maanantai 30. marraskuuta 2009

Mitä joulupöytään Virossa? - Mis süüa jõulude ajal?

Joulu tulla jolkottaa ja olemme jo alkaneet miettiä, mitä tämänvuotisessa joulupöydässämme on tarjolla. Haluaisimme, että siellä olisi tuttujen jouluherkkujen lisäksi jotakin virolaista.

Mikäli olemme ymmärtäneet oikein, ehkä kaikkein perinteisin täkäläinen jouluruoka on verivorst, verimakkara. Emme ole koskaan sitä syöneet, mutta kuvausten mukaan se vaikuttaa olevan kovin samanlaista kuin Suomessa syötävä mustamakkara. Luultavasti ainakin tätä meillä jouluaattona syödään. Eilisessä postauksessani parjaamassani Õhtulehdessä sattui olemaan suuri verivorst-testi, joka toiminee meillä makkaravalinnan suuntaviivojen antajana.

Lugupeetud Eesti lugejad (ja toki kaikki muutkin), mitä te suosittelisitte joulupöytäämme, jotta saataisiin aitoja virolaisia makuelämyksiä ja mistä näitä herkkuja kannattaisi hankkia? Entä makeiden herkkujen puoli: minkälaisia kakkuja ja leivonnaisia virolaiset joulun aikaan nauttivat?

****

Hee, tuli noista otsikon vironkielisistä sanoista mieleeni eläintarhakäyntini, jolloin törmäsin sanaan, jossa luultavasti on eniten ä:n ja ö:n pisteitä, mitä olen koskaan nähnyt. Kyseessä oli erään hyeenalajin vironkielinen nimi, joka oli "vööthüään". Pilkut vilistivät ensivilkaisulla silmissä niin, että piti tosissaan tavata, mitä kyltissä lukee. Siistiä!

Suomen FST:llä tänään Suomenlahden sisaret -dokumentti

Televisiovinkki niille, jotka näkevät Suomen FST 5 -kanavaa. Kello 21.50 siellä esitetään vastikään valmistunut Imbi Pajun ohjaama dokumentti Suomenlahden sisaret, joka kertoo suomalaisesta ja virolaisesta lotta-toiminnasta.

En ole ohjelmaa nähnyt, mutta vaikuttaa hyvin kiinnostavalta - ja myös sellaiselta, että nenäliinat kannattaa kaivaa esiin.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Inhottavia asioita

Virossa on tapahtunut viikon mittaan inhottavia yksittäisiä asioita. Alkuviikosta joku hörhö kävi Tallinnassa aamukahdeksalta kahden työmatkalla olleen naisen kimppuun ja hakkasi. Toinen kuoli, toinen sai vakavia vammoja. Kuollut oli Postimees-lehden meteorologi, jonka kasvot näki lähes päivittäin lehdessä.

Viikon aikana on kirjoiteltu Tartossa olleesta koulu-uhkauksesta, jossa erään lukion 18-vuotias oppilas uhitteli kouluaan verilöylyllä. Mitään ei onneksi tapahtunut, mutta nuori mies saa tapauksesta puoli vuotta linnaa.

Kaikkein oksettavimmalta tuntuu inhottava, tällä viikolla julkisuuteen tullut pedofiliatapaus, josta on riittänyt uutista. Uutisointiin liittyen meinasin tänään repiä lopullisesti peliverkkarini, kun luin päivän Õhtulehteä, viron Iltistä siis. Olemme aiemminkin todenneet, että Viron keltainen lehdistö on vielä pykälän verran Suomen lehtiä "rohkeampi" ja härskimpi. Se vahvistui tänään lopullisesti: lehden pedofiliauutista oli kuvitettu suttuisella kuvalla miehestä, joka käyttää pientä lasta hyväkseen.

Minä aloin suunnilleen itkeä, sillä niin tyylittömältä ja oksettavalta lehden kuvavalinta tuntui. Mikähän oli se journalistinen peruste, että kyseistä lasta (jonka kasvoja ei sentään kuvassa näkynyt) täytyi nöyryyttää vielä lisää? Kuka tämän halusi nähdä? Miten se helpottaa rikoksen ratkaisussa? Minun puolestani pedofiliaan syyllistyneiden sikojen kuvat voidaan kyllä julkaista vaikka missä (onko se oikeasti rakentava tie, en tiedä, mutta täältä suunnasta ei sympatiaa ko. ihmisiä kohtaan heru), mutta että uhrien.

Viron rikosuutisoinnin tyyli on kaikenlaisissa viestimissä Suomea huomattavasti ronskimpi ja avoimempi. Esimerkiksi em. koulu-uhkailijasta on kerrottu nimi ja painettu kuva jo moneen kertaan. Nuorukaisen teko oli huikean typerä, mutta silti mietin, onko julkinen häväistys oikea ratkaisu. Toisaalta sitä kannatan, sillä välillä tuntuu, että tekoja hyssytellään liikaakin.

Hankalia asioita ovat nämä. Jotakin pitää kertoa, mutta miten ja kuinka paljon on toinen asia. Uhrit, varsinkin lapset, pitäisi silti yksiselitteisesti jättää rauhaan, mitä ajatusta vastaan Õhtuleht tänään mielestäni ennen näkemättömän karkeasti rikkoi.

torstai 26. marraskuuta 2009

Vähempikin riittää

Olen piskuisten palkkatyöviritelmieni takia käynyt viime aikoina muutamissa Tallinnan turistinähtävyyksissä ja miettinyt niissä, mikä Tallinnassa minua viehättää.

Tallinnassa tajuaa sen, että kaiken ei tarvitse olla suurta ja mahtavaa (öhö, tämä neuvostoviittaus oli täysin freudilainen lipsahdus!) ollakseen kivaa ja elämyksellistä. Esimerkiksi museot ovat täällä Kumua lukuun ottamatta varsin maltillisen kokoisia ja hyvä niin. Jossakin jättimäisessä British Museumissa on mahtavaa tarpoa kolme päivää, mutta eihän sellaista historian vyörytystä jaksa uupumatta ja kiinnostuksen hiipumatta. Kokemuksesta voi tulla tylsä. Tallinnan (ja toki myös monen muun pienemmän kaupungin) museoissa voi käväistä pari tuntia, missä ajassa ehtii hyvin nähdä ja kokea kaikenlaista.

Ehkä huvittavinta on ollut havaita, että pohjoinen Helsinki on alkanut tuntua suorastaan eksoottiselta metropolilta! En ole koskaan asunut pääkaupunkiseudulla ja tunnen Tallinnan huomattavasti Helsinkiä paremmin, joten olen ihan vakavasti välillä miettinyt, pitäisiköhän lähteä lomareissulle lähimpään suureen kaupunkiin. Ensi kesänä pitänee viimeistään viedä poika Linnanmäelle ja Korkeasaareen sekä käydä muutamassa sellaisessa Helsingin kohteessa, joissa on aina suunnitellut käyvänsä.

No, onhan Tallinnassa pienuuden lisäksi lähes överiksi mennyttä suuruutta, kuten esimerkiki Rocca al Maren kauppakeskus, jossa tänään kävin. Sitä on laajennettu ja laajennettu ja nyt se on jo niin iso, etten oikein käsitä, miten Virossa on järkeä moista tehdä.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Kaiken yläpuolella on Audi

Olkoot päivän kuvana tämä tötterö, Tallinnan Rocca al Maren alueella, aivan meren rannassa sijaitseva lasikasvain. Muita lähimainkaan vastaavan korkuisia rakennuksia ei ole mailla halmeilla, joten Audi saa loistaa. Kuva on otettu Tallinnan eläintarhan puolelta.


 
Posted by Picasa

tiistai 24. marraskuuta 2009

Pisteet Sepolle

Jatketaan lääkeaiheisissa merkeissä. Täällä blogissa en ole kertonut kurjaa ja meitä kovasti säikähdyttänyttä tapausta, joka sattui J:lle epäonnen päivänä. Poika sai ikävät palovammat oikeaan käteensä kuumasta vedestä.

Tänään kävimme viimeistä kertaa näyttämässä kättä lääkärille. Kädestä myös lopullisesti poistettiin siinä olleet siteet. Ilo oli suuri, kun huomasimme, että käden iho on jo lähes normaalin näköinen. Poika on kulkenut päivän kertoillen, kuinka "kiltti täti lapa pois", eli kuinka kiltti täti otti lapasen pois.

Palovammaa hoidettiin ei vietnaminsalvalla saatikka valkosipulisella flunssahillolla, vaan virolaisella Seppo-salvalla. Jokaisella lääkärikäynnillä hoitajat vaihtoivat käteen uudet siteet, joihin tätä harmaata paksua rasvaa voideltiin ja sitten painettiin ihoa vasten. Seppo-salva on kuulemma jonkun virolaisen lääkärin kehittämä aine palovammojen hoitoon.

En tiedä, mitä Seppo sisältää, mutta näköjään toimii. Tuntuu hämmästyttävältä, että J:n käden iho näyttää jo niin hyvältä.

Lopuksi varoituksen sana kaikille pienten lasten kanssa julkisissa tiloissa liikkuville: älkää päästäkö lapsianne lähelle juomavesiautomaatteja. Pienet kädet löytävät automaatin hanat vauhdikkaasti ja yllätys voi olla ikävä, kun tajuaa, että kylmän juomaveden lisäksi hanoista tulee myös todella kuumaa vettä.

maanantai 23. marraskuuta 2009

Jos ei sauna, terva, viina ja vietnaminsalva...

Virolaisten usko kotikonsteihin influenssan hoidossa tai ainakin sen oireiden helpottamisessa tuntuu olevan vankkaa ja jotenkin ihmisten selkäytimessä. Kyllähän Suomessakin toitotetaan, miten tulee juoda kuumaa, pitää jalat lämpöisenä, helpottaa tukkoista oloa valkosipulilla jne., mutta virolaisten keinovalikoima on huikeasti laajempi - ja laajemmin käytössä.

Mainitsinkin joskus aiemmin, että influenssan torjuntaa vastaan aloitettiin täällä kampanja, jolla on tietysti oma nettisivu. Sivuston mielenkiintoisinta antia on ehdottomasti lukijoiden vinkit flunssan torjuntaan. Laitanpa tähän muutamia palstalla annettuja neuvoja. Viron kielen taitoiset voivat toki käydä niitä itse lukemassa.

- "Kaikkeen vilustumiseen auttaa kuuma sitruuna: yhden sitruunan mehun päälle kuumaa vettä ja hunajaa."

- "Resepti kuumeeseen: kuuma olut. Kuumenna olut, mutta älä keitä, muutoin alkoholi kadottaa parantavat voimansa."

- "Kaikkein vanhin flunssareseptini omasta perheestäni on vietnamisalva. Sitä hierotaan varpaidenväliin. Harmillista vain, että aitoa vietnaminsalvaa ei nykyään tahdo saada mistään". (Lukijat, onko tietoa, mitä ihmeainetta tämä on?)

- "Kun tunnen, että olen tulossa kipeäksi, teen itselleni kuuman jalkakylvyn. Sen jälkeen laitan paksut sukat jalkoihin, menen vuoteeseen ja juon teetä valkosipulilla ja viinalla höystettynä sekä katson televisiosta vain positiivisia ohjelmia."

- "Perheemme flunssahillo: sekoita puoli kiloa hunajaa, 250 g valkosipulia, 250 g sipulia, 250 g raastettua piparjuurta ja 250 g karpaloita. Säilytä hilloa kolme päivää jääkaapissa, minkä jälkeen hillo on valmista käytettäväksi. Syö 1 - 2 ruokalusikallista päivässä."

- "Juo vähintään litra teetä, jossa on 2 - 3 cm inkivääriä raastettuna, yksi sitruuna ja hunajaa maun mukaan. Auttaa aina!"

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Voihan keräyspaperi

Tuskamme keräyspaperin kanssa vain jatkuu ja paperikassit autotallissa lisääntyvät. Alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että sanomalehdet pitää heittää sekajätteeseen.

Sekajäte-vaihtoehto alkoi tulla todennäköisemmäksi, kun luin tuoreinta kaupunginosamme tiedotuslehteä. Paperin ja kartongin keräämisestä on kuulemma tullut kaupunginosahallintoon paljon kyselyjä ja nyt aiheesta lehdessä tiedotettiin.

Kuten on itsekin saanut havaita, katukuvassa näkee kartonginkeräyslaatikoita, mutta paperinkeräyslaatikoita ei. Syy on se, että koska asiakas on jo tuotetta ostaessaan maksanut pakkauksesta, tarjoaa kaupunki pahvipakkausten keräämiseen tarkoitetut yleiset säiliöt.

Sen sijaan itse tuotettu roska, kuten esimerkiksi tilatut sanomalehdet, kuuluu osastoon "hoida omat roskasi". Jokaisella taloyhtiöllä pitäisi olla oma keräyspaperipönttö ja tietysti sille järjestettynä asianmukainen tyhjennys. Lehtijutun mukaan taloyhtiöllä, jossa on asuntoja viisi tai useampi, pitäisi olla paperinkeräys järjestettynä. Meillä ei ole, kun ei ole mitään järjestäytynyttä taloyhtiötoimintaakaan, vaikka asuntoja on reilusti enemmän kuin viisi.

Minusta ei valitettavasti löydy sitä potkua, että alkaisin taloyhtiö-intoilijaksi ja alkaisin jututtaa naapureita, josko järjestäisimme yhteisen paperikeräyssysteemin. Vaihtoehtona tässä alkaa tulla vastaan se, että lopetamme lehden tilauksen (mitä kyllä toistaiseksi vastustan jyrkästi) tai että lehdet tosiaan pistetään sekajätteeseen, mikä on järjetöntä sekin. Toki voisi heittäytyä pahikseksi ja viedä lehdet sinne kartonkilaatikkoon - ihan kuten kaikki muutkin.

Meidän paperikeräyskassimme ovat pisara meressä, mutta noin niin kuin laajemmin tämä asia on kiinnostava. Mihin virolaiset sen keräyspahvin ja -paperin kärräävät? Eihän täällä ole paperiteollisuutta, joka tekisi uusiopaperia. Eikä täällä ole tietääksemme jätteenpolttolaitoksiakaan (virolaiset lukijat, korjatkaa täysin mahdolliset alkeelliset asiavirheeni).

Lisäksi kiinnostaa paperinkeräyksen tavallisuuden yhteys siihen, kuinka paljon ihmisille tulee kotiin tilattuja sanomalehtiä. Jos Suomen kaltaista lehden kotiin tilaamisen traditiota ei ole, niin eihän paperinkeräys silloin ole niin oleellinen asia ollutkaan. Keräyspaperimäärät ovat täällä joka tapauksessa huimasti Suomea pienempiä ihan jo senkin takia, että sanomalehtien fyysinen koko ja sivumäärä ovat Suomeen verrattuna paikallislehtiluokkaa.

perjantai 20. marraskuuta 2009

Katso kohukuvat!

Nämä nykynuoret ovat aika näppäriä teknisten laitteiden kanssa. J käyttelee kännykkääni sujuvasti ja osaa ottaa sillä valokuvia. Alla pari otosta puhelimeni valokuvakansion muutaman kymmenen J:n ottaman kuvan joukosta. Yläkuvassa linssiin ovat päätyneet äidin käsi, muovinalle ja potta, alakuvassa taiteilijan oma jalka.

Tutuille tiedoksi, että jos teille soitetaan meiltä huohotuspuheluita, on syypää luultavasti tuo perheen pienimmäinen.


Raskasta asiaa

Vauhdikas, erinomaisen hauska viikko alkaa kallistua loppupuolelle. Samoin alkaa meidän perheemme hautomiskausi kallistua kohti kalkkiviivoja. Siihen liittyen ajattelin kertoa kokemuksistani virolaisen neuvolatoiminnan parissa, sillä siitä ovat minulta varsin monet kysyneet. Jos et halua lukea äiti-lapsi-maha-juttua, niin lopeta lukeminen suosiolla tähän.

Tulokkaan ilmoittaessa itsestään alkoi meillä pohdinta, missä Tallinnassa oikein käydään neuvolassa ja missä synnytetään. Lähdin selvittämään asiaa ja kävi ilmi, että kaupungissa on kaksi kunnallista ja yksi yksityinen synnytyssairaala. Näiden synnärien yhteydessä toimii myös raskaana olevien neuvola.

Tutkailin, olisiko yksityisellä puolella käyminen jotenkin merkittävästi parempi asia kuin kunnallisella. Totesin, että ei, ja sitten vain lähinnä noppaa heittämällä päätin ottaa yhteyttä Pelgulinnan synnytyssairaalaan, jonka neuvolaan minut otettiin kirjoille. Viron sosiaaliturvaan kuuluvana kaikki neuvolapalvelut ovat meille maksuttomia.

Meillä oli vielä varsin hyvin muistissa ensimmäinen visiitti suomalaisessa neuvolassa, jossa lempeä neuvolan täti jututti meitä varmaan tunnin ja kuulosteli ajatuksiamme esikoisen tulosta.

Täällä meininki oli, öh, suoraviivaisempi. Ensimmäinen neuvolakäynti oli lääkärin luona eikä vierailuun kuulunut turhia hempeilyjä ja puun halailuja. Lääkäri kyseli henkilötietoni, ynnäili rivakasti lasketun ajan ja antoi seuraavan käynnin ajankohdan. Tähän ei kulunut ihan kymmentä minuuttia täyteen. Kiitos hei.

Myöhemmin olen oppinut, että täkäläisillä neuvolakäynneillä ei todellakaan jutustella puolta päivää. Edelleenkään yksikään neuvolakäynti ei ole kestänyt kymmenminuuttista pidempään.

Alkutyrmistyksestä toivuttuani olen todennut, että mikäs siinä. Pääasia on, että asialliset hommat hoidetaan - ja ne todellakin hoidetaan. Virtsa- ja verikokeet, ultraäänet ja kaikki mittaukset otetaan ihan samaan tapaan kuin Suomessakin. Minulla ei ole mitään epäilystä sen suhteen, etteikö minua lääketieteellisessä mielessä tutkittaisi riittävästi. Päänsilittelyä voin sitten hakea vaikka omalta mieheltä tai muilta äideiltä. Tosin luulen, että jos kyseessä olisi ensimmäinen lapsi, miettisin toisin. Ensimmäisessä raskaudessa se ammatti-ihmisten kanssa höpöttely oli aivan mukavaa ja järkevää.

Alkuvaiheessa uutta ja yllättävää oli se, että ensimmäiset 4-5 neuvolakäyntiä olivat lääkärin luona. Suomessahan lääkäri nähdään raskauden aikana ehkä kaksi kertaa, jos ei mitään ihmeitä ole. No, samahan tämäkin on. Lääkärimme oli järkyttävästä kiireisyydestään huolimatta asiallinen ja luottamusta herättävä, joten mikäpä siinä oli hänen luonaan käydä. Nyt kuitenkin olemme jo useamman käynnin olleet kätilön luona eikä lääkäriä varmaan enää nähdä.

Meille uusi asia on hankkia ns. oma kätilö synnytyksen ajaksi. Se tarkoittaa, että ennen synnytystä minulle nimetään kätilö, jolle me soitamme, kun minä tunnen, että synnytys on käynnistymässä. Hän tulee yhtä aikaa kanssamme sairaalaan ja hoitaa synnytyksen alusta loppuun, kesti se sitten kaksi tuntia tai kaksi päivää. Kätilöön tietysti tutustutaan etukäteen ja hänen kanssaan jutellaan omista synnytykseen liittyvistä toiveistamme.

Tämä palvelu on vapaaehtoinen ja siten maksullinen. Tallinnassa taksa on 3 900 kruunua, noin 250 euroa. Minä kohtasin eilisellä neuvolakäynnillä ekan ehdokkaan omaksi kätilöksi ja luulenpa, että juuri hänen kanssaan sopimuksen teemme. Hän oli todella mukava minua muutaman vuoden vanhempi nainen.

Eihän oma kätilö missään tapauksessa ole välttämätön ja olemmekin monta kertaa pähkäilleet, onko moinen palvelu ja rahanmeno tarpeen. Totesimme kuitenkin, että vieraassa maassa synnyttäminen on sen verran jännä asia, että on ihan kiva tietää, että synnytyksessä mukana oleva ammattilainen on jo entuudestaan tuttu ja että hänen kanssaan tulee juttuun. Eilinen tapaaminen ko. kätilön kanssa vahvisti tätä ajatusta.

Marras- ja joulukuun aikana käymme T:n kanssa tutustumiskierroksella synnytyssairaalan tiloihin ja ehkäpä myös jossakin synnytysvalmennuksessakin. Se lähinnä siksi, että synnytykseen liittyvä vironkielinen sanasto tulisi tutuksi. Olisi ihan kiva tietää, mitä on "ponnista, ponnista" tai "epiduraalipuudutus" viroksi. Luvassa on myös kolmas ultraäänitutkimus, mikä oli yllätys, kun luulin, että vain kahdella mennään.

Muutoin tässä vain odotetaan ja aletaan vähitellen kaivaa äitiyspakkauksen laatikkoa varastosta lapselle sängyksi.

Jos lukijoiden joukossa sattuu olemaan Virossa synnyttäneitä äitejä, niin kuulen mieluusti vinkkejä ja kokemuksia.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Viro-tietoa Vironautista

Loppumattomat ovat tietolähteet, joista Virosta kiinnostunut voi ammentaa tietoa maasta. Yksi uusimmista on nettisivusto Vironautti, jonne jokainen asiasta kiinnostunut voi lisätä omia kokemuksiaan Virosta kirjoituksin ja kuvin.

Vironautin on laittanut pystyyn Viron matkailun edistämiskeskus. Lehdistötiedotteen mukaan Vironautin tavoitteena on "ohjata matkailijoita etsimään ja löytämään eteläisestä naapurimaastamme uusia uusia ja mielenkiintoisia asioita".

Mainostan tässä myös kanssa-bloggaajan, otepääläisen Linkaman Tiinan uutta sivustoa, jolla hän myy ottamiaan valokuvia. Viron ystävät voivat hankkia vaikka joululahjansa Ottilia Visionsin sivuilta.

torstai 12. marraskuuta 2009

Sitku

 


Sitten kun minulla on joitakin ylimääräisiä miljoonia viron kruunuja käsveskan taskussa, ostan tämän kuvassa olevan talonrötiskön ja kunnostan sen entisaikojen loistoon, järjestän tornissa kahvikutsuja kavereille, vietän puutarhajuhlia ja lähden huvilastani joka päivä kävelylle Kadriorgin puistoon. Lisäksi ostan huvilaan flyygelin ja järjestän lied-konsertteja sekä tarjoan majoitustilaa erään kuoron kuorolaisille.

Sydämeni oikeasti itkee verta joka kerta kun menen tämän talon ohi. Se sijaitsee Kadriorgissa Narvan maantien ja Poska-kadun risteyksessä, hyvin vilkaisliikenteisessä paikassa. Talo on luultavasti läpimätä ja romahtamispisteessä, mutta silti siellä taitaa joku asua, sillä parissa ikkunassa on verhot ja ikkunalaudoilla näkyy kukkia.

Tästä kuvasta ei näe upeita puukaiverrusyksityiskohtia ovien yläpuolella. Joku puuseppä on joskus todella osannut asiansa. Tornista näkisi hienosti vain muutaman sadan metrin päässä olevalle merelle (kuvasta katsottuna oikealle). Puutarhassa on vielä joitakin vanhoja omenapuita. Neliöitä rakennuksessa on varmaan 300.

En tiedä, onko talo suojelukohde, mutta saisi olla. Toisaalta, kaupungilla ei varmasti ole sitä rahaa kunnostaa. Surullinen veikkaukseni on, että parin vuoden päästä tämänkin talon paikalla on lasikuutio.

Mesenaatit saavat ilmoittautua kommenttilaatikkoon!


Posted by Picasa

Päivää!

Nyt kaipaan kommentteja mahdollisilta vironkielisiltä lukijoilta ja/tai muuten vain viroa osaavilta. Eikö viron kielessä oikeasti ole muita tapoja sanoa "hei / terve / moi" kuin tere, tervist ja Tallinnan kaduilla jatkuvasti kuultava tsau?

Joskus taannoin tätä aloin ihmetellä, kun totesin, että tervehtimisvalikoimaani kuuluvat lähinnä nuo kolme em. sanaa. Toki on virallisempi tere päevast, mutta sitä harvemmin tuttujen kanssa tarvitsee.

Suomen kielellä voi huikata tilanteen ja tyylin mukaan esimerkiksi hei, moi, terve, moro, moikka ja morjes. Kavereiden erotessa sanotaan vaikkapa hei-hei ja heippa, Tallinnassa käytetään aina vain tuota tsauta.

Kai nyt muualla Virossa on tarjolla lisävaihtoehtoja? Varmasti viron eri murteissa voi tervehtiä tuttavaa vaikka miten.

Jos vaihtoehtoja tosiaan ei ole, onkin kyseessä minusta aika kiintoisa kielitieteellinen ilmiö. Mikähän mahtaa aiheuttaa sen, että kahdessa hyvin läheisessä sukukielessä on niin erilainen määrä keveän tyylin tervehtimissanoja? Mutta sitä on turha pohtia vielä, kun luultavasti olen takapuolituntumani kanssa ihan metsässä.

Opettakaapa nyt maahanmuuttajaa!

(Muistan, kuinka pikkutyttönä oli eri kirjekaverien kanssa lähes taiteenlaji kehitellä erilaisia, mieluusti vähän ulkomaalaissävyisiä tervehdyssanoja kirjeiden alkuun. Moicca ja moiccis olivat pitkään hittejä. Herttaista, mutta ei ehkä enää kovin käyttökelpoista...)

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Pintakiiltoa

Tallinnaan avattiin suunnilleen kuukausi sitten suurella haloolla uusi kauppa- ja kulttuurikeskus Solaris. Ken käy Tallinnan keskustassa, ei voi välttyä sitä näkemästä.

Nyt olen siellä käynyt muutaman kerran pörräämässä ja päiväkahvilla ja voin julistaa ehdottoman subjektiivisen tuomioni uudesta ostosmekasta: ei mitään uutta auringon alla. Se on kauppakeskus siinä missä muutkin.

Tänään lähdin Solarikseen työhommieni (joo, teen myös minimaalisesti palkkatöitä lapsenhoidon ohessa) lomassa päiväkahville. Menin yhteen sen lukuisista ravintoloista / kahviloista. Kysäisin ensin tiskiltä, tilaanko haluamani siinä, mutta oikein ystävällinen tarjoilija kehotti menemään pöytään, he toisivat ruokalistan.

Vartin verran odottelin listaa, mutta kun sitä ei kuulunut, lähdin pois. Sääli, leivostiskin herkut näyttivät upeilta.

Oikeastaan vielä palvelun puutetta suurempi syy lähteä pois oli ravintolan järjetön melu. Tästä olen vaahdonnut ennenkin ja taidan tosiaan olla liian keski-ikäinen näihin trendikkäisiin keskikaupunkien syöttölöihin. Miksi ihmeessä joka paikassa pitää soida musiikki niin hirveän kovaa? Tästä johtuen ihmiset joutuvat puhumaan kovaa. Kun vielä tähän yhdistetään se, että nykyään joka toisessa ravintolassa keittiö henkilökuntineen on yleisön nähtävillä, sekoittuu mukaan astioiden kolinaa, astianpesukoneen hurinaa, rasvan tirinää pannulla jne. Esimerkiksi tämänpäiväisessä ravintolassa mistään ruokarauhasta ei suin surminkaan olisi voinut puhua. Kaikilla Solaris-käynneilläni olen kiroillut samaa, liikuin keskuksessa sitten missä suunnalla tahansa.

No, on Solariksessa positiivistakin. Sen alakerrassa on siistit ja maksuttomat yleisövessat (tätä raskaana oleva arvostaa) ja keskuksen ruokakauppa on mukavan väljä.

Lisäksi meitä paljon amerikkalaisia tv-sarjoja töllöttäneitä ilahduttaa tieto, että keskuksessa on ihan kelpo aasialaishenkistä pikaruokaa tarjoava YamYam, jonka ruoka-annokset tarjoillaan sellaisissa neliskanttisissa pahvitötteröissä. Siis tajuukste ihan niinku Frendeissä tai Sinkkuelämässä!

tiistai 10. marraskuuta 2009

Hengessä mukana matkalla halki Venäjän

Eesti Päevalehdessä alkoi viime viikolla kiintoisa juttusarja, jota nyt jo suorastaan päivittäin odotan. Toimittaja Jaanus Piirsalu matkasi lokakuussa parin kaverinsa kanssa autolla 10 000 kilometrin matkan läpi Venäjän. EP:ssä ilmestyy nyt toimittajan matkapäiväkirja.

Matka alkoi Sotsista ja päättyi Jakutskiin, joka kuulemma on maailman suurin ikiroudan päällä sijaitseva kaupunki. Vironkielinen juttusarja on luettavana myös Piirsalun blogissa. Jos kieli tuottaa hankaluuksia, voi ainakin vilkaista kuvia matkan varrelta. Venäjän maalle mahtuu kaikenlaista.

Piirsalu oli matkan aikana tehnyt myös pientä, täysin epätieteellistä tutkimusta siitä, minkä verran venäläiset tietävät Virosta ja virolaisista. Liekö sitten täkäläisille helpotus vai kauhistus, mutta eihän Venäjällä kukaan Virosta mitään tiedä (no eipä varmasti tiedä jossain Jakutskissa Suomestakaan). Tavallisilla venäläisillä on ihan tarpeeksi elämistä omien ongelmiensa kanssa, joten tuhansien kilometrien päässä sijaitsevan mikroskooppisen kokoisen naapurivaltion asiat eivät toki kuulu jokapäiväisiin ajatuksiin. Tämä ei ole mikään syytös tai moite. Keskimääräinen suomalainen osaa nimetä Venäjältä ehkä Moskovan ja Pietarin, ja kaikki muu onkin "Uralin takana" tai "Siperiaa".

Karua oli lukea Piirsalun kuvauksia vuoden 2014 talviolympialaiskaupungista Sotsista. Mustanmeren vesi on Sotsin rannoilla niin täynnä sitä itseään, että saavat Sotsin mainosmiehet olla aika nokkelia, että pystyvät keksimään tavallista kansaa ja eritoten ympäristönsuojeluväkeä vakuuttavia lausuntoja vesistönsä kunnosta. Paikalliset tietävät rantojensa kurjan tilan ja käyvätkin rantalomalla Abhaasian puolella. Toimittaja Piirsalun tietojen mukaan Sotsin seudulla on noin sata jätevesienpuhdistuslaitosta, jotka on kaikki rakennettu neuvostoajalla ja joista toimii edes muodollisesti vain muutama.

Saapa nähdä, miten olympialaisten aikana huudellaan Venäjän ihmisoikeuksien perään, sillä Sotsin kisoja varten rakennetaan ymmärtääkseni suunnilleen kaikki nollasta: tiet, olympiakylät yms. Anteeksi vain pessimistisyyteni, mutta luulenpa, että viranomaiset eivät ihan aina muista kysyä lupaa kaikkeen saati kuulla kansalaisia. Täytyyhän ne tiet rakentaa, että Putin pääsee ratsastamaan sisään stadionille ilman paitaa ja kellistämään siellä jonkun karhun...

No niin, no niin, nyt tämä lähti tälle linjalle. Piti siis vain sanomani, että lukekaa kiinnostavaa matkapäiväkirjaa.

maanantai 9. marraskuuta 2009

Martinpäivän meininkejä ja talvitunnelmia

Tänään on ollut ovellamme liikennettä! Martinpäivän pyhimykset, mardisandid, ovat käyneet meille laulamassa, esittämässä arvoituksia ja toivottamassa hyvää sato- ja karjaonnea ensi vuodelle. Kaikkiaan illan aikana meitä tervehti viisi eri pienten marttien joukkoa, joita ei voi muuta kuin kehua. Tavattoman reippaita ovat lapset täällä esiintymään. Jo murrosiän kynnyksellä olevat pojatkin tervehtivät, toivottelevat ja laulavat empimättä. Mieluusti heille antaa herkkuja kiitokseksi "santtimisesta".

Kiinnostavaa oli myös kuulla virolaisia arvoituksia, joita martit meille esittivät. Niitä tuntuu riittävän, sillä vaikka viisi eri joukkoa kyseli meiltä yhteensä varmaan useamman kymmenen arvoitusta, ei kertaakaan tullut sama vastaan.

Alla olevista kuvista ensimmäisessä on yksi illan marttijoukoistamme, naapurimme herttaiset tytöt.

Muut kuvat kertovatkin, kuinka paljon meille tuli viime perjantaina lunta. Nythän se on lähes kokonaan sulanut pois, mutta näyttäisi siltä, että lähipäivinä sitä saadaan lisää.


 

 

 

 



Posted by Picasa

perjantai 6. marraskuuta 2009

Viikon sekalaisia

Hups, jopa onkin viikko vierähtänyt. Tätä kirjoittaessa kuuntelen ränneistä tippuvaa vettä. Eilen perjantaina maa peittyi paksuun lumikerrokseen, joka tänään muuttui paksuksi loskakerrokseksi. Eilen ja vielä tänään aamupäivällä J:n kanssa saimme nauttia talven iloista: rakensimme lumiukon ja olimme pulkkamäessä. J:lle nämä päivät olivatkin oikeastaan ensimmäiset kunnon kosketukset lumeen. Viime talvena hän oli vielä vähän liian pieni tajuamaan lumen hauskuutta. Nyt asiasta ei ollut epäselvyyttä.

****

Talven merkkejä on sekin, että vanhassa kaupungissa Harju-kadulla, aivan Nigulisten kirkon vieressä sijaitseva luistinrata avataan muistaakseni huomenna sunnuntaina. Vaikka en ole vielä kertaakaan siellä luistelemassa käynyt, uskallan lämpimästi suositella kokemusta kaikille Tallinnassa kävijöille. Harva luistelupaikka on niin hienossa paikassa kuin tuo Harjun kenttä. Paikan päältä voi vuokrata luistimia, ja radan vieressä on tietysti kahvio glögeineen.

****

Tuo edellinen sikainfluenssaa koskeva postaukseni onkin kerännyt paljon kommentteja. Keskustelu aiheesta näkyy kiihtyvän täälläkin. Tänään näin ensimmäistä kertaa lööpin, jossa käytettiin asian yhteydessä sanaa "paniikki". Äsken Postimees-lehden kautta löysin uutisen, jossa sosiaaliministeriöstä kerrotaan, että rokotetta hankitaan 200 000 kappaletta vielä tämän vuoden puolella. Seuraillaan, miten tilanne kehittyy. Vaikka haluaisinkin, minä en rokotetta täältä itselleni juuri nyt saisi - sellaista ei vain Virossa ole.

****

Minä olin tänään Suomen Viro-yhdistyen liiton järjestämässä seminaarissa, jossa pähkäiltiin kansalaisyhteiskunta-käsitettä Virossa ja Suomessa. Lähinnä siis kuulijoille luennoitiin, millaista yhdistys- ja järjestötoimintaa näissä kahdessa maassa on ollut, on ja kenties tulee olemaan.

Aivan kiintoisaa oli aiheesta kuulla. Sain mm. kuulla, että Virossa on tällä hetkellä 27 990 yhdistystä. Suomessa yhdistysten määrä on 80 000 - 90 000. Virossa yhdistysten lukumäärä on siis suhteellisesti varsin suuri (ja kasvanut räjähdysmäisesti viimeisen vuosikymmenen aikana), mutta luennoitsijat tiesivät kertoa, että aktiivisia toimijoita yhdistysten parissa on kovin vähän eikä yhdistystoiminnalla ole lähimainkaan sellaista vakautta ja vakiintunutta muotoa kuin Suomessa. Siinä missä suunnilleen jokainen suomalainen on ollut jossakin ry:ssä ja on ainakin joskus kuullut käsitteet "toimintasuunnitelma" tai "vuosikertomus", ollaan Virossa näissä asioissa vielä kovasti oppimisen tiellä.

T voi omasta kokemuksestaan vahvistaa tämän. Hän toimii täällä aktiivisesti eräässä yhdistyksessä, jossa joku aika sitten pidettiin syyskokouksen tapainen. Kyllä siellä uusi hallitus ensi vuodelle saatiin kasaan, mutta suomalaisen mittapuun mukaan monikaan asia kokouksessa ei olisi ollut yhdistyslain voimainen. No, sitä on turha suomalaisen vierestä huudella ja lähteä neuvomaan. Virolaiset osaavat varmasti kehittää omat tapansa toimia.

****

J:n viime aikojen touhuista vielä sananen. Meille on nimittäin muuttamassa uusi tyyppi nimeltä Oma Tahto, jonka edustajana J näyttää toimivan. Uhmasta lienee vielä aikaista puhua, mutta pojan tahdonilmaisut ovat kyllä varsin selkeitä.

Hienoa on seurata pienen ihmisen kielen kehitystä - tai tässä tapauksessa kahden kielen. J on oppinut ongelmitta niin suomea kuin viroakin ja lähes poikkeuksetta osaa vaihtaa käyttämänsä kielen sen mukaan, minkäkielisessä ympäristössä ollaan. Viron kielen oppiminen on tietysti virolaisen lapsenhoitajamme ansiota. Jotkus sanat tahtovat jäädä J:llä paremmin mieleen viroksi. Esimerkiksi "norsu" on J:n suussa useimmiten "elevant", ja ankat puhuvat meidän perheessämme nykyään viroa sanoen "prääks-prääks" eivätkä suomalaisittain "kvaak-kvaak".

Tänään hoitajamme oli kuullut J:n suusta ensimmäisen kerran ilmaisun "tubli poiss" eli "reipas/taitava poika", kun J oli kehunut itse itseään vaipan vaihdon jälkeen. Jokseenkin monikielinen olo tulee silloin, kun poika kömpii syliin ja vaatii ensin tekemään Körö körö kirkkoon -hyppyytyksen, sitten perään saman viroksi ("Tuti-ruti-ralla, ratsasõit see algab...") ja vielä kolmantena saksankielisen, T:ltä opitun Hoppe, hoppe Reiter -leikin. Saksaa sentään ei tuota enempää meillä käytetä, ja kyllä J muutenkin osaa ehdottomasti enemmän suomea kuin viroa. Ällistyttävää vain on tuota oppimisen vaivattomuutta ihmetellä.

****

Huomenna täytyy muistaa hamstrata kaappiin herkkuja, sillä maanantai-iltana ovelle ilmestynee pieniä martteja santtimaan. Martinpäivän aattona kiertävät martit talosta taloon tarkistamassa, miten pirtissä on valmistauduttu talven tuloon. Martteja kävi meillä myös viime vuonna.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Sikalentsu ja Viro

Tuolla jokunen postaus aiemmin kysyttiin kommenteissa, puhutaanko Virossa paljonkin sikainfluenssasta.

Ei todellakaan puhuta. Kuten omassa kommentissani totesin, en varmaan tietäisi koko taudista, jos en seuraisi Suomen uutisia.

Aloin oikein sillä silmällä katselemaan viime päivien lehtiä, josko niissä taudista jotain kerrottaisiin. Lauantaisessa Eesti Päevalehdessä muistaakseni oli muutaman rivin juttu siitä, kuinka monta ihmistä Virossa on tautiin sairastunut. Heitä siis on, mutta taisi olla kahden käden sormilla laskettava määrä eikä maan tiedotusvälineiden mielestä näköjään ollenkaan näyttäviksi otsikoiksi asti.

Tänään jo hieman innostuin, kun näin yhden otsikon, jossa kerrottiin, kuinka "flunssan kynsiin joutumista ehkäisee neljä sääntöä". Olin varma, että nyt lopultakin tulee virolainen ohjeistus sikainfluenssan torjumiseen. Vaan ei. Kyseessä oli kyllä uutinen flunssantorjuntakampanjasta, mutta uutisessa ei mainittu kärsäversiota.

Äitiysneuvolassakaan minulle ei ole puhuttu sikainfluenssasta, vaikka Suomen näkemyksen mukaan olisinkin varmasti "riskiryhmää".

Joko blogin lukijoissa on rokotteen ottaneita tai taudin sairastaneita?

Kädenpuristuksen päässä Lennart Merestä

Sanotaan, että jokainen maailman ihminen tuntee jokaisen maailman ihmisen keskimäärin viiden ihmisen kautta. Minä tunnen jonkun, joka tuntee jonkun, jolla on kytkös johonkin ja niin edelleen.

Tänään sain miettiä tätä, kun kohtasin yli vuoden tauon jälkeen virolaisen valokuvaajan Kalju Suuren (josta olen kirjoittanut tässä ja tässä).

Sain välittää tallinnalaisessa kahvilassa Suurelle postia suomalaiselta valokuvaajakaveriltani (suosittelen katsomaan huiman hienoja veden alla otettuja kuvia), joka oli 1980-luvulla tavannut Suuren hänen kotonaan.

Suur oli kovasti ilahtunut hänelle tuomastani postista. Juttelimme niitä näitä. 81 ikävuodestaan huolimatta Suur on henkisesti täysin skarppi, aivan tilanteen tasalla ja kuulee hyvin. Mies kertoi, että seuraavaksi hänellä on valokuvanäyttely Moskovassa. Mukanaan hänellä sattui olemaan valokuvapino, joka oli Venäjälle lähdössä. Hän olisi halunnut esitellä kuvia minulle, mutta koska hänellä ei ollut mukanaan kuvien käsittelyyn sopivia hanskoja, jäi pino näkemättä. Ammattimies.

Päällimmäisen kuvan näin ja huomasin siinä olevan Viron entisen presidentin, nyt jo edesmenneen Lennart Meren. Kysyin Suurelta, mahtoiko hän tuntea Mereä muutenkin kuin vain kameran takaa. Suur hymyili ja kertoi täysin selvänä asiana, että toki, tottahan hän Meren tunsi.

Meri oli ennen poliitikkouraansa kirjailija. Valokuvaajat ja kirjailijat tietysti Viron kaltaisessa pienessä maassa tuntevat toisensa hyvinkin. Suur totesi, että kyllä he Meren kanssa ystävykset olivat.

Siinä minä sitten istuin kahvilla miehen kanssa, jonka ystävän mukaan on nimetty Tallinnan lentokenttä. Aika hauskaa!

(Ja muuten, Kalju Suuren valokuvanäyttely on parhaillaan Tuusulan pääkirjastossa.)
Related Posts with Thumbnails