelllä ja silittää valtavan kokoisia kilppareita.

Kilpikonnat olivat muutoin heinäpohjaisessa kopissaan, mutta isoimman konnan eläinten isäntä päästi hetkeksi kävelemään myös asfaltille ihmisten joukkoon. En meinannut ensivilkaisulla millään tajuta, mikä maassa menee ja luulin silmänräpäyksen ajan eläintä joksikin hassunmuotoiseksi lennokiksi. Itseäni useamman vuoden vanhempi eläin ei kuitenkaan osoittanut kiinnostusta lentämiseen.

Lähes sankari siis itsekin

2011-07-11T09:14:00.001+03:00

T huomasi lauantaina sattumalta lehdestä ilmoituksen kaksipäiväisestä pienoislennokki-tapahtumasta. Sen verran on aviomies pienoismallien kanssa lapsena askarrellut, että paikalle oli sunnuntaina päästävä.

Olihan koneita ja lennättämistä! Aika huimia juttuja pystyvät asiaansa paneutuneet koneillaan tekemään. Kuvan punavalkoinen kone oli ällistyttävä näky lipuessaan kentän yli pystysuorassa.

Koneita oli malleiltaan aivan joka lähtöön. Kentän yllä lensi oikeiden haukkojen lisäksi myös kauko-ohjattava haukka.

Ressu antoi Punaiselle Paronille kyytiä. Sääli, ettemme tätä taistelua nähneet.

"Pienoismalli" alkaa olla harhaanjohtava sana. Osa koneista on varmaan kaksimetrisiä ja niissä on suihkumoottori, mistä syystä ne myös pitävät samanlaista ääntä kuin oikeat isot suihkukoneet.

Kaiken saa lentämään, jos haluaa. Ruohonleikkurinkin.

"Ken, Ken, mä lennän!"

Mukavan kotoinen ja lapsiperheystävällinen tapahtuma pidettiin tällä pienoislentokoneharrastamiseen tarkoitetulla kentällä, joka sijaitsee vähän San Josesta etelään Morgan Hillin kaupungissa jokseenkin keskellä ei mitään.

Ihan kuin telkkarissa

2011-07-07T08:54:00.002+03:00

Kaliforniassa tuntuu usein siltä kuin eläisi elokuvassa. Jotkut paikat näyttävät oudolla tavalta tutuilta tai kliseisen "elokuvamaisilta". Luultavasti näilläkin kulmilla on kuvattu useampaakin leffaa tai televisiosarjaa. Hollywood on täältä Pohjois-Kaliforniasta kaukana, mutta samassa osavaltiossa ollaan kuitenkin.

Kesävieraidemme kanssa kävimme tänään Santa Cruzin hiekkarannan huvipuistossa, jossa piipahdimme perheen kesken muutama viikko sitten. "Tää on ihan kuin jostain leffasta" -tunne on rantabulevardilla erityisen vahva.

Santa Cruziin ajoimme huikean kiemurtelevaisia vuoristoteitä pitkin. Reitin varrella oli pikkukaupunkeja, jotka nekin olivat kuin road moviesta. Boulder Creekin kaupungissa oli Rainbow's End -niminen kahvila, jossa sai syödä valtavan suuren muffinssin ja käydä puuteroimassa nenänsä helpotuksen huoneessa, joka oli tähän mennessä koetuista Kalifornian vessoista ehdottomasti mieleenjäävin. Lisäksi hassun kahvilan keskellä, katosta läpi, kasvoi punapuu.

Suosittelemme lämpimästi ajamaan Piilaakson suunnasta Santa Cruziin juuri vuoristoteitä pitkin (esim. tiet 35 ja 9). Maisemat ja ajokokemus ovat huimat. Matkapahoinvointiin saa varautua. Takaisin voikin tulla moottoritietä pitkin, jos ei kestä enempää kieputusta.

Kirjavaliot

2011-07-06T08:56:00.003+03:00

San Franciscossa pörrättiin tänään työpäivän mitta. Kirjakaupassa näkyivät olevan rinnakkain oleelliset tietoteokset.

Vänkää oli myös se, että San Franciscon lahden yllä oli sellainen sumu, että Golden Gate -sillasta ei näkynyt vilaustakaan.

Pitkän viikonlopun ohjelmaa

2011-07-05T09:11:00.003+03:00

Suomesta tulleen kummityttären perheen kanssa on viime päivinä kierretty paikassa jo toisessakin. Koska asuinmaasta riippumatta viemme aina kaikki kyläilijämme torille, käytiin sunnuntaina Mountain View'n kaupungissa jokasunnuntaisella Farmers' Marketilla.

Tänään maanantaina juhlistettiin Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivää käymällä baseball-ottelussa Oaklandissa. Erinomaisen viihdyttävää oli se! Koetan saada tänne myöhemmin lisää kuvia ja tunnelmia elämäni ensimmäisestä baseball-kokemuksesta. Urheilullisesti peli on aikamoista seisoskelua (harkitsimme aurinkotuolien vientiä takakentän koppareille), mutta katsomotunnelmassa riitti viihdettä.

Huomenna kohteena vieraidemme kanssa on San Francisco, johon minä lähden tällä kertaa ilman kahta pientä matkakaveriani. Päivän tavoitteenani on olla vilkuilematta kännykkää joka viides minuutti. Lapset luultavasti pärjäävät työpäivän mitan ilman minuakin.

Eikö nyt edes treenatessa saa olla hiljaa?

2011-07-01T08:28:00.004+03:00

Treenivaatteet päälle hiljaisessa pukuhuoneessa, sitten odottamaan jumppasaliin tunnin alkua, jossa sielläkin on täysi hiljaisuus, vaikka paikalla olisi 30 naista. Joku pakenee ihmiskontaktia sykemittarin näpelöintiin. Jonkun tekisi vähän mieli alkuverrytellä omalla paikallaan, mutta ei meinaa kehdata heilua ja venytellä, kun muut saattavat pitää liian innokkaana ja salin iso peilikin monistaa käsien pyörittelyn muille.

Onneksi pirteä ohjaaja tulee pian paikalle ja saa aloittaa korviin sattuvan musiikin tahdissa treenin, jonka aikana ei tarvitse puhua mitään eikä varsinkaan näyttää, jos askelsarjojen tekeminen tuntuisikin vähän kivalta. Joku uskaltaa vaivoin nyökätä, jos ohjaaja tiedustelee mikrofoniin huutaen, mikä on meininki. Ja voi taivas miten noloa on, jos sekoaa polvennostoaskeleissa tai jos ohjaaja tulee neuvomaan hauiskääntötekniikaa. Muut taas varmaan ajattelee, että ei se tuokaan mitään osaa.

Tunnin päätyttyä kukaan ei koskaan kysy ohjaajalta mitään, vaikka hän kehottaa tulemaan juttelemaan. Sitten äkkiä pukuhuoneessa ulkovaatteet päälle, napit korviin ja kotiin.

Suomessa ja Virossa kuntokeskuksen ryhmäliikuntatunti on hyvin yksinäinen suoritus.

Täällä ennen tunnin alkua rupatellaan muiden kanssa, autetaan kuntoiluvälineiden kokoamisessa, vertaillaan kokemuksia eri ohjaajien tyyleistä, kysellään vinkkejä. Ohjaaja kysyy tunnin aluksi kuulumisia ja laulaa mikrofoniin jumpan musiikin tahdissa - usein mielummin kuin hyvin.

Tunnin heilunnan aikana kuuluu naurua, juttelua, kommentointia, taputuksia, ilonkiljahduksia ja virnistelyä puolin ja toisin, jos latinotahtiset askeleet eivät menekään ihan niin kuin Strömsössä.

Vielä pukuhuoneessa ihan ventovieras rouva saattaa tukkaa kuivatessaan kysellä, mitä tykkäsin tunnista ja käynkö täällä useinkin.

Tämä vaatii vähän sulattelua.

Valon nähnyt

2011-06-28T07:58:00.003+03:00

Joskus tulee vastaan kirjoja, joita lukiessa tuntee luissa ja ytimissä, kuinka opus tekee vaikutuksen ja alkaa mullistaa omia aiempia tottumuksia ja ajattelutapoja.

Luen parhaillaan tällaista kirjaa. Teos on William Zinsserin On Writing Well - The Classic Guide to Writing Nonfiction. Luen kirjan 30-vuotisjuhlapainosta vuodelta 2006.

En ole lukenut kirjasta vielä kymmenesosaa enempää, mutta olen jo kärsimättömässä innostushepulissa. Mahtavaa tavaraa! Samalla olen kiukkuinen: miksi en ole lukenut tätä vaikkapa 15 vuotta sitten?

Sattui vielä niin somasti, että kun pari päivää sitten kirjoitin Jyrki-postaukseni, luin samana iltana Zinsserin kirjasta luvun kapulakielen vaaroista. Netistä löytyy otteita ko. kirjasta, ja mukana on myös kapulakieli-luku (luku 3, "Clutter"). Jos ketä kiinnostaa lukea nerokkaasti kirjoitettu pätkä hallinnon kielestä, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan.

Kirjan lukeminen aiheutti senkin, että en meinaa enää pystyä lukemaan aiempia postauksiani blogissa, koska näen niissä järisyttävät määrät turhaa lätinää. Voin lohduttautua sillä, että bloggaus on harrastus eikä minun tarvitse skarpata kirjoittaessani ollenkaan samaan malliin kuin jos tekisin sitä työkseni. Mutta hyvän tähden - ei nyt sentään tarvitsisi kaikkia maailman täytesanoja ja niinkutteluja tuoda yhteen näytölliseen tekstiä!

Jatkan nyt illanviettoa Williamin kanssa. Omat treffini herra Zinsserin seurassa järjestin nettikauppa Amazonin kautta, josta On Writing Well irtosi muutamalla dollarilla. Pikkuraha, valtavat vaikutukset.

Jaa! Vuorottele!

2011-06-26T22:56:00.000+03:00

Kohta kolme kuukautta USA:ssa eloa on takana ja on ilo huomata, että kielitaitokin hissukseen kehittyy. Kyllähän minä tietysti englantia tänne tullessa puhuin, mutta nyt alkaa puhe hieman sujuvoitua ja erityyppisissä keskusteluissa tarvittavat fraasit löytyvät aiempaa paremmin.

Ihan oma kielenoppimisen alueensa on leikkipuistojen kieli, joka sattuneesta syystä on tullut minulle varsin tutuksi. Ja kielen oppimisen kautta hahmottuu myös jotain täkäläisten tavasta ajatella ja käyttäytyä.

Täällä leikkipuistoissa on aivan oleellista ymmärtää ja käyttää ilmaisuja "you have to share" (sinun täytyy jakaa/antaa toisenkin leikkiä) ja "you have to take turns" (täytyy mennä vuorotellen).

Erityisesti "sharing", jakaminen, on todella tärkeä asia. Ei sillä, etteikö se olisi Suomessa ja Virossakin tärkeää. Totta kai niissäkin maissa lapsia opetetaan siihen, että kaverille pitää lainata lelua ja että toisen kädestä ei kiskota pikkuautoa ilman lupaa.

Mutta täällä jakaminen menee minusta ajoittain melkein liian pitkälle. Joskus törmään tilanteisiin, jossa vanhempi ei meinaa antaa oman lapsensa leikkiä lelullaan juuri lainkaan, kun koko ajan pitää olla jakamassa sitä jokaiselle ympärillä leikkivälle piltille. Monesti on tehnyt mieli sanoa, että anna nyt vain lapsen pitää lelunsa, kyllä meidän tenavamme löytävät jotakin muuta tekemistä.

Vuorottelu on yhtä lailla äärimmäisen tärkeää. Liukumäestä tullaan vuorotellen alas ja kiipeilyseinää kavutaan peräjälkeen, muu ei tule kyseeseenkään. Eräänä päivänä seurasin ajatuksissani J:n ja K:n touhuja puistossa ja eräs vanhempi rouva tuli huomauttamaan minulle, että J tukki liukumäen eikä laske vuorollaan. Oikeassa hän oli, minä en ollut aivan skarppina, mutta ehkä suomalaisessa puistossa tähän tilanteeseen ei olisi vielä reagoitu, sillä yhtä lailla siellä muutkin lapset höheltivät ilman vuoroja.

Itseään tässä joka tapauksessa joutuu terästämään, jotta muistaisi koko ajan lapsille päättäväisesti opettaa jakamisen ja vuorottelun lisäksi luvan pyytämistä, kiittämistä ja tervehtimistä. Ne kaikki ovat sellaisia asioita, joita täällä paljon suomalaista tai virolaista viestintätyyliä enemmän tehdään. Lisäksi näen jatkuvasti, kuinka todella pienet lapset jo sanovat "please", tervehtivät ja esittäytyvät kauniisti. Se siis on mahdollista, vaikka 3-vuotiaan kanssa on välillä usko loppua, kun kommentti kaikkeen on usein "emmäähaluu".

Täytynee vain pitää mielessä meidän Viron-hoitotätimme lausahdus "raske õppustel, kerge lahingus" eli "opetellessa raskasta, mutta taistelussa helppoa". Toistoa, toistoa ja toistoa, niin ehkäpä asiat alkavat sujua eikä tarvitse muutaman vuoden päästä hävetä, jos oma jälkikasvu ei osaa sanoa päivää.

Soodasta, auringosta ja oksennuksesta

2011-06-25T18:06:00.001+03:00

Olen vähitellen oppinut ymmärtämään, että ruokasooda on huiman monikäyttöinen aine. Olen tiennyt, että sillä voi puhdistaa vessanpöntön, hopeat ja kuparit. USA:an muuttaessamme nykyisen kotimme jääkaapissa oli soodapurkki. Selvisi, että sooda imee itseensä epämiellyttäviä hajuja. Täällä myydään tätä tarkoitusta varten oikein erityisiä soodapurkkeja, joiden kyljet ovat sellaista harsomaista ainetta.

Nyt tiedän myös, että sooda poistaa hyvin oksennuksen hajua huonekaluista.

Meillä nimittäin kävi niin, että poloinen J sai äidin huolimattomuuden seurauksena auringonpistoksen. Maanantai oli täällä todella kuuma, paahteinen päivä. Sellaista kuumuutta en muista Suomessa tai Virossa koskaan kokeneeni. Olimme päivän aikana ulkona kolmesti, mutta ei kerrallaan juuri tuntia pidempää aikaa.

Illan tullen J alkoi selvästi hyytyä tavallista enemmän ja kun illallisen aika koitti, poika ei halunnut syödä ja oli vähällä nukahtaa ruokapöytään. Saimme kuitenkin houkuteltua J:n ottamaan edes vähän ruokaa ja juomaa. Pöydän äärestä J lähti vielä olohuoneen sohvalle, ja kun poika sinne pääsi, hän oksenti saman tien kaiken ulos. Sotku oli melkoinen, mutta se oli tietysti sivuseikka siinä kohtaa, kun vanhemmat säikähtivät ja alkoivat tosissaan hoitaa parempaan kuntoon.

J vietiin suihkuun ja sen jälkeen poju nukahti pyyhkeen sisään minun syliini ja nukkui viileässä huoneessa kylmä rätti otsallaan melkein 13 tunnin yöunet. Seuraavana päivän J olikin kunnossa, tosin vähän tavallista väsyneempi.

Tämä tapaus opetti todella konkreettisesti sen, että auringon kanssa ei ole leikkimistä ja lapset pitää saada juomaan päivän mittaan tarpeeksi, tuli mitä tuli.

Ja niin, opin, että sooda tosiaan irrottaa varsin hyvin pahan hajun huonekaluista. Oksennukset tietysti pestiin sohvasta saman tien ja pyyhin pinnat laimealla pyykinpesuainevedellä. Hajuhan ei siitä lähtenyt mihinkään. Googlauksen ja Facebookkauksen jälkeen ripottelin likaisiin kohtiin reilusti soodaa ja annoin olla yön yli. Seuraavana päivänä imuroitiin soodat pois ja hyvä tuli. Jäljelle jäi vain äidin morkkis siitä, että päästi tällaisen episodin tapahtumaan. Vaan tästä vahingosta kyllä viisastuttiin.

Mutta siitä olin ihmeissäni, että luottoneuvontajieni Marttojen nettisivuilta ei soodaohjetta löytynyt. En ymmärrä, Marttojen vinkeistä yleensä löytyy neuvot kaikkeen.

Tieteen ihmeitä ihmettelemässä

2011-06-24T02:36:00.002+03:00

Yksi hyvä puoli Kaliforniassa asumisessa on se, että jos on aurinkoinen päivä, ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, jos viettää sen sisätiloissa. Aurinkoisia päiviä varmasti tulee lisää. (Vai olenko se vain minä, joka on hirveässä morkkiksessa, jos ei Suomessa tai Virossa ollessa jaksaisikaan lähteä kauniilla ilmalla ulos? Syyllisyydentunto, tuo suomalaisen vanha vainolainen...)

Viime päivinä on ollut hurjan kuuma ja niinpä tuntui hyvältä ajatukselta lähteä lasten kanssa hellettä pakoon San Josen kaupungissa sijaitsevaan Children's Discovery Museumiin (CDM). Tästä on kyllä kiittäminen toista suomalaista perhettä, joka meidät potki liikkeelle. Kiitokset reissuseurasta I:lle, V:lle ja V:lle!

CDM osoittautui oivaksi paikaksi todella monen ikäisille lapsille. Museossa oli kaikenlaisia värkkejä ja masiinoita, joita sai kokeilla ja hypistellä.

Seurueemme suosikki taisi silti olla -vähemmän yllättävästi- vesileikkialue, jossa sai laitella muovipalloja vesipyörteisiin, huoneen ympäri kiertäviin putkiin tai muuten vain roiskia. Kuvassa etualalla näkyvä pieni blondi on meidän K:mme, joka meni aivan suvereenisti isompien lasten joukossa. Vesialueella oli myös oma kulmansa juuri K:n kokoisille, missä sielläkin tyttö viihtyi erinomaisesti.

Alla samainen blondi kipuaa vanhoihin postivaunuihin. Ne oli muuten yllättävän isot! Olin jotenkin otettu tuollaisten vaunujen näkemisestä oikeasti, kun olen nähnyt niitä aiemmin vain elokuvissa ja Lucky Luke -sarjakuvissa.

Moni muukin oli tullut museoon kesäisenä aamupäivänä, joten vanhempien päässä humisi aika lailla lasten perässä kirmatessa. Lounasajan jälkeen paikka rauhoittui selvästi.

Voimme siis suositella tätä paikkaa oikeastaan ihan kaiken ikäisille lapsille. Eikä aikuisillakaan ollut tylsää, minkä nyt ehti lasten paimentamiselta ympärilleen vilkuilla.

Jyrki, skarppaa nyt vähän!

2011-06-23T07:49:00.002+03:00

Meinasin alkaa kiljua ääneen, kun luin pääministeri Kataisen lausuntoja Uudesta Suomesta.

– "Meidän täytyy henkisesti varautua siihen, että erityisesti talouden saralla suomalaista taloutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa tullaan haastamaan."

– "Hallituksen täytyy tarkistaa kantojaan ja ottaa uusia kantoja tilanteiden vaatimalla tavalla. Tässä matkan varrella joudumme varmasti tekemään uusia poliittisia linjauksia. Ne on tietysti välttämätöntä tehdä, jottemme tipu kelkasta, Katainen sanoi."

– "Toimenpiteet on jo kirjattu tähän hallitusohjelmaan -- mikäli nämä toimenpiteet eivät riitä, ja ulkopuolelta tulee uusia haasteita, niin täällä ohjelmassa lukee aivan suoraan ja suomeksi, että sitten me teemme uusia toimenpiteitä, jotta tavoitteet saavutetaan."

Kovasti on varautumista, haastetta, kantaa, tilanteita, linjauksia, toimenpiteitä, lisää toimenpiteitä, saavuttamista ja vielä vähän haasteita luvassa, mutta mitä tässä ihan aikuisten oikeasti lukee ja mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Jyrki pliis, nyt vähän lisää selkokieltä ja sisältöä, jooko?

Pihaleikkejä

2011-06-22T21:08:00.000+03:00

Naapuruston lasten oma CSI (= Children, Summer, Ice cream) syntyi asfalttiliiduilla sisäpihalle.

Sunnuntai Santa Cruzissa

2011-06-22T00:32:00.003+03:00

Santa Cruz on merenrantakaupunki reilun tunnin ajomatkan päässä Piilaaksosta. Sunnuntaina oli täällä päin maailmaa isänpäivä ja päätimme lähteä juhlapäivän kunniaksi ajelulle.

Tämänhetkinen kuumuus on nyt pehmittänyt pään niin, että laitan tässä vain tulemaan muutamia kuvia retkeltämme ilman sen kummempia selityksiä. Santa Cruziin lähdetään kyllä toistekin ja tutustutaan paremmin esimerkiksi rannalla sijaitsevaan huvipuistoon. Nyt koko ranta oli aivan hillittömän täynnä ihmisiä, joten kävimme lähinnä vain syömässä ja kävelemässä (ja J pyöräilemässä) päästä päähän Santa Cruz Municipal Wharf -laiturin.

Olipa ihmeellinen kaupunki, jossa ollessa tuntui koko ajan siltä kuin olisin elokuvassa. Iso osa tunnelmasta tuli juuri rannan huvipuistosta, joka oli, ööö, vähän niin kuin amerikkalaisesta elokuvasta.

Toinen tekijä oli se, että kaupungin katukuvassa näkyi todella monennäköistä hiihtäjää. Useammaltakin tädiltä ja sedältä oli Woodstock venähtänyt aika pitkäksi. Eivätkä siellä nuoremmatkaan mitään kovin harmaita hiirulaisia olleet - noilla rannoilla selvästi kehtaa näyttäytyä!

(Laituri, jonka päässä oli lukuisia ravintoloita. Bongaa kuvasta pyöräilevä suomalaispoika!)

(Laiturilla oli paljon kalastajia ja ravustajia. Erään kalamiehen senhetkinen saalis näytti tältä.)

(Yleiskuvaa Santa Cruzin rannasta.)

(Kaliforniassa olen törmännyt usein tällaisiin jollekulle edesmenneelle omistettuihin penkkeihin. Santa Cruzin rantalaiturin kaikki penkit olivat muistopenkkejä.)

(Laiturielämää.)

(Motoristisedät olivat sikaritauolla.)

(Rantakaduilla näkyi aika möyheitä autoja.)

(Ei tartte ruokkia, löytävät kyllä itsekin evästä.)

Mua vietiin ihan 15 - 0

2011-06-16T09:08:00.005+03:00

Jos vuodenvaihteen tienoilla tuntee olonsa levottomaksi, mikäli ei näe Saksan-Itävallan mäkiviikkoa, niin samoin tuntuu kesä vaillinaiselta, jos ei seuraa edes vähän Wimbledonin tennisturnausta. Lapsena haaveilin kovasti pääseväni Wimbledoniin pallopojaksi, jolloin olisi ehkä tavannut kuninkaallisia, vaikka siellä oli aina vain niitä tylsiä mitä lie vähänimisempiä herttuoita eikä koskaan esimerkiksi Dianaa.

En ole ikinä nähnyt yhtäkään tennisottelua paikan päällä, mutta tänä kesänä voisi lopulta olla hetki saada asiaan muutos. Wimbledoniin en tietenkään ole lähdössä, mutta muutaman kilometrin päässä meiltä pääsisi katsomaan aivan maailman parhaita karvapallon mätkijöitä.

Muun muassa Serena Williams ja Maria Sharapova osallistuvat Bank of The West Classic -tennisturnaukseen, joka pelataan heinäkuun lopussa Stanfordin yliopiston tenniskentillä. Miesten pelejä turnauksessa ei ole.

Ja kun menee paikan päälle katsomaan, säästyy luultavasti Jari Hedmanin kuiskailevilta selostuksilta ja Maskun Pantteri -anekdooteilta.

Neiti Näpsä 1 v 5 kk

2011-06-15T09:33:00.000+03:00

Lasten kuulumisista kertominen on jäänyt surkean vähälle huomiolle täällä blogissa siihen nähden, että blogin pitäisi välittää kuulumisia perhe-elostakin eikä vain joistain mangojen hinnoista tai jännistä tapahtumista.

Kerrotaanpa tässä kohtaa K:n kuulumisia.

Meillä on hyvin tarmokas ja hyväntuulinen kohta puolitoistavuotias talossa. Tuntuu, että näiden parin USA:n-kuukauden aikana tyttö on ottanut aimo kasvuharppauksen monessa asiassa.

K:han oppi kävelemään 10 kuukauden iässä ja on siitä lähtien painanut menemään hyvin varmasti ja paljon. Liikkumisen varmuus ja monipuolisuus onkin ollut asia, johon tosi monet ovat kiinnittäneet huomiota ja luulleet sen takia K:ta vanhemmaksi kuin mitä hän onkaan. En voi kuin ällistellä K:n halua ja rohkeutta mennä tosi hankalistakin paikoista. Portaiden kiipeily on tietysti lasten leikkiä ja nykyään hän istuu itse jo tavallisessa keinussa ilman, että täytyy joka henkäyksellä pelätä putoamista. Leikkipuiston telineissä hän menee siellä missä kouluikäisetkin (jos vain suinkin ylettyy), ja minä koetan muistaa, että lapsi on vain yksivuotias - K:n liikkeet ovat niin varmoja, että minulta meinaa unohtua, että hän on kovin pieni ja pitäisi kuitenkin olla aina varmistamassa, ettei lapsi tule päälleen monen metrin korkeudesta.

Asuminen Kaliforniassa ja lähes tauoton ulkoilu on selvästi kehittänyt K:n liikkumista entisestään. Tällä viikolla olen kiinnittänyt huomiota siihen, että K on oppinut jo juoksemaan ihan kuin isot lapset, suoralinjaisesti ja kovaa. Ei mitään vauvatepsuttelua enää silläkään saralla.

Nähtävästi tuo liikkuminen on piirre, joka aiheuttaa sen, että vieraat ihmiset luulevat K:ta jatkuvasti pojaksi. K on ruumiinrakenteeltaankin enemmän kiekonheittäjän kuin telinevoimistelijan mallia. Saan lähes päivittäin puistoissa selvittää, että "ei, tämä pieni on tyttö ja tuo isompi on poika". K:n hiukset eivät edelleenkään ole kasvaneet juuri mitään, joten ei voi vielä laittaa poninhäntiäkään tytön tuntomerkiksi. Ja koska täällä on paljon aasialaisia lapsia, K on aina heitä reilusti pidempi.

K onkin tuntunut laittaneen paukkuja enemmän liikkumiseen kuin puhumiseen. Puhuminen on lähtenyt enemmän käyntiin oikeastaan viimeisen kuukauden aikana, ja nyt sanoja alkaa tulla yhä tiuhemmassa tahdissa lisää. K:n sanavarastoon kuuluvat mm. tutti, kakka, äiti, ANNA!, EI!, tuoliin, tonne, to (=tomaatti), banni (=banaani) ja pappa (=Muumipappa). Kumma kyllä, sanojen joukossa ei ole vielä perheen miehiä, isää ja isoveli J:tä.

Kaiken puheen K tietysti ymmärtää ongelmitta ja onkin välillä jotenkin huima ajatella, että tuo vauvanpyöreä, vielä aika vähän puhuva taapertaja kuitenkin tajuaa ihan kaiken. K:lle voi antaa jo aika kimuranttejakin kehotuksia tehdä joitain asioita ja yleensä homma sujuu ihan hyvin.

Noh, on vähättelyä sanoa, että K ei puhuisi. Toki hän puhuu ja paljon, mutta se on vielä suureksi osaksi hänen omaa, hyvin hellyttävää kieltään, jolla hän suu supussa ja pää kallella selvittää asioita. Ikävä tulee sitä löpinää, kun se tuosta vähitellen isojen ihmisten kieleksi muuttuu.

K ja J ovat erottamaton kaksikko, jotka haluavat koko ajan tietää, missä toinen on, mutta kun toinen on läsnä, onkin vallalla lähes aina päähänpieksentä ja taistelu. Vanhempien erotuomaritaidot ovat jatkuvassa käytössä. Vielä pari kuukautta sitten K vain tyytyi osaansa, jos isoveljeltä tuli neniin tai veli otti kädestä lelun. Nyt K laittaa jo aika tavalla hanttiin tai ainakin nostaa hirveän metelin, jos veli tekee älyttömyyksiä. Edellä mainitut "EIII!" ja "ANNAAA!" kaikuvat meillä tasaiseen tahtiin.

Ruokahalu on tyttärellä kohdillaan ja se on tässä kohtaa vielä ilahduttavan monipuolinen. Oikeastaan kaikki menee, mitä tarjotaan, joten tähän asiaan neuvolan tädeillä ei olisi sanomista. Katsotaan, kuinka kauan tämä ennakkoluulottomuus jatkuu. Hammaskalustoakin on suussa on melkein leukojen täydeltä, joten kaikenlainen järsiminen onnistuu.

K:n erityisherkku on paistettu kananmuna tai munakas, jota hän on oppinut isänsä kanssa syömään. T paistaa yleensä aamiaiseksi omeletin, ja kun K tämän huomaa, on tyttö aivan haukkana kärkkymässä munakkaan paloja. T on tullut toteamaan, että on parempi lisätä munakassatsiin yksi muna, sillä pieni korppikotka käy kyllä nokkimassa osansa.

K myös nukkuu erittäin hyvin. Samoin J nukkuu loistavasti, joten näyttäisi siltä, että meidän perheessämme yövalvomiset ovat taakse jäänyttä aikaa *kop, kop*. Hieman pelkäsin, josko tämä muutto kaikkine uusine asioineen olisi sekoittanut öitä, mutta onkin käynyt päin vastoin. Kumpikin lapsi nukahtaa iltaisin kauniisti ja nukkuu yön heräilemättä.

Potalla K käy mielellään, mutta eipä pottaan vielä mitään tule. Mutta siinäpähän totuttelee. Uskoisin, että K oppii asian aika nopeasti.

Olen tainnut aiemminkin K:sta kirjoittaa, että tytön luonne on tosi riemukas ja hänellä on aina jotenkin pilke silmäkulmassa. Se ilmeni jo todella pienenä eikä ole siitä mihinkään muuttunut. K on edelleen tosi hauska lapsi ja hänellä on pääosin aina hyvä ja reteä meininki.

K on myös tosi innokas kokemaan kaikkea uutta. Jos esimerkiksi olen lasten kanssa asioilla kaupungilla, K ei vältämättä millään haluaisi lähteä pois. Maailmassa olisi niin paljon kaikkea hauskaa katseltavaa! Meidän elämäntilanteessamme ja kaikissa muutoissamme tämä tietysti on vallan erinomainen ominaisuus lapsessa.

Isoveljeltään K apinoi asioita niin hyvässä kuin pahassa. En muista J:n kanssa koskaan olleen sellaisia taisteluita asioista, joista K:n kanssa jo nyt vängätään. Jos J kapinoi jotakin asiaa vastaan, niin saman tekee myös K. Näin ollen K:takin pitää välillä jo komentaa aika tavalla, mihin tyttö vastaa tuimalla katseella kurtistettujen kulmien alta. Äidin tiukempi, juuri hänelle osoitettu äänensävy on selvästi vielä vähän uusi asia.

Tämmöinen tapaus meillä asuu.