torstai 31. joulukuuta 2009

Slut med knackkorv

Tänään ilta-aterialla perhe keskustelee:

S: No, T, mitä jäi käteen tästä vuodesta?

J (ennen kuin T ehtii sanoa mitään): Nakki on loppu.


Tämän tyhjentävän vastauksen myötä toivotamme kaikille erinomaista uutta vuotta ja vuosikymmentä. Pysykää terveinä ja onnellisina.

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Kamferia varpaan väliin

Meillä on räkä lentänyt koko perheessä aika voimallisesti viimeiset puolitoista viikkoa. Tänään sain itse antibioottikuurin keuhkoputkentulehdukseeni ja neuvoja hyvin räkäisen ja kärsimättömän J:n kotihoitoon.

Taas kiinnitti huomioni se, että ns. kovan lääketieteen edustaja tarjoaa hanakasti myös kaikenlaisia luontaistuotteita oireiden helpotukseen. Minun täytyy oikeasti keskittyä siihen, etten näyttäisi hölmistyneeltä, kun lääkäri neuvoo hieromaan lämmittävää menthol-salvaa pojan jalkapohjiin ja varpaiden väleihin.

Eihän moinen varmasti ota jos ei annakaan, mutta tällaisia neuvoja tuntuu vain niin uudelta ja ihmeelliseltä kuulla.

Vaan kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen perhelääkäriimme. Muutaman käynnin jälkeen ko. lääkärikeskus tuntuu jo tutulta ja paikalla on aina sama lääkäri ja erittäin miellyttävä hoitaja, joka kyselee leppoisasti kuulumisia.

Ja voihan veljet, huomenna tosiaan vaihtuu vuosi eikä kovin suuria juhlasuunnitelmia ole ilmoilla. No, jospa Tulokkaamme innostuisi rakettien paukkeesta ja työntäisi itsensä lähiaikoina maailmaan. Armottoman flunssan kiintoisa puoli on ollut se, että olen lähes täysin unohtanut olevani raskaana.

maanantai 28. joulukuuta 2009

Viimeisen kvartaalin päätteeksi

Muistin, että vuoden 2009 alussa tein tänne blogiin jonkinlaisen listauksen toiveista uuden vuoden suhteen. Katsotaanpa, ovatko toiveet toteutuneet vähääkään.

- "Viron kielen opiskelu saisi olla säännöllistä". Syksyllä tämä lopulta onnistui, sillä pääsin kielikurssille. Ja vaikka kotona ei enää tulekaan kirjojen ja levyjen kanssa opiskeltua, koetan silti jossakin määrin tietoisesti ja säännöllisesti kehittää kielitaitoani esimerkiksi lehtiä lukemalla.

- "Tallinnan museoissa ja nähtävyyksissä pitäisi käydä ja matkustaa muualla Virossa". No voi morjens. Tallinnan museoissa ja nähtävyyksissä en ole käynyt juuri lainkaan. Taisin keväällä käydä Kumussa, ja nyt syksyllä työn merkeissä muutamassa kohteessa. Myös eri puolilla Viroa matkustelu on ollut todella vähäistä.

- "Vuoden päätteeksi olisi kiva tuntea edes joku virolainen niin, että hänet voi kutsua kahville". Naapuruston suhteen tässä on onnistuttu. Meillä on mainiot välit useisiin naapureihimme ja kahville heitä tosiaan voi pyytää aina kun huvittaa.

- "Vuoden aikana pitää lukea vähintään 12 kirjaa". Pidän päiväkirjaa lukemistani kirjoista enkä halua ottaa sitä nyt esille, sillä alkaisi ärsyttää. En taatusti päässyt 12:een asti, mikä on todella, todella surkea suoritus. Tässä täytyy petrata ensi vuonna (mikä onkin tosi helppoa kahden alle kaksivuotiaan kanssa...).

- "Liikuntaa säännöllisesti ja ehkä jopa tavoittellisesti." Tämä oli liikuntaharrastusten suhteen ehkä huonoin vuoteni koko elämässäni. Olen rapakunnossa. Vuosi alkoi erittäin lupaavasti, kun sain säännöllisen juoksuharrastuksen käyntiin, mutta sitten alkoi sairasteluputki, sitten tulin raskaaksi, sitten aloin keksiä aina vain parempia tekosyitä. Hävettää.

- "Olisi hienoa päästä valokuvauskurssille". Olisi ollut, mutta en päässyt, mutta en myöskään niin aktiivisesti sellaista etsinyt. Kuvaushommia olen koettanut opiskella vähän itse ja talouden uusi digijärkkäri on vuoden ihanimpia asioita.

- "Karkkipäiväsysteemi jatkuu". Häh, mistä se puhuu?

- "Kantapäitä täytyisi rasvata, että sukkahousut pysyisivät ehjänä". Tämän vakavahenkisen toiveen toteuttamisessa olen onnistunut puuskittain. Yleensä en.

lauantai 26. joulukuuta 2009

Suklaaherkku

Tässä kohtaa pyhiä monissa keittiöissä todetaan, että oho, onpas jääkaappiin jäänyt voita ja että suklaatakin on kovasti syömättä.

Jotta arvokkaat aineet eivät menisi hukkaan, tässä resepti, johon voit, suklaat ja hulvattoman määrän sokeria voi upottaa. Ohjeen olen napannut netistä Jensenin kiusaus -nimisestä ruokablogista, jonka ohjeiden mukaan olen tehnyt monia muitakin maistuvia juttuja. Nämä suklaakeksit ovat tosin aivan omaa luokkaansa. Harjoitelkaa itsehillintää, sillä näitä tekee mieli vetää kerralla pellillinen. Onneksi ovat sen verran ruokaisia, että ei pysty.

Hillary Clinton Chocolate Chip Cookies

3 2/3 dl vehnäjauhoja
(1 tl suolaa)
1 tl ruokasoodaa
200 g huoneenlämpöistä voita
2,5 dl fariinisokeria
1 1/4 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
2 munaa
4 3/4 dl kaurahiutaleita
170 g murskattua suklaata

Sekoita jauhot, suola ja sooda. Vatkaa pehmeä voi ja sokerit vaahdoksi. Lisää munat yksitellen ja vatkaa seos uudelleen vaahdoksi. Sekoita jauhot ja kaurahiutaleet joukkoon.
Lisää suklaarouhe varovasti käännellen. Paista 175 asteessa 8-10 minuuttia.

****

Tuosta taikinasta minä sain yli 50 pikkuleipää. Suklaana minulla oli n. 100 g tummaa suklaata (70 % kaakaota) ja loput Fazerin sinistä. Suola on sulkeissa, sillä sitä ei tarvinne käyttää, jos voissa on jo suola. Meillä ei ollut.

Ainesosien määrät ovat vähän hassuja, kun resepti on kaiketi käännetty jostakin amerikkalaisesta keittokirjasta. Mutta nuo määrät tuottivat ainakin minulla hyvän lopputuloksen. Tai no, kaurahiutaleita taisi mennä vain 4 desiä, joka sekin tuntui hurjalta määrältä, mutta sinne mössöön se upposi.

Taikina on tosi tiivistä tavaraa. Jonkun aikaa sähkövatkaimeni jaksoi pyöritellä, mutta sitten piti siirtyä isoon teräslusikkaan, joka sekin vääntyi solmuun.

Paistoaikaa meidän uunissamme riitti kuusi minuuttia.

Älkää kysykö, miksi pikkuleivillä on tuollainen nimi. Ei sentään Sarah Palin.

Lopuksi itsekehua: tämä on jokseenkin ensimmäinen kerta, kun jaan jotakin reseptiä. Kotiäitiys kehittää, sillä vielä pari vuotta sitten tarvitsin perunankeittoonkin reseptin.

(Postauksen otsikko on J:ltä, joka on kiitettävästi päässyt kaiken suklaisen makuun.)

torstai 24. joulukuuta 2009

Joulurauhaa

"Homme, kui see on Jumalale meelepärane, jõuab kätte meie Issanda ja Lunastaja armurikas sünnipäev. Ja seepärast olgu nüüd välja kuulutatud üleüldine jõulurahu, ja olgu kõik asjaosalised üles kutsutud seda püha pühitsema sobiliku hardumusega, ja ka muidu ennast üleval pidama rahulikul ja viisakal kombel.

Kes aga selle rahu vastu eksib ja jõulurahu seadusevastase või ka ebasobiva käitumisega rikub, seab ennast sellega raskendavate asjaolude kätte süüdi ja langeb karistuse alla, nagu seda igaühe kohta seadus ja korraldused ette näinud on. Ja lõpetuseks olgu kogu riigi elanikkonnale soovitud rõõmurikkaid jõulupühi ja jõulurahu, mis kestku terves riigis kanutipäevani."



Näillä vironkielisillä joulurauhan julistuksen sanoilla (jotka muuten ovat varsin täsmälleen samat kuin Suomessa) toivotamme me täältä lahden takaa levollista joulun aikaa kaikille blogimme parissa käyneille. Kiitos, että tänne vaivaudutte ja tulettehan ensi vuonna uudestaan!

tiistai 22. joulukuuta 2009

Pilkunviilausta neuvostoliittolaisittain

Meillä tuli lapsenhoitajamme kanssa puhetta J:n koko nimestä, mihin liittyen hän kertoi absurdin tarinan Neuvostoliiton ajalta.

Kun lapsenhoitajamme nyt jo aikuinen tytär syntyi, perheen kuului mennä jonnekin virastoon vahvistamaan lapsen nimi. Tyttären nimeksi he halusivat antaa kaksiosaisen nimen, jossa on väliviiva. Olkoot se nyt tässä vaikka Sirkka-Liisa.

Viraston luukulla asiaa hoitanut täti oli katsonut lapsenhoitajaamme pahasti ja paheksunut, eikö nuori äiti tunne lakia. Tovi aiemmin neuvostojohto oli nimittäin viisaudessaan antanut uuden säädöksen, jonka mukaan väliviivat nimissä kielletään, jonkinlaisista säästösyistä kai. Lapsenhoitajamme nauroi nyt tarinaa kertoessaan, että hän hämmentyi tilanteesta kovasti ja kysyi, saako edes yksiosaista nimeä antaa. No nimet sentään neuvostoajallakin syntyneillä oli, ja niin lapsesta tuli Sirkkaliisa, ilman toveri Andropovin paheksumaa väliviivaa.

Ihan toimiva nimi tyttärellä on, mutta harmillista kyllä nuori nainen saa edelleen selitellä, että ei, hänen nimensä kirjoitetaan yhteen, ilman viivaa.

Neukkulassa sitä osattiin keskittyä olennaiseen!

torstai 17. joulukuuta 2009

Kylmää kyytiä

Arjen eksotiikkaa oli tänä aamuna tarjolla bussimatkalla kotoa keskustaan. Linja-auton ovien hydrauliikka ei oikein tykännyt kylmästä, mistä johtuen matkustajat saivat kiskoa bussin ovia kiinni - myös silloin, kun bussi liikkui. Hieman hirvitti, kun muutenkin täydessä linja-autossa mummot seisoivat portaalla aivan oven edessä ja ovi levähti vauhdissa auki.

Parin kilometrin hitaan matkanteon jälkeen bussikuski lopulta kuulutti, että ovien rikkoontumisen takia matkustajien pitää poistua kyydistä. Matkani keskustaan jatkui sitten johdinbussilla.

Tämä oli toinen kerta elämässäni, kun bussi hajosi matkan aikana. Edelliskerralla olin noin kymmenvuotias ja matkalla kotipaikaltani Jyväskylään siskoni luokse. Oli samoin kylmä ja jo pimeä talvi-ilta. Itä-Hämeen Liikenteen bussissa ei ollut lisäkseni muita matkustajia, kun kulkupeli alkoi nykiä jossakin säkkipimeällä, metsäisellä osuudella Rutalahdessa. Lopulta bussi hyytyi ja me lähdimme bussikuskin kanssa tarpomaan tähtitaivaan alla kohti lähintä taloa. Kännyköitähän ei noihin aikoihin ollut.

Siellä sitten istuin maatalon tuvan penkillä ja odottelin, että kuski sai soitettua vara-auton paikalle. Pari tuntia myöhemmin pääsin perille yhtä kokemusta rikkaampana.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Nukkumaan, Teletapit, nukkumaan

Nukahdettuani taas sohvatuoliin samalla kun laitoin J:n päiväunille, en voi nyt olla muistelematta eilen katsomaamme dokumenttia, joka tuli Yleltä.

Ohjelma käsitteli unta ja sen merkitystä ihmiselle. Siinä mm. seurattiin tutkimusta (jossakin isossa amerikkalaisyliopistossa, en valitettavasti muista, missä), jossa koehenkilön annettiin nukkua vain kolme tuntia yössä muutaman vuorokauden ajan.

Oli aika karua katsottavaa, kuinka kovakuntoinen, tolkullinen aikuinen mies alkoi murentua. Unen puute aiheutti vakavia fyysisiä oireita ja lopulta muistaakseni viikon jälkeen lääkäreiden oli keskeytettävä koe.

Hurjaa oli nähdä, kuinka mies vähäunisten päivien aikana laitettiin ajokokeeseen ajoharjoitteluradalla. Kahden tunnin kokeen aikana mies nukkui pienissä pätkissä 25 minuuttia - silmät auki! Koe osoitti tutkijoiden mukaan kiistatta, että ihminen voi tarpeeksi väsyneenä todella nukkua avoimin silmin.

Itsekin tatamilla huhkineena oli myös kiintoisa katsoa, miten 20 vuotta karatea harrastanut mies teki treeneissä väsyneenä täydellisiä typeryyksiä. Harjoituksen lopuksi sensei ilmoitti miehelle, että sopii tulla takaisin vasta sitten, kun on nukkunut.

Koehenkilön tapauksessa ja dokumentissa muutenkin tuotiin esille väsymyksen ja liiallisen syömisen suhde. Jokin nälän tunnetta aivoissa säätelevä hormoni sekoaa, kun ihminen on väsynyt eikä ihminen tajua, että on kylläinen. Koehenkilökin alkoi muutaman päivän jälkeen ahmia aivan pöhköjä määriä ruokaa. Tutkijat kovasti pohtivat ohjelmassa sitä, että nykymaailman kiireinen elämäntyyli, jossa unelle ei muka ole aikaa, voi hyvinkin olla osasyynä myös jatkuvasti lisääntyvään liikalihavuuteen.

Eräs tutkija totesi dokkarin lopussa hienosti ja samalla karusti, että valitettavasti monilla ihmisillä ei enää ole tajua siitä, mitä on olla oikeasti virkeä ja kuinka hyvältä se tuntuu. Ihmiset elävät kuin sumussa kahvikupillisesta toiseen, vaikka luonto kiistatta määrää, että unta ei voi korvata kemiallisesti ja että lepoa tarvitsee suunnilleen sen kahdeksan tuntia vuorokaudessa (tässä kohtaa T katsoi minua ja sanoi, että joillakin se määrä on yhdeksän ja puoli...).

Koetetaanpa siis ihmiset nukkua tarpeeksi ja huolehtia siitä, että myös oma jälkikasvu nukkuu. Mietityttää se, kuinka paljon levollisempaa esimerkiksi kouluissa olisi, jos kaikki vanhemmat katsoisivat, että oma piltti tosiaan nukkuisi tarpeeksi. Elämä on liian lyhyt siihen, että sen tarpoo läpi unisena.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Kutri-Helenan joulutoimet

Täällä ollaan edelleen yhtenä kappaleena ja ilman sikainfluenssaa, vaikka blogissa hiljaista on ollutkin.

Tällä välin olemme mm. leiponeet ensimmäisen setin piparkakkuja, mihin toimeen myös J osallistui ahkerasti. Poikamme ei tee poikkeusta kaikkien tuntemieni ihmisten joukossa: piparitaikina tuntui maistuvan paremmin kuin valmiit kakut.

En ole selvinnyt tekemään taikinaa itse, vaan ostin valmista. Virolaisessa piparkakkutaikinassa on enemmän pippuria kuin suomalaisessa. Suussa todellakin tuntuu hienoinen polte. Ei lainkaan hullumpaa, vain erilaista kuin mihin on tottunut.

 
Posted by Picasa

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Täysinoppinut synnyttäjä

Nyt minä tiedän synnyttämisestä kaiken. Olen tänään istunut kolmella eri opastusluennolla synnytyksen saloihin. Yhdellä pähkäiltiin kivunlievitystä synnytyksen aikana, toisella synnytyksen kulkua noin muuten vain ja kolmannella tutustuttiin Pelgulinnan synnytyssairaalaan ja siihen, miten asiat siellä ollessa käytännössä pyörivät.

Kaksi viimeistä luentoa eivät sinällään olleet mitenkään välttämättömiä, otin ne lähinnä kielen oppimisen ja ilmapiirin tunnustelun kannalta. Kivunlievitystä käsitellyt luento sen sijaan oli erittäin hyvä ja pani miettimään muutamia juttuja vähän uudella tavalla.

Vietin todellakin lähes työpäivän mitan synnärillä, sillä päivään kuului myös neuvola- ja laboratoriokäynti. Lopultakin muistin kysyä neuvolan tädiltäni, miten on sikainfluenssarokotuksen laita. Hän sanoi, että perehdyttyään asiaan ei suosittelisi rokotetta raskaana oleville. Kuulemma kukaan hänen asiakkaistaan ei ole ilmoittanut rokotetta ottavansa, sillä sillä kaikki pelkäävät rokotteen mahdollisia sivuvaikutuksia.

Raskaana olevat kuitenkin saavat rokotetta ensi viikosta lähtien, mutta neuvolatätini mukaan "rokotteen ottaminen ja sen seuraukset ovat omalla vastuulla".

Huoh, ole tässä sitten jotakin mieltä ja tee päätös!

maanantai 7. joulukuuta 2009

Hik

Mahani loikkii. Siellä asujalla on hikka.

Hikottelijan tulevat vaatteet on pesty, kantokoppa putsattu ja Kelan laatikko kaivettu esiin, jotta siitä saadaan taas ensivuode.

Hikkaajan arvioitu saapumisaika meille on aika tarkkaan neljän viikon päästä. Hän olisi kovasti tervetullut jo vähän aiemminkin.

torstai 3. joulukuuta 2009

Leppoisia eläkepäiviä odotellessa

Postitin tänään joulupaketteja Suomeen ja muualle yli 400 Viron kruunulla (n. 25 euroa). Summa oli isompi kuin mitä kuvittelin ja vielä isommaksi se ajatuksissani paisui, kun luin tuoreesta Eesti Päevalehdestä virolaisten eläkkeistä.

Olen tiennyt, että eläkkeet ovat täällä niin pienet, että naurattaisi, jos ei itkettäisi. EP:n pääkirjoituksesta selvisi, että kaikkein pienin eläkemäärä, virolainen kansaneläke, on 2 008 kruunua kuussa. 128 euroa kuukaudessa.

Keskimääräinen eläke on silti sentään tänä vuonna hulppeat 4 723 kruunua kuussa, 301 euroa. En ihmettele enää hetkeäkään sitä, kuinka paljon eläkeläisiä näkee täällä toreilla ja kadunkulmissa myymässä esimerkiksi kukkia ja oman puutarhansa tuotteita. On pakko.

EP:n uutinen liittyi siihen, että tulevan vuoden alusta tietynlaista sairaanhoitoa ("hooldusravi") tarvitsevat joutuvat maksamaan siitä 100 kruunua päivässä, kun se on aiemmin ollut kokonaan valtion kustantama. Valitettavasti en täysin ymmärtänyt, minkälaisesta hoidosta on kyse, mutta usein tilanteet ovat sellaisia, että vanhus sairastuu eikä pärjää yksin kotona, mistä johtuen hän on muutaman viikon tässä "hooldusravissa". Kyseessä ei ole vanhainkoti, vaan hoidon piirissä voivat olla kaiken ikäiset.

Kun yksinäinen, kansaneläkettä saava, vuokra-asunnossa asuva vanhus sairastuu ja joutuu esimerkiksi kuukaudeksi hoitoon, hän maksaa siitä 3 000 kruunua. Tyhjillään seisovan asunnon vuokrakin pitäisi maksaa ynnä kaikki muut juoksevat kulut.

Sanoisinko, että tämä yhtälö on hieman haastava.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Vaatteet on mun aatteet

Kävin eilen hyvin pitkästä aikaa pereklubi.com-nimisellä nettisivulla, joka keskustelufoorumiensa puolesta on erityisesti odottavien äitien suosiossa. Siis samaan tapaan kuin Suomessa on Vauva- ja Kaks plus -lehtien foorumit.

Päädyin tietysti lukemaan keskusteluketjua, jossa kirjoittelevat ne, joilla on laskettu aika tammikuussa. Siellä taivastellaan vaikka mitä ("kuinka usein käyt yön aikana vessassa", "onko verenpaineesi kunnossa", "oletko saanut suonikohjuja"), mutta minun silmääni osui keskustelu siitä, pitäisikö lapselle hankkia uusia vai käytettyjä vaatteita ja tarvikkeita.

En tiedä, onko vain sattumaa, mutta suomalaisessa kaveripiirissäni on jotenkin täysin itsestään selvää, että kaikki kierrättävät lastenvaatteita ja -varusteita. Se on niin tavallista, että sitä ei edes ajattele. Esimerkiksi J:mme vaatteista varmasti 90 prosenttia on käytettyjä. Vaunut, turvakaukalon, kantoliinan, sängyn patjoineen ja ties mitä muuta ostimme kierrätettynä.

Siksi olinkin hämmästynyt, kun virolaisäideistä (tai siis tästä keskustelun otoksesta) yllättävän moni kirjoitti, että ei voisi kuvitella lapselleen mitään käytettyä. Moni sanoi, että heistä tuntuu inhottavalta ajatus siitä, että lapsen vaate on ollut jonkun toisen päällä. Kun ei kuulemma tiedä, kuka ja miten ja millaisissa olosuhteissa on sitä käyttänyt. Jotkut äidit olivat valmiita käytettyjen vaatteiden hankkimiseen, mutta esimerkiksi sängyn patjaa he eivät ostaisi käytettynä koskaan. Yksi äiti ei suostuisi ostamaan edes käytettyä puista lastensänkyä, kun puupintaa ei hänen mukaansa voi saada kunnolla puhtaaksi edellisen käyttäjän hajuista ja pöpöistä.

Erään äidin aviomies oli kerrassaan kieltänyt käytettyjen tavaroiden oston, kun se tuntui ajatuksena niin pöyristyttävältä. Äiti kyseli foorumilla, ovatko muiden naisten miehet suostuneet käytettyjen asioiden hankintaan.

Yksi äiti sanoi, että hänellä on vaikeuksia majoittua hotelleissa, kun "huoneissa tuntuu olevan toisten ihmisten henki". Hänen mukaansa on epämiellyttävää maata sängyssä ja lakanoissa, joissa on ollut jo joku muu. Hmm, tällä perusteella ei kyllä voisi oikeastaan enää astua kotiovesta ulos.

Veikeää, miten erilaiset ajatustavat tämän asian suhteen voi olla. En minäkään lapselleni mistään roskalavalta napattua patjaa ottaisi, mutta kun tiedän, mistä tavara on peräisin ja näen itse laadun, niin eipä kyllä vähääkään askarruta se, onko jotakin paitaa käyttänyt yksi vai neljä lasta ennen meidän tenavaamme.

Suomessa ympäristöystävällisyys-näkökulma on vahva näissä kierrätyshommissa rahansäästön, yleisen järkevyyden ja näppäryyden lisäksi. Pereklubin keskustelua lukiessa kiinnitti huomiota sekin, että muutama kirjoittaja oikein erikseen korosti, että "niin, onhan se kierrätys myös ekologista". Jollakin tapaa minusta tässä näkyi se, että ympäristöasiat ja niiden esille nostaminen eivät Virossa ole vielä lähimainkaan yhtä tuttuja kuin Suomessa, kun asiaa tarvitsee niin kovasti painottaa.

Mutta älkööt nyt kukaan virolainen pitäkö tätä sormi pystyssä kirjoitettuna nuhteluna, kunhan ihmettelen. Jokainen vaatettaa ja varustaa lapsensa niin isolla rahalla kuin haluaa. Pääasia, että vaatettaa.

maanantai 30. marraskuuta 2009

Mitä joulupöytään Virossa? - Mis süüa jõulude ajal?

Joulu tulla jolkottaa ja olemme jo alkaneet miettiä, mitä tämänvuotisessa joulupöydässämme on tarjolla. Haluaisimme, että siellä olisi tuttujen jouluherkkujen lisäksi jotakin virolaista.

Mikäli olemme ymmärtäneet oikein, ehkä kaikkein perinteisin täkäläinen jouluruoka on verivorst, verimakkara. Emme ole koskaan sitä syöneet, mutta kuvausten mukaan se vaikuttaa olevan kovin samanlaista kuin Suomessa syötävä mustamakkara. Luultavasti ainakin tätä meillä jouluaattona syödään. Eilisessä postauksessani parjaamassani Õhtulehdessä sattui olemaan suuri verivorst-testi, joka toiminee meillä makkaravalinnan suuntaviivojen antajana.

Lugupeetud Eesti lugejad (ja toki kaikki muutkin), mitä te suosittelisitte joulupöytäämme, jotta saataisiin aitoja virolaisia makuelämyksiä ja mistä näitä herkkuja kannattaisi hankkia? Entä makeiden herkkujen puoli: minkälaisia kakkuja ja leivonnaisia virolaiset joulun aikaan nauttivat?

****

Hee, tuli noista otsikon vironkielisistä sanoista mieleeni eläintarhakäyntini, jolloin törmäsin sanaan, jossa luultavasti on eniten ä:n ja ö:n pisteitä, mitä olen koskaan nähnyt. Kyseessä oli erään hyeenalajin vironkielinen nimi, joka oli "vööthüään". Pilkut vilistivät ensivilkaisulla silmissä niin, että piti tosissaan tavata, mitä kyltissä lukee. Siistiä!

Suomen FST:llä tänään Suomenlahden sisaret -dokumentti

Televisiovinkki niille, jotka näkevät Suomen FST 5 -kanavaa. Kello 21.50 siellä esitetään vastikään valmistunut Imbi Pajun ohjaama dokumentti Suomenlahden sisaret, joka kertoo suomalaisesta ja virolaisesta lotta-toiminnasta.

En ole ohjelmaa nähnyt, mutta vaikuttaa hyvin kiinnostavalta - ja myös sellaiselta, että nenäliinat kannattaa kaivaa esiin.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Inhottavia asioita

Virossa on tapahtunut viikon mittaan inhottavia yksittäisiä asioita. Alkuviikosta joku hörhö kävi Tallinnassa aamukahdeksalta kahden työmatkalla olleen naisen kimppuun ja hakkasi. Toinen kuoli, toinen sai vakavia vammoja. Kuollut oli Postimees-lehden meteorologi, jonka kasvot näki lähes päivittäin lehdessä.

Viikon aikana on kirjoiteltu Tartossa olleesta koulu-uhkauksesta, jossa erään lukion 18-vuotias oppilas uhitteli kouluaan verilöylyllä. Mitään ei onneksi tapahtunut, mutta nuori mies saa tapauksesta puoli vuotta linnaa.

Kaikkein oksettavimmalta tuntuu inhottava, tällä viikolla julkisuuteen tullut pedofiliatapaus, josta on riittänyt uutista. Uutisointiin liittyen meinasin tänään repiä lopullisesti peliverkkarini, kun luin päivän Õhtulehteä, viron Iltistä siis. Olemme aiemminkin todenneet, että Viron keltainen lehdistö on vielä pykälän verran Suomen lehtiä "rohkeampi" ja härskimpi. Se vahvistui tänään lopullisesti: lehden pedofiliauutista oli kuvitettu suttuisella kuvalla miehestä, joka käyttää pientä lasta hyväkseen.

Minä aloin suunnilleen itkeä, sillä niin tyylittömältä ja oksettavalta lehden kuvavalinta tuntui. Mikähän oli se journalistinen peruste, että kyseistä lasta (jonka kasvoja ei sentään kuvassa näkynyt) täytyi nöyryyttää vielä lisää? Kuka tämän halusi nähdä? Miten se helpottaa rikoksen ratkaisussa? Minun puolestani pedofiliaan syyllistyneiden sikojen kuvat voidaan kyllä julkaista vaikka missä (onko se oikeasti rakentava tie, en tiedä, mutta täältä suunnasta ei sympatiaa ko. ihmisiä kohtaan heru), mutta että uhrien.

Viron rikosuutisoinnin tyyli on kaikenlaisissa viestimissä Suomea huomattavasti ronskimpi ja avoimempi. Esimerkiksi em. koulu-uhkailijasta on kerrottu nimi ja painettu kuva jo moneen kertaan. Nuorukaisen teko oli huikean typerä, mutta silti mietin, onko julkinen häväistys oikea ratkaisu. Toisaalta sitä kannatan, sillä välillä tuntuu, että tekoja hyssytellään liikaakin.

Hankalia asioita ovat nämä. Jotakin pitää kertoa, mutta miten ja kuinka paljon on toinen asia. Uhrit, varsinkin lapset, pitäisi silti yksiselitteisesti jättää rauhaan, mitä ajatusta vastaan Õhtuleht tänään mielestäni ennen näkemättömän karkeasti rikkoi.

torstai 26. marraskuuta 2009

Vähempikin riittää

Olen piskuisten palkkatyöviritelmieni takia käynyt viime aikoina muutamissa Tallinnan turistinähtävyyksissä ja miettinyt niissä, mikä Tallinnassa minua viehättää.

Tallinnassa tajuaa sen, että kaiken ei tarvitse olla suurta ja mahtavaa (öhö, tämä neuvostoviittaus oli täysin freudilainen lipsahdus!) ollakseen kivaa ja elämyksellistä. Esimerkiksi museot ovat täällä Kumua lukuun ottamatta varsin maltillisen kokoisia ja hyvä niin. Jossakin jättimäisessä British Museumissa on mahtavaa tarpoa kolme päivää, mutta eihän sellaista historian vyörytystä jaksa uupumatta ja kiinnostuksen hiipumatta. Kokemuksesta voi tulla tylsä. Tallinnan (ja toki myös monen muun pienemmän kaupungin) museoissa voi käväistä pari tuntia, missä ajassa ehtii hyvin nähdä ja kokea kaikenlaista.

Ehkä huvittavinta on ollut havaita, että pohjoinen Helsinki on alkanut tuntua suorastaan eksoottiselta metropolilta! En ole koskaan asunut pääkaupunkiseudulla ja tunnen Tallinnan huomattavasti Helsinkiä paremmin, joten olen ihan vakavasti välillä miettinyt, pitäisiköhän lähteä lomareissulle lähimpään suureen kaupunkiin. Ensi kesänä pitänee viimeistään viedä poika Linnanmäelle ja Korkeasaareen sekä käydä muutamassa sellaisessa Helsingin kohteessa, joissa on aina suunnitellut käyvänsä.

No, onhan Tallinnassa pienuuden lisäksi lähes överiksi mennyttä suuruutta, kuten esimerkiki Rocca al Maren kauppakeskus, jossa tänään kävin. Sitä on laajennettu ja laajennettu ja nyt se on jo niin iso, etten oikein käsitä, miten Virossa on järkeä moista tehdä.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Kaiken yläpuolella on Audi

Olkoot päivän kuvana tämä tötterö, Tallinnan Rocca al Maren alueella, aivan meren rannassa sijaitseva lasikasvain. Muita lähimainkaan vastaavan korkuisia rakennuksia ei ole mailla halmeilla, joten Audi saa loistaa. Kuva on otettu Tallinnan eläintarhan puolelta.


 
Posted by Picasa

tiistai 24. marraskuuta 2009

Pisteet Sepolle

Jatketaan lääkeaiheisissa merkeissä. Täällä blogissa en ole kertonut kurjaa ja meitä kovasti säikähdyttänyttä tapausta, joka sattui J:lle epäonnen päivänä. Poika sai ikävät palovammat oikeaan käteensä kuumasta vedestä.

Tänään kävimme viimeistä kertaa näyttämässä kättä lääkärille. Kädestä myös lopullisesti poistettiin siinä olleet siteet. Ilo oli suuri, kun huomasimme, että käden iho on jo lähes normaalin näköinen. Poika on kulkenut päivän kertoillen, kuinka "kiltti täti lapa pois", eli kuinka kiltti täti otti lapasen pois.

Palovammaa hoidettiin ei vietnaminsalvalla saatikka valkosipulisella flunssahillolla, vaan virolaisella Seppo-salvalla. Jokaisella lääkärikäynnillä hoitajat vaihtoivat käteen uudet siteet, joihin tätä harmaata paksua rasvaa voideltiin ja sitten painettiin ihoa vasten. Seppo-salva on kuulemma jonkun virolaisen lääkärin kehittämä aine palovammojen hoitoon.

En tiedä, mitä Seppo sisältää, mutta näköjään toimii. Tuntuu hämmästyttävältä, että J:n käden iho näyttää jo niin hyvältä.

Lopuksi varoituksen sana kaikille pienten lasten kanssa julkisissa tiloissa liikkuville: älkää päästäkö lapsianne lähelle juomavesiautomaatteja. Pienet kädet löytävät automaatin hanat vauhdikkaasti ja yllätys voi olla ikävä, kun tajuaa, että kylmän juomaveden lisäksi hanoista tulee myös todella kuumaa vettä.

maanantai 23. marraskuuta 2009

Jos ei sauna, terva, viina ja vietnaminsalva...

Virolaisten usko kotikonsteihin influenssan hoidossa tai ainakin sen oireiden helpottamisessa tuntuu olevan vankkaa ja jotenkin ihmisten selkäytimessä. Kyllähän Suomessakin toitotetaan, miten tulee juoda kuumaa, pitää jalat lämpöisenä, helpottaa tukkoista oloa valkosipulilla jne., mutta virolaisten keinovalikoima on huikeasti laajempi - ja laajemmin käytössä.

Mainitsinkin joskus aiemmin, että influenssan torjuntaa vastaan aloitettiin täällä kampanja, jolla on tietysti oma nettisivu. Sivuston mielenkiintoisinta antia on ehdottomasti lukijoiden vinkit flunssan torjuntaan. Laitanpa tähän muutamia palstalla annettuja neuvoja. Viron kielen taitoiset voivat toki käydä niitä itse lukemassa.

- "Kaikkeen vilustumiseen auttaa kuuma sitruuna: yhden sitruunan mehun päälle kuumaa vettä ja hunajaa."

- "Resepti kuumeeseen: kuuma olut. Kuumenna olut, mutta älä keitä, muutoin alkoholi kadottaa parantavat voimansa."

- "Kaikkein vanhin flunssareseptini omasta perheestäni on vietnamisalva. Sitä hierotaan varpaidenväliin. Harmillista vain, että aitoa vietnaminsalvaa ei nykyään tahdo saada mistään". (Lukijat, onko tietoa, mitä ihmeainetta tämä on?)

- "Kun tunnen, että olen tulossa kipeäksi, teen itselleni kuuman jalkakylvyn. Sen jälkeen laitan paksut sukat jalkoihin, menen vuoteeseen ja juon teetä valkosipulilla ja viinalla höystettynä sekä katson televisiosta vain positiivisia ohjelmia."

- "Perheemme flunssahillo: sekoita puoli kiloa hunajaa, 250 g valkosipulia, 250 g sipulia, 250 g raastettua piparjuurta ja 250 g karpaloita. Säilytä hilloa kolme päivää jääkaapissa, minkä jälkeen hillo on valmista käytettäväksi. Syö 1 - 2 ruokalusikallista päivässä."

- "Juo vähintään litra teetä, jossa on 2 - 3 cm inkivääriä raastettuna, yksi sitruuna ja hunajaa maun mukaan. Auttaa aina!"

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Voihan keräyspaperi

Tuskamme keräyspaperin kanssa vain jatkuu ja paperikassit autotallissa lisääntyvät. Alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että sanomalehdet pitää heittää sekajätteeseen.

Sekajäte-vaihtoehto alkoi tulla todennäköisemmäksi, kun luin tuoreinta kaupunginosamme tiedotuslehteä. Paperin ja kartongin keräämisestä on kuulemma tullut kaupunginosahallintoon paljon kyselyjä ja nyt aiheesta lehdessä tiedotettiin.

Kuten on itsekin saanut havaita, katukuvassa näkee kartonginkeräyslaatikoita, mutta paperinkeräyslaatikoita ei. Syy on se, että koska asiakas on jo tuotetta ostaessaan maksanut pakkauksesta, tarjoaa kaupunki pahvipakkausten keräämiseen tarkoitetut yleiset säiliöt.

Sen sijaan itse tuotettu roska, kuten esimerkiksi tilatut sanomalehdet, kuuluu osastoon "hoida omat roskasi". Jokaisella taloyhtiöllä pitäisi olla oma keräyspaperipönttö ja tietysti sille järjestettynä asianmukainen tyhjennys. Lehtijutun mukaan taloyhtiöllä, jossa on asuntoja viisi tai useampi, pitäisi olla paperinkeräys järjestettynä. Meillä ei ole, kun ei ole mitään järjestäytynyttä taloyhtiötoimintaakaan, vaikka asuntoja on reilusti enemmän kuin viisi.

Minusta ei valitettavasti löydy sitä potkua, että alkaisin taloyhtiö-intoilijaksi ja alkaisin jututtaa naapureita, josko järjestäisimme yhteisen paperikeräyssysteemin. Vaihtoehtona tässä alkaa tulla vastaan se, että lopetamme lehden tilauksen (mitä kyllä toistaiseksi vastustan jyrkästi) tai että lehdet tosiaan pistetään sekajätteeseen, mikä on järjetöntä sekin. Toki voisi heittäytyä pahikseksi ja viedä lehdet sinne kartonkilaatikkoon - ihan kuten kaikki muutkin.

Meidän paperikeräyskassimme ovat pisara meressä, mutta noin niin kuin laajemmin tämä asia on kiinnostava. Mihin virolaiset sen keräyspahvin ja -paperin kärräävät? Eihän täällä ole paperiteollisuutta, joka tekisi uusiopaperia. Eikä täällä ole tietääksemme jätteenpolttolaitoksiakaan (virolaiset lukijat, korjatkaa täysin mahdolliset alkeelliset asiavirheeni).

Lisäksi kiinnostaa paperinkeräyksen tavallisuuden yhteys siihen, kuinka paljon ihmisille tulee kotiin tilattuja sanomalehtiä. Jos Suomen kaltaista lehden kotiin tilaamisen traditiota ei ole, niin eihän paperinkeräys silloin ole niin oleellinen asia ollutkaan. Keräyspaperimäärät ovat täällä joka tapauksessa huimasti Suomea pienempiä ihan jo senkin takia, että sanomalehtien fyysinen koko ja sivumäärä ovat Suomeen verrattuna paikallislehtiluokkaa.

perjantai 20. marraskuuta 2009

Katso kohukuvat!

Nämä nykynuoret ovat aika näppäriä teknisten laitteiden kanssa. J käyttelee kännykkääni sujuvasti ja osaa ottaa sillä valokuvia. Alla pari otosta puhelimeni valokuvakansion muutaman kymmenen J:n ottaman kuvan joukosta. Yläkuvassa linssiin ovat päätyneet äidin käsi, muovinalle ja potta, alakuvassa taiteilijan oma jalka.

Tutuille tiedoksi, että jos teille soitetaan meiltä huohotuspuheluita, on syypää luultavasti tuo perheen pienimmäinen.


Raskasta asiaa

Vauhdikas, erinomaisen hauska viikko alkaa kallistua loppupuolelle. Samoin alkaa meidän perheemme hautomiskausi kallistua kohti kalkkiviivoja. Siihen liittyen ajattelin kertoa kokemuksistani virolaisen neuvolatoiminnan parissa, sillä siitä ovat minulta varsin monet kysyneet. Jos et halua lukea äiti-lapsi-maha-juttua, niin lopeta lukeminen suosiolla tähän.

Tulokkaan ilmoittaessa itsestään alkoi meillä pohdinta, missä Tallinnassa oikein käydään neuvolassa ja missä synnytetään. Lähdin selvittämään asiaa ja kävi ilmi, että kaupungissa on kaksi kunnallista ja yksi yksityinen synnytyssairaala. Näiden synnärien yhteydessä toimii myös raskaana olevien neuvola.

Tutkailin, olisiko yksityisellä puolella käyminen jotenkin merkittävästi parempi asia kuin kunnallisella. Totesin, että ei, ja sitten vain lähinnä noppaa heittämällä päätin ottaa yhteyttä Pelgulinnan synnytyssairaalaan, jonka neuvolaan minut otettiin kirjoille. Viron sosiaaliturvaan kuuluvana kaikki neuvolapalvelut ovat meille maksuttomia.

Meillä oli vielä varsin hyvin muistissa ensimmäinen visiitti suomalaisessa neuvolassa, jossa lempeä neuvolan täti jututti meitä varmaan tunnin ja kuulosteli ajatuksiamme esikoisen tulosta.

Täällä meininki oli, öh, suoraviivaisempi. Ensimmäinen neuvolakäynti oli lääkärin luona eikä vierailuun kuulunut turhia hempeilyjä ja puun halailuja. Lääkäri kyseli henkilötietoni, ynnäili rivakasti lasketun ajan ja antoi seuraavan käynnin ajankohdan. Tähän ei kulunut ihan kymmentä minuuttia täyteen. Kiitos hei.

Myöhemmin olen oppinut, että täkäläisillä neuvolakäynneillä ei todellakaan jutustella puolta päivää. Edelleenkään yksikään neuvolakäynti ei ole kestänyt kymmenminuuttista pidempään.

Alkutyrmistyksestä toivuttuani olen todennut, että mikäs siinä. Pääasia on, että asialliset hommat hoidetaan - ja ne todellakin hoidetaan. Virtsa- ja verikokeet, ultraäänet ja kaikki mittaukset otetaan ihan samaan tapaan kuin Suomessakin. Minulla ei ole mitään epäilystä sen suhteen, etteikö minua lääketieteellisessä mielessä tutkittaisi riittävästi. Päänsilittelyä voin sitten hakea vaikka omalta mieheltä tai muilta äideiltä. Tosin luulen, että jos kyseessä olisi ensimmäinen lapsi, miettisin toisin. Ensimmäisessä raskaudessa se ammatti-ihmisten kanssa höpöttely oli aivan mukavaa ja järkevää.

Alkuvaiheessa uutta ja yllättävää oli se, että ensimmäiset 4-5 neuvolakäyntiä olivat lääkärin luona. Suomessahan lääkäri nähdään raskauden aikana ehkä kaksi kertaa, jos ei mitään ihmeitä ole. No, samahan tämäkin on. Lääkärimme oli järkyttävästä kiireisyydestään huolimatta asiallinen ja luottamusta herättävä, joten mikäpä siinä oli hänen luonaan käydä. Nyt kuitenkin olemme jo useamman käynnin olleet kätilön luona eikä lääkäriä varmaan enää nähdä.

Meille uusi asia on hankkia ns. oma kätilö synnytyksen ajaksi. Se tarkoittaa, että ennen synnytystä minulle nimetään kätilö, jolle me soitamme, kun minä tunnen, että synnytys on käynnistymässä. Hän tulee yhtä aikaa kanssamme sairaalaan ja hoitaa synnytyksen alusta loppuun, kesti se sitten kaksi tuntia tai kaksi päivää. Kätilöön tietysti tutustutaan etukäteen ja hänen kanssaan jutellaan omista synnytykseen liittyvistä toiveistamme.

Tämä palvelu on vapaaehtoinen ja siten maksullinen. Tallinnassa taksa on 3 900 kruunua, noin 250 euroa. Minä kohtasin eilisellä neuvolakäynnillä ekan ehdokkaan omaksi kätilöksi ja luulenpa, että juuri hänen kanssaan sopimuksen teemme. Hän oli todella mukava minua muutaman vuoden vanhempi nainen.

Eihän oma kätilö missään tapauksessa ole välttämätön ja olemmekin monta kertaa pähkäilleet, onko moinen palvelu ja rahanmeno tarpeen. Totesimme kuitenkin, että vieraassa maassa synnyttäminen on sen verran jännä asia, että on ihan kiva tietää, että synnytyksessä mukana oleva ammattilainen on jo entuudestaan tuttu ja että hänen kanssaan tulee juttuun. Eilinen tapaaminen ko. kätilön kanssa vahvisti tätä ajatusta.

Marras- ja joulukuun aikana käymme T:n kanssa tutustumiskierroksella synnytyssairaalan tiloihin ja ehkäpä myös jossakin synnytysvalmennuksessakin. Se lähinnä siksi, että synnytykseen liittyvä vironkielinen sanasto tulisi tutuksi. Olisi ihan kiva tietää, mitä on "ponnista, ponnista" tai "epiduraalipuudutus" viroksi. Luvassa on myös kolmas ultraäänitutkimus, mikä oli yllätys, kun luulin, että vain kahdella mennään.

Muutoin tässä vain odotetaan ja aletaan vähitellen kaivaa äitiyspakkauksen laatikkoa varastosta lapselle sängyksi.

Jos lukijoiden joukossa sattuu olemaan Virossa synnyttäneitä äitejä, niin kuulen mieluusti vinkkejä ja kokemuksia.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Viro-tietoa Vironautista

Loppumattomat ovat tietolähteet, joista Virosta kiinnostunut voi ammentaa tietoa maasta. Yksi uusimmista on nettisivusto Vironautti, jonne jokainen asiasta kiinnostunut voi lisätä omia kokemuksiaan Virosta kirjoituksin ja kuvin.

Vironautin on laittanut pystyyn Viron matkailun edistämiskeskus. Lehdistötiedotteen mukaan Vironautin tavoitteena on "ohjata matkailijoita etsimään ja löytämään eteläisestä naapurimaastamme uusia uusia ja mielenkiintoisia asioita".

Mainostan tässä myös kanssa-bloggaajan, otepääläisen Linkaman Tiinan uutta sivustoa, jolla hän myy ottamiaan valokuvia. Viron ystävät voivat hankkia vaikka joululahjansa Ottilia Visionsin sivuilta.

torstai 12. marraskuuta 2009

Sitku

 


Sitten kun minulla on joitakin ylimääräisiä miljoonia viron kruunuja käsveskan taskussa, ostan tämän kuvassa olevan talonrötiskön ja kunnostan sen entisaikojen loistoon, järjestän tornissa kahvikutsuja kavereille, vietän puutarhajuhlia ja lähden huvilastani joka päivä kävelylle Kadriorgin puistoon. Lisäksi ostan huvilaan flyygelin ja järjestän lied-konsertteja sekä tarjoan majoitustilaa erään kuoron kuorolaisille.

Sydämeni oikeasti itkee verta joka kerta kun menen tämän talon ohi. Se sijaitsee Kadriorgissa Narvan maantien ja Poska-kadun risteyksessä, hyvin vilkaisliikenteisessä paikassa. Talo on luultavasti läpimätä ja romahtamispisteessä, mutta silti siellä taitaa joku asua, sillä parissa ikkunassa on verhot ja ikkunalaudoilla näkyy kukkia.

Tästä kuvasta ei näe upeita puukaiverrusyksityiskohtia ovien yläpuolella. Joku puuseppä on joskus todella osannut asiansa. Tornista näkisi hienosti vain muutaman sadan metrin päässä olevalle merelle (kuvasta katsottuna oikealle). Puutarhassa on vielä joitakin vanhoja omenapuita. Neliöitä rakennuksessa on varmaan 300.

En tiedä, onko talo suojelukohde, mutta saisi olla. Toisaalta, kaupungilla ei varmasti ole sitä rahaa kunnostaa. Surullinen veikkaukseni on, että parin vuoden päästä tämänkin talon paikalla on lasikuutio.

Mesenaatit saavat ilmoittautua kommenttilaatikkoon!


Posted by Picasa

Päivää!

Nyt kaipaan kommentteja mahdollisilta vironkielisiltä lukijoilta ja/tai muuten vain viroa osaavilta. Eikö viron kielessä oikeasti ole muita tapoja sanoa "hei / terve / moi" kuin tere, tervist ja Tallinnan kaduilla jatkuvasti kuultava tsau?

Joskus taannoin tätä aloin ihmetellä, kun totesin, että tervehtimisvalikoimaani kuuluvat lähinnä nuo kolme em. sanaa. Toki on virallisempi tere päevast, mutta sitä harvemmin tuttujen kanssa tarvitsee.

Suomen kielellä voi huikata tilanteen ja tyylin mukaan esimerkiksi hei, moi, terve, moro, moikka ja morjes. Kavereiden erotessa sanotaan vaikkapa hei-hei ja heippa, Tallinnassa käytetään aina vain tuota tsauta.

Kai nyt muualla Virossa on tarjolla lisävaihtoehtoja? Varmasti viron eri murteissa voi tervehtiä tuttavaa vaikka miten.

Jos vaihtoehtoja tosiaan ei ole, onkin kyseessä minusta aika kiintoisa kielitieteellinen ilmiö. Mikähän mahtaa aiheuttaa sen, että kahdessa hyvin läheisessä sukukielessä on niin erilainen määrä keveän tyylin tervehtimissanoja? Mutta sitä on turha pohtia vielä, kun luultavasti olen takapuolituntumani kanssa ihan metsässä.

Opettakaapa nyt maahanmuuttajaa!

(Muistan, kuinka pikkutyttönä oli eri kirjekaverien kanssa lähes taiteenlaji kehitellä erilaisia, mieluusti vähän ulkomaalaissävyisiä tervehdyssanoja kirjeiden alkuun. Moicca ja moiccis olivat pitkään hittejä. Herttaista, mutta ei ehkä enää kovin käyttökelpoista...)

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Pintakiiltoa

Tallinnaan avattiin suunnilleen kuukausi sitten suurella haloolla uusi kauppa- ja kulttuurikeskus Solaris. Ken käy Tallinnan keskustassa, ei voi välttyä sitä näkemästä.

Nyt olen siellä käynyt muutaman kerran pörräämässä ja päiväkahvilla ja voin julistaa ehdottoman subjektiivisen tuomioni uudesta ostosmekasta: ei mitään uutta auringon alla. Se on kauppakeskus siinä missä muutkin.

Tänään lähdin Solarikseen työhommieni (joo, teen myös minimaalisesti palkkatöitä lapsenhoidon ohessa) lomassa päiväkahville. Menin yhteen sen lukuisista ravintoloista / kahviloista. Kysäisin ensin tiskiltä, tilaanko haluamani siinä, mutta oikein ystävällinen tarjoilija kehotti menemään pöytään, he toisivat ruokalistan.

Vartin verran odottelin listaa, mutta kun sitä ei kuulunut, lähdin pois. Sääli, leivostiskin herkut näyttivät upeilta.

Oikeastaan vielä palvelun puutetta suurempi syy lähteä pois oli ravintolan järjetön melu. Tästä olen vaahdonnut ennenkin ja taidan tosiaan olla liian keski-ikäinen näihin trendikkäisiin keskikaupunkien syöttölöihin. Miksi ihmeessä joka paikassa pitää soida musiikki niin hirveän kovaa? Tästä johtuen ihmiset joutuvat puhumaan kovaa. Kun vielä tähän yhdistetään se, että nykyään joka toisessa ravintolassa keittiö henkilökuntineen on yleisön nähtävillä, sekoittuu mukaan astioiden kolinaa, astianpesukoneen hurinaa, rasvan tirinää pannulla jne. Esimerkiksi tämänpäiväisessä ravintolassa mistään ruokarauhasta ei suin surminkaan olisi voinut puhua. Kaikilla Solaris-käynneilläni olen kiroillut samaa, liikuin keskuksessa sitten missä suunnalla tahansa.

No, on Solariksessa positiivistakin. Sen alakerrassa on siistit ja maksuttomat yleisövessat (tätä raskaana oleva arvostaa) ja keskuksen ruokakauppa on mukavan väljä.

Lisäksi meitä paljon amerikkalaisia tv-sarjoja töllöttäneitä ilahduttaa tieto, että keskuksessa on ihan kelpo aasialaishenkistä pikaruokaa tarjoava YamYam, jonka ruoka-annokset tarjoillaan sellaisissa neliskanttisissa pahvitötteröissä. Siis tajuukste ihan niinku Frendeissä tai Sinkkuelämässä!

tiistai 10. marraskuuta 2009

Hengessä mukana matkalla halki Venäjän

Eesti Päevalehdessä alkoi viime viikolla kiintoisa juttusarja, jota nyt jo suorastaan päivittäin odotan. Toimittaja Jaanus Piirsalu matkasi lokakuussa parin kaverinsa kanssa autolla 10 000 kilometrin matkan läpi Venäjän. EP:ssä ilmestyy nyt toimittajan matkapäiväkirja.

Matka alkoi Sotsista ja päättyi Jakutskiin, joka kuulemma on maailman suurin ikiroudan päällä sijaitseva kaupunki. Vironkielinen juttusarja on luettavana myös Piirsalun blogissa. Jos kieli tuottaa hankaluuksia, voi ainakin vilkaista kuvia matkan varrelta. Venäjän maalle mahtuu kaikenlaista.

Piirsalu oli matkan aikana tehnyt myös pientä, täysin epätieteellistä tutkimusta siitä, minkä verran venäläiset tietävät Virosta ja virolaisista. Liekö sitten täkäläisille helpotus vai kauhistus, mutta eihän Venäjällä kukaan Virosta mitään tiedä (no eipä varmasti tiedä jossain Jakutskissa Suomestakaan). Tavallisilla venäläisillä on ihan tarpeeksi elämistä omien ongelmiensa kanssa, joten tuhansien kilometrien päässä sijaitsevan mikroskooppisen kokoisen naapurivaltion asiat eivät toki kuulu jokapäiväisiin ajatuksiin. Tämä ei ole mikään syytös tai moite. Keskimääräinen suomalainen osaa nimetä Venäjältä ehkä Moskovan ja Pietarin, ja kaikki muu onkin "Uralin takana" tai "Siperiaa".

Karua oli lukea Piirsalun kuvauksia vuoden 2014 talviolympialaiskaupungista Sotsista. Mustanmeren vesi on Sotsin rannoilla niin täynnä sitä itseään, että saavat Sotsin mainosmiehet olla aika nokkelia, että pystyvät keksimään tavallista kansaa ja eritoten ympäristönsuojeluväkeä vakuuttavia lausuntoja vesistönsä kunnosta. Paikalliset tietävät rantojensa kurjan tilan ja käyvätkin rantalomalla Abhaasian puolella. Toimittaja Piirsalun tietojen mukaan Sotsin seudulla on noin sata jätevesienpuhdistuslaitosta, jotka on kaikki rakennettu neuvostoajalla ja joista toimii edes muodollisesti vain muutama.

Saapa nähdä, miten olympialaisten aikana huudellaan Venäjän ihmisoikeuksien perään, sillä Sotsin kisoja varten rakennetaan ymmärtääkseni suunnilleen kaikki nollasta: tiet, olympiakylät yms. Anteeksi vain pessimistisyyteni, mutta luulenpa, että viranomaiset eivät ihan aina muista kysyä lupaa kaikkeen saati kuulla kansalaisia. Täytyyhän ne tiet rakentaa, että Putin pääsee ratsastamaan sisään stadionille ilman paitaa ja kellistämään siellä jonkun karhun...

No niin, no niin, nyt tämä lähti tälle linjalle. Piti siis vain sanomani, että lukekaa kiinnostavaa matkapäiväkirjaa.

maanantai 9. marraskuuta 2009

Martinpäivän meininkejä ja talvitunnelmia

Tänään on ollut ovellamme liikennettä! Martinpäivän pyhimykset, mardisandid, ovat käyneet meille laulamassa, esittämässä arvoituksia ja toivottamassa hyvää sato- ja karjaonnea ensi vuodelle. Kaikkiaan illan aikana meitä tervehti viisi eri pienten marttien joukkoa, joita ei voi muuta kuin kehua. Tavattoman reippaita ovat lapset täällä esiintymään. Jo murrosiän kynnyksellä olevat pojatkin tervehtivät, toivottelevat ja laulavat empimättä. Mieluusti heille antaa herkkuja kiitokseksi "santtimisesta".

Kiinnostavaa oli myös kuulla virolaisia arvoituksia, joita martit meille esittivät. Niitä tuntuu riittävän, sillä vaikka viisi eri joukkoa kyseli meiltä yhteensä varmaan useamman kymmenen arvoitusta, ei kertaakaan tullut sama vastaan.

Alla olevista kuvista ensimmäisessä on yksi illan marttijoukoistamme, naapurimme herttaiset tytöt.

Muut kuvat kertovatkin, kuinka paljon meille tuli viime perjantaina lunta. Nythän se on lähes kokonaan sulanut pois, mutta näyttäisi siltä, että lähipäivinä sitä saadaan lisää.


 

 

 

 



Posted by Picasa

perjantai 6. marraskuuta 2009

Viikon sekalaisia

Hups, jopa onkin viikko vierähtänyt. Tätä kirjoittaessa kuuntelen ränneistä tippuvaa vettä. Eilen perjantaina maa peittyi paksuun lumikerrokseen, joka tänään muuttui paksuksi loskakerrokseksi. Eilen ja vielä tänään aamupäivällä J:n kanssa saimme nauttia talven iloista: rakensimme lumiukon ja olimme pulkkamäessä. J:lle nämä päivät olivatkin oikeastaan ensimmäiset kunnon kosketukset lumeen. Viime talvena hän oli vielä vähän liian pieni tajuamaan lumen hauskuutta. Nyt asiasta ei ollut epäselvyyttä.

****

Talven merkkejä on sekin, että vanhassa kaupungissa Harju-kadulla, aivan Nigulisten kirkon vieressä sijaitseva luistinrata avataan muistaakseni huomenna sunnuntaina. Vaikka en ole vielä kertaakaan siellä luistelemassa käynyt, uskallan lämpimästi suositella kokemusta kaikille Tallinnassa kävijöille. Harva luistelupaikka on niin hienossa paikassa kuin tuo Harjun kenttä. Paikan päältä voi vuokrata luistimia, ja radan vieressä on tietysti kahvio glögeineen.

****

Tuo edellinen sikainfluenssaa koskeva postaukseni onkin kerännyt paljon kommentteja. Keskustelu aiheesta näkyy kiihtyvän täälläkin. Tänään näin ensimmäistä kertaa lööpin, jossa käytettiin asian yhteydessä sanaa "paniikki". Äsken Postimees-lehden kautta löysin uutisen, jossa sosiaaliministeriöstä kerrotaan, että rokotetta hankitaan 200 000 kappaletta vielä tämän vuoden puolella. Seuraillaan, miten tilanne kehittyy. Vaikka haluaisinkin, minä en rokotetta täältä itselleni juuri nyt saisi - sellaista ei vain Virossa ole.

****

Minä olin tänään Suomen Viro-yhdistyen liiton järjestämässä seminaarissa, jossa pähkäiltiin kansalaisyhteiskunta-käsitettä Virossa ja Suomessa. Lähinnä siis kuulijoille luennoitiin, millaista yhdistys- ja järjestötoimintaa näissä kahdessa maassa on ollut, on ja kenties tulee olemaan.

Aivan kiintoisaa oli aiheesta kuulla. Sain mm. kuulla, että Virossa on tällä hetkellä 27 990 yhdistystä. Suomessa yhdistysten määrä on 80 000 - 90 000. Virossa yhdistysten lukumäärä on siis suhteellisesti varsin suuri (ja kasvanut räjähdysmäisesti viimeisen vuosikymmenen aikana), mutta luennoitsijat tiesivät kertoa, että aktiivisia toimijoita yhdistysten parissa on kovin vähän eikä yhdistystoiminnalla ole lähimainkaan sellaista vakautta ja vakiintunutta muotoa kuin Suomessa. Siinä missä suunnilleen jokainen suomalainen on ollut jossakin ry:ssä ja on ainakin joskus kuullut käsitteet "toimintasuunnitelma" tai "vuosikertomus", ollaan Virossa näissä asioissa vielä kovasti oppimisen tiellä.

T voi omasta kokemuksestaan vahvistaa tämän. Hän toimii täällä aktiivisesti eräässä yhdistyksessä, jossa joku aika sitten pidettiin syyskokouksen tapainen. Kyllä siellä uusi hallitus ensi vuodelle saatiin kasaan, mutta suomalaisen mittapuun mukaan monikaan asia kokouksessa ei olisi ollut yhdistyslain voimainen. No, sitä on turha suomalaisen vierestä huudella ja lähteä neuvomaan. Virolaiset osaavat varmasti kehittää omat tapansa toimia.

****

J:n viime aikojen touhuista vielä sananen. Meille on nimittäin muuttamassa uusi tyyppi nimeltä Oma Tahto, jonka edustajana J näyttää toimivan. Uhmasta lienee vielä aikaista puhua, mutta pojan tahdonilmaisut ovat kyllä varsin selkeitä.

Hienoa on seurata pienen ihmisen kielen kehitystä - tai tässä tapauksessa kahden kielen. J on oppinut ongelmitta niin suomea kuin viroakin ja lähes poikkeuksetta osaa vaihtaa käyttämänsä kielen sen mukaan, minkäkielisessä ympäristössä ollaan. Viron kielen oppiminen on tietysti virolaisen lapsenhoitajamme ansiota. Jotkus sanat tahtovat jäädä J:llä paremmin mieleen viroksi. Esimerkiksi "norsu" on J:n suussa useimmiten "elevant", ja ankat puhuvat meidän perheessämme nykyään viroa sanoen "prääks-prääks" eivätkä suomalaisittain "kvaak-kvaak".

Tänään hoitajamme oli kuullut J:n suusta ensimmäisen kerran ilmaisun "tubli poiss" eli "reipas/taitava poika", kun J oli kehunut itse itseään vaipan vaihdon jälkeen. Jokseenkin monikielinen olo tulee silloin, kun poika kömpii syliin ja vaatii ensin tekemään Körö körö kirkkoon -hyppyytyksen, sitten perään saman viroksi ("Tuti-ruti-ralla, ratsasõit see algab...") ja vielä kolmantena saksankielisen, T:ltä opitun Hoppe, hoppe Reiter -leikin. Saksaa sentään ei tuota enempää meillä käytetä, ja kyllä J muutenkin osaa ehdottomasti enemmän suomea kuin viroa. Ällistyttävää vain on tuota oppimisen vaivattomuutta ihmetellä.

****

Huomenna täytyy muistaa hamstrata kaappiin herkkuja, sillä maanantai-iltana ovelle ilmestynee pieniä martteja santtimaan. Martinpäivän aattona kiertävät martit talosta taloon tarkistamassa, miten pirtissä on valmistauduttu talven tuloon. Martteja kävi meillä myös viime vuonna.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Sikalentsu ja Viro

Tuolla jokunen postaus aiemmin kysyttiin kommenteissa, puhutaanko Virossa paljonkin sikainfluenssasta.

Ei todellakaan puhuta. Kuten omassa kommentissani totesin, en varmaan tietäisi koko taudista, jos en seuraisi Suomen uutisia.

Aloin oikein sillä silmällä katselemaan viime päivien lehtiä, josko niissä taudista jotain kerrottaisiin. Lauantaisessa Eesti Päevalehdessä muistaakseni oli muutaman rivin juttu siitä, kuinka monta ihmistä Virossa on tautiin sairastunut. Heitä siis on, mutta taisi olla kahden käden sormilla laskettava määrä eikä maan tiedotusvälineiden mielestä näköjään ollenkaan näyttäviksi otsikoiksi asti.

Tänään jo hieman innostuin, kun näin yhden otsikon, jossa kerrottiin, kuinka "flunssan kynsiin joutumista ehkäisee neljä sääntöä". Olin varma, että nyt lopultakin tulee virolainen ohjeistus sikainfluenssan torjumiseen. Vaan ei. Kyseessä oli kyllä uutinen flunssantorjuntakampanjasta, mutta uutisessa ei mainittu kärsäversiota.

Äitiysneuvolassakaan minulle ei ole puhuttu sikainfluenssasta, vaikka Suomen näkemyksen mukaan olisinkin varmasti "riskiryhmää".

Joko blogin lukijoissa on rokotteen ottaneita tai taudin sairastaneita?

Kädenpuristuksen päässä Lennart Merestä

Sanotaan, että jokainen maailman ihminen tuntee jokaisen maailman ihmisen keskimäärin viiden ihmisen kautta. Minä tunnen jonkun, joka tuntee jonkun, jolla on kytkös johonkin ja niin edelleen.

Tänään sain miettiä tätä, kun kohtasin yli vuoden tauon jälkeen virolaisen valokuvaajan Kalju Suuren (josta olen kirjoittanut tässä ja tässä).

Sain välittää tallinnalaisessa kahvilassa Suurelle postia suomalaiselta valokuvaajakaveriltani (suosittelen katsomaan huiman hienoja veden alla otettuja kuvia), joka oli 1980-luvulla tavannut Suuren hänen kotonaan.

Suur oli kovasti ilahtunut hänelle tuomastani postista. Juttelimme niitä näitä. 81 ikävuodestaan huolimatta Suur on henkisesti täysin skarppi, aivan tilanteen tasalla ja kuulee hyvin. Mies kertoi, että seuraavaksi hänellä on valokuvanäyttely Moskovassa. Mukanaan hänellä sattui olemaan valokuvapino, joka oli Venäjälle lähdössä. Hän olisi halunnut esitellä kuvia minulle, mutta koska hänellä ei ollut mukanaan kuvien käsittelyyn sopivia hanskoja, jäi pino näkemättä. Ammattimies.

Päällimmäisen kuvan näin ja huomasin siinä olevan Viron entisen presidentin, nyt jo edesmenneen Lennart Meren. Kysyin Suurelta, mahtoiko hän tuntea Mereä muutenkin kuin vain kameran takaa. Suur hymyili ja kertoi täysin selvänä asiana, että toki, tottahan hän Meren tunsi.

Meri oli ennen poliitikkouraansa kirjailija. Valokuvaajat ja kirjailijat tietysti Viron kaltaisessa pienessä maassa tuntevat toisensa hyvinkin. Suur totesi, että kyllä he Meren kanssa ystävykset olivat.

Siinä minä sitten istuin kahvilla miehen kanssa, jonka ystävän mukaan on nimetty Tallinnan lentokenttä. Aika hauskaa!

(Ja muuten, Kalju Suuren valokuvanäyttely on parhaillaan Tuusulan pääkirjastossa.)

lauantai 31. lokakuuta 2009

Rumista rakennuksista ja neuvostoajasta

Edellisestä postauksestani ja erityisesti siihen saamastani kommentista muistin jokin aika sitten Eesti Päevalehdessä ilmestyneen kolumnin, jossa kirjoittaja Barbi Pilvre pohti minusta ihan hyvin sitä, miten Tallinnan katukuva muuttuu.

Pilvre kirjoittaa, kuinka neuvostoaika on useimmille virolaisille häpeän aihe ja siihen liittyvät merkit halutaan unohtaa. Helppo ja tähän asti varsin yleinen tapa on ollut esimerkiksi purkaa sen aikaisia rakennuksia.

Kolumnisti kuitenkin asiallisesti muistuttaa, että vaikka aika oli kamala ja rakennukset samoin, talot kuitenkin ovat osa erityisesti 30 - 40-vuotiaiden lapsuusmuistoja ja -näkymiä. Kun rakennuksia tuhotaan, tuhotaan samalla lapsuuden elämyksiä ja kotikaupunkitunnetta.

Tämä oli itsellekin ihan hyvä muistutus siitä, että ei aina pitäisi vain taivastella ja kauhistella neuvostokolosseja. Todella rumiahan ne useimmiten ovat, ei sille mitään voi, mutta historia vain on mennyt tämän maan osalta näin. Ehkä rakennukset voisivat toimia hyvänä muistutuksena siitä, mihin ei pidä pyrkiä.

Enkä sitten tiedä, kuinka ihaillen vaikkapa 30 vuoden päästä katsellaan näitä lasiseinäisiä kerrostaloja ja pankkien pääkonttoreita, joita nyt pitää olla joka paikassa.

******

Jos Tallinnassa on paikoittain rumaa, niin on myös äärettömän kaunista, kuten J:n ja minun käyntini Kadriorgin puistossa tänään osoitti. Päätimme lähteä ulkoilemaan vaihteeksi johonkin muualle kuin kotinurkille ja kyllä kannattikin. Puisto hehkui keltaisena syksyisistä vaahteranlehdistä ja talveen laskeutuva puukaupunginosa oli todella viehättävänä.

Hauskaa on muuten nähdä se, että lehtikasoissa hyppiminen ja lehtien potkiminen on täysin yleismaailmallinen piirre! Puistossa istuivat lehtikasoissa kaikenikäiset ja -kieliset ihmiset ja tuntuivat nauttivan suunnattomasti. Ei vähiten meidän jälkikasvumme.

perjantai 30. lokakuuta 2009

Törmäys lasikattoon

 
Posted by Picasa


Maakri-kadulla toissapäivänä kävellessä vain nappasin ohimennen oheisen kuvan, jossa niin hyvin näkyy tämän kaupungin sekav... ei kun, anteeksi, historiallinen kerroksellisuus. Radisson-hotellin kattoterassilla on kyllä hienoa istua ja katsella kaupungin yli, mutta kyllä tämä lasipalatsien jyrääminen kaiken yli tuntuu välillä aika surulliselta.

torstai 29. lokakuuta 2009

Mitä Solaris-keskuksen kellarissa todella tapahtuu

Öh, tässä linkattu YouTube-pätkä auennee vain niille, jotka osaavat viroa, ovat nähneet Der Untergang -leffan ja tietävät Solariksen kattoromahduksesta ja virolaisesta elämänmenosta muutenkin. Meidän huumoriimme tämä upposi täysillä.



(Der Untergang on muuten hienoimpia toista maailmansotaa ja Hitlerin aikaa käsitteleviä elokuvia kuunaan. Tuon Hitleriä esittävän näyttelijän, jonka nimeä en valitettavasti muista, suoritus leffassa on aivan huikea. Suosittelen lämpimästi.)

Diskosta ja ydinsodasta vielä

Uudessa Journalisti-lehdessä sattui silmiin juttu aiemmin mainitsemani Disko ja ydinsota -dokumentin tekijöistä. Jos kiinnostaa, niin jutun voipi lukea klikkaamalla tätä linkkiä.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Ihmiskehon salaisuudet -näyttely Tallinnaan


Ympäri maailmaa kiertänyt ja aina kovasti kohua herättänyt ihmiskehoa sisältäpäin esittelevä Bodies revealed -näyttely saapuu Tallinnaan 13. marraskuuta. Näyttely on esillä uudessa Solaris-keskuksessa.

Sikäli kun näyttelyn idea ei ole kaikille tuttu, niin lyhyesti: näyttelyssä on esillä oikeita ihmisvartaloita, jotka on käsitelty siten, että kehosta on irrotettu nesteet ja jäljelle ovat jääneet luut, lihakset ja sisäelimet yms. Näyttelyssä olevat kehot ovat peräisin ihmisiltä, jotka ovat eläessään testamentanneet ruumiinsa tämän näyttelyn käyttöön. En tämän kummemmin osaa asiaa selittää, oheinen kuva kertoo vähän ja ylläolevat linkit enemmän.

Eihän tämä kovin heikkohermoiselle tarkoitettu näyttely ole. Minua hieman houkuttaisi mennä se katsomaan, mutta täytyy vielä miettiä.

Kuva on tältä Bodies revealed -sivulta.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Uusi kaverini granaattiomena


Päivänä muutamana siunusteltiin kunnon synkeään pohjoismaiseen tapaan naapurin isännän kanssa pimeää säätä ja väsymystä. Ei tässä nyt täysuupumukseen ole todellakaan vajottu, päin vastoin, mutta siunattu tila aiheuttaa sen, että hemoglobiini meinaa laskea. Naapuri kysyi, olenko syönyt granaattiomenaa, joka kuulemma sisältää hurjasti rautaa.

Enpä ollut, ainakaan tietoisesti. Isäntä sitten tuuppasi eteeni lautasellisen pieniä punaisia hyytelömäisiä marjoja ja sain ensimmäisen kunnon syömiskokemukseni granaattiomenasta. Seuraavana päivänä marssin kauppaan ostamaan itsellenikin pari kappaletta näitä etelän hetelmiä.

Hassu, aika hankalasti kuorittava hedelmähän tuo granaattiomena on, mutta hyvän makuinen. J istui varmaan puoli tuntia hiiskumatta tuolissaan ja söi hedelmää.

Naapurin rouva tänään kertoi tuttavastaan, jonka huonosta hemoglobiinista kärsineelle lapselle hän oli syöttänyt granaattiomenaa. Pari päivää myöhemmin kontrollikäynnillä lääkärissä oli kuulemma äimistys ollut suuri, kun lapsen hemoglobiini oli pompannut hyviin lukemiin.

Sakeni veri tai ei, hauska uusi tuttavuus hedelmä on. Tokihan näitä on Suomessa saanut kaupoissa, mutta turhan harvoin tulee eksoottisempiin hedelmiin tartuttua. Täällä tuntuu granaattiomenan käyttö olevan (samoin kuin monesti mainitsemani vesimelonin) jonkin verran Suomea yleisempää. Esimerkiksi azerbaidzanilaista granaattiomenamehua on tarjolla monessa paikassa.

Granaattiomenasta ja sen käytöstä löysin suomenkielistä tietoa muun muassa tästä ja tästä. Mahtavan herkullisen näköisen granaattiomenan kuvan varastin täältä.

perjantai 23. lokakuuta 2009

Pelonsekaisin tuntein Kotuksen sivuilla

Päädyin käymään pitkästä aikaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nettisivuilla. Kielivinkkejä kaivaessani löysin sieltä kielitestit. Niitä pääsee tekemään tästä.

Tiesin kyllä, mikä on ämppäri, mutta kalpakko oli vieras. Pilkkusääntöjen kanssa menin hetkittäin tuurilla. Mitenkäs te?

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Viron television ihmeellisyyksiä



Jos olen aiemmin naureskellut tv-uutisten yhteydessä oleville "horoskooppiuutisille", niin lähes sanattomaksi on jättänyt ohjelma nimeltä "Selgeltnägijate tuleproov", eli Selvännäkijöiden tulikoe.

Virolaisella Kanal 2 -kanavalla pyörii torstaisin ohjelma, jossa virolaiset selvännäkijät taistelevat paremmuudestaan. Tunnustan, että olen katsonut vain yhden jakson muutama viikko sitten, joten en tiedä, miten sarja oikein on edennyt. Ymmärtääkseni jaksojen myötä kisailijoita putoaa pois ja lopulta selviää, kuka on Viron paras noita.

Katsomassani jaksossa selvännäkijät oli tuotu side silmillä tunnettuun tallinnalaiseen rakennukseen ja edelleen silmät sidottuina heidän piti aistia, missä paikassa he ovat.

Anteeksi nyt vain tällaisiin asioihin uskovat, mutta olihan se vähän hullunkurisen näköistä, kun ihmiset koettivat tunnustella paikan auraa kuka milläkin konstilla ja juontaja pokkana selosti tilannetta vieressä.

Viihdeohjelma on viihdeohjelma, mutta enemmän hämmensi, kun jokin aika sitten yksi kilpailijoista oli osallistunut erään kadonneen nuoren miehen etsintöihin. Kyseinen kilpailija "oli aistinut kadonneen läsnäolon" jossakin, minkä johdosta oli kadonnutta saapunut etsimään suuri joukko ihmisiä. Valitettavasti selvännäkijän aistimus ei osunut kohdilleen, mutta julkisuutta hän ainakin sai.

Vähän vaikeaa on myös suhtautua siihen, että ohjelman kotisivulla on sivukaupalla ohjelman katsojien keskusteluja siitä, miten sarja etenee, kenen kuuluisi voittaa ja kuka kenenkin mielestä käyttää parhaimpia selvännäkemiskeinoja.

Ylemmässä kuvassa on sarjan osallistujat. Kuva on täältä. Alempi kuva on Kanal 2:n sivuilta.

Rohkeuspiikki ja tekoaurinko

Kauneusleikkaukset, botox-ruiskeet, silikonit ja muut sellaiset ovat jokaisen ihmisen oma valinta, enkä haluaisi siunustella niiden turhuutta, mutta niitä mainostavien klinikoiden härskiydellä voisi sentään olla jotakin rajaa.

Luin hammaslääkärin vastaanotolla Kroonika-lehteä (paikallinen 7 Päivää) ja erään mainoksen nähdessäni meinasin pudota penkiltä, kun kiukustuin niin. Medemis-niminen yritys kampanjoi em. hoitoja mainoslauseella "Süstime naistesse julgust" - Ruiskutamme naisiin rohkeutta.

Ruiskuttaa rohkeutta!? Kyllä ovat elämässä rohkeuden ja itsetunnon eväät todella heikoilla, jos rohkeus tulee botox-ruiskeesta.

Viime aikoina on osunut silmiin ihmeellisen monta juttua julkkisnaisista, jotka kertovat kauneusleikkaus ja -ruiskutuskokemuksistaan.

Tuntuu, että Virossa puukkojen ja piikkien kanssa tehtävästä kauneudenhoidosta kehdataan puhua paljon avoimemmin kuin Suomessa ja että asiaan myös suhtaudutaan myötämielisemmin. Korostan, että tämä perustuu täysin perstuntumaani. Minulla ei esimerkiksi ole tietoa kauneusleikkausten määrästä täällä verrattuna Suomen lukemiin.

Kauneusleikkauksia liippaa läheltä myös solariumin käyttö, joka samaten vaikuttaa olevan täällä huimasti Suomea yleisempää. Solarium-keskuksia näkee vähän joka kadunkulmassa. Suomessa solariumit jäivät suurelta osin 1980-luvulle.

Solariumin käyttö nousi täällä keskustelunaiheeksi pari viikkoa sitten, kun Virossakin tuli julki kansainvälinen tutkimus (oliko se WHO:n vai minkä) siitä, että solarium todella lisää syöpäriskiä. Lehdissä haastateltiin täkäläisiä lääkäreitä, jotka vahvistivat, että ihosyöpätapaukset ovat lisääntyneet ja erityisesti nuorilla. Yksi syy on luultavasti solarium. Solarium-keskuksissa käy asiakkaina jopa 12-vuotiaita lapsia.

Jos nyt vain koetettaisiin kestää itseämme ilman törröttävää ylähuulta (Medemiksen mukaan "luonnollisesti korostettu ylähuulen linja") ja tummankeltaista rusketusta. Melanoomaluomet ovat sitäpaitsi paljon rumempia kuin talvenkalpea iho.

tiistai 20. lokakuuta 2009

Hammaspeikko lannistuu

Päivää vain, blogiväki on palannut takaisin Suomen-reissulta.

Arki alkoi ankeasti, kun pääsin heti aamusta hammaslääkärin tuoliin. Ihan liian pitkään vihoitellut poskihammas osoittautui kuolleeksi ja minulle aloitettiin juurihoito. Se saatetaan päätökseen vasta Tulokkaan syntymän jälkeen, sillä hammaslekurini ei halunnut ottaa minusta röntgeniä raskauden takia. Väliaikaispaikan kanssa elelen siis ensi vuoden puolelle ja toivon, että se pysyy paikoillaan.

Tunnustan suhtautuvani hammaslääkärikäynteihin hyvin vastentahtoisesti ja ajatus siitä, että joku sorkkii hampaideni juuria sai minut suunnilleen menettämään yöuneni. Vaan kiitos ja ylistys taitaville hammaslääkäreille ja tehokkaille puudutusaineille! Vanhan paikan auki poraaminen, kuolleiden kökköjen poistaminen ja juurikanavien puhdistaminen ei tuntunut yhtään missään, ei siis kertakaikkisen missään. Nyt tosin on todella pöhkö olo, kun en tunne leukaani enkä huuliani enkä pysty puhumaan sammaltamatta, mutta kaipa se tästä kohta ohi menee. T:lle nauroin äsken, että sain olla todella tarkkana, etten tunnottomuuden tilassani sohinut huulirasvaa silmäluomiin.

Voin muuten lämpimästi suositella Viru hambakliinik -hammaslääkäriasemaa ja siellä Pille Hindrichson -nimistä lääkäriä. Minua luultavasti jonkin verran nuorempi nainen vakuutti rauhallisuudellaan ja suhtautui asiallisesti pelosta tärisevään olemukseeni.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Ritari Ässä ja Neuvosto-Viro

Suomen televisiossa oli käsittääkseni toissailtana näytetty varsin tuore virolaisdokumentti, Disko ja ydinsota. Me katsoimme sen eilen T:n kanssa internetistä Ylen Areenalta ja nyt suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Niin hauskaa, niin absurdia ja samalla niin ajatuksia herättävää ohjelmaa ei olekaan hetkeen tullut nähtyä. Itkettäisi, jos ei naurattaisi hervottomasti.

Dokumentti kertoo siitä, mikä merkitys Suomen televisiolla oli virolaisille neuvostovallan aikana. Dokumentti on valmistunut tänä vuonna ja siitä kirjoiteltiin virolaisissa lehdissä varsin paljon.

Turha vaiva selittää sen kummemmin ohjelman sisältöä tarkemmin. Katsokaa itse, naurakaa itsenne kippuraan ja äimistelkää maailmanhistorian kulkua.

Minulle jäi parhaiten mieleen virolaismiehen muisto, kun hän kertoi, miten Suomen televisiossa näytetystä Ritari Ässä -ohjelmasta valui tietoa virolaisten korviin. Kun pikkupojille selvisi, että Ritari Ässällä on kello jolle puhutaan, näkyi Tallinnan katukuvassa poikia, jotka kohdatessaan länsiauton (harvinaista herkkua sekin) ryhmittyivät auton viereen ja alkoivat puhua rannekellolleen. Pojista oli myös jännää tajuta, että kaasunaamari päässä sai tehtyä samanlaista ääntä kuin ihmeauto Kitt. Kaasunaamaria oli käytetty koulussa pidetyissä pelastautumisharjoituksissa, kun pelättiin ydinsodan alkua.

Voi aikoja, voi tapoja. Ehkä lihamestari Väiski ei sittenkään ollut yhdysvaltalainen agentti.

maanantai 12. lokakuuta 2009

Perheenäidin pienet ilot

Pakko hehkuttaa, että sain juuri katsottua keskeytyksettä (ja nukahtamatta, kuten T lisäsi) kokonaisen elokuvan alusta loppuun. Tätä ei ole muistaakseni tapahtunut yli puoleentoista vuoteen. Jee!

Viikonlopun lehdet ovat taas tarjonneet paljon bloggaamisen aiheita, joista täytyy vuodattaa paremmalla ajalla. Lisäksi Tallinnan-edustajanne täytyy käydä lähiaikoina katsastamassa uusi Solaris-keskus, josta on täällä kohkattu viikkokaupalla. Solariksessa on Viron moderneinen kaikin teknisin herkuin varustettu lähes 2 000-paikkainen konserttisali, elokuvateatteri, kauppoja, ravintoloita, tanssikoulu ja mitä lie. Sijainti on aivan Tallinnan keskustassa, Estonia-teatteria vastapäätä. Sijainti on arvattavasti närkästyttänyt monia. Esimerkiksi tässä on Postimehen uutinen avauspäivän ihmisryntäyksestä.

Mutta näitä ja muita siis myöhemmin. Huomenissa pelmahdamme mummolaan. Nyt arvomme, pitäisikö autoon huomenaamuna vielä vaihtaa talvirenkaat, sillä Suomen eteläosiin ennustetaan huomiseksi ensilunta.

torstai 8. lokakuuta 2009

Viron posti, meillä olisi hieman keskusteltavaa

Olen lopulta tullut siihen tulokseen, että kaikki Viron postin kuljetettavaksi annettavat kirjeet ja paketit täytyy lähettää kirjattuina. Valitettavasti.

Tänään sain kuulla, että täysin tavallinen ykkösluokan lentopostikirje, jonka olen lähettänyt viime viikon maanantaina, ei ole vieläkään päässyt kohteeseensa Suomessa. Ottaa tavallista enemmän pannuun, sillä kirje todellakin olisi saanut mennä ajoissa perille, mutta nyt se aiheuttaa viivästymisensä takia tyhmää lisävaivaa.

Näyttää siltä, että täkäläisen postin liikkeissä on varsin paljon häilyvyyttä. Joskus posti kulkee aivan niin kuin pitääkin, joskus taas lahden ylitys kestää viikkokaupalla.

Jatkossa täytyy siis kirjata kaikki lähetykset, sillä sen avulla voi ainakin osoittaa, milloin on mitäkin lähettänyt ja mihin.

MUOKKAUS: Sain kuulla em. kirjeeni vastaanottajapäästä, että se oli lopulta eilen saapunut perille. Hyvä niin, mutta puolitoista viikkoa on minusta silti liian pitkä aika.

Ei takki päällä kirjastoon ynnä autoiluasiaa

Tallinnan pääkirjaston eteisaulaan oli ilmestynyt tiukka kyltti: ulkovaatteissa kirjaston sisään astuvia asiakkaita ei palvella. Päällysvaatteet tulee jättää narikkaan.

Vein takkini kiltisti narikan tädille, ei siinä mitään. Mutta miksiköhän näin jyrkkä linja on täytynyt laittaa? Aiemmin kirjastossa on kehotettu ja suositeltu jättämään ulkovaatteet naulakkoon, nyt oli menty asteen ehdottomammaksi. Onko liikaa varkaita, jotka vievät paksun takin sisuksissa kirjoja? Pelätäänkö syyssateista märkien ulkovetimien pilaavan kirjat? Enkö saisi edes pikaisesti käydä palauttamassa kirjojani, jos minulla on takki päällä? Ehkä täytyy käydä kysymässä, mikä tähän on syynä.

Totesin myös, että Vapauden aukion alla oleva parkkihalli on ehkä hienoin, jossa olen käynyt. Parkkiruudukkojen väleissä on nähtävillä vanhaa kaupunginmuuria, jota aukion remonttitöiden aikana kaivettiin esille. Muurinpätkät ovat myös mukavasti valaistut. Hienoa, jatkossa voin tavallisen betonitolpan sijaan kolhia auton kyljen keskiaikaiseen kaupunginmuuriin!

Ja juu, jos sattuu matkustamaan Tallinnaan sähköautolla, on Vapauden aukion parkkiluolastossa myös sähköautojen latauspaikka. Se on laatuaan Viron ensimmäinen julkinen ja maksuton autolataamo. Siellä luultavasti ei ole kovaa ruuhkaa, sillä Pealinn-lehden jutun mukaan Virossa on rekisteröity vain 4-5 sähköautoa.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Porsastelua

Tämän päivän huumoripläjäys osui äskeiselle kauppareissulle. Kaupan parkkipaikan kupeessa nurmialueella oli nuori nainen ulkoiluttamassa lemmikkisikaansa. Ei mitään kaksilahkeista karjua, vaan ehtaa nelijalkaista possua, sellaista miniversiota.

Toki olen tietänyt, että minisikoja lemmikkeinä pidetään, mutta en vain ole luonnossa niitä koskaan nähnyt. Kärryissä istunut J oli tietysti aivan lumoutunut näystä, mutta tunnustetaan, että kyllä minäkin avoimesti tuijotin. On vain aivan hulvattoman näköistä, kun vaaleanpunaisella, harjaniskaisella paksulla possulla on yllään punaiset valjaat ja se nurmikolla tepastelee. Omistaja päästi possun hihnasta vapaaksi viheriölle, kaivoi itse kirjan taskustaan ajanvietteeksi ja siihen he sitten jäivät ulkoilemaan. Kaikkea sitä on.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Turusta Tallinnaan lentokoneella

Kappas, tänään huomasin, että Air Baltic -lentoyhtiö on aloittanut eilen lennot Turusta Tallinnaan. Kerran päivässä pääsee suuntaansa.

Tein pikaisesti kokeiluhaun Air Balticin sivuilla siitä, mitä yhdensuuntainen lento halvimmassa economy-luokassa maksaisi. Esimerkiksi maanantaina meno Tallinnasta Turkuun maksaisi 92 euroa, ja tiistaina Turusta Tallinnaan pääsisi takaisin 56 eurolla. Tuo 56 eurovaluuttaa on jo varsin asiallinen hinta, kun tietää, että lentoaika on n. 45 minuuttia ja lentokentät kummassakin päässä pienet, jolloin ei tarvitse tuskailla lähtöselvitysjonoissa.

Että kaverit, tiedoksi vain!

torstai 1. lokakuuta 2009

Vapauden aukion uusi kuosi

Tässä päivän kuvaroiskaisuna otos suunnilleen viikon takaa. Tallinnan Vapauden aukio, Vabaduse väljak, näyttää nykyisin tältä - ja hyvä niin. Yli vuoden kestänyt remontti aukiolla koetteli kaupunkilaisten ja turistien hermoja, mutta nyt paikka on komeassa kunnossa.

Kuvassa alas vasemmalle vievät aukiolta luiska ja portaat. Maan alta löytyy lasten tiedekeskus, kahvila ja parkkitila. Tuon luiskan ja portaikot ottivat heti omakseen skeittarit. Aukiolla käy tasainen rullalaudan kolina, mutta kyllä se vain sopii, tilaa nimittäin on.


 




Posted by Picasa

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Leijonan rauhaa

Löwenruh'n puisto sijaitsee Tallinnan Kristiinen kaupunginosassa, varsin vilkkaiden Mustamäe teen ja Linnu teen risteyksessä. Hieman harmillisen meluisasta sijainnistaan huolimatta puisto vanhoine puineen, kivisiltoineen ja kanavineen on hieno kuin mikä.

Puiston alueella on aikanaan sijainnut Löwenruh'n suvun kesähuvila. Ensimmäinen omistaja, jonka mukaan huvila sai nimensä, oli baltiansaksalainen poliitikko Friedrich von Löwen. Vuonna 1886 huvila paloi tulipalossa.

Puiston vierellä on myös yksi parhaimmista lasten leikkipaikoista, joihin olen törmännyt. Siellä on eri ikäisille tenaville jos jonkinlaista keinua ja kiipeilytelinettä. Leikkipaikka on varsin uusi, joten kaikki on siistiä ja hyvässä kunnossa.

Löwenruh'ssa olimme eilen J:n kanssa päiväkävelyllä, miltä reissulta alla olevat kuvat. Puisto on mainio piknik-paikka, ja onpa siellä myös ainakin yksi geokätkö, jota en ole löytänyt, kun ei ole gps-vehjettä. Virolaiseen tapaan puistossa myös toimii langaton verkko kesäkuukausien aikana.

 

 

 




Posted by Picasa

tiistai 29. syyskuuta 2009

Jörpan spagaati

Koska aiempi postaukseni laulaja Üllar Jörbergin lähdöstä Virosta on herättänyt niin kovasti tunteita, tässä vielä YouTube-pätkä Jörpan tuotannosta. Vankalla, yli viisiminuuttisella pätkällä on megamix-versio Jörpan neljästä kappaleesta. Varsinaista videota ei ole, mutta kyllä tuon taustakuvana olevan spagaatin näkeminenkin jo päivän pelastaa.

Reppu-Reino käsilaukkumaassa

Minun lonkeroni eivät riitä siihen, että selviäisin kaupungille mukanani käsilaukku, sateenvarjo, kameralaukku ja kannettavan tietokoneen laukku. Tai on se periaatteessa mahdollista, mutta hankalaa. Totesinkin, että nyt on parempi ottaa suosiolla reppu esiin ja tunkea sinne osa tavaroista ja tehdä kameralaukusta käsilaukku. Sitten liikkeelle - kätevää ja tuhannesti helpompaa kuin sekalaisten kassien kanssa.

Kaupungilla iski epämääräinen olo. Jotain oli pielessä. Sitten älysin: tallinnalaisnaiset eivät käytä reppua. Kaupungilla ohi vilisti eri ikäisiä ja eri tyylisiä naisia, mutta kenelläkään ei ollut reppua. Tajusin, että en ole tainnut nähdä täällä koskaan aikuisella naisella reppua selässä. Pieniä koululaisia ja miehiä ei siis lasketa. Eikä turisteja, joilla lähes kaikilla on reppu.

Tallinnatar kuljettaa tavaransa käsi- tai olkalaukussa. Ne, keillä on mukanaan kannettava tietokone, kantavat sitä sille tarkoitetussa laukussa.

Olisikin kieltämättä hieman hankala kuvitella tyylikästä tallinnatarta koroissaan ja reppu selässään. Se vain ei istuisi kuvaan.

Minä sen sijaan aion pysytellä jatkossakin reppulinjalla, jos tarve vaatii. Paljastun auttamatta ulkomaalaiseksi, mutta sitähän tässä ollaan.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Estonia

Muistan, kuinka heräsin tavallisena kouluaamuna 15 vuotta sitten ja löysin vanhempani vakavina television aamu-tv:n ääreltä. Jotakin kamalaa oli tapahtunut. Sen verran ehdin tajuta aamuhässäkässä, että laivaonnettomuudesta oli kyse, mutta muutoin asia ei vielä mietityttänyt.

Koululla oli naapuriseurakunnan kirkkoherran vuoro pitää aamunavaus. Normaalisti niin lupsakka ja keveästi jutteleva kirkonmies oli hyvin vakava hänkin. Aamunavauksen puheenaiheet oli saanut vaihtaa suunnitellusta täysin muuksi.

En muista, miten koulupäivän aikana asiaa puitiin, mutta kotona illalla ja seuranneiden päivien ja viikkojen aikana tapahtumaa seurattiin tiedotusvälineistä jatkuvasti. Muistan, että näin laivaonnettomuuteen liittyviä unia.

Mieleen ovat jääneet uutiskuvat vähäpukeisista ruumiista pelastuslautoilla ja sukellusveneen ottama hämärä kuva uponneen laivan kyljestä, jossa näkyi teksti "Estonia".

Kaikkein karmivampana mieleen on jäänyt nauhoite Estonian kapteenin hätäviestistä, jota uutisissakin kuultiin moneen otteeseen. Muistan hämmästyttävän tyynen miehen äänen, joka hieman murtavalla suomen kielellä kertoi, kuinka matkanteossa oli jotakin hämminkiä. Kapteeni tiesi taatusti, että elonhetkiä ei ole paljon jäljellä, mutta siinä hän vain vielä teki sen, mitä pystyi.

Tänään Viron lehdet muistelevat tapahtunutta, joka tavalla tai toisella on koskettanut lähes jokaista virolaista. Jos kuolonuhria ei ollutkaan aivan lähipiirissä, taatusti tunsi jonkun, joka tunsi jonkun laivalla olleen. Rauhaa heille.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Matka-avustaja torjuu haisevat matkustajat - ehkä

Tallinnan kaupunki on karussa työllisyystilanteessa tarjonnut töitä sadoille työttömille bussien, raitiovaunujen ja johdinbussien siivoojiina ja näissä työskentelevinä matka-avustajina, viroksi "reisisaatja" (kömpelö käännös on omani).

Matka-avustajat ilmestyivät julkisiin kulkupeleihin tässä kuussa. Tarkoitus on, että avustajat muun muassa auttaisivat kulkuneuvoon tullessa ja mennessä vanhuksia, pyörätuolilla liikkujia ja lastenvaunuja lykkääviä tai, kuten Postimees-lehti toukokuussa kirjoitti, "estäisivät haisevien ja likaisten asosiaalisten henkilöiden" tulon bussiin.

Jännittävä nähdä ja kuulla, millaisia kokemuksia kaupunki matka-avustajien käytöstä saa. Koska käytän julkisia liikennevälineitä melko paljon, olen jo aika monta reisisaatjaa nähnyt. Kenenkään en ole vielä kertaakaan nähnyt tekevän yhtään mitään. Näkemäni avustajat ovat vain seisoneet keltainen heijastinliivi päällään bussin keskiosassa. Tänään näin avustajan, joka istumapaikan vapauduttua istui sille ja otti taskustaan pelikortit. Ehkä hän siinä ohessa vaistosi, milloin takaovesta pyrkii sisään äiti kaksostenvaunujen kanssa.

Eesti Päevalehden 18.9. ilmestyneessä jutussa kerrotaan, että kaupungin tavoitteena on palkata 900 matka-avustajaa. Paikkoja on lehden mukaan vielä reilusti, sillä tarjottu kuukausipalkka, 4 350 kruunua (n. 278 euroa), ei oikein riitä houkuttelemaan työttömiä. Samainen juttu kertoo myös harmillisista tapauksista, joissa matka-avustajat ovat olleet töissä humalassa.

Kaupungin työllistämisajatukset ovat mielestäni oikein hyviä, mutta toteutuksessa on totisesti haastetta.

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Kultakutrin kuulumisia

 


On jälleen aika päivittää, mitä kuuluu jäsenelle J, joka yli puolentoista vuoden iässään touhuaa yhtä ja toista.

Oheisessa kuvassa näkyykin yksi viime aikojen tärkeimmistä asioista: osallistuminen. Kaikessa, mitä äiti ja isä tekevät, pitää olla mukana, oli sitten kyseessä tiskaus, leivonta, ruuanlaitto, autolla ajo, pyykkien laitto narulle, astianpesukoneen tyhjentäminen, mikä tahansa. Mikäpäs siinä, hyvä kun on intoa. Vanhempien luovuuden tämä vain laittaa koetukselle, kun pitää koettaa keksiä, mikä esimerkiksi leipomisen ja ruuanlaiton yhteydessä olisi kaikille paras ja pojalle turvallisin tapa osallistua.

J puhuu kaikkien mielestä paljon ja hyvin. Itse vanhempana sitä ei oikein osaa sanoa, kun ei ole aiempaa vertailukohtaa, mutta kovasti monet väittävät, että pojan sanavarasto on melkoinen ja halu puhua kova. Arkea puhuminen kyllä helpottaa, kun ei tarvitse arpoa, haluaako poika mehua vai maitoa, onko kakka tullut vaippaan ja kenestä ihmisestä poika juuri puhuu.

Meillä kylässä käyneet ihmiset tuntuvatkin jäävän J:n mieleen hyvin. Esimerkiksi toissa viikonloppuna kyläilleet leikkikaverit A ja I ovat siitä lähtien olleet jokapäiväinen keskustelunaihe. Yli kuukausi sitten Suomessa kohdattua E:aa muistellaan samoin vieläkin. Mummosta ja vaareista puhutaan tietysti aina. Isovanhemmilla tosin on vakava kilpailija Koiramäen mummossa ja vaarissa sekä ruotiukko Hiski Piskisessä, joiden läsnäolo pitää tarkistaa Kunnaksen kirjoista kymmeniä kertoja päivässä.

Varmasti J:n elämän järisyttävimpiä muutoksia on kuvioihin tullut lapsenhoitaja R, jonka hoiviin vanhemmat poikansa silloin tällöin jättävät. Kaikki on mennyt tosi hyvin, eikä aamuisin oven taakse jää parkumaan kuin korkeintaan lapsen äiti. R puhuu J:n kanssa tietysti viroa, minkä johdosta esimerkiksi maito on J:n mielestä tätänykyä aika usein piimää ja yksi suosikkilauluista on vironkielinen "Põdra maja" eli Hirven talo, joka muuten lauletaan samalla sävelellä kuin Suomessa tuttu "Kas metsämökin ikkuna".

Viimeisen parin kuukauden aikana J:n olemukseen on myös löytynyt tahto. J tietää, mitä haluaa ja ilmoittaa sen erittäin selvästi. Jos tahto ei mene läpi, sanomista tulee. Kaikenlaista kiellettyä poika tietysti koettaa tehdä alvariina (vessan vetäminen, roskiksen tonkiminen, maitomukin sisällön levittäminen pöydälle, syöttötuolilla seisominen, esineiden piilottaminen...), mistä riittää neuvottelua päivästä toiseen.

Pääosin kuitenkin J on edelleen aurinkoinen ja hyväntuulinen tenava, joka ei turhista märise - kunhan vain on koko ajan jotakin tekemistä ja seuraa. Äidin on turha haaveilla tilanteesta, jossa lapsi leikkisi itsekseen sillä aikaa kun äiti lukee sohvalla kirjaa. Kotitöitä tuleekin nykyään tehtyä aika mukavasti, sillä poika pysyy tyytyväisenä, kun hoitaja on tasaisessa liikkeessä tekemässä jotain, vaikka ei suoranaisesti leikkisikään.

J:n lempiruokia ovat mm. keitetty peruna ja porkkana, penne-pasta, leipä ja juusto, banaanit ja muut hedelmät sekä tietysti kaikki herkut, jos niitä vain sattuu käsiinsä saamaan. Suosikkilelut ovat pysyneet aika vakiona jo jonkin aikaa. Kunnollinen päältä ajettava auto kiinnostaa aina, samoin kuin legot ja erityisesti kaikki legoeläimet. Kirjoja luetaan jatkuvasti, ja kuten mainittu, nyt ehdottomana hittinä ovat Kunnaksen Koiramäki-tarinat. Ja jos mikään muu ei kiinnosta, voi aina ottaa laulukirjan ja laulaa, laulaa ja laulaa. Tänään olen hoilannut Kilisee, kilisee, kulkusta niin monta kertaa, että tuskin sitä enää joulun aikaan laulan.

Kuten kuvasta näkyy, parturissakin pitäisi käydä. Silmille kasvaneen etutukan sain sohaistua lyhyemmäksi, mutta muutoin pojalla alkaa olla takatukkaa kuin saksalaisella jalkapalloilijalla. Kun hiukset ovat märät, kutrin ylettyvät jo lapaluihin. Meillä vain ei ole ollut sydäntä naksaista kiharoita lyhyemmäksi.

Posted by Picasa

tiistai 22. syyskuuta 2009

Viro järkyttyi - Jörpa jättää maan!




Lahden takana tarvitaan ehkä kohta kriisiapua. Suuri taiteilija, lauluartisti Üllar Jörberg (alemmassa kuvassa vaimonsa Esterin kanssa), aikoo jättää Viron ja suunnata kohti Välimeren maita, sillä häntä ei täällä ymmärretä.

Üllarin mukaan hänen viiksilleen naureskellaan (käsittämätöntä!), hänen Hummer-autonsa ostolle irvaillaan (miten tahditonta!) ja hänestä käytetään lempinimeä "Jörpa", joka ei artististin itsensä mielestä ole niitä parhaimpia.

Tästä virolaisten ymmärtämättömyydestä Üllar on nyt vetänyt omat johtopäätöksensä ja jättää kotikonnut taakseen. Aikakauslehti Kroonikan nettisivujen mukaan Üllar on saanut ulkomailta työtarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Virosta mies aikoo olla pois ainakin 2 - 3 vuotta, ehkä jopa pidempään.

Jää hyvästi, Üllar!

(Ylempi kuva täältä, alempi em. Kroonikan sivulta)
Related Posts with Thumbnails