tiistai 31. toukokuuta 2011

Ei lentäviä lautasia

Maanantaipäivä 30.5. oli täällä USA:ssa Memorial Day eli paikallinen kaatuneiden muistopäivä. Se on yksi tämän maan harvoista suurista juhlapyhistä, jolloin melkein kaikilla on vapaapäivä. Päivään kuuluu näyttävää kansallistuntoista juhlintaa ja lippujen liehutusta, mutta tavallisinta lienee viettää päivää perheen parissa ulkoillen ja grillaillen.

 

Meidänkin päivämme kului lähes aamusta iltaan ulkona. Päätimme lähteä kiertämään Stanfordin yliopiston viereisillä kukkuloilla kiertävän 3,5 mailin kävelylenkin nimeltä Stanford Dish Loop. Lautasta merkitsevä dish-sana viittaa kukkuloilla oleviin yliopiston vanhoihin radioteleskooppeihin, joista erityisesti toinen, sinisillä jaloilla seisova on melkoinen nähtävyys.

 

Lenkki on kokonaan päällystetty, joten siellä pääsee ongelmitta lastenvaunujenkin kanssa. Kärryjä työntävä saa tosin varustautua ihan kunnon hikoiluun, sillä reitillä on melkoisia mäkiä. Puuskutuksen vastineeksi saa katsella huiman hienoja maisemia moneen suuntaan.

 

Kaukana, kaukana siintää San Francisco, jonka siluetti tosiaan hailakasti näkyi melkein 60 mailin päästä.

 

Kauniita, käppyräisiä tammiakin matkan varrella kasvoi.


 


 

Kyllä on kelvannut tällä lautasella kuulostella maan ulkopuolista elämää.


 

Ison lautasen äärestä siirryttiin vähän pienemmän lautasen ääreen. Palo Altosta löytyi sattumalta The Counter -niminen hampurilaispaikka, jossa kulkijat saivat herkullista apetta. Tähän paikkaan tulemme uudestaan.

Dish Loop oli oikein hieno ja suositeltava lenkki. Meillä meni muutaman hassun kilometrin taivaltamiseen yli kaksi tuntia, mutta minkäs teet, kun mukana on kaksi työnnettävää, joilla on aina sanansa sanottavana matkan etenemiseen. Muiden reitillä kävelleiden vinkkejä matkantekoon voi lukea lisää vaikka Yelp.comista.

Penkkiurheilijalle lenkillä kävely antoi hauskaa bongailtavaa, kun sai arvailla, minkä urheilulajin edustajia jatkuvasti ohi kirmaavat atleetit olivat. Selvästi näkyi, että lähistöllä on yliopisto, jossa riittää huippu-urheilijoita.

Toisenlaista mietittävää antoi se aasialainen perhe, jonka teini-ikäinen poika käveli mäkeä ylös luentomuistiinpanot käsissään selittäen jotakin bakteereista mukana kulkevalle äidilleen ja pikkusiskolleen (tai näin ainakin arvelin perhesuhteiden menevän). Hieman tuli mieleen, jotta mahtavatkohan tiikeriäidin kasvatusmetodit tuottaa tulevaisuudessa hedelmää.

(toivottavasti kuvat näkyvät, kuittaattehan mahdollisista ongelmista)

Posted by Picasa

maanantai 30. toukokuuta 2011

Guck lieber in den Wein (versio 2, kuvien kera)

Olemme T:n kanssa pitkän ja otsakurttuisen harkinnan jälkeen päättäneet, että sitten kun meillä eläkepäivät koittavat, muutamme Kreikkaan ja perustamme vanhuusvuosien ratoksi skootterivuokraamon. En ole koskaan käynyt Kreikassa enkä ajanut skootterilla, mutta ajatus kuulostaa houkuttelevalta.

Tänään kävimme paikoissa, jotka saattavat hieman muuttaa harmaa pantteri -vuosien suunnitelmia. Voisihan sitä vaikka ryhtyä viinitilalliseksi Kalifornian Sonoman laaksoon. Tai jos ei tilalliseksi, niin ainakin voisimme istua maskotteina viinitilan sisäpihalla höpisemässä mukavia turisteille.



Kahden suomalaisperheen (4 aikuista ja 4 enintään 4-vuotiasta lasta) päiväretki Sonoman alueella tänään onnistui oivallisesti. Lapset saivat purkaa höyryjä juoksemalla viinitilojen pihanurmikoilla ja viiniköynnösrivien välillä, ja vanhemmat kävivät vuorovedolla lastenvahdinnan ohessa maistelemassa viinejä ja oliiviöljyjä (paitsi kuski, joka maisteli vain niitä öljyjä).



Tämän postauksen kolme ensimmäistä kuvaa ovat Benzigerin viinitilalta, joka sijaitsee Sonoman laaksossa Glen Ellen -nimisellä paikkakunnalla. Siellä ihmettelimme viiniköynnösrinteiden yläpuolella liiteleviä suuria haukan oloisia lintuja. Miksi niitä oli siellä niin paljon? Häätävätkö ne pois pienempiä lintuja, jotka muuten söisivät viinirypäleitä?



Viimeinen, italialaishenkistä tunnelmaa toivottavasti hieman välittävä kuva on Jacuzzin viinitilalta Sonoman kaupungista. Benzigerin tila oli mäkien keskellä, kun taas Jacuzzin viiniköynnökset kasvoivat tasamaalla. Viinitilarakennus itsessään oli komea ja sen sisäpihalla oli mukava istuskella ja ihailla maisemia ja estää jälkikasvua tippumasta suihkulähteeseen.


Kotimatkalla ajoimme San Franciscon lahden yli kaksikerroksista siltaa pitkin, jolla oli pituutta 8,9 kilometriä. Siinä oli ahtaan- ja korkeanpaikankammoisella hieman tarvetta säädellä hengitystään.

Sillalla ajellessa näimme lahden yllä liitelevän pelikaanin kaltaisen linnun. Enpä ollut sellaistakaan koskaan luonnossa nähnyt.

Elämystä on tälle päivälle riittänyt. Life is good.

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Kevään taju

Lähdimme maaliskuun lopussa Tallinnasta aamuyön pimeinä tunteina sakeassa lumipyryssä ja putkahdimme matkanteon jälkeen aurinkoiseen Kaliforniaan, jossa kaikki oli vihreää, vehreää ja kaunista. Hyppäsimme yhdessä vuorokaudesta lähes sydäntalvesta täyteen kesään.

Mutta kai nämä kaksi kuukautta ovat täällä kevättä olleet, mikäli ihmisten puheita ja lehtijuttuja on uskominen. On vain niin hankala käsittää minkään vuodenajan vaihtumista, kun koko tämän ajan on jo ollut skandinaavin mielestä ihan kesä.

Nyt alan huomata, että jotkut muutama viikko sitten kukkineet puut ja kukat eivät enää kuki ja toiset puolestaan pukkaavat nuppuja. Joten kyllähän luonnossa jotakin tapahtuu. Mutta huikeaa, räjähtävää, heleänvihreää pohjoisen kevättä täällä ei todellakaan ole, ja sitä on vähän ikävä. Kun tietää, miten armoton talvi Suomessa ja Virossa on takana, on riemu keväästä tänä vuonna ollut varmaan erityinen.

Sen olemme ymmärtäneet, että näillä seuduilla tämänvuotinen "kevät" on ollut todella poikkeuksellinen. Harmaata, sateista ja koleaa ilmaa on ollut epätavallisen paljon. Meistä tämä sää on ollut sellaista tavallista Suomen alkukesää: joskus pari päivää lämmintä ja sitten taas viilenee. Pitkiä hihoja ja lahkeita on tarvittu koko ajan, mutta ei paksuja päällystakkeja sentään.

Vaan on Piilaakson keväässä tuttuakin. Virossa meitä ovat keväisin ilahduttaneet viereisellä tontilla mellastaneet satakielet. Hauska oli huomata, että täälläkin oman kodin naapuritontilla piti konserttiaan konsolipelin ääntä matkiva siivekäs.

Somat pörröhäntäiset rotat

Täällä meillä päin on mahdottoman paljon kivoja, kauniita, siistejä ja hauskoin leikkialuein varustettuja puistoja, joissa ihan mielikseen viettää aikaa lastensa kanssa. Mutta idyllisimmässäkin eedenissä on käärmeensä.

Piilaakson puistojen piinaaja on orava.

Jokseenkin kaikissa puistoissa muistutetaan ensinnäkin, että oravia ei saa ruokkia. Joissakin puistoissa on myös kielletty omien eväiden syönti, sillä oravat ovat niin härskejä, että tulevat nappaamaan ruuat käsistä, jos ei ole tarkkana.

Ja jos oravat eivät ihan suoraan kädestä varasta, niin esimerkiksi lastenvaunujen korista ne käyvät takuuvarmasti tyhjentämässä kaiken syötävän, jos ei ole pakannut lastensa eväitä hyvin. Näitä ruokavarkauksia näkee melkein jokaisella puistoreissulla.

Meillä kävi viime viikolla niin, että olin pakannut kangaskassiin eväämme, jotka onneksi kaikki olivat kovissa muovirasioissa. Kassi oli lastenvaunujen alakorissa. Touhuilin puistossa J:n ja K:n kanssa, kun eräs toinen rouva huomasi, että orava kiivennyt vaunuihimme ja oli eväskassimme kimpussa. Mokoma elukka ehti tosiaan repiä kassin palasiksi ja ehti koettaa hampaitaan leipälaatikkoon (johon jäi episodista muistoksi hampaanjäljet), kunnes minä säntäsin kiljuen paikalle. Todella ällöttävää.

Vaan samapa vielä eväiden suhteen, mutta pari päivää sitten näin todella inhottavan tilanteen, kun orava kiipesi kärryissä nukkuvan lapsen (ei meidän lapsi, siis) päälle etsiessään vaunusta ruokaa. Minä satuin olemaan se, joka tilanteen huomasi ja ryntäsin suu vaahdossa eläintä häätämään. Lapsipolo tietysti mellakkaan heräsi, mutta eipähän saanut naarmuja.

Tässäpä onkin taas pieni aikuispähkinä purtavaksi, sillä tietysti haluamme opettaa lapsille, että eläimiä ei ikinä saa kiusata, mutta samalla sitten karjun söpöille pörröhännille. J tänään jo komensi minua puistossa sanoen, että en saisi kiusata oravaa. Siinä sitten sain selitellä, miksi toimin niin kuin toimin.

torstai 26. toukokuuta 2011

Ajokortti melkein näpeissä

Kaikkea sitä elämässään pitää tehdä, kuten vaikka ajaa kalifornialainen ajokortti. Tähän asti on menty suomalaisella kortilla, mutta pidemmän päälle on tarpeen saada lompakkoonsa myös täkäläinen lupa. Sitäpaitsi täällä ajokortti on virallinen henkilöllisyystodistus, joten sille on senkin puolesta käyttöä.

Ulkomaalaisena meidän täytyy tehdä sekä kirjallinen koe että varsinainen ajokoe. Tänään oli minun vuoroni tehdä kirjallinen testi.

Testi tehtiin virastossa nimeltä California Department of Motor Vehicles, tutummin DMV. DMV:n toimipisteitä on monessa paikassa. Minä tein oman kokeeni Los Gatosin kaupungin byroossa.

Kirjallinen koe koostuu 30 monivalintakysymyksestä. Väärin saa mennä kuusi kysymystä. Useammasta mokasta mennään tietysti uusintaan. Samalla reissulla minusta otettiin valokuva, sormenjälki ja minulle tehtiin pikainen näkötesti.

Kaikki tämä tapahtui yhdessä suuressa hälisevässä virastotilassa. Olin kuvitellut, että testiä varten olisi jokin oma rauhallinen koppi, mutta rasteja ruutuun laitettiin ihan siellä kaiken hälinän seassa. Amerikassa kaikki on suurta, myös ajokorttivirastot. Lysti kesti tunnin verran ja maksoi 31 dollaria (n. 22 euroa).

Minä sain rasteja tarpeeksi paljon oikeisiin paikkoihin ja niinpä kannan käsveskassani nyt väliaikaista ajokorttia. Lopullisen saan, jos/kun pääsen läpi ajokokeesta.

Jos ketä huvittaa käydä katselemassa, millaisia kysymyksiä Kalifornian inssissä saatetaan kysyä, voi vilkaista esimerkkikysymyksiä tältä DMV:n sivulta. Tavallisen henkilöauton ajokorttia koskevat kysymykset ovat kohdassa "Regular Driver, Class C".

Joitakin kysymyksiä varten oli erittäin tarpeen lukea samaiselta nettisivulta löytyvä California Driver Handbook, kun taas jotkut kysymykset olivat sellaisia, että piti miettiä, onko kysyjä tosissaan.

Olisi pitänyt ihan mielenkiinnosta kysyä, kuinka monella kielellä DMV:llä on testilomakkeita. Virastossa oli nimittäin tarjolla melkoinen kansojen kirjo stetsonipäistä turbaanipäihin ja pieniin kiinalaismummoihin.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Uutta musiikkia (minulle)


Mountain View'n kaupungissa pidettiin viikonloppuna jokavuotinen A La Carte and Art Festival. Ruokaa siellä näkyi vähemmän, taidetta sen sijaan enemmän. Kaupungin pääkatu Castro Street oli suljettu autoliikenteeltä ja täytetty käsityöläisten ja taitelijoiden myyntiteltoilla.

Meitä viehätti eniten Bob Culbertson -niminen katusoittaja, joka soitteli eriskummallisella soittimella, jonka nimi on Chapman Stick.

Ihmeellinen näppäiltävä soitin kerrassaan, josta lähti todella kaunis ääni. Culbertson oli ihan huikean taitava ja mieluusti kannatimme hänen taidettaan ostamalla yhden levyn.

Chapman Stickistä voi lukea lisää edellä olevien linkkien kautta tai menemällä YouTubeen, josta löytyy paljon Culbertsonin soittoa, mm. tämä pätkä.

Meillä lapsetkin kuuntelevat mieluusti katusoittoa, mutta ei se silti tainnut voittaa kestosuosikkia, paloautoa, jota taas päästiin läheltä ihastelemaan. Tällä kertaa auton moottoriakin pääsi ihmettelemään, kun koko koppi oli nostettu päältä pois.



T:n kanssa totesimme, että täällä päin maailmaa poliisi ja palokunta todella osaavat ja haluavat tehdä pr-työtä. Kiiltävää paloautoa oli pienen ihmisen jännä katsella, mutta vähintään yhtä jännää oli ihmetellä poliisiautoa ja askarrella itselleen sheriffin tähti, josta sitten poliisin teltassa tehtiin jääkaappimagneetti.

Lisäksi tenavat saivat poliisien pisteestä mukaansa kassillisen kaikkea tavaraa, mm. paikallisten poliisien kuvin varustetut keräilykortit. Niitä on nyt ihailtu kovasti ja otettu mukaan kauppareissullekin. Vähän hankala olisi kuvitella, että suomalainen nimismies laittaisi naamaansa keräilykorttiin :D

(näppärästi unohdin ottaa festivaaleille kameran mukaan, joten kuvat ovat kännykällä räpsäistyjä)

Kolme vuotta, kolmas kieli

Kohta kaksi kuukautta Yhdysvalloissa eloa on takana. Meidän J:llemme muutto on ollut melkoinen myllerryksen paikka, eikä vähiten uuden kielen takia.

Alkujännitys tuntuu alkavan helpottaa ja parin viime viikon aikana J on selvästi alkanut työstää kieliasiaa päässään enemmän. Hän käyttää leikeissään yhä useammin omaa "englantiaan" ja kyselee meiltä aikuisilta, mitä erilaiset asiat ovat englannin kielellä. Aika paljon hän on jo käyttänyt helppoja tervehdyksiä kuten "hi" ja "bye-bye".

Mutta tänään tapahtui ensimmäisen kerran pieni iso asia: J vaihtoi kielen suomesta englanniksi, kun tajusi, että keskustelukumppanille pitääkin puhua toista kieltä.

Naapurin rouva oli ojentamassa J:lle asfalttiliitua. Rouva sanoi englanniksi "ole hyvä" ja minä kysyin J:ltä, mitä rouvalle vastataan.

J aloitti "kiit...", veti henkeä ja sanoi "thank you".

Pieni yksittäinen tapaus, mutta tuntui sillä hetkellä aika isolta. J:n päässä käy melkoinen ratasten kolina, kun kielipalikat alkavat liikkua paikoilleen. Poika on myös ylittänyt hurjan rohkeusmuurin, kun uskaltaa kieltä tuolla lailla tietoisemmin käyttää.

****

J:n ja K:n kuulumisista en ole kirjoitellut pitkään aikaan mitään pidempää. Tulossa on! Nyt kuitenkin aion lukea viime hetken pänttäykset täkäläisen ajokortin kirjalliseen kokeeseen. Siitäkin lisää aikanaan. Katsotaan, meneekö koe kerralla läpi.

Suomen Viron-instituutti etsii vapaaehtoisia

Tähän väliin pitkästä aikaa Viro-aiheinen postaus, kun postiini päätyi alla oleva tiedote. Suomen Viron-instituutti metsästää Virossa asuvia suomalaisia vapaaehtoistyöhön lasten ja nuorten parissa.

Jos ketä tällainen sattuu kiinnostamaan, niin alla tarvittavat lisätiedot.

(Minulla ei ole mitään yhteyksiä Viron-instituuttiin, ihan kannatuksesta laitan tämän tiedotteen tänne).

****

Suomen kielen ja kulttuurin verkosto etsii vapaaehtoisia!

Suomen Viron-instituutti perustaa Viroon suomalaisen kielen ja kulttuurin yhteistyöverkoston,
jonka toiminta suunnataan erityisesti nuorille. Tavoitteena on kannustaa sekä Viron että
Suomen kulttuuri- ja elinkeinoelämää toimimaan suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin
hyväksi Virossa.

Osana uutta toimintaa instituutti kokoaa vapaaehtoisverkostoa Virossa asuvista suomalaisista. Mukaan
lähtevien tehtävänä on vierailla virolaisissa kouluissa – erityisesti niissä, joissa suomen kieltä jo
opetetaan, sillä oppilaat ovat toivoneet suomalaisia vieraita oppitunneille. Vapaaehtoiset päättävät itse
mistä aiheesta haluavat oppilaille puhua: kuulijoita kiinnostavat erityisesti erilaiset ammatit, ilmiöt ja
yhteiskuntaelämän alat. Vierailujen kieli on suomi tai viro, riippuen siitä opetetaanko kohdekoulussa
suomea.

Kirjoitammekin Teille tiedustellaksemme halukkuuttanne lähteä mukaan vapaaehtoisverkoston
toimintaan. Instituutti kokoaa vapaaehtoisten listan, jota välitämme verkoston toiminnasta
kiinnostuneisiin lukioihin ja ammattikouluihin. Opettajat ottavat sitten instituutin välityksellä yhteyttä
opetussuunnitelmaansa sopivaan vapaaehtoiseen, ja sopiva ajankohta sovitaan koulun ja vapaaehtoisen
välillä. Suomen Viron-instituutti maksaa kouluvierailujen matkakustannukset, ja jos onnistumme
hankkimaan lisärahoitusta verkoston toiminnalle, maksamme myös pienen esiintymispalkkion. Näin
Virossa asuvat suomalaiset toimivat kotimaansa suurlähettiläinä, auttavat opiskelijoita näkemään
Suomen monipuolisena kokonaisuutena ja tarjoavat suomen kielen opiskelijoille tilaisuuden harjoitella
kieltä.

Vapaaehtoisverkostoon etsitään suomalaisia joka puolelta Viroa ja kaikilta mahdollisilta aloilta. Tähän
mennessä kouluvierailujen vapaaehtoisiksi ovat lupautuneet muunmuassa Elisa Eestin toimitusjohtaja
Sami Seppänen, Suomen suurlähetystön entinen lehdistöneuvos Arja Korhonen ja kirjailija Mika
Keränen. Hankkeelle toivotaan laajaa medianäkyvyyttä, ja kouluissa vierailevien vapaaehtoisten kautta
yhteistyöverkosto pääsee lähelle nuorta virolaista sukupolvea.

Vapaaehtoisille järjestetään toiminnan käynnistymistä juhlistava verkostoitumistilaisuus, jotta kaikki
osallistujat pääsevät tutustumaan toisiinsa.

Ilmoitattehan osallistumisestanne sähköpostitse, ennen 17.6.2011 osoitteeseen laura.vesanto(at)finst.ee,
ja 17.6.2011 jälkeen osoitteeseen tartu(at)finst.ee. Lisätietoja myös puhelimitse numerosta 7427 319.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Pökälehuumorin ystäville



Pieru- ja pissakakka-huumori on aina yhtä sykähdyttävää, joten en voinut olla kuvaamatta San Jose Flea Marketin kakkakauppiaan tiskiä. Sinänsä ihmeellisä, että tällaiselle jaksaa hirnua, kun saan päivittäin olla oikean eritteen kanssa tekemisissä aivan riittävästi.

Letkeä myyjäsetä koetti myös tarjota minulle purkkaa sekä suklaapatukoita, mutta tajusin sentään kieltäytyä.

Terveisin nimim.

"Taloutemme pierutyyny on muuttojen myötä kadonnut"

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Monisanaisesti kampaamokokemuksesta

Naapurissamme on töissä italialaissyntyinen, superenerginen ja tasaisesti naurava lastenhoitaja, E. Häntä näen melkein päivittäin. Ja jos en näe, niin kuulen.

Eräänä päivänä E äityi kehumaan kampaustani ja arveli, että tukkaani tuskin on leikattu täällä päin. Oikeassa oli, olen viimeksi käynyt kampaajalla Tallinnassa.

Amore-sanaa toisteleva ja lentosuukkoja alituiseen lähettelevä E pyöritti päätään ja sanoi, että minulla tulee olemaan ongelmia löytää täältä kunnollinen kampaaja. Tukassani on kuulemma niin hyvä väri ja leikkaus, että sellaista ei ihan kuka tahansa osaa täällä tehdä.

Minä tietysti kysyin E:ltä, olisiko hänellä suositella hyvää kampaajaa. Hän olikin ystävällinen ja vinkkasi omasta hairstyleristaan, jonka hän kehui olevan erittäin ammattitaitoinen. Mitäpä minulla oli hävitä: sain varattua ajan kyseiseltä kampaajalta ja torstaina kävin hiuksiani lyhennyttämässä. Kampaamo sijaitsi San Josen kaupungissa, joten tulipa käytyä ensimmäistä kertaa sielläkin.

Käynti oli parhaimpia kampaamokokemuksiani ikinä. Paikka oli miellyttävä ja kampaaja todella ammattitaitoinen. Hänen asenteensa oli se, että asiakas katsoo lehdestä mieleisensä tukkamallin ja hän sitten tekee sen. Ei mitään arpomista sen suhteen, voiko niin tehdä. Angela-kampaaja kuunteli tarkalla korvalla toiveitani ja olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Tallinnassa etsin kaksi vuotta mielestäni kampaajaa, täällä osui sattumalta kerralla napakymppiin.

Hiuskarvat sikseen, sillä vähintään yhtä kiinnostavaa on uudessa maassa tutkailla, mistä parturi-kampaamossa jutellaan ja millaisia asiakkaita paikassa käy. Tämä kyseinen paikka oli tosiaan parturi-kampaamo. Seinän toisella puolella asioivat naiset ja toisella miehet.

Naisten puolella kävi ihan kaikennäköisiä asiakkaita meistä farkkulötköilevistä kotiäideistä bisnesrouviin. Miesten puolella olikin sen sijaan vain jyrkkäprässisimpiä tyylikkäitä herroja, jotka eivät jaksaneet hymyillä pienen hetken kampaamon sisätiloissa viipyneille J:lle ja K:lle.

Eivätkä parturitkaan olleet juuri amiksen penkiltä päässeitä. Lastenhoitajanani toiminut ystäväni huomasi minua odotellessaan, kuinka parturiin astui tyylikkäässä asussa mies salkku kädessään. Ystäväni arveli hänen olevan asiakkaaksi tuleva bisnesmies, kunnes herra alkoi avata salkkuaan. Sisältä paljastuivat parturin työvälineet. (Muuten, jos minä olisin mies, kävisin taatusti säännöllisesti ajattamassa partani ja hiukseni kunnon parturissa. Siinä on jotakin tavattoman tyylikästä.)

Naisten kampaamopuolella meininki oli paljon rennompi ja asiakkaisiin suhtauduttiin aurinkoisen avoimesti. Kampaajani katsoi käsivarsiani ja ihmetteli, kuinka ne ovat lähes karvattomat ja kysyi, olenko käsitellyt niitä jotenkin. Saatoin todeta, että skandinaavien käsikarvojen kasvu harvoin edellyttää toimenpiteitä. Minua kysymys huvitti ja mietin mielessäni, että tuollaista ei Suomessa kysyisi kampaaja varmaan koskaan, ei ainakaan ensitapaamisella.

Kun kampaamoon tuli seuraava asiakas, paikalla olleet kampaajat kommentoivat innostuneena hänen hoikentunutta ulkonäköään. Ja kun minun kuontaloni oli saatu kuntoon, halusi kampaajani tehdä kanssani "high five:n". Hah, suomalainen rautakanki sai laittaa ylävitosta tehdessään kaiken luontevuutensa peliin!

Kampaamosalongin jutunaiheet olivat kuin mistä tahansa muualta, eli poliitikkojen töppöilyjä ja urheilua. Paikallisen NHL-jääkiekkojoukkueen San Jose Sharksin play off -taivalta analysoitiin ja Kalifornian entisen kuvernöörin Arnold Schwarzeneggerin 25-vuotisen avioliiton päättymistä taivasteltiin. Arskalla paljastui olevan avioton lapsi, mutta sen ovat varmasti Suomenkin iltapäivälehdet kertoneet.

Olen viihdytetty hiuskarvojani myöten!

perjantai 20. toukokuuta 2011

Varmana en yhtään tiiraillut lainelautailijapoikia

Tämän viikon vieraamme toivoi pääsevänsä merenrantaan ja sinnehän lähti isäntäväkikin erittäin mieluusti uudelleen. Keskiviikon kohteena oli Half Moon Bay, jossa reilu viikko sitten ensimmäistä kertaa kävimme. Aika mukavaa on se, että puolen tunnin päässä täältä pikkukaupungin elämästä on tarjolla upeita merimaisemia ja vielä pienemmän kaupungin rauhaa.

Viime kerralla käytiin Half Moon Bayn Poplar Beachilla, nyt ajoimme Francis Beachille, jonne piti maksaa 10 dollarin (n. 7 euroa) pysäköintimaksu. Se oli ihan ok, kun parkkipaikan kupeessa oli tarjolla mm. siistit vessat, joita lasten kanssa matkaava aina arvostaa. Rannalla oli myös camping-alue.

Sään suhteen kävi tuuri. Koko viikon oli ollut kurja sateinen ilma, mutta kun lähdimme sisämaasta rantaan, ilma kirkastui ja saimme nauttia lähes pilvettömästä auringonpaisteesta. Rantaan oli tullut myös kaksi nuorta lainelautailijamiestä, joiden edesottamuksia kylmässä aallokossa seurasivat kiinnostuneina niin lapset kuin aikuisetkin. Hyytävää touhua on moinen meressä temppuilu.

 



 


 

Huolestuneille sukulaisille lohdutukseksi: J oli oikeasti huomattavasti kauempana merestä kuin miltä tässä kuvassa näyttää.

 


 

Half Moon Bayn pääkadun varrelta aukeaa sivukatu, jonka päässä on vankila. Tai tuskin se sellaisena toimii, mutta hauskalta näytti kauempaa katsoen.

 

Viikon varrella on nyt jo kotia kohti lähteneen kyläilijämme kanssa syöty hyvin. Latva-artisokat tuntuvat olevan näillä seuduin hyvin suosittuja, joten niitäkin keiteltiin (etualalla oleva vihertävä läjä). Samoin meidän keittiössämme valmistettiin ensimmäisen kerran ruokaa kvinoasta, jota on oheisessa kuvassa tuossa vaalean salaatin näköisessä mössössä.

Posted by Picasa

tiistai 17. toukokuuta 2011

Sateinen San Fran

Maanantaipäivä hujahti sateisessa San Franciscossa. Veimme meillä kylässä olevan ystävän Golden Gate -sillalle, jolla käynti oli minullekin ensimmäinen kerta. Komeaa oli! Minä olen vieläkin vähän tohkeissani, sillä olin itse ratissa kun siltaa ylitimme. Aikamoinen ajokokemus.

Heti sillan pohjoisrannalla oli turisteja kuhiseva näköalapaikka, jossa maisemia ihmettelimme.

 


Auton tuulilasin läpi näpätty kuva sillasta.

 


Näköalapaikan muurissa oli merkitty kohteita, jotka näkyvät lahdessa tai sen toisella puolella. Yksi kylteistä osoitti kohti Alcatrazin vankilasaarta, joka kauempana pienenä saarena näkyykin.

 


2,7 kilometriä pitkä silta pohjoisrannalta päin katsottuna. On se suunnilleen yhtä hieno kuin Kärkistensalmen silta.


 


Nämä merileijonat eivät olleet sillan luona, vaan kaupungin turistirysässä, laiturilla numero 39.

Hieno päivä, vaikka olisi pitänyt uskoa turistioppaan vinkkiä siitä, että San Franciscoon pitää aina ottaa sateenvarjo mukaan. Seuraavana ohjelmassa on hankkia tarvittavia goretex-asuja ja jalkineita koko perheelle.

Posted by Picasa

maanantai 16. toukokuuta 2011

Aurinkoa, vettä, rakeita ja muita ilmaveivejä

 


 


Kalifornia, tuo aurinkoisista osavaltioista aurinkoisin näytti luontoaan: sunnuntaipäivään on kuulunut niin vettä, aurinkoa kuin rakeitakin. Kyllä, rakeita.

Raesateen koimme Mountain View'n sunnuntaiaamuisella farmers' marketilla. Siellä eräs myyjä totesi, että hän on käynyt markkinoilla 17 vuoden ajan, mutta kertaakaan ei ole tällaista ilmaa ollut. Me olimme paikan päällä ehkä reilun puoli tuntia ja sinä aikana ehti olla kaikenlaista säätä lumisadetta lukuun ottamatta.

Vaan eipä ole raesade viikonlopun menoa haitannut. Lauantaina kävimme Mountain View'n kaupungin Rengstorffin puistossa pidetyllä isolla kirpputorilla, josta löytyi mm. kuvan soma keltainen kastelukannu. Se lähtee matkalle kohti Suomea, josta meille saapui perjantaina ensimmäinen vieraamme, J:n kummitäti.

Puistokirppari oli hauska kokemus. Nurmikolle olivat levittäytyneet ihmiset myymään autotalliensa aarteita ja kaikenlaista oli kaupan. Me esimerkiksi saimme yhteensä dollarilla (n. 70 eurosenttiä) hammasharjamukit kylpyhuoneeseen. Puistossa oli myytävänä myös laitteita, joiden käyttötarkoitus jäi täysin hämärän peittoon. Eräästä alla olevista kuvasta voinee tunnistaa pölynimurin, mutta sen vieressä olevan pallonmuotoisen vehkeen nimi jäi mysteeriksi. Jonkin sortin kuivain se oli, sen saattoi laitteen päällä olevista teksteistä tajuta.


 


 


 


Muutoin viikonloppuun on kuulunut Barbapapa-palapelin peluuta ja hyvin syömistä. Lettuja saatiin ravintolassa ja parsaa kotikeittiössä, kun vieraamme osasi tehdä vihreille pötkylöille hyvän kastikkeen.

 



 


Posted by Picasa



(Juuri nyt tekee vähän kipeää olla täällä kaukana, mutta ei se haittaa - ihanaa, Leijonat, ihanaa!)

torstai 12. toukokuuta 2011

Asettautuminen jatkuu

Pala kerrallaan asettuvat maahanmuuttajan elämän palikat parempaan asentoon. T:n kanssa edelleen odotamme sitä päivää, jolloin voimme todeta, että ei ole enää mitään muuttoon liittyvää asiaa/paperityötä/hankintaa tehtävänä.

Tänään käytiin virastossa laittamassa sosiaaliturvatunnushakemus liikenteeseen. Oli ällistyttävän sujuva kokemus, pahempaa pelättiin. Huvittavaa oli ilmoittaa viranomaisille oman äidin tyttönimeä, mutta sitä kuulemma joistakin turvallisuussyistä tarvitaan (terkut äidille, olet nyt Yhdysvaltain viranomaisten tietokannoissa!).

Kiittää täytyy suomalaisten seurakuntien erinomaista monikielistä virkatodistuslomaketta, joka säästi meidät useamman viikon odottelulta, joka kuulemma olisi ollut edessä, jos avioliittomme todistava paperi olisi pitänyt täkäläisten viranomaisten hyväksymällä kääntäjällä käännättää.

Sain tänään myös tilattua paikallisen sanomalehden. Toistaiseksi olemme lukeneet vähän mitä sattuu ja milloin sattuu (eikä sitäkään kovin paljon), mutta nyt selvisin tilaamaan täkäläisen maakuntalehden, San Jose Mercury Newsin.

Nyt vain pitäisi tietää, milloin minulla olisi se rauhallinen aamuhetki, jolloin voin levittää sanomalehden ja lukea sen. No, ehkä pikku apulaisten kanssa voimme tutustua esimerkiksi lehden sarjakuviin.

Lehtien sivukoot ovat täällä ihan muuta kuin Euroopassa. Ärsyttää, kun en tiedä, mikä tuon SJMN:n sivukoon nimi on. Se ei ole suomalaisille tuttu broadsheet (kuten esim. HS tai TS) eikä tabloid (kuten iltapäivälehdet) eikä eurotabloid (kuten monet liitteet) vaan sellainen Hesaria pidempi ja kapeampi puikula. Onko sen nimi Berliner, tietääkö joku?

Toisaalta - nimestä viis, sillä käyttöliittymän toimivuus ratkaisee ja se selviää vasta lukijakunnan armottomissa sohvalla- ja vessassalukukokeissa.

Kaasuhellan autuudesta

Olen korkeintaan keskinkertainen kotikokki, eikä minulle ollut aiemmin valjennut kokeneempien ruuanlaittajien ja hifistelevien ruokalehtien hehkutus siitä, kuinka erinomainen peli on kaasuliesi.

Nyt ymmärrän.

En ollut ennen USA:aan muuttoa koskaan elämässäni käyttänyt kaasuliettä. Nyt kodissamme sellainen on, samoin kuin kaasulla lämpiävä uuni, joten niiden käyttöön on ollut pakko totutella. Muutaman viikon jälkeen täytyy todeta, että sähköhella kalpenee tämän rinnalla. Ja eihän niiden käytössä mitään ihmeellistä teknisesti ole, sen kuin vain vääntää nupista päälle.

Ensinnäkin: kaasuhella ja -uuni kuumenevat aivan hillittömän nopeasti. Meillä ei tällä hetkellä ole mikroaaltouunia, mitä ilman en aiemmin ajatellut pärjääväni. Nyt olen todennut, että aika monet ruuat voi lämmittää melkein yhtä vaivattomasti kaasuhellalla. Tietysti pitää hieman miettiä, millaista ruokaa tenaville laittaa, jotta sen voi järkevästi kattilassa lämmittää, mutta kyllä se yleensä onnistuu. No, vähän vielä mietin mikron hankkimista, mutta katsotaan.

Sähköuunin kanssa olen tottunut, että ehdin viritellä ruokaa uunivuokaan kaikessa rauhassa ennen uunin lämpiämistä. Nyt ehdin tuskin vuokaa voidella, kun uuni on jo kuuma.

Toiseksi: kaasuhellan ansiosta ruuan lämpötilaa kattilassa voi säätää täysin auringontarkasti. On ihan hurjaa, miten salamannopeasti vaikkapa kiehuva vesi reagoi säätönupin pyörityksiin.

Kaasulieden bonuksena voisi vielä mainita sen näyttävän ulkonäön. Kaasuhellan "levyt" ovat robustilla tavalla aika komeita. Nämä ajatukset toki katoavat siinä kohtaa, kun hankaan saumoja ja kulmia karhealla sienellä puhtaaksi.

Jos siis joku on tekemässä keittiöremonttia ja miettii, hankkisiko kaasuhellan, niin täältä tarjoamme runsaasti puoltoääniä.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Pokaali ja muita blogitunnustuksia

Olen iloinen ja hämmentynyt, että lyhyen ajan sisällä olen saanut kaksi blogistien keskellä liikkuvaa tunnustusta.

SoulFoods&Moods -blogin kirjoittaja GreenWoman antoi minulle jo huhtikuussa Gorgeous Blogger -tunnustuksen. Iso kiitos siitä ja pahoittelut, että asiaan reagointi on kestänyt näin kauan. Nämä muuttohässäkät eivät ole olleet ihan otollisinta aikaa bloggaamiselle.

GB-palkinnon olin saanut jo kerran aiemminkin, joten toivottavasti GreenWoman ei nyt pahastu, kun en enää uudestaan vastaa blogiani koskeviin kysymyksiin.

Ihan uutena juttuna sen sijaan sain muutama päivä sitten Finn for life -blogista Pokaali-tunnustuksen. Kiitokset Baijeriin!

Tunnustus velvoittaa kertomaan itsestään 8 asiaa ja laittamaan sitten tunnustuksen eteenpäin 8 blogille.

Jaahas, katsotaanpas sitten, mitä itsestään kertoisi...

1. Olen kakkosaltto.
2. Olen hävettävän surkea luonnontieteissä ja matematiikassa, mutta paljon parempi kielissä.
3. Matti Nykänen on pyytänyt minua lähtemään jatkoille kanssaan. En lähtenyt.
4. Haluaisin opetella valokuvausta paljon, paljon enemmän.
5. Pelkään lentämistä aika tavalla, mikä onkin ulkomailla asuvalle tosi näppärä ominaisuus.
6. Minusta Turun paras ravintola on aina ja ikuisesti Kauppiaskadun Baan Thai.
7. Jos haluaa saada minut itkemään, kannattaa vain laittaa soimaan Edvard Griegin "Våren".
8. Mielikuvituskaverini lapsena olivat sisarukset nimeltä Kaisa ja Liisa Kantola. Heidän kanssaan olen aika monet leikit leikkinyt. Missähän mahtavat sisarukset olla nyt?

Aiemmin saamani Gorgeous Blogger -palkinnon yhteydessä linkkasin jo moneen lukemaani blogiin. Koska en haluaisi linkata nyt samoja, niin minulla onkin ongelma. En nimittäin kovin montaa blogia lue, joten kahdeksaa en saa tähän listaan mitenkään. Tässä silti muutama oivallinen blogi, joita ilman muuta suosittelen toisillekin.

- Kaukana Espoosta. Tähän blogiin olen linkannut muutamissa postauksissa ja tuolta linkkilistastanikin se löytyy. Tämä oli ekoja löytämiäni suomalaisen kirjoittamia blogeja, joka käsittelee elämää Kaliforniassa. Erinomaista kamaa hyvällä asenteella.

- pekkaremes.fi. Tämä sivusto ei ole blogi, mutta sen sisältä löytyy mm. Kotoäijät-niminen osio, joka kertoo blogimaisesti koti-isän ja perheensä päivän kuulumisista. Ennen kaikkea sivustolla on sydäntä riipivää asiaa pienestä Verna-tytöstä, jota elämä kohtelee turhan kaltoin.

- Ei oo totta. Ammattilaisen selkokielisesti kirjoittamaa asiaa ennen kaikkea sosiaalisesta mediasta, mutta myös markkinoinnista, mainonnasta ja suomen kielestä. Asiallista ja hauskaa.

Teille kolmelle lähtee siis minulta Pokaali!

Blogimaailma on paisunut ihan valtavaksi, ja suomalaiset lukijat voivat etsiä mieleisiään blogeja vaikkapa Blogilistalta. Ei liene sellaista aihetta olemassakaan, josta ei joku kirjoittaisi. Ongelmana on lähinnä se, miten löytää valtavasta nettisivutulvasta itseään kiinnostavat helmet.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Ahdin anteja

 

 

 

 

 

 
Posted by Picasa


Lupailin vielä lisäkuvia Half Moon Bayssä sijaitsevan kalakaupan annista.

En muista enää kaupan nimeä, mutta jos löytää Flying Fish Grillin, niin löytää kyllä tämänkin paikan.

Sekä seurueen aikuiset että lapset söivät kaupassa silmillään valtavia valtameren lohia ja altaissa mönkiviä äyriäisiä. Seurueemme herrat päätyivät sitten ostamaan ihan varsinaisesti syötäväksi tonnikalaa, miekkakalaa sekä sampea. Alkuruuaksi piti vielä saada ostereita.

Kalan valmistaminen onnistui miehiltä erinomaisesti (minulla ei ole aavistustakaan, mitä kalalle pitäisi tehdä) ja söimme illalliseksi herkullisen kala-aterian. Jos kuvan annokset näyttävät hervottoman isoilta, niin sitä ne tosiaan olivat. Totesimme, että tuli innostuttua kaupassa vähän liikaa.

Alkuruuan ostereista nauttivat lähinnä herrat. Minulle osterikokemus oli ensimmäinen ja saattaa jäädä viimeiseksi. Tavallisia merisimpukoita syön mielelläni, mutta ostereihin en yhtä maistettuani pystynyt. Estoinen mikä estoinen.

Half Moon Bayssä käymme varmasti uudestaan ja kun käymme, on ostosreissu tähän kalakauppaan selviö.

maanantai 9. toukokuuta 2011

San Jose Flea Market

Koska olen suuri torien ja markkinoiden ystävä, osui jo melko pian tänne muuton jälkeen jossakin matkaoppaassa silmään ilmoitus San Josessa pidettävistä suurista markkinoista. San Jose Flea Market on ollut olemassa jo 50 vuotta ja kasvanut sinä aikana aivan järisyttävän suureksi myyntialueeksi.

Sunnuntaina ajoimme tätä ihmettä katsomaan, ja leuka loksahti jo parkkialueelle tullessa. Parkkipaikkaa oli yhden maalaiskylän verran.

Torialueella kiertelimme parisen tuntia ja nähtävää jäi vielä vaikka kuinka. Kysessä ei ole nimestään huolimatta pelkkä kirpputori, vaan myytävänä on ihan kaikkea, rintaliiveistä henkilöautoihin. Lapsille oli pieni tivolin tapainen ja poniratsastusta.

Totesin, että torilla oli tunnelma vähän sama kuin Tallinnan Keskustorilla. Maan pääkieltä, englantia, ei juuri kuullut, vaan ylivoimaisesti suurin osa myyjistä ja ostajista oli espanjankielisiä. Tallinnan Keskustorilla puolestaan asioi paljon venäjänkielisiä. San Josen torin sekalainen myyntivalikoima ihan kaikkea toi samaten mieleen tutun Keskustorin. Tämä tori oli vain hillittömän paljon suurempi.

Alla kokoelma kuvia paikan päältä.

 


Bootseja oli kaikissa väreissä ja tyyleissä. Ihan mielettömiä!

 


Eräällä kojulla oli trooppisista hedelmistä tehty mainioita valmiita hedelmäsekoituksia.

 


Naisten alusvaatevalikoimat olivat laajat...

 


Nämä lippalakit olivat ehkä mauttomim... ei kun näyttävimmät ikinä. Santa Maria!

 


Virolainen kaverimme bongasi lippalakeista heti Viron kolme vaakunaleijonaa. Voi tietysti olla, että näillä oli jokin muu merkitys.

 


Tuotteiden lisäksi torilla oli myynnissä myös palveluja. Hierottavaksi pääsi ihan luonnikkaasti avoimessa teltassa kaiken kansan edessä. Toimisikohan moinen Suomessa tai Virossa? Vasemmassa reunassa oleva musta-asuinen hieroja muuten asetteli asiakkaansa niskaan jotain siteitä tai laastareita. Ei kai vain täälläkin käytetä sinappilaastareita?

 


 


Hedelmätiskit olivat tietysti ihan omaa luokkaansa. Suunnilleen kaikista hedelmistä oli aina tarjolla maistiaispaloja ja näiden palojen päälle oli ripoteltu chilijauhetta. Tietääkö joku syytä, miksi chiliä päällä oli? Haittaa siitä ei ollut, vaan esimerkiksi mangopala, jonka päällä oli hitunen chiliä, oli aika ainutlaatuinen makuyhdistelmä.

 


Harvemmin sitä näkee kuljetusliinoilla kokoon kursittua asuntoautoa. Tällä on taidettu tehdä reissu jo toinenkin.

Posted by Picasa
Related Posts with Thumbnails