Jokin aika sitten blogipostausta kirjoitellessa mietin, miten välillä tuntuu siltä, että en keksi enää mitään "jännää" kirjoitettavaa Virosta. Kahden ja puolen vuoden Virossa asumisen jälkeen kaikki alkuaikojen eksotiikka täällä asumisesta on haihtunut pois. En enää oikein osaa katsoa Tallinnaa tuoreesti. Se, mikä alussa oli ihmeellistä, on nyt tavallista arkea.
Edellispostauksessa mainitsemassani Junkkarien kirjassa kuvaillaan tuota ulkosuomalaisen alkuvaiheen innostusta siten, että alussa ihminen "haistaa" ja "maistaa" uutta kulttuuria, hommassa on mukana vielä lapsenomaista uteliaisuutta. Junkkarit kehottavatkin nauttimaan innostuksesta, sillä se hiipuu ennen pitkää. Samoin kirjailijat kannustavat tekemään muistiinpanoja havainnoistaan, sillä niiden avulla voi syventää kulttuurin tuntemustaan. Sitä minä olen tehnyt tämän blogin kautta. En tiedä, onko syventynyt muu kuin kuoppa sohvassa takapuoleni kohdalla, mutta hauskaa on ollut!
Tuosta Junkkarien kuvailemasta alkuvaiheen innosta tunnistan kyllä itseni ja Virossa-olon alkuajat. Uutta ihmeteltävää riitti alussa vaikka kuinka. Ensimmäisenä Viron-kesänä meillä kävi paljon vieraita, joiden kanssa oli hauska tutustua uuteen kotikaupunkiin. Vierailijat olivat tärkeitä siksikin, että ilman heitä olisin luultavasti jumittanut pienen esikoisvauvamme kanssa kotona enkä koskaan olisi selviytynyt kotipihaa kauemmas.
Sen muistan selvästi, kuinka muutama kuukausi Viroon muuton jälkeen sanoin T:lle, että en enää ärsyynny rähjäisistä taloista, neuvostoharmaudesta ja paikoittaisesta epäsiisteydestä. Silmä tottui aika pian siihen, että maisema näyttää erilaiselta kuin aina niin siistissä Suomessa. Opin myös tajuamaan sen, että rähjäisen kuoren alla saattoi olla hämmästyttävän erilainen sisus.
Paljon puhutaan ulkomaille muuton yhteydessä alkuvaiheen kulttuurisokista. Muutto ottaa koville niin henkisesti kuin käytännöllisestikin, kun aivan kaikki pitää opetella alusta pitäen.
Muistan hyvin suunnattoman jännityksen, mikä liittyi ensimmäiseen bussimatkaani kotoa keskustaan lastenvaunujen kanssa. Miten ostan lipun? Miten pääsen vaunujen kanssa bussiin? Osaanko jäädä oikealla pysäkillä pois? Mitä vastaan, jos joku sanoo minulle jotain?
Kyseiseen bussimatkaan liittyi käynti ompelimossa. Pari päivää opettelin sanakirjan avulla, mitä lauseita minun tulisi osata sanoa ja taoin päähäni viron kielen sanaa "vetoketju", jossa vielä ärsyttävästi oli viron kielen õ-äänne, jota suomessa ei ole. Mietin, mitä ompelimon henkilökunta saattaisi minulta kysyä ja mitä minä heille ehkä vastaisin.
Tuo bussimatka ompelimoon oli juuri tyypillinen ulkomaille muuton alun henkinen ja käytännön ponnistus, joka nykyisellä rutiinilla aiheuttaisi ehkä viiden sekunnin henkisen vaivannäön. Jotakin on totisesti opittu.
Vaikka ponnisteltavaa oli, en mielestäni silti ole kokenut kovin kummoista kulttuurisokkia. Olemme tainneet osata ottaa tänne muuton melko tasaisella mielellä - ei suuria huippuja, mutta ei syviä aallonpohjiakaan. Tietysti lapsi (ja nyt lapset) tekee sen, että aikuisella ei ole varaa panikoida ja höheltää, vaan arjen hankalista tilanteista on vain selvittävä.
Ehkä suurin sokki oli siinä kohtaa, kun päätös Viroon lähtemisestä tehtiin. Olimme T:n kanssa ajatelleet, että voisimme joskus jonnekin päin maailmaa joksikin aikaa lähteä, mutta Viro ei rehellisyyden nimissä ollut koskaan ollut vaihtoehto. Kun asia sitten tuli eteen, oli olo hieman hölmistynyt - miten me nyt sinne? Toisaalta maantieteellinen läheisyys teki asiasta helpon ja seikkailumieltä oli kummallakin sen verran, että ei asiaa oikeastaan tarvinnut kummemmin miettiä. Mutta sanotaanko nyt niin, että en välttämättä varauksetta suosittele ulkomaille muuttoa ja esikoislapsen synnyttämistä tehtäväksi kahden kuukauden sisällä.
Se, että me emme kokeneet Virossa kovaa kulttuurisokkia ei tietenkään tarkoita, etteikö se voisi toiselle suomalaiselle tulla. Onhan tämä kuitenkin toisenlainen maa, ja jotakuta saattaa virolainen elämänmeno nyppiä enemmän kuin meitä. Mutta väitän, että kyllä suomalainen Virossa aika paljon henkisesti helpommalla pääsee kuin vaikkapa Kiinaan muuttava. Kielen opettelukin on varsin vaivatonta, jos vain haluaa oppia.
Itse asiassa minä odotin isompaa kulttuurisokkia. Muistin nimittäin edellisen ulkomaille muuttoni: se tapahtui, kun lähdin lukioikäisenä vaihto-oppilaaksi. Minulle vaihtarivuoden alkuaika kulminoitui ensimmäisten kuukausien hillittömään väsymykseen. Nukuin aivan uskomattomia määriä, kun aivot koettivat levätä kaikesta uuden jännittämisestä ja uuden kielen oppimisesta.
Tätä väsymystä odotin myös nyt, mutta ei sitä sellaisena tullut. Arki Tallinnassa lähti sujumaan vähän kerrassaan ja kieltäkin opittiin vähitellen. Asiassa auttoi varmasti perheemme pehmeä lasku ulkomaan eloon. T:hän tuli tänne jo syksyllä 2007, joten hän ehti tutustua kaupunkiin ja oppia kieltä ennen kuin vaimo ja lapsi puoli vuotta myöhemmin saapuivat perässä.
Voi kieli. Siitä pitäisi tehdä oma postauksensa ja ehkä teenkin. Sanonpahan vain tässä sen iänikuisen kliseen, että kielen oppiminen on ainoa ja ehdottomin avain onneen ulkomailla asuessa. Ilman sitä ei ole mitään toivoa päästä oikeasti sisälle uuden maan ihmisten ajatusmaailmaan. Ja voi sitä voittajafiilistä, kun lukee lehteä ja huomaa, että ei enää ajatellut lukevansa vierasta kieltä!
On vähän sääli, että vähäisetkin kulttuurisokkioireet ovat nyt menneen talven lumia ja että Viroa ei osaa enää katsoa täpinä-innoissaan. Täytyy oikein välillä potkia itseään kiinnittämään huomiota asioihin, jotka voivat olla vaipumassa itsestäänselvyyksiksi.
Toisaalta on ehdottomasti positiivinen asia, että bussimatkailusta ei tarvitse olla enää paniikissa. Arki on asettunut uomiinsa, ja se on hyvä se.
****
Tästä lähtee luvattu ulkosuomalaisuus-pohdintojen sarja. Toivottavasti pystyn jatkossa olemaan tiivissanaisempi.
4 kommenttia:
Ihan älyttömän hyvä postaus - eikä lainkaan pitkäsanainen (sanoo lavertelun mestari - pitäisi opetella napakampaa tyyliä.)
Juuri noin se menee! Ja luulen, että menee vaikka eläisi Kiinassa.
Me olemme olleet täällä jo viisi vuotta, ja viranomaisten ja kaupan hyllyjen tarjonnan ja kielen ihmettely on kaikonnut. Virolainen elämä on tullut tutuksi median kautta, poliitikotkin tunee jo kasvoilta, ja julkkikset. Jopa ne turhatkin. Tiedetään mistä milloinkin maassa kuhistaan.
Viime aikoina olen itse asiassa seurannut huomattavasti enemmän suomalaisia ja englanninkielisä sanomalehtiä kuin virolaisia. Mistä sekin sitten johtuu? Jotenkin alun innostus ajankohtaisten virolaisten aiheiden seuraukseen on laimentunut ja nyt suomalaiset ja ennen kaikkea kansainväliset uutiset kiinnostavat enemmän. Eläköön netti, joka tuo suuren maailman niin lähelle!
Mennäksesi otsikkoosi. Miten me olemme pyrkineet vastustamaan blogissa hyvin kuvaamaasi turtumisvaihetta? Kun kaikki on jo nähty. Matkailemalla Virossa isosti. Minulle valokuvaus on antanut siihen lisävirikettä.
Kun Viro isona käsitteenä alkoi tuntua turhankin tutulta olemme sitten sukeltaneet pienempiin kokonaisuuksiin. Etsineet nähtävyyksiä tai uusia paikkoja, jotka saattaisivat olla mielenkiintoisia. Ja ovathan ne. Seikkailleet soilla ja suurissa havumetsissä, niityillä ja joki- ja järvimaisemissa. Ja merien rannoilla.
Tämä luontoon meneminen on meille ihan uusi juttu, kuten olen blogissani monta kertaa kertonutkin. Siihen ei tarvita Viroa, saman olisimme voineet tehdä Suomessa. Peipponen ja kettu ja kevätesikko ovat samanlaisia kaikkialla näillä leveysasteilla. Mutta Suomessa meillä ei ollut sellaiseen aikaa. Vasta täällä olemme heränneet luonnon ihmeisiin, jos niin naivisti voi sanoa.
Täällä maan mittasuhteet ovat kompaktimmat kuin Suomessa, joten sekin suosii luontomatkailua. Päivän reissulla pääsee jo pitkälle ja mitä erilaisempiin maisemiin: Peipsi on jotain ihan muuta kuin vaikka Viljandimaa. Karulan, Otepään ja Soomaan kansallispuistot ovat kaikki omanlaisiansa ja kaikki suhteellisen lähellä. Ida-Virumaa ja Lahemaa ovat uudet löytömme, ja siellä riittää myös näkemistä.
And we will always have Latvia. :) (Jonne on Otepäältä tasan yhtä pitkä matka kuin Tarttoon)
Kuten alussa sanoin, katson maailmaa aika paljon kameran silmän kautta. Ja kieltämättä Otepäällä tulee välillä sellainen fiilis että tässä ympäristössä on kaikki nähty. Olen kuvannut paikkakunnan nähtävyyden "sotatamme" keväällä, kesällä ja talvella. Aamulla ja illalla, sumussa ja sateessa. Kera ihmisten ja ilman ihmsiä. Kerran kun taas samaa sinänsä kaunista tammea taas sihtailin kameran etsimen läpi aloin lähes kirkua. Kun mies ihmetteli kerroin, että nyt riittää tämän tammen kuvaus! Ahistaa! Täytyy nähdä jo muita maisemia! Ei enää yhtäkään sotatammi-kuvaa! Tai tulen hulluksi.
Niinpä me sitten keksittiin ostaa Huvikumpu Suomenlahden rannalta, josta olen kertonut omassa blogissani. Sotatammi-syndrooma on vältetty. Nauroinkin Lahemaalle tultaessa, että täällä sitä on puita mitä kuvata, on ihan varaa valita!
Eli pitkästä kirjoituksesta yritän vetää jonkin loppusynteesin: uuteen maahan muuttaminen herättää ihmisen mukavasti, kaikki on uutta ja ihmeellistä. Ihminen on jatkuvasti virkeänä, uteliaana, täpinöissä. Tämän vireystilan olemme pyrkineet siirtämään nyt asiasta toiseen - pelkästä "virolaisuudesta" laajempaan käsitteeseen: luonto ja täysin uusi elämäntapa, johon kuuluu luonnon seuraaminen.
--- En tiedä oliko tässä mitään järkeä tai synteesiä näin kirjoitettuna?
--
Kun tästä tuli näin pitkä kirjoitus siirrän sen myös omaan blogiini ja linkitän tänne, jos sopii. Voin laittaa mukaan jopa kuvan sotatammesta!
Hyvä kirjoitus jälleen kerran! ettäs mä sain pitkään pohtia, missä on õ-kirjain vetoketjussa, sehän on lukk! mutta ajattelit ja opit varmaankin tõmblukk-sanaa, minusta sitä tõmblukkua ei käytetä aika usein ja tiedän mä sen, koska joskus kauan sitten olin räätäli/rätsep.
pyydän samalla anteeksi huonoa suomeani, kun en ole monta vuotta kirjoittanut...
Hyvää pohdintaa, sekä postauksessa että Tiinan kommentissa. Nyökyttelin monen-monessa kohtaa, vaikka olenkin Virosta Suomeen muuttanut.
Mullakin on ollut ensimmäiset kauheat bussimatkani. Ja hei, kuka on keksinyt sellaisen jutun, että bussi ei pysähdykään pk-seudulla jokaisella pysäkillä, vaan matkustajan tulee tietää, missä haluaa jäädä pois ja painaa jo ETUKÄTEEN nappia! Tästä syntyy edelleen päänvaivaa, jos täytyy kulkea jollekin uudelle tuntemattomalle seudulle.
Kulttuurishokkia ei minullakaan ole ollut, kai se on sitten hyväksyttävä, että virolainen ja suomalainen maailmanmeno on kuitenkin perimmiltään samanlaista. Suomalais-ugrilaisia sukulaiskansoja kun ollaan. Luin muuten tästä ugrimugri-menosta juuri Rein Sikun hauskan kirjan (http://petroneprint.ee/minu_ugrimugri.php).
Jos S. kirjoitti, että häntä ei enää muutaman kuukauden jälkeen häirinnyt Tallinnan epäsiisteys, ränsistyneisyys - niin mun täytyy myöntää, että minua ensin häiritsi Helsingin älytön siisteys :) Tai ei ehkä siisteys, vaan enemmänkin järjestys, kaupunginkuva, katukivien korrekti asettelu - se tuntui niin jäykältä ja tylsältä!
Nyt neljän Suomi-vuoden jälkeen voi myös sanoa, että tämä alkaa olla jo nähty. Ideana siis. Mulla on toki vielä pitkä lista paikkoja, jossa haluaisin käydä. Mutta pikkuhiljaa olen pyöritellyt ajatusta, että joskus täytyy taas pakata kamppeet ja muuttaa muualle. Pääsisi taas jännittämään bussimatkoja.
Kiitos hienoista kommenteista, kiva kuulla teistä muistakin muuttaneista!
Postauksen otsikkoa kirjoittaessa tajusin itsekin, että se on huono. En suinkaan halua sanoa, että olisin nähnyt Virossa "kaiken". Me olemme jumittaneet Tallinnassa aivan liikaa ja meidän olisi todella tarpeellista matkustaa enemmän ympäri maata - vaikka Otepäälle, joka sekin on edelleen näkemättä! Tiinan jo toteuttamaan jo varsin hienosyiseen uusiin asioihin tutustumiseen on minulla vielä matkaa.
Koska kielet ja niiden oppiminen jaksavat minua aina innostaa, luulen, että minun tylsyydenkarkotuskeinoni on viron kielen oppiminen aina vain paremmin ja paremmin. Siinäkin pitäisi skarpata koko ajan, vaatia keskustelukumppania korjaamaan virheitä ja koettaa lukea ja jutella mahdollisimman erilaisista aiheista.
Mutta toisaalta ei kukaan ole kone ja jatkuvan reipas ja oppimisintoinen, varsinkaan vieraassa maassa. Kyllä pitää olla jaksoja, jolloin ihan vain möllöttää siinä omassa tutussa olemisessaan ilman paineita siitä, että nyt pitäisi olla hankkimassa henkistä pääomaa jostakin.
Tuuslar, olet ihan oikeassa ja tuo osoittaa juuri sen, miten pihalla olin alussa kielen kanssa (ja edelleenkin). Roikuin orjallisesti sanakirjassa, kun ei käytännön tietoa oikeasta sanasta ollut. No, se vetoketjuasia saatiin kyllä hoidettua :)
Maris, huippua, kun sanoit tuon bussiasian! Minä olin siitä täällä alussa ihan äimänä. Tuntui ihan pöhköltä, miksi bussi pysähtyy joku pysäkillä, jos poislähtijöitä ei näytä olevan. Mutta kyllä se nyt jo tuntuu ihan hyvältä systeemiltä.
Lisäksi tykkään todella siitä, että bussipysäkeillä olevissa aikatauluissa kerrotaan aina se aika, jolloin bussi tulee juuri siihen pysäkillä. Mikäli muistan oikein, entisessä kotikaupungissani Suomessa pysäkeillä oli kyllä aikataulu, mutta siinä oli merkittynä aika, jolloin bussi lähtee ekalta pysäkiltä. No kuinka linjaa tuntematon ihminen voi tietää, milloin bussi omalle tolpalle tulee?!
No joo, Helsingin asemakaavaan on Engel piirtänyt niin jämptit kulmat, että varmasti tuntuukin turhan korrektilta ja nyt asuttuani Virossa uskon ymmärtäväni sinua ihan täysin.
Olen nimittäin itsekin alkanut tykätä siitä, että virolaiset osaavat ottaa monet asiat jotenkin suomalaisia rennommin. Ei kaiken tarvitse olla niin justiinsa, asemakaavankaan. Onhan siisteys ja järjestys kivaa, mutta ei sitä tarvitsisi seipäännielleen vakavasti ottaa.
Lähetä kommentti