keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Leijonan rauhaa

Löwenruh'n puisto sijaitsee Tallinnan Kristiinen kaupunginosassa, varsin vilkkaiden Mustamäe teen ja Linnu teen risteyksessä. Hieman harmillisen meluisasta sijainnistaan huolimatta puisto vanhoine puineen, kivisiltoineen ja kanavineen on hieno kuin mikä.

Puiston alueella on aikanaan sijainnut Löwenruh'n suvun kesähuvila. Ensimmäinen omistaja, jonka mukaan huvila sai nimensä, oli baltiansaksalainen poliitikko Friedrich von Löwen. Vuonna 1886 huvila paloi tulipalossa.

Puiston vierellä on myös yksi parhaimmista lasten leikkipaikoista, joihin olen törmännyt. Siellä on eri ikäisille tenaville jos jonkinlaista keinua ja kiipeilytelinettä. Leikkipaikka on varsin uusi, joten kaikki on siistiä ja hyvässä kunnossa.

Löwenruh'ssa olimme eilen J:n kanssa päiväkävelyllä, miltä reissulta alla olevat kuvat. Puisto on mainio piknik-paikka, ja onpa siellä myös ainakin yksi geokätkö, jota en ole löytänyt, kun ei ole gps-vehjettä. Virolaiseen tapaan puistossa myös toimii langaton verkko kesäkuukausien aikana.

 

 

 




Posted by Picasa

tiistai 29. syyskuuta 2009

Jörpan spagaati

Koska aiempi postaukseni laulaja Üllar Jörbergin lähdöstä Virosta on herättänyt niin kovasti tunteita, tässä vielä YouTube-pätkä Jörpan tuotannosta. Vankalla, yli viisiminuuttisella pätkällä on megamix-versio Jörpan neljästä kappaleesta. Varsinaista videota ei ole, mutta kyllä tuon taustakuvana olevan spagaatin näkeminenkin jo päivän pelastaa.

Reppu-Reino käsilaukkumaassa

Minun lonkeroni eivät riitä siihen, että selviäisin kaupungille mukanani käsilaukku, sateenvarjo, kameralaukku ja kannettavan tietokoneen laukku. Tai on se periaatteessa mahdollista, mutta hankalaa. Totesinkin, että nyt on parempi ottaa suosiolla reppu esiin ja tunkea sinne osa tavaroista ja tehdä kameralaukusta käsilaukku. Sitten liikkeelle - kätevää ja tuhannesti helpompaa kuin sekalaisten kassien kanssa.

Kaupungilla iski epämääräinen olo. Jotain oli pielessä. Sitten älysin: tallinnalaisnaiset eivät käytä reppua. Kaupungilla ohi vilisti eri ikäisiä ja eri tyylisiä naisia, mutta kenelläkään ei ollut reppua. Tajusin, että en ole tainnut nähdä täällä koskaan aikuisella naisella reppua selässä. Pieniä koululaisia ja miehiä ei siis lasketa. Eikä turisteja, joilla lähes kaikilla on reppu.

Tallinnatar kuljettaa tavaransa käsi- tai olkalaukussa. Ne, keillä on mukanaan kannettava tietokone, kantavat sitä sille tarkoitetussa laukussa.

Olisikin kieltämättä hieman hankala kuvitella tyylikästä tallinnatarta koroissaan ja reppu selässään. Se vain ei istuisi kuvaan.

Minä sen sijaan aion pysytellä jatkossakin reppulinjalla, jos tarve vaatii. Paljastun auttamatta ulkomaalaiseksi, mutta sitähän tässä ollaan.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Estonia

Muistan, kuinka heräsin tavallisena kouluaamuna 15 vuotta sitten ja löysin vanhempani vakavina television aamu-tv:n ääreltä. Jotakin kamalaa oli tapahtunut. Sen verran ehdin tajuta aamuhässäkässä, että laivaonnettomuudesta oli kyse, mutta muutoin asia ei vielä mietityttänyt.

Koululla oli naapuriseurakunnan kirkkoherran vuoro pitää aamunavaus. Normaalisti niin lupsakka ja keveästi jutteleva kirkonmies oli hyvin vakava hänkin. Aamunavauksen puheenaiheet oli saanut vaihtaa suunnitellusta täysin muuksi.

En muista, miten koulupäivän aikana asiaa puitiin, mutta kotona illalla ja seuranneiden päivien ja viikkojen aikana tapahtumaa seurattiin tiedotusvälineistä jatkuvasti. Muistan, että näin laivaonnettomuuteen liittyviä unia.

Mieleen ovat jääneet uutiskuvat vähäpukeisista ruumiista pelastuslautoilla ja sukellusveneen ottama hämärä kuva uponneen laivan kyljestä, jossa näkyi teksti "Estonia".

Kaikkein karmivampana mieleen on jäänyt nauhoite Estonian kapteenin hätäviestistä, jota uutisissakin kuultiin moneen otteeseen. Muistan hämmästyttävän tyynen miehen äänen, joka hieman murtavalla suomen kielellä kertoi, kuinka matkanteossa oli jotakin hämminkiä. Kapteeni tiesi taatusti, että elonhetkiä ei ole paljon jäljellä, mutta siinä hän vain vielä teki sen, mitä pystyi.

Tänään Viron lehdet muistelevat tapahtunutta, joka tavalla tai toisella on koskettanut lähes jokaista virolaista. Jos kuolonuhria ei ollutkaan aivan lähipiirissä, taatusti tunsi jonkun, joka tunsi jonkun laivalla olleen. Rauhaa heille.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Matka-avustaja torjuu haisevat matkustajat - ehkä

Tallinnan kaupunki on karussa työllisyystilanteessa tarjonnut töitä sadoille työttömille bussien, raitiovaunujen ja johdinbussien siivoojiina ja näissä työskentelevinä matka-avustajina, viroksi "reisisaatja" (kömpelö käännös on omani).

Matka-avustajat ilmestyivät julkisiin kulkupeleihin tässä kuussa. Tarkoitus on, että avustajat muun muassa auttaisivat kulkuneuvoon tullessa ja mennessä vanhuksia, pyörätuolilla liikkujia ja lastenvaunuja lykkääviä tai, kuten Postimees-lehti toukokuussa kirjoitti, "estäisivät haisevien ja likaisten asosiaalisten henkilöiden" tulon bussiin.

Jännittävä nähdä ja kuulla, millaisia kokemuksia kaupunki matka-avustajien käytöstä saa. Koska käytän julkisia liikennevälineitä melko paljon, olen jo aika monta reisisaatjaa nähnyt. Kenenkään en ole vielä kertaakaan nähnyt tekevän yhtään mitään. Näkemäni avustajat ovat vain seisoneet keltainen heijastinliivi päällään bussin keskiosassa. Tänään näin avustajan, joka istumapaikan vapauduttua istui sille ja otti taskustaan pelikortit. Ehkä hän siinä ohessa vaistosi, milloin takaovesta pyrkii sisään äiti kaksostenvaunujen kanssa.

Eesti Päevalehden 18.9. ilmestyneessä jutussa kerrotaan, että kaupungin tavoitteena on palkata 900 matka-avustajaa. Paikkoja on lehden mukaan vielä reilusti, sillä tarjottu kuukausipalkka, 4 350 kruunua (n. 278 euroa), ei oikein riitä houkuttelemaan työttömiä. Samainen juttu kertoo myös harmillisista tapauksista, joissa matka-avustajat ovat olleet töissä humalassa.

Kaupungin työllistämisajatukset ovat mielestäni oikein hyviä, mutta toteutuksessa on totisesti haastetta.

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Kultakutrin kuulumisia

 


On jälleen aika päivittää, mitä kuuluu jäsenelle J, joka yli puolentoista vuoden iässään touhuaa yhtä ja toista.

Oheisessa kuvassa näkyykin yksi viime aikojen tärkeimmistä asioista: osallistuminen. Kaikessa, mitä äiti ja isä tekevät, pitää olla mukana, oli sitten kyseessä tiskaus, leivonta, ruuanlaitto, autolla ajo, pyykkien laitto narulle, astianpesukoneen tyhjentäminen, mikä tahansa. Mikäpäs siinä, hyvä kun on intoa. Vanhempien luovuuden tämä vain laittaa koetukselle, kun pitää koettaa keksiä, mikä esimerkiksi leipomisen ja ruuanlaiton yhteydessä olisi kaikille paras ja pojalle turvallisin tapa osallistua.

J puhuu kaikkien mielestä paljon ja hyvin. Itse vanhempana sitä ei oikein osaa sanoa, kun ei ole aiempaa vertailukohtaa, mutta kovasti monet väittävät, että pojan sanavarasto on melkoinen ja halu puhua kova. Arkea puhuminen kyllä helpottaa, kun ei tarvitse arpoa, haluaako poika mehua vai maitoa, onko kakka tullut vaippaan ja kenestä ihmisestä poika juuri puhuu.

Meillä kylässä käyneet ihmiset tuntuvatkin jäävän J:n mieleen hyvin. Esimerkiksi toissa viikonloppuna kyläilleet leikkikaverit A ja I ovat siitä lähtien olleet jokapäiväinen keskustelunaihe. Yli kuukausi sitten Suomessa kohdattua E:aa muistellaan samoin vieläkin. Mummosta ja vaareista puhutaan tietysti aina. Isovanhemmilla tosin on vakava kilpailija Koiramäen mummossa ja vaarissa sekä ruotiukko Hiski Piskisessä, joiden läsnäolo pitää tarkistaa Kunnaksen kirjoista kymmeniä kertoja päivässä.

Varmasti J:n elämän järisyttävimpiä muutoksia on kuvioihin tullut lapsenhoitaja R, jonka hoiviin vanhemmat poikansa silloin tällöin jättävät. Kaikki on mennyt tosi hyvin, eikä aamuisin oven taakse jää parkumaan kuin korkeintaan lapsen äiti. R puhuu J:n kanssa tietysti viroa, minkä johdosta esimerkiksi maito on J:n mielestä tätänykyä aika usein piimää ja yksi suosikkilauluista on vironkielinen "Põdra maja" eli Hirven talo, joka muuten lauletaan samalla sävelellä kuin Suomessa tuttu "Kas metsämökin ikkuna".

Viimeisen parin kuukauden aikana J:n olemukseen on myös löytynyt tahto. J tietää, mitä haluaa ja ilmoittaa sen erittäin selvästi. Jos tahto ei mene läpi, sanomista tulee. Kaikenlaista kiellettyä poika tietysti koettaa tehdä alvariina (vessan vetäminen, roskiksen tonkiminen, maitomukin sisällön levittäminen pöydälle, syöttötuolilla seisominen, esineiden piilottaminen...), mistä riittää neuvottelua päivästä toiseen.

Pääosin kuitenkin J on edelleen aurinkoinen ja hyväntuulinen tenava, joka ei turhista märise - kunhan vain on koko ajan jotakin tekemistä ja seuraa. Äidin on turha haaveilla tilanteesta, jossa lapsi leikkisi itsekseen sillä aikaa kun äiti lukee sohvalla kirjaa. Kotitöitä tuleekin nykyään tehtyä aika mukavasti, sillä poika pysyy tyytyväisenä, kun hoitaja on tasaisessa liikkeessä tekemässä jotain, vaikka ei suoranaisesti leikkisikään.

J:n lempiruokia ovat mm. keitetty peruna ja porkkana, penne-pasta, leipä ja juusto, banaanit ja muut hedelmät sekä tietysti kaikki herkut, jos niitä vain sattuu käsiinsä saamaan. Suosikkilelut ovat pysyneet aika vakiona jo jonkin aikaa. Kunnollinen päältä ajettava auto kiinnostaa aina, samoin kuin legot ja erityisesti kaikki legoeläimet. Kirjoja luetaan jatkuvasti, ja kuten mainittu, nyt ehdottomana hittinä ovat Kunnaksen Koiramäki-tarinat. Ja jos mikään muu ei kiinnosta, voi aina ottaa laulukirjan ja laulaa, laulaa ja laulaa. Tänään olen hoilannut Kilisee, kilisee, kulkusta niin monta kertaa, että tuskin sitä enää joulun aikaan laulan.

Kuten kuvasta näkyy, parturissakin pitäisi käydä. Silmille kasvaneen etutukan sain sohaistua lyhyemmäksi, mutta muutoin pojalla alkaa olla takatukkaa kuin saksalaisella jalkapalloilijalla. Kun hiukset ovat märät, kutrin ylettyvät jo lapaluihin. Meillä vain ei ole ollut sydäntä naksaista kiharoita lyhyemmäksi.

Posted by Picasa

tiistai 22. syyskuuta 2009

Viro järkyttyi - Jörpa jättää maan!




Lahden takana tarvitaan ehkä kohta kriisiapua. Suuri taiteilija, lauluartisti Üllar Jörberg (alemmassa kuvassa vaimonsa Esterin kanssa), aikoo jättää Viron ja suunnata kohti Välimeren maita, sillä häntä ei täällä ymmärretä.

Üllarin mukaan hänen viiksilleen naureskellaan (käsittämätöntä!), hänen Hummer-autonsa ostolle irvaillaan (miten tahditonta!) ja hänestä käytetään lempinimeä "Jörpa", joka ei artististin itsensä mielestä ole niitä parhaimpia.

Tästä virolaisten ymmärtämättömyydestä Üllar on nyt vetänyt omat johtopäätöksensä ja jättää kotikonnut taakseen. Aikakauslehti Kroonikan nettisivujen mukaan Üllar on saanut ulkomailta työtarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Virosta mies aikoo olla pois ainakin 2 - 3 vuotta, ehkä jopa pidempään.

Jää hyvästi, Üllar!

(Ylempi kuva täältä, alempi em. Kroonikan sivulta)

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Viikonlopun tunnelmia ja väsynyttä naureskelua

Viikonloppu oli Tallinnassa aurinkoinen ja muutenkin mitä mukavin. Launtaina kaupunginosassamme järjestettiin perinteiset syysmarkkinat, joilla olimme jo viime vuonnakin.

Alla olevista kuvista kolme ensimmäistä ovat markkinoilta. Ensimmäisen kuvan niskatyynyt nähdessämme repesimme nauramaan. Tässäpä oivallinen lahja vaikka herrashenkilön polttareihin!

Hilpeiden käsitöiden lisäksi markkinoilla oli tietysti tarjolla kaikenlaista syötävää, kuten vaikkapa kuvan kuivattuja lahnoja.

Markkina-alueen lavalla oli koko ajan jotakin ohjelmaa. Meidän markkinakäyntimme ajan veti show'taan kypsään ikään ehtinyt naistrio Ansambel Laine, jolla oli todella vetävä leidit lavalla -meininki. Lisäksi oli lasten ja nuorten tanssiesityksiä, sujuvasanainen juontaja ja paljon muuta. Hauskaa, että markkinoille oli vaivauduttu järjestämään koko päiväksi ohjelmaa. Tulee kummasti kansanjuhlan tuntua, kun on kaupanteon ohessa myös muuta ihmeteltävää.

Viimeinen kuva on jo sitten todella öhö-öhö-hauskaa, mutta ei voi mitään - tuo kadunnimi saa aina hekottamaan, kun sen näkee. Kyseessä on Haukantie-niminen katu. "Kull" on siis viroksi haukka ja kun se taivutetaan omistusmuotoon, niin se saa i-kirjaimen loppuunsa. Kyltissä ei sitten muuta luekaan, sillä virolaisissa katukylteissä ei ole sanaa "tie" tai "katu", vaan, kuten tässä tapauksessa, pelkkä "Haukan".

 

 

 


 
Posted by Picasa

perjantai 18. syyskuuta 2009

Mitä tähän nyt sitten sanoisi

Näin keskustassa parkkipaikalla arvokkaan näköisen city-maasturin. Sisällä sen kojelaudalla oli Venäjän lippu. Auton rekisterikilven teksti ja numero oli "RUSSIA 1". Auto oli Viron rekisterissä.

Tässä maassa näitä vastakohtaisuuksia ja kannanottoja piisaa.

Päiväkävelyllä Rotermannin korttelissa

Eilen käväisin päivällä Tallinnan keskustassa sijaitsevalla Rotermannin korttelin alueella, johon en ole aiemmin oikein saanut minkäänlaista otetta. Se tuntuu hankalalta ja sekavalta paikalta liikkua enkä oikein ole tiennyt, mitä siellä on.

Nyt käsitys alueesta valkeni vähäsen. Mukava yllätys oli korttelin keskiaukiolla ollut tori, joka tosin on tänä syksynä auki enää vain huomenna lauantaina. Siellä myivät marjoja, vihanneksia, kalaa ja leivonnaisia tuottajat ympäri Viroa.

Muutoin Rotermannin alue on yhdistelmä vanhoja kunnostettuja tehdasrakennuksia ja uskomattoman moderneja uusrakennuksia. Alueella on paljon vaatekauppoja ja muutamia kiinnostavia sisustusliikkeitä. Ravintoloita ja kahviloita piisaa tietysti myös, mutta hinnat näyttivät keskustan ja sataman läheisyyden takia olevan turhan suolaiset.

Alla olevista kuvissa kolmannessa on nähtävillä sellaista, mihin en ole Suomessa törmännyt ja millaisista löydöistä juuri paikallisilla toreilla pidän. Vasemman puolen purkeissa on kuivatettua punajuurta ja oikeanpuoleisissa kuivatettua porkkanaa. Näitä myi jostakin Latvian rajan lähettyviltä Tallinnaan kauppoja tekemään tullut rouva, jolla oli niin hyvät jutut, että pakko oli noita punajuuria ostaa.

Rouva kertoi, että hän oli saanut aiemmin punajuurta karsastaneen lapsenlapsensa syömään punajuurta, kun oli tarjonnut lapselle näitä kuivattuja palasia. Hyvin upposivat "punajuuri-sipsit" myös meidän poikaamme (ja hänen lelukirahvilleen, jolle J herkkua tarjosi).

Punajuurten lisäksi nappasin itselleni purkin tomusokerissa ja kaakaojauheessa pyöriteltyjä karpaloita, jotka olivatkin erinomainen yhdistelmä makeaa ja hapanta.

Kahdessa ekassa kuvassa on yleistä tunnelmaa Rotermannin keskusaukiolla ja alimmassa kuvassa on yksityiskohta, jossa näkyy hieman, miten monenmoista kulmaa, pintaa ja rakennusta korttelissa on.


 

 

 

 
Posted by Picasa

torstai 17. syyskuuta 2009

Tähdenasennot kuntoon

Lähestyvät kunnallisvaalit näkyvät siinä, että postilaatikkoon alkaa vähitellen ilmestyä puolueiden mainoksia.

Tänään meitä oli muistanut Keskerakond oikein näyttävällä aikakauslehdellä.

Yllätys oli melkoinen, kun lehdestä oli uhrattu kokonainen aukeama horoskoopille. Siis puolueen vaalimainoslehdessä! Virolaisten horoskooppi-intoilua olen ihmetellyt aiemminkin, mutta kyllä tämä on jo liian paksua. Jos ei puolueella ole vaalien alla tärkeämpää sanottavaa kuin runoilla ravun rakkauselämästä tai oinaan ongelmallisesta viikosta, niin ei tarvitse ainakaan minun ääntäni odottaa.

Kansallispukutennarit nyt myös vauvalle


Tänään sain kuulla, että monesti mainitsemiani kansallispukutennareita saa nyt myös ihan pienille tossunkuluttajille. Suloiset ovat, ei voi mitään!

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Hanhenrasvaa

Virossa törmää jatkuvasti kaikenlaisiin vanhan kansan parantamiskeinoihin. J on hieman kröhäinen ja lapsenhoitajamme ehdotti, että hankkisin hanhenrasvaa, jota siveltäisiin pojan rintaan ja selkään, jotta yöllä yskiminen helpottaisi.

Apteekissa kyllä kävin, mutta en vielä lähtenyt hanhenrasvan perään kyselemään, vaikka ei minulla sinällään asiaa vastaan ole mitään. Tokihan kaikkea tuollaista voi aina kokeilla.

Aiemmin hehkuttamani kielikurssi muuten alkoi tänään ja hauskaa oli. Puolitoistatuntinen kului vilahduksessa. Meitä kurssilaisia ei ruuhkaksi asti ollut. Ainoana opiskelijakaverinani oli kaksi vuotta Virossa asunut espanjalainen pappi (tai näin ainakin luulen, sillä sokeripala hänellä oli kaulassa), joka puhui oikein hyvää viroa. Yhdessä opettajan kanssa sitten juttelimme ajankohtaisesta aiheesta, Viron kunnallisvaaleista.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Perhelääkäriä etsimässä

J:stä ja minusta tuli kesällä Viron sosiaalietuuksien nauttijoita. Kun kuuluu Haigekassaan eli paikalliseen Kelaan, on myös oikeutettu perhelääkäriin ("perearst").

Minulle oli hämärän peitossa, miten ja mistä oma perearst lopulta repäistään. Soitin Haigekassan tiedotukseen ja kerroin tarvitsevamme lääkärin. Minulla oli myös jostakin päähän tullut arvelu, että kun tulee Haigekassan jäseneksi, määrätään automaattisesti jonkin lääkärin asiakaskuntaan.

Perhelääkäriä ei kuitenkaan ollut J:lle ja minulle nimetty, ja sain kuulla, että voisin itse valita, kenen vastaanotolle hakeutua.

Siispä Haigekassan nettisivuille, josta löytyvät tiedot Tallinnassa vastaanottavista perhelääkäreistä. Virossahan ei ole suomalaistyylisiä terveyskeskuksia, vaan perhelääkärikeskuksia, joissa kussakin työskentelee vaihteleva määrä lääkäreitä ja hoitajia.

Netistä löysin tiedot keskuksista, jotka ovat oman kaupungiosamme alueella. Haigekassa suosittelee, että perhelääkäri tulisi valita mahdollisimman läheltä omaa asuinpaikkaa, mikä toki järkevää onkin.

Ei muuta kuin soittelemaan. Kolme lääkäriasemaa soitettuani aloin jo tuntea hieman epätoivoa: lääkärit eivät voineet ottaa lisää asiakkaita. Onneksi neljännen keskuksen kohdalla tärppäsi ja sain kuulla, että J ja minä voitaisiin ottaa heidän asiakkaikseen. Kyseisessä keskuksessa on kaksi lääkäriä.

Tänään sitten kävimme J:n kanssa tekemässä paikan päällä tarvittavat paperityöt. Taas meinasivat ennakkoluulot puskea pintaan, kun tajusin, että lääkärikeskus sijaitsi vanhassa sairaalarakennuksessa, joka oli ulkoa päin melko heikossa hapessa. Sain kuitenkin heittää pahat aavistukseni romukoppaan, kun sisällä tulivat vastaan modernit tilat ja ennen kaikkea erittäin miellyttävä vastaanottoapulainen, joka selvitti ystävällisesti kaikki tarvittavat asiat. Selvisi sekin, että kun Tulokas aikanaan syntyy, tämä sama ihminen (joka on myös sairaanhoitaja) tulee ensimmäiselle kotikäynnille sairaalasta paluun jälkeen.

Nyt on levollinen olo siitä, että lääkäriasia on järjestyksessä. Sitten vain toivotaan, että asiointia perearstille tulee mahdollisimman vähän.

perjantai 11. syyskuuta 2009

Vihdoinkin kieliopintojen pariin

Ensi viikolla alkaa lopultakin kauan kaipaamani opettajajohtoinen viron kielen opiskelu. Tähän asti olen opiskellut paikallista kieltä itse kirjojen, sanomalehtien ja äänitteiden avulla ja tietenkin keinoista parhaimmalla eli puhumalla kieltä niin paljon kuin mahdollista.

Näin olen saanut oppia jo ihan mukavan määrän viroa, mutta silti olen koko ajan toivonut pääseväni kielikurssille. Koska olemme saaneet lapsenhoitaja-asian järjestykseen, on kurssilla käyminen minulle nyt mahdollista. Ensi keskiviikosta alkaen käyn kaksi kertaa viikossa aamutuimaan kuluttamassa kielikoulun penkkiä. Hauska nähdä, millaisia opettaja ja kurssikaverit ovat.

Nyt kun sitten muistaisi kysyä kaikki ne kysymykset, joita on tullut mieleen kielen oppimisen matkalla. Niitä nimittäin piisaa.

torstai 10. syyskuuta 2009

Roskapostia

Jokin aika sitten märisin täällä kierrätyksen hankaluudesta ja harmittelin, miten kotikatumme varresta olivat häipyneet suuret keräyslaatikot. Takaisin on tullut vain laatikko, johon voi viedä muistaakseni muovit ja pullopalautukseen kelpaamattomat lasit.

Meidän elossamme tavallisin kierrätystavara olisi kuitenkin keräyspaperi. Nyt olen metsästänyt tietoa siitä, mihin meidän lähellämme voisi viedä keittiön nurkassamme yli äyräiden tursuavat keräyspaperikassit.

Vaihtoehtoja ei ole monta. Tallinnan kaupungin nettisivuilta löytyi lopulta tietoa, että kaupunginosassamme on yli 50 erilaisten jätteiden (lasi, muovi, metalli) keräyslaatikkoa. Hyvä niin, mutta näistä vain kaksi on paperinkeräyslaatikkoa.

Tämä on sekä ärsyttävää että kiinnostavaa. En ole ottanut selville, kuinka suuri osa kansasta lukee kotiin tilattavaa sanomalehteä. Oli lukema mikä tahansa, niin johonkinhan ne luetut lehdet pitäisi viedä. Onko lehdentilaajien määrä niin pieni, että paperinkeräyslaatikoita ei vain tarvitse kokonaisen kaupunginosan alueella paria säiliötä enempää? Vai laittavatko ihmiset sanomalehdetkin sekajätteisiin? Tai polttavat takassa?

Sen sijaan lasi- ja muovipalautuspönttöjä on vaikka kuinka. Jos olisin tyly, kysyisin, juovatko virolaiset niin paljon, että lasipalautuspisteitä tarvitsee noin mahdottomasti. Ihmettelen myös, onko pantittomia pulloja oikeasti noin paljon vai lipsahtaako keräyspönttöihin vahingossa enemmänkin lasia, josta saisi rahaa, kun kiikuttaisi ne automaattiin?

Yksi tyypillisimmistä jätesäiliöistä näyttäisi olevan "segapakend" eli sekalaiset pakkaukset. Voin vain kuvitella, mikä näiden säiliöiden sisältö on. Ehkä etsin lähimmän segapakend-pöntön ja käyn pudottamassa keräyspaperimme sinne.

Eloisa patsas edelleen

Näköjään tuo edellispostauksessa mainitsemani elävä patsas todella oli Tallinnan, tai ehkä koko Viron ensimmäinen, sillä ainakin Postimees-lehti oli vaivautunut tekemään asiasta oikein jutun.

Juttuun liittyvissä nettikeskusteluissa kansa iloitsee, kuinka ulkomailla usein nähty ilmiö on vihdoin rantautunut tännekin.

Mikäpäs siinä, hauskojahan tuollaiset katukuvan piristykset parhaimmillaan ovat. Mielenkiintoista nähdä, ovatko Tallinnan kadut ensi kesänä noita täynnä nyt kun pää on saatu auki. Minä voisin mennä seisomaan johonkin puistoon ja tehdä erittäin aidonnäköisen Väsynyt Perheenäiti -patsaan.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Tallinnan ensimmäinen elävä patsas ynnä muita päivän havaintoja

Tänään on sekalaisten huomioiden päivä.

Viron Idols-karsinnat ovat näemmä jälleen käynnissä. Eesti otsib superstaari -tarra ja numerolappu rinnassaan kulkevia nuoria tuli vastaan kaupungilla.

Ei mitään, mitä ei voisi maalarinteipillä korjata. Uljas, lasinen vapauden patsas Vapauden aukion reunassa näyttää kaipaavaan huoltoa melko taajaan. Nyt lasilaattoja oli paikkailtu teipillä.

Vapauden aukion remontin valmistuttua aukion reunan liepeillä kukkia myyvien mummojen rivistöt ovat lisääntyneet reippaasti. Suloisia kukkakimppuja ja hienoja hehkuvia auringonkukkia on tarjolla vaikka kuinka.

Suomalaisturistit ovat vähentyneet, mutta espanjalaisia oli katukuvassa ällistyttävän paljon.

Viru-keskuksen ja Tammsaaren puiston kulmalla on koko kesän esiintynyt panhuiluihin puhalteleva intiaanien ryhmä. He olivat nyt lähteneet ja tilalle oli tullut ns. elävä patsas, joka tuntui keräävän kovasti yleisöä. Kansainväliset turistien rahojen pyydystelyn tuulet rantautuvat tälläkin tavalla kauas pohjoiseen. No, minusta mikä tahansa on parempi kuin panhuilu.

Hämmentynyt Vauva-lehden lukija

En aio tehdä tästä blogista raskausblogia, jossa kerron teille jokaisesta vatsanväänteestäni, mutta koska asia sattuneesta syystä on aika vahvasti esillä arkisessa elossa, saattaa jokin kommentti aiheeseen liittyen tulla. Kuten vaikka nyt.

Männä viikolla ostin elämäni ensimmäistä kertaa suomalaisen Vauva-lehden (joita saa Tallinnan Stockmannilta). Olihan siinä ihan hyödyllistäkin luettavaa, mutta lähinnä lehti auvoisuudessaan ja söpöydessään aiheutti vaivautuneisuutta.

Lisäksi lehti sai ajattelemaan, miten kovin, kovin erilaisia me ihmiset olemme. Eräässä juttukokonaisuudessa nuori isä kertoi kokemuksistaan isäksi tulosta ja synnytyksessä mukana olosta. Synnytyksen aikana tämä isä tuntui puolisonsa tukemisen lisäksi keskittyneen kovasti myös kännykän käyttöön. Tässä suora lainaus tekstistä:

"Kim oli soitellut kaikki sukulaiset ja tuttavat, kummit ja kaverit läpi jo ennen kuin vauva oli edes punnittu. -Jouduin sitten soittamaan mittauksen jälkeen uuden kierroksen. Väliaikatietoja olin lähetellyt jo synnytyksen aikana."

Siis mitä ihmettä!? Toistan: mitä ihmettä, kun en ällistykseltäni osaa muutakaan sanoa.

Jos minun mieheni näppäilee meidän synnytyksemme aikana kännykkäänsä sekunninkin, hän voi muuttaa ihan lopullisesti johonkin toisaalle näppäilemään.

Kyllähän synnytys on pään sekoittava kokemus isällekin, mutta ei siitä niin paljon tarvitsisi seota, että ei osaa erottaa oleellista epäoleellisesta.

maanantai 7. syyskuuta 2009

Vielä valokuvaaja-Suuren näyttelyistä

Valokuvaaja Kalju Suuresta on jo ollut täällä moneen kertaan puhetta. Espoossa hänellä oli hetki sitten näyttely, mutta Suomen Viro-yhdistysten liiton nettisivuilta voi nähdä, että näyttely kiertää Suomessa muuallakin.

Suuren kuvia on mahdollisuus nähdä 26.9. - 16.10. Tampereella kansainvälisessä toimintakeskuksessa. Kaupungissa vietetään tuolloin Viro-viikkoja.

Tampereelta näyttely siirtyy Huittisiin ja Vampulaan. Huittisten kaupungintalolla kuvia voi ihmetellä 20.10. - 6.11. ja Vampulan kirjastossa 9.11. - 27.11.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Kunnallisvaalit tulevat - olenko valmis?

Lokakuun 18. päivä on Virossa kunnallisvaalit. Varsin maltillista on vaalikohina tähän mennessä ollut. Parin viime viikon aikana ovat Tallinnan katukuvaan ilmestyneet ensimmäiset vaalimainokset. Toistaiseksi mainostajina ovat kaksi puoluetta, Keskerakond ja Reformierakond.

Vaalimainosten perusteella nämä puolueet eivät ainakaan sorru turhanpäiväiseen populismiin, niin tylsän ankeita pönötyskuvia ja arkista tein-itse-ja-säästin -grafiikkaa mainoksissa nähdään. Kirjailija Andrus Kivirähk ehti jo irvailla mainoksille eilisessä Eesti Päevalehden pakinassaan.

Viron sisäministeriö muisti minua ystävällisesti kirjeellä jokin aika sitten. Kirjeessä minulle kerrottiin, että olen EU-kansalaisena ja Virossa pysyvästi asuvana oikeutettu äänestämään kunnallisvaaleissa. Olisi minulla ollut oikeus asettua ehdokkaaksikin, mutta jäi nyt tällä kertaa tekemättä.

Nyt siis pitää sen verran aktivoitua yhteiskunnallisesti, että saa selvitettyä, kenelle kallisarvoisen äänensä antaisi. Menisikö se vaikka kaupunginosamme hallinnon pomolle, joka ainakin näyttäisi tekevän hommiaan, sillä kotiseutumme asiat tuntuvat olevan jokseenkin tolkullisella tolalla? Vai antaisiko sympatiaäänen naisehdokkaalle, joka tuli tutuksi Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta ja jota ryöpytetään hävyttömästi keltaisessa lehdistössä? No, jospa kuitenkin vähän painavampia perusteita koettaisin löytää.

****

Hee, Suomessa näköjään kohistaan Jari Tervon uusimmasta. Hienoa on huomata, että kirjallisuus jaksaa puhuttaa, vaikka en kirjaa lukemattomana osaa muodostaa mielipidettä, onko kohkaamiselle mitään syytä. Sattui vain asia erityisesti pistämään silmään, kun luen parhaillaan Tervon Ohranaa. On hän kyllä taitava sanankäyttäjä, vaikka en oikein vielä tiedä, tykkäänkö kirjasta vai en.

Yhden maan kansalainen

Joissakin kahvipöytäkeskusteluissa on tullut esille, minkä maan kansalaisuuden Tulokkaamme saa. Suomen tietenkin, koska olemme T:n kanssa kumpikin Suomen kansalaisia, mutta mietitty on, olisiko myös kaksoiskansalaisuus mahdollinen.

Asia ratkesi helposti käymällä Viron Suomen suurlähetystön nettisivuilla. Tulokkaamme saa ainoastaan Suomen passin, sillä Viro ei hyväksy kaksoiskansalaisuuksia.

torstai 3. syyskuuta 2009

Kynsilaukkaherkku

Virolaisesta ruokakulttuurista jää varmasti joitakin juttuja omiin ruokatottumuksiin, asui tulevaisuudessa sitten missä tahansa.

Yksi takuuvarma ruokapöytämme herkku on valkosipulileivät. Niitä saa Virossa lähes kaikissa kahviloissa ja ravintoloissa alkuruuaksi tai oluen palanpainikkeeksi.

Virolaiset valkosipulileivät (küüslauguleivad) ovat paahdettua tummaa leipää (yleensä palasia vuokaleipäsiivuista), jotka on uitettu öljyssä ja joiden päälle on sitten puristettu runsaasti valkosipulimurskaa. Usein leipäpalasten mukana tulee jokin kermaviilikastike, johon paloja dipataan. Leipäpalaset tarjotaan yleensä lämpiminä.

Aivan pistämättömän hyvä pikkusuolainen onpi tämä! Usein leipäannokset ovat kaiken hyvyyden lisäksi aivan suunnattoman suuria, joten jos annoksen ravintolassa tilaa, kannattaa se yleensä jakaa kaverin kanssa. Jakaminen on fiksua senkin puolesta, että sittenpähän kumpikin ruokailija haisee yhtä pahalle.

tiistai 1. syyskuuta 2009

Viisauden päivän kakkua

Tänään on ollut Virossa virallinen koulujen alkamispäivä. Koulunkäynti starttaa täällä aina 1.9.

Muistan jo viime syksynä ihmetelleeni ja ihailleeni, kuinka iso juttu koulun alku on. Se näkyi selvästi tänäänkin. Kaupunki oli täynnä juhlavasti pukeutuneita lapsia vanhempineen, ja melkein kaikkien kädessä oli kukkakimppu. Oppilaat tapaavat viedä lukuvuoden alun kunniaksi kukkia opettajalleen.

Kouluissa ei ole vielä varsinaista opetusta, vaan päivä kuluu lukuvuodenaloitusjuhlallisuuksissa puheineen, tansseineen ja musiikkiesityksineen.

Tänään myös opin, että koulujen alkamispäivää kutsutaan nimeltä "tarkuse päev" eli viisauden päivä. Erityisesti uusien ekaluokkalaisten perheissä päivä on merkittävä ja sitä voidaan juhlia vaikkapa kakkukahveilla.

Meidänkin ovikellomme soi illalla, kun naapurin isäntä tuli kutsumaan meitä "tarkuse päeva koogile", siis viisauden päivän kakulle. Heillä ei ole ekaluokkalaista perheessä, mutta perheen vanhemman koululaisen onneksi ja menestykseksi sopi silti skoolata ja syödä herkullista rahkakakkua. Tarkuse päev on samalla monille aikuisille se hetki, jolloin lopullisesti laskeudutaan kesänvietosta syksyyn sekä työn ja koulun rytmittämään arkeen. Mukavaa, että kaikkea tätä voidaan näin positiivisesti juhlistaa.

Avokämmentä kutittaa jälleen

Matkatessani Suomeen ja takaisin J:n kanssa suuri osa laivalla olosta kuluu lasten leikkipaikalla. Keskiviikkona Suomeen mennessä ja sunnuntaina Tallinnaan tullessa puhisin kiukkua niiden vanhempien suhteen, jotka jättävät lapsensa leikkimään eivätkä sen jälkeen vaivaudu vähääkään seuraamaan, mitä piltit puuhaavat.

Sunnuntain laivamatkalla tein oman lapsen kaitsennan ohessa seuraavaa:

- koetin estää toisia lapsia laskemasta liukumäessä pienempien päälle, ja pitänyt sitten monikielistä saarnaa, kun näin on kaikesta vahdinnasta huolimatta käynyt.
- vahdin haukkana, että riiviömäisimmät eivät tuuppaa J:tä pois leikkiauton päältä.
- käskin pikkupojan lopettaa toisen pojan hakkaamisen leikkikuormurilla. Hakkaajapojan vanhempia ei näkynyt missään.
- rauhoitin ja silitin päästä täysin vierasta lasta, jonka silmään toinen heitti pallon. Poika itki surkeana, mutta tämänkään lapsen vanhempia tai muuta huoltajaa ei näkynyt. Lapsi onneksi tyyntyi vieraan tädin rauhoitteluista.

Tämänkertaisilla reissuilla eniten pahanteossa olivat venäjänkieliset lapset, vaikka toki myös suomen- ja ruotsinkieliset kunnostautuivat. On kieltämättä hieman absurdia komentaa viron kielellä noin viisivuotiasta venäjää puhuvaa lasta, mutta ilman mutinoita loppui mm. tuo leikkikuormurilla hakkaaminen.

Myös surkeasti itkenyt lapsi oli venäjänkielinen, ja siinä sitten lohdutin vähän kaikenlaisilla kielillä, paitsi pojan äidinkielellä, jota en osaa yhtään. Onneksi silittäminen ja kipeän paikan päälle puhaltaminen ovat yleismaailmallisia apukeinoja kivun hoidossa.

Nyt laivan leikkipaikalla oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita ehkä tavallista enemmän. Kuitenkin sekä nämä että monet muut aiemmat matkat ovat minun mielessäni vahvistaneet kiintoisaa seikkaa: jo pienissä lapsissa ja heidän tavoissaan leikkiä näkyy se, mistä kulttuuripiiristä he ovat.

Suomen ja Viron välillä matkatessa korostuu luonnollisesti ero vetäytyvien pohjoismaalaisten sekä räiskyvien venäläisen kulttuuripiirin kasvattien välillä. Jos venäjänkieliset aikuiset ottavat reilusti tilaa ympärilleen ja pitävät ääntä, niin samoin tekevät myös heidän lapsensa. En tiedä itkeäkö vai nauraa, kun kerta toisensa jälkeen saa nähdä, miten suomalaiset ja virolaiset vanhemmat vähin äänin hakevat lapsensa pois pallomerestä, kun sinne saapuu muutama voimalla ja vauhdilla telmivä venäjänkielinen lapsi.

Lasten leikeissä saa ja pitää olla vauhtia ja ääntä, mutta vanhemmilta -kansallisuudesta riippumatta- pitäisi vaatia sen verran vastuuntuntoa, että jaksaisi kahvinjuonnin ohessa katsoa, ettei oma tenava pilaa kaikkien muiden leikkejä.
Related Posts with Thumbnails