sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Vuittoneista ja verkkareista

Kolmen Viron-vuoden aikana totuin siihen, että verkkarit jalassa ei ole soveliasta mennä joka paikkaan ja että leikkipuistoon voi laittaa väritöntä huulikiiltoa ja pienet korvakorut ilman, että muu hiekkalaatikkoväki kysyy, mihin olen menossa, kun olen "noin hienona". Kuten olen monesti täällä blogissakin kirjoittanut, Tallinnassa on täysin normaalia ja odotuksenmukaista, että nainen on edes vähän laittautunut.

Sitten tulen Kaliforniaan, jossa kaikki kulkevat farkuissa ja lenkkareissa. Erityisesti valkoisissa paksupohjaisissa lenkkareissa. Lenkkarit näkyvät olevan täällä asuvien yleiskengät, alkuperäisestä kansallisuudesta riippumatta. Täkäläinen katukuva ihmisten tyylin ja pukeutumisen suhteen muistuttaa minusta paljon enemmän vaikkapa suomalaista pikkukaupunkia kuin Tallinnaa. Naisia korkokengissä olen nähnyt täällä vain satunnaisesti, kun Tallinnassa korkokengät ovat tavallinen osa pukeutumista. Viron pääkaupungin katukuva on ehdottomasti naisellisempi kuin täkäläinen.

Ihan hassua! Täällä olisi ilmasto, joka mahdollistaisi naisellisen pukeutumisen ja esimerkiksi monenlaisten kenkien käyttämisen ilman loskalammikko- ja liukastumisvaaraa. Silti nämä menevät möhkäle-Nikeissaan, meleeratun harmaissa college-huppareissaan ja capri-pituisissa vapaa-ajanhousuissaan.

Toisella puolen maailmaa puolen vuoden talvessa ja pimeydessä naiset käärivät turkkejaan tiukemmin ympärille, jotta selviäisivät vaakasuorassa jäätihkusateessa elegantisti hameissaan töihin. Mitään "oikeaa" tai "väärää" en väitä näissä tyyliasioissa olevan, ovat vain kiinnostavia eroja.

Sen olen päättänyt, että tuohon lenkkarimeininkiin en lähde (paitsi tietysti lenkillä ja salilla), mutta aika näyttää, palaanko farkkunaiseksi - juuri kun olin oppinut käyttämään hameita!

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Ilolaulu IDOlle

Buzz ja kaverit kävivät kuussa jo aikoja sitten, mutta silti tässä(kin) maassa on edelleen arjen ilmiöitä, jotka ovat niin typeriä, että niitä ei meinaa astiankuivauskaappi-karkkipäivä-mikrokuituliina-järkevä suomalainen millään käsittää.

Kuten vaikkapa se, miksi ihmeessä maailmassa enää käytetään vessanpyttyjä, joiden pohja on pöytämäisen tasainen. Kun henkilö tekee pönttöön kiinteän tuotoksensa, läjä jää "pöydälle" kauniisti tarjolle. Kun vessan vetää, juuri mitään ei tapahdu. Tuotos on edelleen pöydällä. Sitten odotellaan, että vesisäiliö täyttyy ja vedetään uudestaan, jolloin pöydällä on jotakin liikettä ja helpotuksen huoneessa asioivaa alkaa helpottaa. Ehkä läjästä pääsee eroon.

Kolmannella vetäisyllä pönttö lopulta tyhjenee, vaikka pikkulassa asioija ehtii vielä silmänräpäyksen ajan huolestua, kun tuotos pyörii uhkaavan kauan vesikierteessä, ennen kuin huojentava imaisu vetäisee tarpeet näkymättömiin. Henkaria ei tarvittukaan.

Näitä arjen episodeja on USA:ssa alvariinsa. Suomessa tai Virossa tällaista ei tarvinnut miettiä koskaan, sillä siellä käytetään järkeviä, tolkullisia pyttyjä, jotka toimivat niin kuin porsliinisen istuimen kuuluu.

Olin suorastaan liikuttuneen iloinen, kun kohtasin tänään Amerikan-aikamme ensimmäisen pohjoiseurooppalaistyylisen wc-istuimen. Ihanat, järkevät saksalaiset pelastivat päiväni. Tavallinen, syvän kulhon muotoinen pytty löytyi Esther's German Bakerysta.

Vaivatonta viikonloppua kaikille!

torstai 28. heinäkuuta 2011

Sesonkiöverit

 


Joulun aikaan syön suklaata reippaasti yli kaiken järkevän määrän. Kesällä mansikoiden satokauden ollessa parhaimmillaan ahmin mansikoita niin paljon, että sattuu.

Olen sesonkiövereiden kannattaja. Joitakin asioita on saatavilla niin harvoin, että kun niitä on tarjolla, kannattaa niistä iloita kunnolla. Tämä pätee suklaan ja mansikoiden lisäksi muun muassa kanttarelleihin, suppilovahveroihin, runebergintorttuihin, laskiaispulliin, pashaan ja mustikoihin. (Okei, suklaata saa aina, mutta esimerkiksi Juhlapöydän konvehtien liikakäyttö kuuluu vain jouluun.)

Kaliforniassa överilistaan ovat liittyneet kiven sisältävät hedelmät: mangot, persikat, nektariinit ja luumut. Olen voimaton notkuvien hedelmälaarien edessä.

Mangojen autuudesta olen blogissa vuodattanut aiemminkin. Tällä hetkellä näyttää siltä, että mangojen paras satokausi on ohi, sillä niiden pauna- ja kappalehinnat ovat nousseet kovasti.

Tilalle ovat tulleet persikat kavereineen. Eilen suosikkiruokakaupassani Milk Pailissa oli kivisten hedelmien paunahinta 69 täkäläistä senttiä eli suunnilleen euron kilo. Kyllähän sellaisesta ihminen sekoaa. Nyt vatsani kiertää liiallisesta nektariinien syönnistä.

Järkevää? Ei sitten tippaakaan. Terveellistä? Ehkä parempi ahmia näitä kuin ranskanperunoita. Plussana pidän sitäkin, että lapsistamme on tullut samanlaisia hedelmä-ahmatteja kuin äidistään.

Posted by Picasa

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Kolmevuotias havainnoi kenkäkulttuurista

Olimme sunnuntaina mukavalla kyläilyreissulla T:n ja lastemme sukulaisten luona. Koska olimme amerikkalaisessa kodissa, kukaan ei sisälle mennessä riisunut kenkiään jalasta, vaan sisätilojen ja pihan väliä marssittiin kengissä, niin lapset kuin aikuiset.

Tämä on asia, mihin en meinaa millään itse tottua, vaikka hyvin tiedän, että suuressa osassa maailmaa näin tehdään. Pohjoismaisen kotiäidin sydäntä kylmää, kun lapset säntäävät crocseissaan hiekkalaatikolta olohuoneen kokolattiamatolle tai kiipeävät sohvalle.

Oli herttaista huomata, että kun viikonlopun kyläreissun jälkeen istuimme kotona iltapalalla, J otti kenkäasian puheeksi. Poika mietiskeli kaakaomukinsa äärellä ääneen sitä, kuinka kyläpaikassa kaikki olivat kengät jalassa sisälläkin. Me T:n kanssa sitten selvitimme, että näin tosiaan oli ja että niin joissakin kodeissa tehdään. Aika mainiota, miten pieni mieli työstää kulttuurieroja ja että poika tosiaan kiinnitti huomiota asiaan.

Suomessa ja Virossahan kengät otetaan sisälle mennessä aina pois. Sanoisin jopa, että Virossa asiassa ollaan vielä ehdottomampia. Olen monesti Tallinnassa toppuutellut meillä lyhyesti oven suussa piipahtaneita ihmisiä, että kenkiä ei tarvitse ryhtyä riisumaan, jos ottaa kaksi askelta eteisen kuramatolla. Virolaiset tuntuvat olevan tämän suhteen hyvin tarkkoja, mikä tulee itsekin pitää mielessä, kun virolaiskodeissa käy.

Täällä Kaliforniassa naapurustossamme on paljon aasialaisia perheitä. He eivät ulkona ollessaan koskaan ole paljain varpain, eivät edes lapset. Tämän takia meillä on ollut välillä pihamaallamme hieman hassuja tilanteita, kun J ja K viilettävät nurmikolla paljain kintuin, mutta aasialaislapsilla on tiukasti lenkkarit jalassa.

Asia on ollut jopa pieni ongelma siinä mielessä, että naapurien lapset ovat alkaneet pihalla kiskoa kenkiään pois, koska J ja K:kin niin tekevät. Tätä vanhemmat eivät salli. Lisäksi naapuruston lapset usein kyselevät ihmetellen meiltä aikuisilta, miksi J ja K ovat ilman kenkiä.

Eläköön pienet erot - ja paljaat varpaat kesäisellä nurmikolla!

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Mustat vuonot

Takana on mitä mukavin viikonloppu levollisesti perheen kesken, mutta samalla on ollut hyvin raskasmielinen olo.

Pahuuden määrä jaksaa aina yllättää.

Olen lukenut loputtomasti uutisia ja varmistanut, että läheisillä ihmisillä Norjassa on kaikki hyvin.

Sen lisäksi olen vain toivonut, että hirvittävien julmuuksien tekijä todettaisiin tutkimuksissa umpihulluksi, joka ei tajua teoistaan mitään. Se helpottaisi edes vähän.

Mutta luultavasti toivon turhaan, sillä Breivik taitaa olla vain paha. Käsittämättömän paha. Ja se on oksettavan pelottavaa. Hulluille voi ehkä tehdä jotain, mutta pahoille vähemmän.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Aku-setä on taas juonut liikaa sitruunasoodaa

MUOKKAUS: Hassua, sain sähköpostiini viestin kommentista tähän postaukseen, mutta se ei jostakin syystä näy kommenttilaatikossa. Kommentoija pyysi kiinnittämään huomiota siihen, että sitruunasooda on oikeastaan väärä nimitys, kun sooda viittaa enemmän hiilihapolliseen juomaan - ja on aivan oikeassa! Kiitos tarkennuksesta! Sitruunasoodan sijaan tässä postauksessa pitäisikin puhua limonadista. Sitähän se englanniksikin on: lemonade.


Suomessa taitaa olla tällä hetkellä aika kuuma, ja tokihan täälläkin lämpöä riittää.

Olen todennut, että yksi kuuman ilman raikkaimpia juomia on ehta, sitruunoista puristettu sitruunasooda, ei siis mikään hiilihapotettu sitruunalimu.

Suomessa tai Virossa en muista limonadia juoneeni koskaan, mutta täällä sitäkin enemmän. Kaupoista sitruunasoodaa saa eri tuotenimillä (esim. tätä on meillä juotu), ja yleensä juomaa on myös ravintoloiden juomalistoilla. Mikäs on tarjotessa, kun tällä kantilla maailmaa hyvin satoa tuottavia sitruunapuita kasvaa melkein jokaisella tonttitilkulla.

Paikallislehdessämme oli pari päivää sitten useampikin resepti kotitekoisen sitruunasoodan tekoon. Laitanpa tässä teille jakoon yhden niistä.

Reseptissä käytettyjen ainesosien määrät tuntuvat varmaan omituisilta. Se johtuu siitä, että täällä käytetään desilitrojen ja litrojen sijaan mittayksikkö cup, joka on suunnilleen 2,4 desilitraa. Olen kääntänyt täkäläiset mitat desilitroiksi tällä muuntimella. Mittoja voi varmasti kukin tykönään pyöristää haluamaansa suuntaan.

- 2,96 dl hienoa sokeria
- 1,2 dl kiehuvaa vettä
- 10,65 desilitraa kylmää vettä
- 3,55 dl tuoretta sitruunamehua

Sekoita sokeri kiehuvaan veteen ja sekoita niin kauan, että sokeri sulaa veteen. Lisää sokeriveteen kylmä vesi ja sitruunamehu. Sekoita hyvin.

Jäähdytä ja juo jääpalojen ja sitruunasivujen kera.

Lehden vinkkien mukaan tätä perus-sitruunasoodaa voi halutessaan tuunata esimerkiksi mansikoilla, vadelmilla tai vaikka tummalla rommilla.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Oppia kesäloma kaikki


Meiltä kysytään usein, onko J jo esikoulussa (preschool) tai käykö hän näin kesäaikaan leireillä tai erilaisilla lasten kesäkursseilla ja -leireillä.

Ei käy, koska meistä kolmevuotiaan ei tarvitse vielä käydä koulua saati täyttää päiviään ohjatulla toiminnalla. Lisäksi lastemme elämässä on ollut viime kuukausina tarpeeksi muutoksia. Kursseja ja leirejä vieraskielisessä ympäristössä ei siihen enää tarvita.

Amerikkalaista koulutusjärjestelmää en tunne vielä juuri lainkaan, mutta puistokäyntituntumalta voin todeta, että täkäläisillä pikkulapsilla tuntuu olevan päivissään paljon ohjelmaa, myös kesällä. Vähän väliä ollaan viemässä yhtä lasta yhdelle kurssille ja toista toiselle.

Erään kolmevuotiaan äiti esitteli minulle oppikirjaa, jonka hän oli hankkinut lapselleen kesäajaksi, jotta "pojan aivot pysyisivät hieman terässä", kunnes taas syksymmällä palataan tavalliseen preschool-rutiiniin. Minua hieman hirvitti. Pitääkö kolmevuotiasta prepata lomalla syksyn koulunkäyntiä varten?

Mutta oli keskustelulla vaikutusta. Kirja, jota rouva minulle näytti, oli todella kiva lasten askartelukirja. Siinä oli mukavia tehtäviä, jotka kiinnostivat J:tä kovasti. Koska minä olen askarteluun liittyvissä asioissa luultavasti maailman laiskin ja lahjattomin äiti, houkutti minua ajatus hankkia J:lle kirja, josta voisi löytyä rattoisaa hommailtavaa tylsiin hetkiin.

Niinpä menin kirjakauppaan (ihana, ihana Barnes and Noble) ja lähdin tutustumaan activity book -nimellä kulkevien kirjojen antiin.

Niitä on! Eri ikäisille lapsille on kaupan loputtomasti opettavaisia opuksia, joiden avulla piltit voivat harjoitella värittämistä, leikkaamista, liimaamista, labyrinttien tekoa, aakkosia, äänteitä, tavutusta, yhdistämistä sekä muotojen ja suuntien hahmottamista.

Selailin kirjoja ja huomasin useammassakin esipuheessa mainittavan, että "vaikka kesäloma alkaa, oppiminen ei lopu koskaan". Kirjankustantajat tekevät oman osansa, jotta oppikirjakauppa pyörisi myös kesällä.

Minä päätin tukea tätä bisnestä ja ostaa J:lle kuvan kaksi kirjaa. Vasemmanpuoleinen on 300-sivuinen askarteluraamattu, jossa on kaikentyyppisiä tehtäviä. Oikeanpuoleinen sisältää nimensä mukaisesti pelkkiä labyrinttitehtäviä.

J tykkää kirjoista hurjasti. Labyrinttikirja on jo puoliksi tehty, kun poika innostui sokkeloista ja oikeiden reittien etsimisistä kovasti. Kieltämättä vähän yllätyin, miten keskittyneesti hän alkoi sokkelo-ongelmia ratkaista ja kuinka nopeasti hän tajusi, miten homma menee.

Kirjalöydöt olivat hyvä juttu - varsinkin, kun niiden parissa voi viettää aikaa ilman paineita siitä, miten syksyllä pärjää koulussa. Suomalaisilla kun on aika hyvin kokemusta siitä, että lukemaan voi oppia ja elämässä menestyä, vaikka aloittaa koulun vasta seitsemänvuotiaana.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Starbucksista yksi vanilla latte mukaan ja äestämään

En voi väittää olevani kovin hyvin kartalla suomalaisen maanviljelijän arkipäivästä. Mutta hieman kaukaiselta tuntuu ajatus siitä, että traktorin kopissa peltohommia tehdessään maanviljelijä siemailisi pahvimukista kahvia.

Täkäläiset farmarit kai niin tekevät. Lainasin kirjastosta lapsille maatilan elosta kertovan kuvakirjan Farm (kirj. Elisha Cooper, 2010). Siinä maanviljelijä lähtee pellolle äestämään. Traktorissa hän sitten juo kahvia, kuuntelee radiosta säätiedotuksia ja kääntyy välillä tuolillaan katsomaan, tuleeko äes perässä.

Ehkä opiskelijayksiön kokoisissa traktoreissa ja Uudenmaan läänin kokoisilla pelloilla on aikaa ottaa vähän rennommin kuin kivisellä, mäkisellä, hämäläisellä saralla.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Pakko matkustaa on jonnekin

Tällaisia viljavia, vehreitä maisemia ihailimme lauantaina yläilmoista:

 


Emme kuitenkaan olleet näkymältä puolta metriä korkeammalla. Peltotilkut ovat pienoismalleja, joita ihailimme San Josessa pidetyssä pienoisrautateiden myynti- ja näyttelytapahtumassa.

 


Viime viikonloppuna näkemämme lennokit olivat komeita, mutta niin olivat pienoisrautatietkin. En ollut lähimainkaan näin hienoja rautatiepienoismalleja koskaan nähnyt, joten kyllä riitti katseltavaa.

 


Johtuneeko sitten lapsuuden nukkekotileikeistä, mutta pienoismalleja oli tavattoman viehättävä ihmetellä, vaikkei sen kummemin junaharrastaja olekaan. Ei voi kuin hämmästellä ja ihastella harrastajien äärimmäistä asiaan paneutumista ja vaivannäköä. Hienoa, että jotkut vielä jaksavat tällaista tehdä. Paikalla oli mm. workshop, jossa eräs setä opetti jotakin junankokoamishommaa siitä kiinnostuneille.

 


Todelliset junaharrastajat olivat pukeutuneet asianmukaisesti koneenkäyttäjän haalareihin ja hattuun.

 


Tapahtuma oli todella mukavan leppoisa, ja meiltä vierähtikin siellä koko iltapäivä, vaikkei messualue mikään lentokentän kokoinen ollut. Lapset viihtyivät erinomaisesti.

 


Harvemmin näkee kolmevuotiasta seisomassa pitkiä aikoja paikoillaan syvästi keskittyneenä. J jaksoi seisoa rautateiden varrella tuijottamassa pihiseviä, puhisevia ja piipuistaan savua puskevia junia lähes loputtomasti. Paikalla oli lapsille myös kaksi puista junarataa leikittäväksi, missä J ja K viettivätkin pitkiä aikoja täysin leikkiin uppoutuneina.

 


 


 


 


 


 


Oivallista, ystävällistunnelmaista ja rauhallista hupia oli tämä. Pienet ostoksemme maksoimme käteisellä, vaikka olisi näköjään moni muukin maksutapa käynyt!


Posted by Picasa

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Sardiini, pingviini, merivuokko ja moni muu

Monterey on pieni merenrantakaupunki vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä Piilaaksosta lounaaseen.

Montereyn historia haisee sardiinille ja peltitölkeille. Montereyssä oli lukuisia sardiinin tölkittämöjä siihen asti, kunnes meren annit liikakalastuksen takia loppuivat lähivesistöiltä 1950-luvulla.

Sardiinibisnes päättyi, mutta jäljelle jäi lukuisia tehdashalleja satama-alueella, joka nykyisin kulkee nimellä Cannery Row (suomeksi suunnilleen "Tölkittämöjen Rivi").

Alue on lähinnä vain yksi katu, joka on ennen ollut nimeltään Ocean View Avenue. Vuonna 1945 John Steinbeck kirjoitti romaanin nimeltä Cannery Row (suomennettuna nimellä Hyvien ihmisten juhla), joka sijoittui Montereyhin. Myöhemmin katu nimettiin uudelleen Steinbeckin romaanin mukaan. Wikipedian artikkeliin Cannery Row'sta pääsee tästä.

Nykyisin Cannery Row on turistirysä. Sardiinipurkittamot ovat saaneet uuden elämän muututtuaan kahviloiksi, ravintoloiksi ja kaupoiksi.

 


Montereyn suurin turistinähtävyys lienee silti Monterey Bay Aquarium, jonka väitetään olevan eräs maailman hienoimmista akvaarioista.

 


 


Perheneuvostomme voi vakuuttaa, että paikka on ehdottomasti käymisen arvoinen. Harva nähtävyys on sellainen, jossa on näin täysipainoisesti kiinnostavaa katseltavaa niin yksivuotiaille kuin aikuisillekin.

 


Kerrassaan upeassa akvaariossa pääsee suurten lasiseinien takaa ihmettelemään meren asukkeja. Minulla oli täysi työ nostella loksahtelevaa leukaani takaisin sijoilleen, kun ihailin meduusoja, vasarahaita, rauskuja, kilpikonnia, pingviinejä ja huikeita haidenväistelymuodostelmia tehneitä kalaparvia.

 


Lapsille paikka oli aivan erinomainen, sillä kun joka puolella oli talon kokoisia akvaarioita, oli kaikkialla jatkuvasti nähtävää. Akvaariossa oli myös erityisesti lapsille tarkoitettuja alueita, mutta ei niitä erityisesti käynnillä kaivannut.

 


Ainutlaatuinen elämys oli päästä silittämään vedessä lipuvaa rauskua. Eräs allas oli rakennettu niin, että sen reunalta saattoi kurotella veteen ja onnistuessaan paijata ohi huljuvaa meren ihmettä. Tiedoksenne: rausku on sileä, pehmeä ja vähän limaisen tuntuinen.

 


 


Kaikesta komeasta nähtävästä suosikikseni jäi viimeisessä kuvassa silmittelevä, keittiön ruokapöydän kokoinen möhkäkala (eng. sunfish, lat. Mola mola). Elukka oli hyvin vaikuttava, kun se ilmestyi jostakin akvaarion uumenista möllöttämään lasin taakse suoraan nenän eteen.

Möhkäkalan olisi saanut akvaarion myymälästä pehmoeläimenä, ja nyt vähän mietityttää, olisiko sellainen sittenkin pitänyt ostaa...

Posted by Picasa

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Baseball-tuntoja



Perheessämme on tällä hetkellä baseball kovassa kurssissa, kun J sai ensimmäisen oman baseball-räpylänsä, pehmeän harjoittelumailan (Hämähäkkimies-kuvioidun) ja muutaman lapsille sopivan pallon.

Osasyy intoon on se, että kävimmekin katsomassa reilu viikko sitten Oakland Athleticsin peliä heidän kotiareenallaan.

Kun ei ole koskaan aiemmin nähnyt peliä livenä, niin olihan siinä elämystä. Valtava stadion, paljon elämää ja markkinahumua ja kaikenlaista kansaa peliä katsomassa. Lisäsärmää käyntiimme toi se, että pelipäivä oli USA:n itsenäisyyspäivä, 4. heinäkuuta.

Videotauluilla pyörineet väliaikapläjäykset olivat kovasti patrioottisia hengessä "meidän poikamme Afganistanissa". Välillä kameralla kuvattiin katsomossa istuvaa sotilasta, joka oli edellispäivänä palannut sotatantereelta kotimaahan.

Ottelutunnelma alkoi kohota jo parkkipaikalla, kun selvisi, että täkäläiset pitävät ennen peliä parkkialueella autojensa luona grilli-piknikin. Siellä oli parkkiruuduille viritettynä telttakatosta, pöytiä ja tuoleja, grillejä ja paljon ruokaa. Ei ehkä viihtyisin grillausmaisema, mutta hyvä meininki oli kyllä.

Tahko Pihkalan kiistattomaksi ansioksi on sanottava, että hän onnistui aikanaan jalostamaan baseballista merkittävästi urheilullisemman version, kun kehitteli Suomelle oman kansallispelin. Baseball on aika tylsää katsottavaa, kun pelkästään pelaajan ykköspesälle saaminenkin on todella pitkällisen työn tulos. Pesäpallossa tapahtuu tasaisesti koko ajan jotakin, baseball koostuu lyhyistä pyrskeistä. Mutta onpahan enemmän aikaa syödä ylihintaisia hot dogeja ja pop cornia baseball-kypärän muotoisesta kupista sekä kuunnella ympärillä istuvien paikallisten fanien kommentteja kentän tapahtumista ("Heilauta sitä mailaa, niin lentää pallo paremmin!").

Meidän oppaamme baseballin maailmaan on ollut hervottoman hauska vanha Disney-pätkä, jossa Hessu peliä pelaa. Nyt yhden ottelukokemuksen jälkeen voi todeta, että kaikki, mitä Hessu tekee, on aivan niin kuin oikeasti on.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Kaktuksenpiikistä asiaa

Leveitä ja litteitä "lehtiä" kasvavat isot kaktukset ovat olleet minulle tuttuja lähinnä telkkarisarjoista ja Autot-elokuvasta, mutta täällä niitä näkee kasvavan ihmisten pihoissa ihan vain tavallisena viherkasvina.

Tänään kärrytellessäni K:ta päiväunille hihittelin erään pihamaan vieressä, kun siellä oli talon väki tuikannut kaktuksenlehtiä pistokkaan tapaan multaan pystyyn pitkin tontin rajaa. Tulee nimittäin vähän jykevämpi pihaa kiertävä aita, sano! En haluaisi olla se rosvo, joka joskus jää jumiin housuistaan kyseiseen pensasaitaan.

Meksikolaisten suosimassa Mi Pueblo -ruokakaupassa olen aina ihmetellyt vihannestiskillä myytävänä olevia samannäköisen kaktuksen lehtiä. Mitähän niistä tehdään? Kaupan on usein myös valmiiksi pieniksi paloiksi kuutioituja kaktuksenlehtiä. Minusta näyttää, että niistä on piikit nypitty pois, mutta silti - mitenköhän kaktusta valmistetaan ruuaksi?

Salilla nähtyä

Näin päivänä muutamana kuntokeskuksessa nuoren naisen, joka askelti stepperi-laitteella.

Naisella oli korvillaan kuulokkeet, joista hän varmaan kuunteli musiikkia. Stepperin edessä olevalla telineellä hänellä oli sekä romaani että New Yorker -aikakauslehti. Lähellä stepperiä oli myös televisio, jota saattoi välillä vilkaista.

Sitä tässä vain mietin, että mahtaakohan tuollaisen viihdykemäärän kanssa jäädä kuntoilu sivuseikaksi? Onko multitasking mennyt tässä tapauksessa överiksi?

Ja toisaalta, mitäpä se minulle yhtään kuuluu. Kukin kuntoilee kuten haluaa.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

San Franciscon Chinatown

Koneen uumenista muutama kuva viime viikon reissusta San Franciscoon, jolloin kävin ekaa kertaa myös Chinatownissa.

Kuvista viimeinen ei ole kiinalaisesta kaupunginosasta, vaan näkymä kaupunkiin Treasure Islandin rannasta, johon päädyimme vahingossa, kun ajoin eräässä liittymässä täysin väärin. Useimmiten harhaan ajo kannattaa ja niin tälläkin kertaa. Oli komea katsella The Cityä myös tältä kantilta.

 


 


 


 


 


 




 
Posted by Picasa

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Otsasuoni pullistuu

Tätä kirjoittaessa alkaa verenpaine olla huolestuttavan koholla.

Olen jo melko kauan koettanut varata aikaa täkäläisen ajokortin inssiajoon. Kirjallisen tein jo yli kuukausi sitten. Inssiin pitäisi päästä, sillä väliaikainen kortti on määräaikainen.

Ajokorttiviranomainen DMV kannustaa kovasti käyttämään netti- ja puhelinpalveluaan. Inssiajoajankin pitäisi pystyä varaamaan netissä.

Minun väliaikaisen ajokorttini numeroa nettisysteemi ei jostakin syystä huoli ja ilmoittaa, että minun on tehtävä inssivaraus puhelimitse.

"Palvelu"automaatin kanssa olen tähän mennessä jutellut jo aivan liian monta kertaa. Sitäkään kautta varaus ei onnistu. Minun pitäisi sanella automaattiin väliaikaisen korttini kirjaimista ja numeroista koostuva tunnusluku, joka alkaa F-kirjaimella.

Kirjaimen lausuminen ei näköjään onnistu minulta oikealla tavalla, sillä kone kuulee minun sanovan S-kirjaimen. Mieliala ei kovasti kohene, kun karjuu luurille kymmenettä kertaa F-kirjainta ja saa vastaukseksi "Sorry, I didn't quite get that. Did you mean S as in sugar?".

Tänään lähdin lopulta lasten kanssa käymään DMV:n toimistossa uskoen, että saisin asian hoidettua ihmisen kanssa. Menin Santa Claran konttoriin, jossa meitä odotti väentungos, jossa ei mahtunut hengittämään ja jossa oli kilometrin jono tarvittavalle luukulle. Ei tullut kysymykseenkään jäädä odottelemaan vuoroa kahden pienen apulaiseni kanssa.

Palasin kotiin, soitin taas kerran palvelunumeroon kuullakseni, että lausun F-kirjaimen väärin. Numerot sentään osaan ääntää oikein. Tällä kertaa tajusin, että automaattiin voi jättää soittopyynnön. Jätin numeroni ja sain tietää, että minulle soitetaan noin puolen tunnin päästä.

Soitostani on nyt yli puolitoista tuntia eikä kukaan tietenkään ole ottanut minuun yhteyttä.

Jos joku tietää oikotien DMV:n varaussysteemiin, niin saa ilmoittaa ihan heti. Joku voisi myös poistaa maailmasta palvelunumerot, joissa asioidaan "keskustellen" automaatin kanssa.

MUOKKAUS VUOROKAUTTA MYÖHEMMIN: Minulle soitettiin kuin soitettiinkin noin tunti postaukseni jälkeen. Soitto tuli automaatista, mutta lopulta langan päässä oli oikea ihminen. Kävi hyvä mäihä: sain varattua inssiajon heti seuraavalle päivä eli tiistaille. Ja nyt minulla onkin täkäläinen ajokortti!

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Kilpparit

Lennokkitapahtumassa, josta edellispostauksessa kirjoitin, oli jostakin syystä mukana myös eräs kilpikonnaharrastaja. Samapa se, miten leppoisa mies lemmikeineen liittyi lennokkitoimintaan, mutta oli hauskaa, että lentokoneiden ihmettelyn lisäksi sai pällistelllä ja silittää valtavan kokoisia kilppareita.

 


 


Kilpikonnat olivat muutoin heinäpohjaisessa kopissaan, mutta isoimman konnan eläinten isäntä päästi hetkeksi kävelemään myös asfaltille ihmisten joukkoon. En meinannut ensivilkaisulla millään tajuta, mikä maassa menee ja luulin silmänräpäyksen ajan eläintä joksikin hassunmuotoiseksi lennokiksi. Itseäni useamman vuoden vanhempi eläin ei kuitenkaan osoittanut kiinnostusta lentämiseen.

 


Posted by Picasa

Lähes sankari siis itsekin

 

T huomasi lauantaina sattumalta lehdestä ilmoituksen kaksipäiväisestä pienoislennokki-tapahtumasta. Sen verran on aviomies pienoismallien kanssa lapsena askarrellut, että paikalle oli sunnuntaina päästävä.

 

Olihan koneita ja lennättämistä! Aika huimia juttuja pystyvät asiaansa paneutuneet koneillaan tekemään. Kuvan punavalkoinen kone oli ällistyttävä näky lipuessaan kentän yli pystysuorassa.

 


 


 

Koneita oli malleiltaan aivan joka lähtöön. Kentän yllä lensi oikeiden haukkojen lisäksi myös kauko-ohjattava haukka.

 

Ressu antoi Punaiselle Paronille kyytiä. Sääli, ettemme tätä taistelua nähneet.

 

"Pienoismalli" alkaa olla harhaanjohtava sana. Osa koneista on varmaan kaksimetrisiä ja niissä on suihkumoottori, mistä syystä ne myös pitävät samanlaista ääntä kuin oikeat isot suihkukoneet.

 

Kaiken saa lentämään, jos haluaa. Ruohonleikkurinkin.

 

"Ken, Ken, mä lennän!"

Mukavan kotoinen ja lapsiperheystävällinen tapahtuma pidettiin tällä pienoislentokoneharrastamiseen tarkoitetulla kentällä, joka sijaitsee vähän San Josesta etelään Morgan Hillin kaupungissa jokseenkin keskellä ei mitään.


Posted by Picasa

torstai 7. heinäkuuta 2011

Ihan kuin telkkarissa

 


Kaliforniassa tuntuu usein siltä kuin eläisi elokuvassa. Jotkut paikat näyttävät oudolla tavalta tutuilta tai kliseisen "elokuvamaisilta". Luultavasti näilläkin kulmilla on kuvattu useampaakin leffaa tai televisiosarjaa. Hollywood on täältä Pohjois-Kaliforniasta kaukana, mutta samassa osavaltiossa ollaan kuitenkin.

 


Kesävieraidemme kanssa kävimme tänään Santa Cruzin hiekkarannan huvipuistossa, jossa piipahdimme perheen kesken muutama viikko sitten. "Tää on ihan kuin jostain leffasta" -tunne on rantabulevardilla erityisen vahva.

 


Santa Cruziin ajoimme huikean kiemurtelevaisia vuoristoteitä pitkin. Reitin varrella oli pikkukaupunkeja, jotka nekin olivat kuin road moviesta. Boulder Creekin kaupungissa oli Rainbow's End -niminen kahvila, jossa sai syödä valtavan suuren muffinssin ja käydä puuteroimassa nenänsä helpotuksen huoneessa, joka oli tähän mennessä koetuista Kalifornian vessoista ehdottomasti mieleenjäävin. Lisäksi hassun kahvilan keskellä, katosta läpi, kasvoi punapuu.

 


Suosittelemme lämpimästi ajamaan Piilaakson suunnasta Santa Cruziin juuri vuoristoteitä pitkin (esim. tiet 35 ja 9). Maisemat ja ajokokemus ovat huimat. Matkapahoinvointiin saa varautua. Takaisin voikin tulla moottoritietä pitkin, jos ei kestä enempää kieputusta.

Posted by Picasa
Related Posts with Thumbnails