lauantai 31. heinäkuuta 2010

Kisaveikkauksen voittaja selvillä

Vähän niin kuin jalkapallossa väki säntäilee 90 minuuttia ja lopulta Saksa voittaa, niin keihäänheitossa tyypit viskoo ja sitten Thorkildsen on mestari.

Mestari on myös nimimerkki Väikiksen miäs, joka veikkasi miesten keihään voittotuloksen hyvin lähelle oikeaa tulosta. Andreas (eikä Anders, niin kuin nolosti viime postauksessa kirjoitin) Thorkildsen nakkasi 88,37, kun kisaveikkauksen voittaja arvioi tulokseksi 88,16.

Onnea, onnea veikkausvoittajalle! Väikiksen perheeseen lähtee virolaista teetä - vaikka teesieni Antelle kaveriksi!

Kisajännää

Blogimme kisaveikkaus ratkeaa muutaman tunnin kuluttua, jännääjännääjännää! Kiitos jälleen kaikille osallistujille!

Kovia tuloslukemia ovat veikkaajat laittaneet. Karsinnoissa ei kummoisesti heitetty, mutta eiköhän esimerkiksi Anders T. virkisty finaalissa vähän parempaan iskuun.

Perheemme edustajat Barcelonassa kertoivat, että stadionin alueella ei ollut oikeastaan juuri mitään kahviloita ja juomapulloista kerättiin turvatarkastuksessa aina korkit pois. Oli ollut hieman hankalaa kuljetella korkittomia pulloja katsomoon.

J nukkui viime yön kisapaikalta tuotu kisamaskotti Barni-nalle kainalossaan. Nyt Barni roikkuu korvastaan pyykkinarulla, sillä Barni sai aamulla niskaansa kultaisen suihkun, kun J otti maskotin hieman lähelle pottaansa...

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Räsyvarvas



Lapsinero on tämän viikon mummolassa ja ottaa siellä kuvia rusketusraitaisista varpaistaan ja mummon räsymatosta. On pikkusiskonsa ja äitinsäkin mukana. Blogissa on ehkä hiljaisempaa tai sitten ei. Katsellaan.

Muistakaa edellispostauksen kisaveikkaus! Tämän päivän loppuun asti saa vielä veikata. Viime tingan veikkauksella on toistaiseksi niin vähän osallistujia, että mahdollisuudet voittoon ovat paremmat kuin koskaan.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Viime hetkessä: KISAVEIKKAUS

Sain lukijapalautteen: minulta kysyttiin, missä on lähes legendaarinen, perinteikäs Lahden takana -blogin kisaveikkaus. Tunnustetaan, että en ole nyt ollut oikein penkkiurheiluvireessä, mutta korjataan asia, kun kerran kansa vaatii.

Yleisurheilun EM-kisat Barcelonassa alkavat maanantaina 26.7. Veikkauskysymys kuuluu seuraavasti:

Mikä on miesten keihäänheiton voittotulos?

Veikkausaikaa on 26.7. kello 23.59 asti. Perinteiseen tapaan lähimmäksi oikeaa tulosta veikannut on voittaja. Kukin osallistuja saa veikata yhden veikkauksen. Muistakaa keksiä itsellenne nimimerkki.

Erityispalkinnon saa, jos bongaa Montjuic-kukkulan olympiastadionin etukaarteesta siellä nököttävät äitini ja siskoni, jotka ovat paikan päällä kisatunnelmasta nauttimassa. Me kotijoukot vain viherrämme kateudesta.

****

MUOKKAUS 26.7.

Unohdin mainita, että tokihan tähänkin veikkaukseen kuuluu palkinto, joka tuttuun tyyliin on jotakin virolaista. Tällä kertaa voittaja saa maisteltavakseen muutaman paketin erilaisia Kubjan Ürditalun yrttiteesortteja. Ne lähdettävät kaikki vaivat!

torstai 22. heinäkuuta 2010

Telaketjut kolisevat

Virossa miehet tekevät miesten hommia ja naiset naisten hommia, tästähän olen aina silloin tällöin tainnut kirjoitella.

Mutta kyllä silti ällistyttää, kun Tallinnan kaupungin turisteille tarkoitetuilla nettisivuilla kerrotaan, kuinka "pienille tytöille sopiva kohde on Nukkemuseo" ja kuinka poikia varmasti kiinnostaa Energia avastuskeskus -niminen kohde (sellainen tiedekeskus-tyyppinen paikka).

Oi kun kiva, että meille tämä kerrotaan, olisinkin saattanut erehtyä viemään J:n nukkemuseoon.

Toinen esimerkki: pari päivää sitten oli Postimehessä juttu nuorten kesäleireistä. Tekstissä toimittaja ensin haastatteli naispuolisia leiriläisiä ja vaihtoi sitten jutun painopisteen poikiin sanoen, kuinka haastateltavana oli myös "vahvemman sukupuolen edustajia". Pieni asia periaatteessa, pari sanaa ja nekin tavallaan jutun kepeään tyyliin sopivat, mutta silti niin täysin turha sanavalinta. Kaiken kukkuraksi kirjoittava toimittaja oli nainen.

Tällaiset toisaalta harmittomat, kepeät heitot kertovat minusta aika hyvin siitä, kuinka syvällä yhteiskunnassa mies-nais-jaottelu täällä vielä on. Se on niin itsestäänselvää, että se lipsahtaa vielä asiallisiin nettisivuihin ja suuren sanomalehden tekstiin. Suomessa tuollaista ei taatusti näkisi ja hyvä niin. Heikompia astioita on jo ihan tarpeeksi.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Kurkistus keittiöön

Kesävieraidemme kanssa lähdimme tänään kulttuuriekskursiolle kohti vanhankaupungin Kiek in de kök -tornia, joka on vastikään saatu kunnostettua. Viime kesänä kävimme tornin juurella ihmettelemässä suljettuja ovia, mutta nyt päästiin sisälle asti.

Koska nyt laiskottaa ja nukuttaa, en ala selvittämään hauskannimisen tornin historiaa sen tarkemmin. Kaiken oleellisen löydätte tornin nettisivuilta.

Sanon vain, että jos Tallinnassa tulette käymään, suosittelen mieluusti tornia käyntikohteeksi, jos historia vähänkään kiinnostaa. Ja vaikkei kiinnostaisikaan, kuusikerroksinen torni on vänkä paikka ihan vain rakennuksena. Ylimmässä kerroksessa on kahvila, josta on komeat näkymät joka puolelle kaupunkia, ja kahvilan katossa roikkuu ehkä omituisin kello, jonka olen koskaan nähnyt. Olipa kahvilakerrokseen rakennettu yleisövessakin, jonne kovin suuren ihmisen voi olla hieman tukala mennä.

Tornivierailu käy myös pienestä kuntoilusta varsinkin silloin, jos kantaa sylissään puolivuotiasta lasta. Yläkerrokseen mennessä oli jo hiki. Kuten valitettavasti niin monet historialliset kohteet, tämäkään paikka ei millään sovi liikuntarajoitteisille ihmisille. Hissit kun olivat aika harvinaisia 1400-luvulla rakennetuissa puolustustorneissa (vaikka Asterixissa olikin egyptiläinen hissinrakentaja Otis). Sen sijaan jos ahtaissa kierreportaissa kikkailu ei kiinnosta tai ei ole mahdollista, pääsee tornin juurelta myös bastionikävelyille, eli tutustumisretkille vanhankaupungin alla kulkeviin tunneleihin. Niistäkin tietoa tuolla em. nettisivulla.

Minut tämä nähtävyys yllätti iloisesti tyylikkäällä ja napakalla toteutuksellaan. Kaikkiaan mukava yhdistelmä vanhaa ja uutta. Käykäähän!

 


Hassut puukengät.

 


Tämä pienoismalli oli ehkä paras ja havainnollisin näkemäni esitys siitä, millainen Tallinnan vanhankaupungin muuristo ja tornisto on joskus ollut. Oikealla museo-opas, joka meni ihan pähkinöiksi nähdessään K:n. Sama tapahtui kerrosta alempana toisen opastädin kanssa.

 


Kiek in de kök on tuo oikeanpuoleinen torni. Kuvaaminen oli tänään vähän hankalaa, kun neiti K oli koko ajan toisella käsivarrella.


Posted by Picasa

Ei näin

Kun kävin K:n kanssa fysioterapiassa, en voinut olla kuulematta sermin takaa pääosin englanninkielistä jutustelua, jossa osallisina olivat pariskunta pienen lapsensa kanssa ja lapsen fysioterapeutti.

Lapsen äiti oli selvästi äidinkieleltään virolainen. Sen kuulin, kun hän puhui fysioterapeutin kanssa. Puolison kansallisuudesta en tiedä, mutta murtaen hän puhui englantia rouvalleen. En osannut aksentista arvata, mistä päin hän voisi olla kotoisin.

Fysioterapeutti sitten kysyi vanhemmilta, mitä kieltä he lapselleen puhuvat. Minä meinasin pudota järkytyksestä penkiltä, kun he sanoivat puhuvansa lapselle englantia.

Teki mieli mennä pitämään tulikivenkatkuinen luento siitä, miten täysin älytöntä on puhua lapselle kieltä, joka ei ole kummankaan äidinkieli. Siinä vanhemmat armottomasti riistävät lapseltaan oikeuden kauniiseen, vivahteikkaiseen äidinkieleen ja samalla kaikkeen sen kielen kantamaan kulttuuriperintöön. Kyseisen lapsen äidinkieli on huonosti puhuttu englanti. Voi apua.

*****

Fysioterapiassa käydessä olen myös miettinyt venäjän kielen olemusta, kun kaikki henkilökunta, joka lastensairaalan ko. osastolla vastaan tulee, tuntuu olevan venäjänkielistä.

Tuumasin nimittäin, että venäjänkielinen lepertely lapselle on kyllä tavattoman pehmeän ja rauhoittavan kuuloista. Kaikki ne liudennukset, pehmeät s:t ja kielen soljuvuus ovat omiaan tyynnyttelemään pientä ihmistä. Miten ihmeessä esimerkiksi tsekkiäidit kaikkine niine konsonantteineen ikinä saavat lapsiaan rauhoittumaan? :)

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Marjapäivitys

No hö. Kun eilen selvisin torille mansikoiden hakuun, olikin helppo nähdä, että punaisten marjojen sesonki alkaa tältä kesältä olla ohi. Ehdin jo vähän säikähtää, että eikö mansikoita ole torilla enää lainkaan. Oli sentään, mutta huomattavasti vähemmän kuin vielä perjantaina.

Hinnatkin olivan sen mukaiset. Kun marjakilo vielä viime viikolla maksoi 40 - 45 kruunua, oli hinta nyt 60 - 65 kruunua (vähän yli 4 euroa). Ei auttanut itku markkinoilla. Minä en selviä talvesta ilman pakastemansikoita, joten ladoin tarvittavan määrän kruunuja tiskiin.

Ostin myös pienen purkin mustikoita, joita K:lle tänään tarjoillaan. Mukavaa aikaa tämä, kun toritiskit notkuvat kaikkea hyvää.

J on muuten tajunnut mansikkamaidon autuuden, kun lopulta tajusin sitä pojalle tarjota. Ensimmäinen mansikkamaitoannos (tietysti sokerin kera) oli sellainen elämys, että poika istui hiiskumatta tuolissaan puoli tuntia ja kauhoi annostaan hartaana. Sittemmin hän onkin pyytänyt mansikkamaitoa joka päivä.

Viime kesänä kirjoitin siitä, kuinka vesimelonit ovat täällä paljon kovempi juttu kuin Suomessa. Samaa olen ihmetellyt taas. En muista enää, kenen virolaisen tuttavan kanssa aiheesta vähän aikaa sitten juttelin, mutta hän selventi, että neuvostoaikana melonit olivat suunnilleen ainoa eksoottinen hedelmäherkku, jota tarjolla oli. Meloninviljelyä kun oli ihan Neuvostoliitossa itsessään. Juttukaverini kertoikin, että hänen mielestään entisen Neuvostoliiton alueella kasvatetut melonit ovat aivan eri makuisia ja paljon parempia kuin Etelä-Euroopasta tuodut. Tästä otin heti mission itselleni: täytyypä vertailla, onko esimerkiksi ukrainalaisissa ja espanjalaisissa meloneissa makueroa. Kattokaas kun kotiäidin pitää keksiä itselleen kaikkea jännää henkistä virikettä!

Lisäksi minun pitäisi lopultakin oppia muistamaan, mikä on meloni ja mikä arbuusi. Suomessa melonit ja arbuusit ovat kaikki olleet minulle meloneja. Täällä on pitänyt tajuta, että arbuusi on se iso vihreä pallo, jossa on punainen sisus ja meloneita sitten kaikki muut.

Eilen leikkasin omille ja naapuruston lapsille arbuusipaloja leikin oheen välipalaksi ja tarjoilin niitä sanoen, että tulkaapas lapset ottamaan melonia. Naapurin kolmevuotias tyttö muistutti minua: "Tädi S, see on arbuus."

lauantai 17. heinäkuuta 2010

K:n kuulumisia

K, nyt muutaman päivän yli puolivuotias, on jäänyt täällä blogissa aika vähälle huomiolle. Pieni vauva on tietysti vielä pieni vauva, joten ei hänen tekemisistään mitään romaania olisi saanutkaan kirjoitettua. Mutta perijätär kasvaa ja alkaa näyttää luontoaan.

Se luonto näyttäisi olevan oikein rauhallisen ja hyväntuulisen pienen tytön luonto. Jos K:lla ei ole nälkä, väsy tai ärsytys sen takia, että hänet on jätetty liian pitkäksi aikaa leikkimatolle, on tyttö mahdottoman rauhaisa, iloinen ja ennen kaikkea kova juttelemaan.

Aamuisin heräämme siihen, kun K aloittaa sängystään hyväntuulisen pulinansa. Kun aikuiset keskustelevat keskenään, K saattaa omilla pärinöillään, kiljahduksillaan ja mammammaa-mummummuu-ääntelyillään osallistua jutusteluun kovasti. Kaikkiaan K on mielestäni kovempi puhumaan kuin mitä J oli samassa iässä.

K on vuorokausirytmissään melko säännöllinen. Yöunille mennään noin 21 - 21.30 ja aamuherätys koittaa yleensä puolen kahdeksan ja puolen yhdeksän välillä. Alkukesästä K herätteli meitä viiden ja kuuden välillä, mutta se onneksi jäi välivaiheeksi. Päiväunien määrä ja pituus vaihteleekin sitten laidasta laitaan. Välillä kolmet kunnot unet, välillä yksi pitkä lepo ja pari torkahdusta. J oli pienenä päiväunissaan hyvin säännöllinen, mutta K:n aikataulusta ei voi tietää yhtään.

Öisin K herää syömään vähintään kolme kertaa, mutta nyt kuumalla ilmalla herätyksiä on ollut enemmänkin. Yösyötöt menevät kuitenkin varsin eleettömästi eikä mitään huutamisia ole.

Viime viikon alussa K alkoi saada kiinteää ruokaa. Perunamössöllä aloitettiin ja ensimmäiset päivät tytär väänteli naamaansa kauhusta ja epäuskosta, kun koetin pottua tarjota. Viikon aikana ruokaa saattoi päätyä vatsaan yhteensä ehkä puoli teelusikallista.

Tämän viikon aikana homma on alkanut valjeta ja K on syönyt nyt niin perunaa kuin porkkanaakin aivan mukavasti. Erilaisia ovat lapset tässäkin. Muistan, että J oppi syömisen ja suun aukomisen toisella syöttökerralla. K ei vielä oikein edes aukaise suutaan, vaan tuuppaan evästä sisään esimerkiksi siinä kohtaa, kun tyttö nauraa - mikä onneksi ei ole tavaton ilmiö.

K kääntyy sujuvasti vatsalleen ja sieltä myös sujuvasti selälleen, mutta mikään innokas kierijä tyttö vielä ei ole. Omia lelujaan K jaksaa parhaimmillaan tutkailla todella pitkään. Aivan kaiken K tunkee suuhun, joten tarkkana täytyy olla, mitä lapsen ulottuvilla on. Kaikki rapisevat asiat ovat kivoja, ja ilokseni olen saanut huomata, että lasta kiinnostaa sanomalehden lukeminen kovasti.

Kaikkein parasta on tietysti oma isoveli, jonka kaikki tekemiset ovat K:n mielestä ihan huippua. Mitä raisummat otteet J:llä on pikkusiskon hoivaamisessa, sitä kovempaa tyttö hihkuu ilosta. Äiti taitaa olla välillä ilonpilaaja, kun kieltää veljeä kiipeilemästä siskon päällä.

Tällä viikolla olen käynyt K:n kanssa kolme kertaa fysioterapiassa. Ensin perhelääkärimme ja sitten lastensairaalan ortopedi kiinnitti huomiota siihen, että K:n oikean lonkan lihakset ovat jotenkin tavallista jäykemmät. Ortopediltä saatiin kotijumppaohjeita ja kehotus käydä fysioterapeutilla hakemassa lisää voimisteluvinkkejä. Näin tehtiin. Iloinen yllätys oli Tallinnan lastensairaalan taas kerran erinomaiseksi osoittautunut palvelu: ekalla käyntikerralla lääkintävoimistelija sanoi, että voisimme käydä siellä jumpassa useamman kerran viikon aikana.

Niin siis on tehty. K sai Olga-tädiltä kokovartalohieronnan ja lasta liikuteltiin muutenkin. K:lla tuntui olevan mukavaa: tyttö keskittyi uusiin jänniin leluihin sillä aikaa, kun fysioterapeutti jumppasi lasta välillä hoitopöydällä ja välillä ison jumppapallon päällä.

K on kaikkien muiden kotipihamme lasten suuri ihailun kohde. Kun kaikki lapset sattuvat pihalle samaan aikaan, isommat tenavat ryhmittyvät hartaana K:n ympärille, haluavat ottaa tytön syliin ja kommentoivat innoissaan K:n jokaista änähdystä ja liikahdusta.

Ulkonäöltään lapsi on kuulemma täysin isänsä kopio. Kukaan ei ole vielä sanonut K:n olevan äitinsä näköinen. Tähän T lisäisi, että kyllä lapsi on onneksi muuten terve. Veikeää on se, että minä en näe kummassakaan lapsessa kummankaan meidän vanhempien piirteitä. Kai ne sitten ovat liian läheisiä, jotta heitä voisi ulkopuolisen silmin tarkastella.

Mikäs näitä on kasvatellessa. Ja kasvavathan ne, meistä vanhemmista huolimatta.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Lost in Nõmme

Kyllä taas pitää ihmisen sählätä. Ensimmäistä kertaa Tallinnassa asuessa eksyin ihan reilusti.

Olin matkalla Nõmmen torille. Kurvasin jo torin parkkipaikalle, mutta se oli täynnä ja lähdin etsimään parkkista jostakin kauempaa. Ajelin ja yhtäkkiä tajusin kääntyilleeni niin, että en enää tiennyt, missä päin tori on. Kieputtelin sinne tänne ja koetin muistella Nõmmen karttakuvaa päässäni. Tunsin itseni harvinaisen typeräksi, sillä tiesin olevani korkeintaan puolen kilometrin päässä torista.

Peli menetettiin lopullisesti siinä kohtaa, kun takapenkin kaksikko nukahti. Sain siis etsiä lähimmän reitin kotiin, sillä nukkuvia tenavia en halunnut lähteä repimään kärryyn torikäyntiä varten.

Mutta näin kyllä matkalla muutaman hauskan näköisen kahvilan (Tädi Anni juures ja Köök & Kook) sekä ihailin ties kuinka monennen kerran Nõmmen huiman kauniita puutaloja ja viihtyisyyttä.

Hmm, nyt vain tarttis miettiä, miten saadaan illaksi ruokaa vieraillemme.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Moottoritie on kuuma

Teiden hiekoittaminen talven liukkailla on tuttu asia. Mutta enpä ollut aiemmin törmännyt siihen, että teitä hiekoitetaan myös silloin, kun asfaltti kuumuuden takia alkaa sulaa.

Niin Virossa tehdään nyt, kun aurinko porottaa joissakin kohdissa maanteiden asfalttia löysäksi. Onneksi satuin lukemaan jokin aika sitten asiaa koskevan uutisen, sillä muutoin olisin viime päivien kesäretkillä ihmetellyt, miksi joillakin tieosuuksilla on hiekkaa. Ja se asfaltin sulaminen oli todellakin omin silmin nähtävissä.

Lehtiuutisen verkkokommenteissa on aika kitkerää kritiikkiä siitä, miten Virossa ei osata tehdä kunnollista asfalttia, kun vastaavaa ongelmaa ei vaikkapa Pohjoismaissa, saati kuumissa Etelä-Euroopan maissa kommentoijien mukaan ole.

Kun en ole tieinsinööri, ei ole tästä juurikaan sanottavaa, mutta sen tiedän, että nyt ei kannata mennä paljain jaloin maantien reunaan kävelemään ellei satu olemaan fakiiri.

****

Kuumuudesta puheen ollen: kirjoitan tätä klo 23.40 takapihallamme ja lämpömittari näyttää 26 lämpöastetta. On kesää, sano!

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Pikalomalla Dirhamissa

Jo pari vuotta sitten kuulin naapureiltamme paikannimen Dirhami ja mietin, kuulinko ja ymmärsinkö väärin ja onko nimi kenties joku vitsi. Minulle tuli dirhamista mieleen vain Arabiemiirikuntien rahayksikkö.

Sittemmin paikannimi toistui keskusteluissa ja minä aloin uskoa, että kyseessä on ihan oikea nimi ja oikea paikka. Lopullisesti asia konkretisoitui eilen, kun matkasimme koko perheen voimin vajaan vuorokauden reissulle Luoteis-Viroon, Dirhamin kylään, joka sijaitsee Noarootsin kunnassa. Mainituilla naapureillamme on siellä kesäpaikka, jonne pääsimme visiitille.

Mukava käynti, ihana paikka ja upea merenranta! Oman eksotiikkansa käyntiin tuovat tosiaan nuo ruotsin kieleen pohjautuvat paikannimet. Noarootsi eli Nuckö on ns. rantaruotsalaisten aluetta, minkä takia kunnassa esimerkiksi kylien nimien kyltit tien varressa ovat sekä viroksi että ruotsiksi. Dirhamikin on oikeastaan ruotsinkielinen Derhamn.

Keskityimme lähinnä nauttimaan merestä ja grillissä kypsyneistä villisian paloista, joten kuva-antia ei ole. Rantaruotsalaisuudesta sen sijaan voi lukea vaikkapa täältä, täältä ja täältä.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Rantalomalla

Minun ja lasten kesäretket jatkuvat, sillä eihän tällaisilla keleillä voi sisällä kököttää.

Ensin ajattelin, että ajamme Tallinnasta lounaaseen sijaitsevaa Padisen kartanoa katsomaan. Sitten tulin järkiini ja totesin, että miksi mennä sisämaahan, kun on merenrantaakin tarjolla.

Otin taas kartan kouraan ja ryhdyin katselemaan, mihin suuntaan lähteä. Viron pohjoisrannikko Tallinnasta itään on minulle täysin tutkimatonta seutua. Siis sinne. Kartasta näki, että siellä täällä on uimarantoja. Päätin lähteä kohti Viinistua.

Puolisen tuntia matkattuamme totesin, että Viinistu voi olla reissuamme ajatellen vähän liian kaukana - varsinkin kun unohdin K:n tutin kotiin.

Siirryimme siis suunnitelmaan B, jonka loin hetken karttaa katseltuani. Kurvasin Narva maanteeltä Kiiun kohdalta kohti pohjoista ja Kaberneemen niemeä rantoineen. Noin 15 kilometrin ajomatka moottoritieltä merenrantaan oli sekin jo hauska. Pikkutiet ovat niin kivoja ja siellä täällä oli kaikkea hauskaa nähtävää.

Kaberneemen niemestä löytyi pieni satama, sen mainio satamaravintola ja ravintolan terassin edestä aukeava loppumaton hiekkaranta. Söimme J:n kanssa kelpo lounaan (lasten annos tuli parissa minuutissa ja sen eteen oli nähty vähän vaivaa!) ja sitten lähdimme rantaan. J kahlaili rantavedessä ja K köllötteli matolla kaivaen sormiinsa (sekä suuhunsa, nenäänsä että silmiinsä) rantahiekkaa, joka ei ollut sellaista silkkisen hienoa, vaan mukavan karheaa.






Satamaa ympäröivää Kaberneemen kylää en selvinnyt lasten kanssa tarkemmin tutkimaan, mutta kaikki vaikutti erittäin viihtyisältä ja siistiltä. Hyvin hoidettuja vanhempia ja uudempia taloja ja kauniita pihoja. Selvästikin alue oli vireää kesämökkiseutua. Sen huomasi myös sinne ajaessa ja sieltä pois tullessa, sillä pikkuteillä oli liikennettä ihmeellisen paljon.

Tien varrella hämmästelin eräässä risteyksessä olevaa kukkamyyjää. Myyntipiste oli periaatteessa keskellä ei mitään ja kaupan hänellä näytti olevan pelkkiä liljoja. Mutta niitä oli paljon. Kaipa rantaturistit sitten ostavat liljoja.

Niin pieniä kuin isoakin harmitti lähteä rauhalliselta rantaretkeltä pois, mutta onneksi Kaberneemeen pääsee halutessaan takaisin. Ja kuten kartta ja omin silmin tehdyt havainnot osoittivat, upeita hiekkarantoja Suomenlahden rannikolla piisaa.

Reissun ainoa miinus oli se, että kamera alkoi reistailla ja nämä pari näpsyä onnellisesta J:stä ja hehkeistä vaivasenluistani on otettu kännykän kameralla.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Emuja ja energiakiviä

Tänään oli minulla ja lapsilla kesäretkipäivä. T on omilla harrastusreissuillaan, joten minä pakkasin lapset ja kylmälaukun eväineen autoon ja lähdin ajamaan kohti Pollin eläintarhaa ja Tuhalan noidankaivoa. Varsinkin jälkimmäistä on pitänyt käydä katsomassa jo pitkään, ja kun selvisi, että eläintarha on noidankaivon vieressä, saatiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

 


Tuhalan noidankaivo on ainutlaatuinen nähtävyys. En totta puhuen vieläkään oikein tajua, miten homma noin niin kuin hydrologis-biologis-geologisesti menee, mutta kaivo alkaa ryöpytä vettä, kun Tuhalan joessa veden virtaus on enemmän kuin 5 000 litraa sekunnissa. Silloin kaivo tulvii yli äyräidensä ja näky on aika näyttävä. Vanha kansa sanoo, että veden tulviessa kaivossa olevat noidat vihtovat. Kannattaa katsoa kuvia ja em. nettisivulta tai vaikka tämä YouTube-pätkä tämän kevään tulvimisesta.

Katsoin kaivoin luona taulukkoa, jonka mukaan viime vuosikymmeninä kaivo on "kiehunut" suunnilleen joka toinen vuosi. Kiehuminen kestää muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Kaivo ympäristöineen on siten kiehumisen aikaan veden vallassa, toisin kuin nyt.

 


Eikä tässä vielä kaikki. Noidankaivo sijaitsee alueella, jossa on kuulemma voimakasta maaenergian virtausta. Noidankaivon viereen on pystytetty puunrunko kohtaan, jossa energiavirtaus on erityisen voimakas. Toinen kohta on muutaman metrin päässä kaivosta, jossa energiapaikkana on kivi. Alla olevassa kuvassa J tunnustelee maaenergian virtausta, jota kuului paikalla sattumalta olleen oppaan mukaan tehdä niin, että liikutellaan vasenta kättä kiven päällä. Kukin sitten tuntee energian omalla tavallaan, esimerkiksi tuntee surinaa, lämpöä, painon tunnetta tai väsymystä. Minä tunnustelin niin kiveä kuin kaivon vieressä olevaa puunrunkoakin, mutta skeptisyyskilpeni taitaa olla sen verran paksu, että jäivät energiavirtaukset tuntematta... Mutta kovin keskittyneesti paikalla olleet ihmiset virtauksia tunnustelivat ja juttelivat, miltä kenestäkin tuntuu.

 



Noidankaivon maisemissa oli lisäksi kuvanveistäjä Ülo Õunan veistoksia, joita J kuvassa ihmettelee.

Entäs se eläintarha? Juu, siellä kävimme ja hauskaa oli. Urbaani poikamme säikähti pupuja kamalasti eikä tahtonut heppoja katsomaan ollenkaan. Pollin eläintarha on tosi pieni, siellä oli muistaakseni noin 20 eri eläinlajia. Emuja, strutseja ja villisikaa ihmettelimme sekä silitimme suloisia kissanpoikasia. Yhdessä kaksi nämä kaksi paikkaa muodostivat hauskan ja erilaisen reissukohteen, joka on Tallinnan keskustasta puolen tunnin ajomatkan päässä.



 

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Konstit on monet

Kielen oppimisessa ovat avuksi monenlaiset keinot. Lastenkirjoista on usein paljon hyötyä, mutta lapsille tarkoitetut piirretyt toimivat myös hyvin. Meillä katsellaan silloin tällöin niin esikoisen kuin äidin iloksi virolaisia Jänku-Juss-piirrettyjä (nimi tarkoittaa aika tarkalleen Jänöjussia), jotka ovat ihan mahdottoman käteviä kielen opiskelussa. Jänku-Jussit ovat leppoisaan tahtiin eteneviä opettavaisia tarinoita, joissa hahmot puhuvat viroa rauhallisesti ja selkeästi. Homman kruunaa se, että ruudussa pyörii myös tekstitys, joten aina voi tarkistaa tekstistä, jos ei puhuttua ymmärtänyt.

YouTubesta Jänku-Jusseja löytää tietysti, mutta on myös nettisivu Lastekas, jossa ovat kaikki Jänku-Jussit samassa paikassa.

Jos haluaa testata kielenosaamista tosissaan, voi katsoa Jänku-Jussia võrun kielellä, mitä sitäkin tuolta Lastekas-sivulta löytyy.

Alla näytiksi yksi Jänku-Juss-pätkä, jossa jutellaan emakeele päevasta eli äidinkielen päivästä.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Edistysuskoa



Siellä täällä Tallinnassa näkee vielä neuvostoaikain jäänteitä myös kuvina. Yksi minun mielestäni komeimmista on tämä ihan keskustassa (taisi olla Rävala puiestee), Tallinnan yliopiston kirjaston sisäänkäynnin vieressä oleva kuvakokonaisuus. Myllyt pyörivät, koneet jauhavat ja tietenkin - raketti lentää. Tämä kuuluu niihin neuvostomuistoihin, joita minusta ei kuulu hävittää.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Kaikkeen tottuu

Suomalaisen markkinointitaidon suurimpia epäonnistumisia on se, että niinkin kätevää asiaa kuin astiankuivauskaappia ei juuri Suomen ulkopuolella tunneta.

Minäkin taivastelin ensimmäiset viikot Virossa sitä, kuinka täysin järjettömästi vuokra-asuntomme keittiö on järjestetty: tiskiallas on ikkunan alla, eikä astiankuivauskaappia tietenkään ole.

Mutta mutta. Suomalaiseen jämptiin järkevyyteen ja ehdottomaan käytännöllisyyteen tottunutkin oppii näköjään joissain asioissa rentoutumaan. Nykyisin ajattelen, että astiankuivauskaappi ei ehkä olekaan välttämätön osa kotia. Suurimman osan astioistahan pesee kone ja käsin pestävät astiat kuivuvat ihan sujuvasti pöydällä olevassa kuivaustelineessä.

Kuivauskaapin paikalla oleva ikkuna on itse asiassa aivan huippuhyvä asia. Kotitöiden ohessa voi päivitellä pihan elämää ja vahtia pihalla nukkuvia tai leikkiviä lapsia.

Ettäs nyt sitten tiedätte tämänkin merkittävän asian! On tämä joka tapauksessa ulkosuomalaisuuden tuottama pieni muutos omassa ajattelussa.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Teletorni

Muutama viikko sitten kävin ajelulla Piritan suunnassa ja taisin lupailla kuvia mm. Teletornista. Tässä nyt pari otosta 314-metrisestä Tallinnan jättiläisestä, joka parhaillaan on remontissa.

Ylimmässä kuvassa näkyy muistomerkki vuoden 1991 elokuun tapahtumille, jolloin virolaiset onnistuivat estämään neuvostojoukkojen pääsyn torniin ja puolustivat siten vapaata tiedonvälitystä.

Teletorni suljettiin vierailijoilta juuri niihin aikoihin kun me Viroon muutimme, joten emme ole korkeuksissa käyneet, mutta asia varmasti korjataan heti kun remontti valmistuu.

 

 

 




Posted by Picasa

Elokuviin katolle

Kesäiseksi vinkiksi Tallinnaan matkaaville: Viru-keskuksen katolle on avattu Katusekino, ulkoilmassa kauppakeskuksen päällä toimiva elokuvateatteri.

Leffaesitykset alkavat iltaisin n. klo 23. Katolla on kahvila, josta saa poppareiden lisäksi myös aikuisten virvokkeita.

Tämä kuulostaa niin hauskalta, että olisi kiva koettaa saada leffailta järjestymään. Ohjelmistossa pyörii kaikenlaista, mutta ei kuitenkaan samoja, mitä muissa teattereissa.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Vielä pari kuvaa Dorpatista

Kun edellispostauksessa mainitsin Tarton graffitit, niin tuossa alla yksi, josta repesimme ihan täysin. Teksti kertoo, että "Koit Toome näkee, jos pissit tähän". Toome on hyvin suosittu virolainen laulaja.

Sanotaanko muuten tuollaisia sapluunalla tehtyjä juttuja myös graffiteiksi? En todellakaan ole mikään graffiti-tyyppi, mutta on kiva, jos katukuvassa on jotain hauskoja juttuja iänikuisten otan-kantaa-sotkemalla-sähkökaapin-mustalla-tussilla-töhryjen sijaan.

Hyvät kaakunpalat nautittiin Moka-nimisessä kahvilassa, ja saksankielinen lämminhenkinen kehotus oli Kroonu ait -liikkeen ikkunassa.

Nytpä siis suljen suuni ja lähden palvelemaan perhettäni.

Ei kun enpäs vielä, vaan lisään, että Püssirohukelder-ravintolan ulkoterassilla oli hyvä olla vauhdikkaan kaksivuotiaan kanssa. Paikka on tarpeeksi kaukana autotiestä, pöytäkalusteet tukevia, lasten ruokalistalla muutakin kuin nakit ja ranskikset ja tenavalle tuotiin vielä piirustustarpeetkin. Ruokailimme tosiaan ulkona, mutta sisällä paikkaa pitää käydä ehdottomasti katsomassa, sillä kyseessä on maailman korkein pubi, jossa huonekorkeus on yli 10 metriä. Nimensä mukaisesti paikka on vanha ruutikellari. Terassilla totesimme, että jos pihalla vielä kasvaisi pari puuta, olo olisi hieman kuin eteläsaksalaisessa bierhallessa. Oikein suositeltava paikka siis.

 
 

 



Posted by Picasa

Mikään ei ole tärkeämpää kuin tämä lause

Terveiset Tartosta, tai nyt jo oikeastaan kotisohvalta, jossa palauttelen jalkojani käveltyäni niillä lähes seitsemän tuntia ympäri helteistä Tarttoa.

Tuntuu, kuin olisin ollut viikon pois Tallinnasta. Eilisen ja tämän päivän aikana tuli jotenkin niin kaikessa rauhassa ("rauha" sisältäen kaksi vaippaikäistä) tarvottua Viron tärkeintä yliopistokaupunkia, että olo on kuin pidemmänkin loman jälkeen. Sää oli aivan huikea, joten kaupunki todella näytti parastaan.

Tykkään Tartosta kerta kerralla enemmän. Nytkin on sellainen olo, että kaupunkiin täytyy päästä takaisin, sillä en edelleenkään ole nähnyt paljon mitään.

Tartossa pisti silmään muutama asia. Ensinnäkin: missä kaikki olivat? Ollaan turistisesongin huipussa, ilma on kuin morsian ja lauantai-iltana Raatihuoneentorilla saa istua terassi-illallisella lähes itsekseen.

Toiseksi: Tartossa oli hauskoja graffiteja. Parhaan niistä laitan seuraavaan postaukseen, kun näköjään en osaa laittaa kerralla enempää kuin neljää kuvaa. Alla kuitenkin pari. Tämän postauksen otsikon teksti oli seinässä suunnilleen pääkirjastoa vastapäätä. Haikara lenteli Toomemäellä.

Kolmanneksi: voiko kesälomalla oleva vanhempi enää muuta vaatia, kun löytää terassin, jossa leikkipaikka lapsille. Kiitin Raatihuoneentorilla sijaitsevan Chocolaterie de Pierren tarjoilijaa tästä oivalluksesta vuolaasti.

Kuvissa myös yksi ovi. Tiedän ainakin pari blogini lukijaa, jotka varmasti tunnistavat, mihin kyseinen ovi vie.

Menkää ihmiset Tarttoon, siellä on hienoa!


 

 

 

 
Posted by Picasa

torstai 1. heinäkuuta 2010

Ensimmäisiä kertoja

Tänään alkoi Virossa digi-tv-aika. Viime yönä kello viisi aamulla sammutettiin Tallinnan teletornista tuleva analoginen signaali (öh, en tiedä noista tekniikkatermeistä...) ja siirryttiin digitaalisen telkkarinkatseluun.

Lehdet tietävät kertoa, että digibokseja on myyty mahdottomasti, mutta vielä kuulemma on Virossa noin 20 000 taloutta, joilla digivehkeitä ei ole.

****

Tänään tajusin kaupungilla asioidessa ensimmäistä kertaa, että hintalappuihin olivat ilmestyneet eurohinnat. Mikäli muistan oikein, näin pitikin tapahtua heinäkuun alusta lukien.

****

Näkyy pääministeri Kiviniemikin jo käyneen ensimmäisellä vierailulla kollegansa Ansipin luona.

****

J teki eilen elämänsä ensimmäisen puskapissan tuonne omalle takapihallemme.

****

Minä leivoin pannukakun ensimmäistä kertaa pelkästä spelttijauhosta. Olihan ruokaisaa!

Kotimaisuudesta


"No ne oli jotain virolaisia mansikoita", tuhahtavat suomalaiset alkukesällä torilla, kun saatavana ei ole vielä suomalaisia marjoja. Niin olen tainnut sanoa itsekin monta kertaa. Suomessa olisi kiva suosia suomalaista.

Ulkomaille muuttaessa käsitys kotimaisuudesta muuttuu. Minulle kotimainen mansikka on nyt virolaista mansikkaa. Ja kappas vain, täkäläisissä mansikoissa ei ole mitään vikaa eikä tuhahtelun aihetta. Samat jonsokit ja polkat kasvavat täälläkin ja taatusti yhtä makeina ja pohjolan valoisassa kesäyössä aromia saaneina kuin Suomessakin (taidan muuten toistaa itseäni: etten vain olisi kirjoittanut viime vuonna samasta asiasta? No, menköön.).

Ja kun Suomessa harmistutaan halvoista virolaisista mansikoista, täällä halvemmat marjat tulevat Puolasta. Eilen ostin Nõmmen torilta virolaisia mansikoita 55 kruunulla kilo, kun puolalaisia olisi saanut 25 kruunulla. Mahtaa virolaista viljelijää jurppia, aivan samoin kuin suomalaistakin.

Se, että jokin asia on tehty jossakin tietyssä maassa ei tee ko. asiasta ylivertaisesti parempaa. Kyllä muuallakin osataan. Mutta esimerkiksi näissä ruoka-asioissa haluaisin mieluusti suosia kotimaista - Suomessa suomalaista, Virossa virolaista - ihan vain sen takia, että minusta ruuan kuskaaminen maasta toiseen on täysin järjetöntä, jos tismalleen samaa tavaraa saa lähempääkin. Eilisellä torireissulla heitin iloiset hyvästit espanjalaisille kesäkurpitsoille ja parsakaaleille, kun tiskissä oli jo virolaista satoa.

En toki voi jeesustella täysiverisellä lähiruokaideologialla, kun syön viikottain kilokaupalla mistä lie tulleita banaaneja, kiivejä, mangoja, omenoita yms., enkä todellakaan suunnittele niistä luopuvani. Mutta eilen ainakin hetken minun muuten giganttinen hiilijalanjälkeni oli virolaisen mansikkakilon verran pienempi.

****

Kuvassa, kuten näkyy, ei ole mansikoita, vaan torilta ostettuja salaatinkeriä, jotka ovat uskomattoman suuria. Vieressä oleva maustepurkki on ihan tavallisen kokoinen.
Related Posts with Thumbnails