Tunnelmia ensimmäisen viikon jälkeen

Takana on viikko eloa Yhdysvalloissa. Kaikki on oikein hyvin, mutta onhan tämä melkoinen muutos ollut.

Kaikkiaan kyseessä on kolmas kerta, kun muutan vieraaseen maahan, jos otetaan mukaan lukioaikainen vaihto-oppilasvuoteni.

Kiintoisa on ollut huomata, että viikon aikana on kokenut hyvin samankaltaisia fiiliksiä kuin silloin 17-vuotiaana.

Selvästi huomaa sen, että yhdelle päivälle on kiintiönsä, minkä verran jaksaa uusia asioita vastaanottaa. Kun on pari tuntia kikkaillut kaupungilla, asioinut vieraalla kielellä ja syönyt itselle uudenlaista ruokaa tekeekin jo mieli palata kotiin sulattelemaan kokemaansa. Ihan samoin koin vaihtariaikojeni alussa. Isäntäperheeni halusi kovasti näyttää minulle paikkoja, mutta minä halusin alkuaikoina lähinnä nukkua. Uusi maisema, uusi kieli ja uudet ihmiset väsyttivät aika tavalla.

Nyt on sen verran aikuisempi (öö, kai...), että osaa tehdä asioita vähän toisella tavalla, mutta se ei muutu mihinkään, että ihmismieli jaksaa vain rajallisen määrän uutta syötettä kerrallaan. Kun on tarponut päivän San Franciscossa, on todella kiva palata omalle sohvalle, pakoon kaikkea uutta ja jännää.

Huomaan myös sen, että muutto Viroon oli paljon helpompi asia kuin vaihtariksi lähteminen tai tänne tuleminen. Viro on maantieteellisesti niin lähellä Suomea ja sen ihmiset ja kulttuuri niin tutun oloisia, että eipä kovin kauan tarvinnut paikkoihin tutustua, kun jo asiat tuntuivat ihan tavallisilta. Täällä kaikki tulee viemään enemmän aikaa. Se on ihan ok, kun sen tietää eikä pullikoi tosiasiaa vastaan. Hämäläinen hitaus sopii tähän kohtaan oikein hyvin. Kyllä meillä on myöhemmin varmasti aikaa myös hurjiin seikkailuihin.

(Tässä jälleen testimielessä mukana yksi kuva. Tällä kertaa en liittänyt sitä Picasan kautta. Näkyykö se kaikille? Kuva on San Franciscosta, merellä siintää Alcatrazin vankilasaari.)