Mainiossa Islantiin sijoittuvassa Salamatkustaja-blogissa
kirjoitettiin pari päivää sitten siitä, miten islantilaispäiväkodin vanhempainillassa oli puitu hartaasti menninkäis-teemaa.
Meillä täällä Virossa tutustutaan siihen, miten toimia, jos maassa tulee vastaan epäilyttävän näköinen metallipötkylä.
J oli tänään päiväkotiryhmänsä kanssa retkellä. Hauskaa oli ollut: bussi oli vienyt ryhmän urheilukentälle, jossa oli ollut kaikenlaista kansalaistaitohenkistä ohjelmaa. Oli liikenneturvallisuusvinkkejä ja liikennemerkkien opettelua, pääsi tutustumaan poliisiautoon ja tietysti sai pomppia pomppulinnassa. "Ja siellä oli joku aikuinen pukeutunut Nalle Puhiksi!" Vähänkö jännää, varsinkin se linja-automatka heijastinliivi yllä.
Mikä tekee reissusta hieman eksoottisen meikäläisen silmään on se, että lapsille oli paikan päällä opetettu myös erilaisten räjähtävien asioiden tunnistamista. Näytillä oli kranaattia ja miinaa ja muuta pössähtävää. Lisäksi oli esitelty miinanraivaajan ja metallintunnistimen toimintaa. J esitteli meille olohuoneessa asiaankuuluvien piippausäänien kera, miten metallinpaljastimen kanssa liikutaan.
Miksi ihmeessä tätä pitää opettaa päiväkotilapsille?
Siksi, että Viron maaperässä on valitettavasti vielä varsin paljon räjähteitä sekä sodan että miehityksen ajalta. On hyvin, hyvin tärkeää, että lapsi ei mene sorkkimaan maasta löytämäänsä ruosteista metallitötteröä ennen kuin aikuinen, asiansa osaava ihminen on käynyt sen toteamassa turvalliseksi. T muisti, että viime vuonna Tallinnassa löytyi eräältä alueelta 15 tonnia (kyllä, oikeasti) räjähteitä. Asiasta ei uutisoitu tiedotusvälineissä ennen kuin vaara oli ohi, sillä paniikkihan siitä olisi tullut.
Jospa niitä mennikäisaiheisia retkiäkin tulisi. Silti olen oikein kiitollinen, että täkäläisille lapsille järjestetään tällaisia vierailuja. Maassa maan tavalla.