torstai 21. huhtikuuta 2011

Ne pienet erot

Nyt tiedän, että Kaliforniassa ei saa huonekaluvuokraamosta lattialla seisovia pystynaulakoita, sillä "Kaliforniassa harvemmin tarvitsee takkia, joten ei tarvitse naulakkoakaan". Kukaan asiakas ei kuulemma ole aiemmin kysynyt tällaista tuotetta.

Eipä ollut tarjolla kattolamppujakaan, sillä kun maanjäristys iskee, tulee tavaraa päälle tarpeeksi ilman kristallikruunujakin, joten kattolamput eivät ole kovin suosiossa.

Senkin olen havainnut, että täällä ei ole olemassa asiaa, jossa ei olisi juomamukitelinettä. Joidenkin kauppojen ostoskärryissä sellaiset on, ja mukitelineet ovat myös tänään autoon hankituissa lasten turvaistuimissa. Eipä siinä mitään, ne todettiin heti varsin näppäriksi, sillä varsinkin J saa itse hyvin oman vesimukinsa telineeseen ja voi hörpätä juomaa aina kun jano on.

Ostokärryihin (Target-kauppojen kärryjen lastenistuin on muuten aivan valtava) liittyy sekin huomio, että täällä jotkut äidit sitovat lapsensa ostoskärryn istuimeen sellaisella erityisellä haalarisysteemillä. Tai en oikeastaan tiedä, mikä se haalari-/telttajuttu lapsen ympärillä on. Kai se kiinnitykseen on tarkoitettu ja siihen, että lapsen olisi pehmeämpi ja mukavampi istua kärryssä. Hämmentävää.

Olen nähnyt elämäni ensimmäisen kerran polkupyöräilijän, jolla oli pyörän tangossa kiinni kännykkäteline, ja puhelinta liikennevaloissa ahkerasti näppäiltiin. Luulen, että tyyppi käytti navigaattoria.

Makein polkupyörä oli kuitenkin eräällä laitapuolen kulkijalla, jonka pyörän tankoon oli kiinnitetty melko mittava stereolaitteisto. Miksi kuunnella musiikkia pienillä korvanapeilla iPodista, kun voi laittaa subwooferit jytisemään pyörän runkoon?

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Aika kallista

En oikein tiedä, miten minulla oli päässäni mielikuva siitä, että Yhdysvalloissa elintarvikkeet ja moni muukin asia olisivat melko edullisia. Siksipä olenkin nyt jokaisen kauppareissun jälkeen pyörtymisen partaalla, kun katson kassakuitin loppulukemaa. Apua, mitä kaikki maksaa!

Tämän aiheuttaa luultavasti Viro-harha. Viimeiset kolme vuotta olen tottunut siihen, että melkein kaikki asiat ovat melko edullisia verrattuna esimerkiksi Suomen hintoihin. Nyt sitten siirryimmekin yhdessä yössä vähintään Suomen hintatasoon ja se tuli vähän yllätyksenä.

Tietysti muuton alkuvaiheessa on rahankuluakin eri tavalla kuin myöhemmin, kun kaikki asiat suolapurkista lähtien pitää ostaa. Samoin edelleen on aika levällään se, missä ruokakaupoissa on järkevä käydä, että saisi tolkulliseen hintaan tolkullisia asioita. Jatkossa kaupassakäynti tulee olemaan aika pitkälti minun vastuullani ja on selvä, että kahden pikku apulaisen kanssa ei ole mahdollista laukata yhdellä reissulla viidessä eri liikkeessä tarjousten perässä, vaan pitäisi löytää pidemmällä ajanjaksolla toimiva näkemys siitä, mistä meidän suosimiamme elintarvikkeita kannattaa hankkia.

Lisäksi hintavertailua hankaloittavat nämä kirotut kryptiset painoyksiköt (unssit, paunat, naulat, mitkä lie kivikautisuudet), joiden takia tekniikan orja nypertää kaupan hyllyjen välissä kuumeisena mobiililaitteensa konversiosovellusta, jotta saisi selville, kuinka paljon on dollariarvoisen nesteunssin hinta litroina euroissa. Fahrenheitit ovat lasten leikkiä täkäläisten paino- ja tilavuusmittojen rinnalla.

Silmään on pistänyt sekin, että esimerkiksi hedelmiä voidaan jossakin myydä kilo- (eikun pauna-, eikun naula-...)hintaan ja toisessa paikassa hedelmät ovat kaupan kappalehintaan. Vertaile siinä sitten.

Kaiken kalleuden taivastelun lomassa olinkin tänään onnellinen, kun löydin CVS/pharmacystä suosikkisampootani alennuksessa 5 dollarilla (3,5 eur) per pullo. Kyseinen tuote on sellainen, jota Suomessa ja Virossa myydään kampaamoliikkeissä pyörryttävin hinnoin. Samoin huomasin viereisellä hyllyllä, että Tallinnassa arvokkaanpuoleiset kynsilakat ovat täällä merkittävästi halvempia. Ja Leviksen farkkujakin näyttää saavan järjellisin hinnoin.

Olen siis kiinnittänyt huomioni todella tähdellisten tuotteiden hintoihin. Kynsilakalla, sampoolla ja farkuilla ei kuitenkaan saa ruokittua lapsia, joten pitänee perehtyä tarkemmin maitogallonan hintaan.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

On the road again

Viikonlopun ajeluilta tässä pari kuvaa. Näillä seuduilla maisemat ovat hienon vehreän vuoristoiset. Moottoritie ei ole suoraa pötköä kallioleikkauksessa, vaan nousee, laskee ja mutkittelee.

Alin kuva on Datsun-harrastajien pihakirppikseltä, joka sattui puistolenkin varrelle.



lauantai 16. huhtikuuta 2011

Näkymiä päiväunikävelyn varrelta

Esimerkiksi näissä kuvissa näkyviä asioita voi tulla vastaan, kun lähden lasten kanssa kärrykävelylle. Siniset irikset kukkivat leikkipuistossa.

Näin eräässä pihassa elämäni ensimmäisen kerran limettipuun. Ne lukijat, jotka ovat olleet GT-Toursin matkoilla: kun meillä on se yhteinen vanhainkoti, niin sen pihalla sitten kasvaa limettipuu, jotta saamme virvokkeisiimme tuoreet mausteet (pahoittelut muille, tämä on sisäpiiriläppää...)



perjantai 15. huhtikuuta 2011

Asiakaspalvelujärkytys

Varmaan suurimpia tähänastisia ällistyksen aiheita täällä on se, kuinka loistavaa asiakaspalvelua jatkuvasti saa osakseen. Vertailukohta on tietysti aika armoton, sillä Virossa kohtaa, anteeksi nyt vain, tavallisesti todella huonoa palvelua.

Kaliforniassa myyjät, tarjoilijat, kirjaston tädit, feissarit, aivan kaikki, ovat järjestään todella ystävällisiä, tervehtivät heti asiakkaan nähdessään, toivottelevat kaikkea mahdollista hyvää, auttavat, tekevät vaivattomasti lisämyyntiä, pahoittelevat, jos eivät huomaa avata ovea ja juttelevat muuten vain mukavia. Kyllä kyllä, tämä on sitä suomalaisten tuhahtelemaa kuuluisaa tyhjänpäiväistä small talkia, mutta voi veljet, että se on tuhat kertaa mukavampaa kuin Tallinnan Maximan kassaneiti, joka ei noteraa asiakasta mitenkään.

Yksittäinen, nerokkaan tilannetajuinen huippusuoritus eräältä myyjältä tuli tänään Trader Joe's -ruokakaupassa. Olin kaupoilla itsekseni lasten kanssa. K istui kärryn tuolissa ja J käveli kärryn vierellä. Pojalla ei ollut ihan paras mahdollinen hetkensä ja keskustelua kauppareissun kulusta käytiin hyllyjen välillä useampaan kertaan.

Mutta kaupan hemmot olivat tilanteen tasalla. Minulta kävi ensin kahteen eri kertaan kaksi eri myyjää kysymässä, voisivatko he auttaa minua jonkin tuotteen etsimisessä. Minä olin taas pölvästi "kyllä-minä-pärjään-itse-kiitos-vain-olen-koulutettu-skandinaavinen-nainen-ei-tartte-auttaa" enkä sanonut, että juu, tuo minulle rypsiöljyä ja säästä hermojani näiden kakaroiden kanssa.

Aikani siinä sompailin lasten kanssa, kunnes kolmas letkeä myyjäkaveri tuli jututtamaan ja kysyi, saisiko J:lle antaa tarroja. No saa! Poika sai tarroja pitkän nauhan. Matkasimme kohti kassajonoa, kunnes sama myyjä kävi ohjaamassa meidät vapaalle kassalle. Taas lisäpiste hänelle! Seuraavaksi myyjä tiedusteli, voiko tuoda J:lle tikkarin. Tässä kohtaa aloin olla aivan myyty, mutta paras odotti: myyjä kysyi, haluaisiko J tulla kassan taakse skannaamaan ostoksiamme, siis osoittamaan niitä siihen kassan piippaavaan laitteeseen. Voi kyllä, tokihan J halusi ja oli ihan tohkeissaan. Lopulta lapset saivat mukaansa vielä pääsiäisaiheiset väritystehtäväpaperit.

Siis oikeasti, että tällaista voi olla! Lähdin kaupasta todella hyvillä mielin eikä ole epäilystäkään, etteikö puljussa käytäisi toistekin. Näin tehdään kauppaa!

Tilannetaju on myyjällä kullanarvoinen taito. Jos kerran näkee, että pian hermostunut äiti häipyy kaupasta ostamatta puoliakaan siitä, mitä meinasi, niin nokkela kauppamies tarttuu peliin ja tekee parhaansa saadakseen homman sujuvaksi ja enemmän rahaa omaan kassaansa. Kaikki voittavat.

Pohjoismaisella ihmisellä ottaa aikansa, ennen kuin täkäläisen palvelun vastaanottamiseen ja letkeään jutusteluun tottuu. Pelkästään tuo, että tavallisessa ruokakaupassa myyjä tulee hyllyjen välissä kysymään, tarvitsenko apua, tuntuu ihan tavattomalta. En osaa vielä ollenkaan reagoida luontevasti ja vastaukseni ystävällisiin kysymyksiin ovat tyyliä "öö, joo", mutta aion oppia.

Äänimaisema

Kun muutin Varsinais-Suomeen, asuin ensimmäiseksi vain kivenheiton päässä Suomen kansallispyhätöstä. Ensimmäisen viikon nukuin levottomasti, kun kirkonkellojen kumina herätteli minua pitkin yötä. Pianhan siihen tottui, aivan kuten kaikkiin muihinkin aina taustalla oleviin ääniin. Ja ihan kuten muutkin muualta kaupunkiin tulleet, minäkin töllistelin pitkät ajat tornin kelloa tyhmänä, kun en tajunnut, miten sen viisari(-t) lenkottavat.

Luulen, että olen parin Kaliforniassa vietetyn viikon jälkeen oivaltanut, mikä on se ääni, joka täällä eletystä ajasta jää mieleen. Se on CalTrain-junan tuuttaus sen ohittaessa aseman.

CalTrain on juna, joka kulkee San Franciscon ja San Josen väliä. Junavuoroja on päivittäin kymmeniä, joten junan pilliä, tai tarkemmin sanottuna sumutorvimaista tuuttausta kuulee usein.

Tykkään äänestä jo nyt. Se ei ole kimeä, vaan aika mahtipontinen ja tiukasti eteenpäin menevä. Ehkä sanoisin toisin, jos asuisimme aivan radan varressa. Nyt etäisyyttä on sopivasti niin, että ääni kuuluu selvästi, mutta ei mitenkään haittaa, ei edes juuri nukahtamassa olevia lapsia.

Nykyisin Unikankareen kummulta kumajavan äänen kuuleminen aiheuttaa lähinnä vain haikeaa kivistystä sydänalassa. Tuomiokirkon kellojen sointi on minun aikuistumiseni ajan taustasaundi.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Kahvisetä




Kuvassa näkyy J:n kahvisedäksi nimeämä kahvilan herra ja hieno kahvinpaahdin. Tällainen komea masiina pyöri eräässä kuppilassa, jossa lasten kanssa päiväunikävelyllä kävimme. Kone oli tietysti meistä niin houkutteleva, että kävimme kahvisetää jututtamassa.

Ylhäällä olevaan suppiloon kahvisetä kippasi vihreitä kahvipapuja, ja pyöreässä säiliössä ne sitten paahtuivat tiukassa kuumuudessa jonkin aikaa, olisiko ollut 15 - 20 minuuttia. Sieltä kuumasta pavut tiputettiin pyöreälle, pyörivälle ritilälle jäähtymään.

Erittäin viihdyttävä kahvilakäynti, ja tarvinneeko edes mainita, että sumppi oli hyvää.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Kiinalaisia juttuja

Olin parikymppinen kaikentietävä opiskelija, kun jossakin luennolla päästin suustani aukottoman varmoja näkemyksiä siitä, millaista on "amerikkalainen kulttuuri". Tuolloin en luonnollisesti ollut koskaan käynyt Yhdysvalloissa, mutta sehän ei estänyt tietämästä, kuinka asiat oikeasti ovat... Muistan, kuinka luennoitsija puuskahti hyvin kuivasti vastaan ja pyysi minua selventämään, millaista se sadoista eri kansallisuuksista ja kielistä koostuva kulttuuri oikein on. En enää muista, mitä vastasin, mutta tuo tapaus jäi mieleeni ja on pyörinyt ajatuksissa erityisesti parin viime viikon aikana.

Sillä täällä Piilaaksossa todella saakin miettiä, mikä on amerikkalaista. Jos Tallinnassa joskus kävi niin, että kuulin kauppareissulla viron kielen sijaan ainoastaan venäjää, on täällä mahdollista kävellä kaupungilla pitkä tovi ja kuulla pelkkää kiinaa. Tai jos ei kiinaa, niin sitten espanjaa. Katukuva on erittäin, erittäin monikulttuurinen hyvin vahvalla aasialaisella painotuksella. Rautatieaseman kyltissäkin muistutetaan englanniksi, espanjaksi ja thai-kieleksi, että liput tulee ostaa ennen junaan menoa.

Kotikaupungin pääkadun varrelta en löydä "perinteistä" (millainen se sitten onkaan) hampurilaisravintolaa, vaan lukuisia kiinalaisia, meksikolaisia, japanilaisia, kreikkalaisia, vietnamilaisia ja thaimaalaisia ravintoloita. Tarjolla on myös monia kauppoja, jotka myyvät Aasiasta tuotuja elintarvikkeita ja kodin tarve-esineitä. Niissä on muuten tavattoman kiinnostava käydä, sillä hyllyissä on ruokaa, joiden käyttötavasta ei ole mitään käsitystä.

Hyvin konkreettisesti monikulttuurisuus tuntuu minun ja lastemme arjessa silloin, kun menemme leikkipuistoon. Siellä eri puolilta maailmaa tulevat lapset tunnustelevat, miten leikkiä eri väristen ja eri kieltä puhuvien toisten tenavien kanssa samalla kun heitä paimentaa vielä jostakin muualta tullut hoitotäti.

Eilen J vietti riemukkaan leikkihetken kiinalaisen pojan kanssa, joka oli puistossa yhdessä isovanhempiensa kanssa. Kukaan heistä ei puhunut sanaakaan englantia, ja siinä me aikuiset, isovanhemmat ja minä, kolmisen varttia hymyilimme ja myhäilimme ja elehdimme toisillemme, kun seurasimme lasten juoksua. Eipä mitään, hyvinhän kaikki meni, mutta kyllä siinä hieman sellaista jännää maailmojen kohtaamisen tuntua oli. Ele- ja kehonkieli on ihmeellinen asia. Vaikka kiina on täysin käsittämätön kieli, oli aina ihan selvää, milloin kiinalaiset isovanhemmat puheessaan viittasivat meidän lapsiimme. Ja opinhan minä sen verran kiinaa, että K:hon, porukan pienimpään, viitattiin sanalla "bibi".

Juttelin pari päivää sitten puistossa erään lastenhoitajan kanssa ja selvisi ällistyttävä asia - hän oli alkuperäinen kalifornialainen. Hän nauroikin olevansa yleinen ihmettelyn kohde. Olen oppinut nyt, että täällä hyvin tavallinen keskustelun aloittava kysymys vieraan kanssa on "mistä olet alunperin kotoisin?". Tätä minäkin häneltä kysyin, jolloin asia selvisi.

Kun minä vastaan em. kysymykseen, olen ottanut tavaksi täsmentää Finland-vastausta kertomalla, että tulen Pohjois-Euroopasta, Suomesta, aika lailla maailman toiselta puolelta. Aika usein on jo nimittäin käynyt, että näen kysyjän naamasta heti vastatessani, että hänellä ei ole mitään hajua Suomen sijainnista ja ennakoin tämän antamalla saman tien vähän laajempaa karttapohjaa tueksi. Toisaalta, ihan sama - vastaus on kuitenkin aina sama "Wow, really, cool, how exciting!"

Täydellinen onni...


...on kolmevuotiaalla pojalla sitä, kun palomies antaa luvan kiivetä häikäisevän kiiltävään paloautoon. Lopullinen mykistyminen tulee, kun palomies hakee pojalle ja sen pikkusiskolle muoviset lasten palomieskypärät ja läjän pikku palomies -tarroja.

Kyllä kannatti kävellä paloasemaa katsomaan. Iltapalapöytäänkin piti nostaa kypärät tarkkailemaan kaakaonjuomista.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Kun punapuun kantoon torppansa laittaa



Lapsemme ovat tottuneet keinumaan enemmän koivujen ja kuusien alla, mutta nyt leikkipaikkoja reunustavat punapuut (lat. Sequoia sempervirens).

Punapuu on maailman suurimpia puulajeja, ja niitä kasvaa juurikin täällä Kaliforniassa. Minä tajusin tämän asian hieman hitaasti, vaikka toki olin kuullut täkäläisistä punapuumetsistä. Alkupäivinä toljottelin katukuvassa ja puistoissa näkyviä isoja puita, kunnes oivalsin, että punapuitahan ne.

Wikipedian suomenkielisestä artikkelista löytää pienen tietopätkän näistä komeista puista, jotka voivat elää jopa 2 000-vuotiaiksi ja jotka voivat kasvaa niin suuriksi, että autollakin pääsee ajamaan läpi.

Sillon se ilon päevä koettaa, kun lähdemme koko perheen voimin johonkin osavaltion kansallispuistoon näitä katselemaan.

(Hiski-klassikon sanoja lunttasin täältä)

Posti ja laatikko



Jotkut asiat vain ovat mielikuvissa niin kovin amerikkalaisia - ja hitsi, sitten ne ovatkin oikeasti ihan sellaisia kuin on ajatellutkin. Kuten nyt vaikkapa täkäläiset postilaatikot ja vesipostit.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Mitä olen oppinut tähän mennessä


Kahvilassa kahvinsa voi valita yleensä kolmesta eri kokovaihtoehdosta.

Uskokaa minua, pienin riittää. Kuvassa oleva puolen litran tuopillinen caffe lattea oli keskimmäinen koko, medium. En edes uskalla ajatella sitä isointa kokoa.

Mutta kyllä pysyy perheenäiti pirteänä!

Viikonloppuna torilla



Kalifornialaisille tuntuvat luomu- ja lähiruoka-asiat olevan kovasti tärkeitä. Mikäpäs siinä, oikein hyvä niin, mutta näin lyhyen oleskelun perusteella tuntuu, että monet intomielisistä ympäristötietoisuuspyrkimyksistä ovat sellaisia, jotka esimerkiksi suomalaiselle ovat täysin arkipäiväistä asiaa.

Ja jos Virossa kuvittelin, että mikään kansa maailmassa ei voi rakastaa asioiden pakkaamista moneen muovipussiin kuten virolaiset, niin väärässä olin. Täällä ei kauppareissusta selviä alle viidellä muovikassilla. Tavaroitahan ei pakata kassalla itse, vaan kassahihnan päässä on työntekijä, joka pakkaa ostokset valmiiksi. Palvelu itsessään on aivan loistava varsinkin silloin, kun itsellä roikkuu kakara kummassakin kainalossa, mutta sen lopputulemana muovikasseja on täysin älytön määrä. Kaiken lisäksi muovipussit ovat tyhjänpäiväisiä ohuita lörppiä, joille ei kovin kummoista jatkokäyttöä ole. (Juujuu, omat kassit voi aina olla mukana, mutta kun aina ei muista...)

No niin, märinät sikseen, kun on hauskempaakin asiaa. Farmers' Market ("Maanviljelijöiden tori") on yleensä viikottain toistuva muutaman tunnin torimyyntisessio, jossa lähiseudun viljelijät myyvät omia tuotteitaan. Ne vaikuttavat olevan täällä kovasti suosiossa ja päätimme katsastaa lauantaina Sunnyvalen ja sunnuntaina Mountain View'n torin.



Oikein leppoisia ja hyväntuulisia tapahtumia olivat nämä, ja myytävänä oli tietysti vaikka mitä herkullista. Tiskit notkuivat erilaisia hedelmiä, juureksia, salaatteja, leipiä, säilykkeitä, kaloja ja leivonnaisia. Ei näkynyt yhtään tyhjänpäiväistä krääsämyyjää eikä metrilakukioskia, vaan ihan oltiin kautta linjan asiassa. Sunnyvalen tori oli paikkana mukavampi, sillä torikojut olivat kivalla Murphy Streetin kävelykadulla. Mountain View'ssä kojut olivat rautatieaseman parkkipaikalla. Ei se toki paljon haitannut, meininki oli hyvä silti. MV:n tori oli tarjonnaltaan suurempi ja ihmisiä selvästi Sunnyvalea enemmän.



Näytti siltä, että monet paikalle tulleista todella hamstrasivat torilta viikon vihannekset. Monet tulivat mukanaan iso kärry tai lastenvaunut, jotka täyttyivät ostoksista.

Sunnyvalestä me ostimme mm. appelsiineja, jotka olivat varmaan makeimpia ja mehukkaimpia, joita olen koskaan syönyt. Onnistuin tietysti unohtamaan appelsiinilajikkeen nimen, mutta tunnistan kyllä, kun vastaan tulee ja kerron sitten teillekin.

Mountain View'ssä eräässä tiskissä oli myytävänä huimasti pikkuleipiä eri makuvaihtoehdoin. Otin kokeeksi yhden suklaa-minttu-cookien ja totesin, että hyvä oli, kun tuli ostettua vain yksi. Meinasi viedä pikkuleipä kielen mennessään.

Myös mansikoita oli myynnissä ja kun J kovasti tahtoi, ostin pari pientä rasiallista. Lapset kyllä niistä pitivät, mutta itse totesin, että marja näytti mansikalta, mutta maistui jollekin geneeriselle yleismarjalle. Pohjoismaisen kesäyönä kypsyneen marjan maun kanssa näiden punaisten marjojen aromilla ei ole mitään tekemistä. Mutta mansikka on vähän kuin pizza: hyvä on aina hyvä, ja vaikka olisi huonokin, niin se on silti aika hyvä.

Lisäksi huomasin erään mansikkamyyjän kojussa lapun, jossa ilmoitettiin, että "marjoja ei ole käsitelty makeutussuihkeella". Hieno juttu heille, mutta karumpi tieto minulle kuluttajana, että tällaista tehdään.

Farmarien torit on nyt siis katsastettu ja hyviksi todettu. Tulevien sunnuntaiaamupäivien ohjelma on näin tiedossa pitkälle eteenpäin.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Vielä näkymiä San Franciscosta

Kun näitä kuvia nyt oli, niin vielä muutama räpsy SF:sta.

Kaupunkia lähestyttäessä vuorien rinteillä asutus on tiheämpää kuin olen missään nähnyt.

Sataman turistirysäalueella oli hieno Boudinin leipomo, jonka ikkunassa oli hauskoja leipiä.

Yksi kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä ovat laiturilla 39 asustelevat merileijonat. Kaukana takana siintää Golden Gate -silta.



perjantai 8. huhtikuuta 2011

Kirjastossa




Tässä pari näpsyä kotikaupunkimme kirjaston pihalta. Kirsikankukat kukkivat, kuten näkyy. Kirjaston etuovella oli kaunis puu, jonka alla ihmettelivät pronssinen sammakko ja karhu. Ylempänä oksilla keikkui myös kaksi hiirtä, jotka eivät tähän kuvaan asti päässeet. Tosi kiva kohta lasten tutkailtavaksi oli tämä.

Töppöstä toisen eteen



Virossa meillä kylässä käyneet saattavat muistaa täysin hiirenkorville kuluneen Tallinnan-kartan, josta olen näyttänyt ajo-ohjeita tai paikkoja joissa käydä. Kun muutimme Viroon, istuin ensimmäisinä viikkoina usein aamupalan tai päiväkahvin ajan tuijottaen kaupungin karttaa ja painaen mieleeni kaupungin kokonaisuuksia ja yksittäisiä paikkoja. Väitän, että siitä oli kovasti hyötyä, sillä Tallinna alkoi tuntua nopeammin tutulta ja liikkuminen helpottui, kun päähän syntyi vähitellen jonkinlainen karttakuva uudesta kotikaupungista.

Minä myös kävelen mielelläni paikasta toiseen, mikä on erityisesti uuteen paikkaan muuttaessa ihan paras keino tutustua nurkkiin. Tallinnassakin kävelin kartta mukanani moneen paikkaan. Silloin oli vielä lisänä koira jota ulkoiluttaa ja vain yksi lapsi, joka nukkui varsin mukavasti päiväunia.

Niinpä oli täysin selvää, että kun tänne uuteen kotipaikkaan tullaan, alkaa sama kartan tuijotus ja ahkera kävely.

Olen nyt reilun puolentoista viikon aikana kävellyt varmaan enemmän kuin koko talvena yhteensä (järjettömän luminen talvi, Tallinnan aurauskalusto, tiedätte yhtälön...). Se on ollut positiivinen yllätys, sillä ennen tänne tuloa minulla oli vahva mielikuva siitä, että autoistuneessa Amerikassa en pääse edes postilaatikolle ilman autoa.

No, näillä meidän kulmilla kyllä pääsee. Täällä on kevyenliikenteenväylät joka paikassa, jalankulkijoita ja erityisesti pyöräilijöitä on paljon kaiken ikäisiä ja vaunuilla liikkujan iloksi on joka paikassa on luiskia, joten matka ei katkea portaisiin tai kävelytien kanttariin. Ja niin - ei ole puolen metrin syvyisiä jäisiä uria ja runsaasta lumesta kinttupoluksi kavenneita kävelyteitä.

Lapset ja minä olemme näin ollen kävelleet joka päivä useita tunteja. Sen taas mahdollistaa uusiseelantilainen insinöörityön ihme, Phil & Teds -lastenrattaat, joita ilman pääni olisi luultavasti hajonnut moneen kertaan. Näihin kärryihin saan tuupattua meidän kaksikkomme istumaan tai nukkumaan ja tavarakoriin vielä eväät ja kameran mukaan. Juuri nyt siis ei ole esteitä sille, etteikö voisi kävellen tutustua Kaliforniaan.

Päivä päivältä olemme lasten kanssa kävelleet yhden kadunpätkän lisää, etsineet uuden puiston (joita on paljon ja ne ovat siistejä ja kivoja) tai käyneet uudella jäätelökioskilla.

Tänään katsoin kartasta, missä on paloasema ja lähdimme erityisesti J:n paloautointoilua silmällä pitäen katsomaan hienoja autoja (ja palomiehiä - siis J, en minä toki!). Pahaksi onneksi poika nukahti noin minuutti ennen asemalle saapumista. Minä sen sijaan sain tutustua rauhassa kylän toiseen kirjakauppaan, jossa oli hyvin paljon houkutuksia.

Mukavan sään myötä huomaan lapsissa selkeän muutoksen: he hinkuavat ulos ihan koko ajan. K hakkaa aamulla herättyään parvekkeen liukuoven lasia ja kantaa minulle kenkiään, ja kun lopulta alan puhua ulos lähtemisestä, alkaa mahdoton intohärdelli.

Kuvassa kävelyseurani em. kärryssä. K on pohjalla valmiina päiväunille ja J istuu omassa tuolissaan siskon yläpuolella. Tämä ei ole maksettu mainos, mutta oikeasti, jos lukijoissa on joku, jolle lastenvaunujen hankkiminen on ajankohtaista, niin unohtakaa muut merkit ja ostakaa samantien Phil & Teds. Uusina ovat silmittömän hintaisia, mutta onneksi esimerkiksi eBayssä on käytettyjä myynnissä järkevään hintaan. Mekin ostimme omamme kavereilta käytettyinä. Kärryt eivät ole menneet kovassa käytössä miksikään.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Terveisiä Vaajakoskelle

Ulkosuomalaisella on kaiketi jonkinlainen alitajuinen Suomi-tutka, kun ylettömien tavaramassojen joukosta osuvat silmään myös suomalaiset tuotteet.

Tänään kävimme ekan kerran Whole Foods -luomuruokakaupassa (iso täkäläinen luomuketju) ja eikö vain sen karkkihyllyssä ollut Pandan lakuja! Hyvä Keski-Suomi!

Lumenen kosmetiikkaa puolestaan löytyi CVS/pharmacy -ketjun liikkeestä. Hinnat tosin olivat pykälän arvokkaampia kuin Suomessa ja Virossa.

Ja tosiaan, näinhän minä San Franciscossa jonkin kaupan ikkunan läpi Marimekon kankaita varsin näyttävästi esille pantuna.

Tuosta Whole Foodsista täytynee kirjoittaa joku toinen kerta enemmän, sillä ainakin ensikäynti siellä oli lähes henkeäsalpaava. Oli ihan uskomaton elintarviketaivas. Tietääkö muuten joku, onko bataatti sama asia kuin jamssi? Katselin tiskissä asioita, jotka näyttivät minun mielestäni bataateilta, mutta nimikyltissä luki jamssi.

Hyvää alkavaa päivää vain Pohjois-Eurooppaan, minä painun nyt nukkumaan!

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Takapenkin kaverukset

Aiemmin epäonnistuneesti ilmestyneessä Hellässä huomassa -postauksessa piti olla tämä kuva. Tönimisen ja tutin varastamisen lisäksi isoveli huolehtii siskosta välillä tosi kauniisti.

Lisää toivottavasti hyvin näkyvää San Franciscoa





Okei, alan nyt uskoa, että Picasa jostakin syystä jumittaa täysin ja siirtelen kuvia koneeni omasta kuvakansiosta. Sitä kautta siirtäen kuvat puolestaan ovat liian isoja, joten yhteen postaukseen en kovin montaa otosta saa. Joo, voisi kuvia pienentää, mutta siihen askarteluun en ryhdy. (varmaan joku asiaa paremmin osaava nauraa juuri nyt partaansa minun askartelulleni, mutta minä en oikeasti ymmärrä näistä teknisistä hommista yhtään mitään ja roiskin täällä ihan fiilispohjalta...)

Ja taas kokeillaan...

Ehkäpä nämä kuvat San Franciscosta näkyvät? Tässä on nyt niin paljon kaikenlaista herjausta verkosta, Bloggerista ja Picasasta, että jos olisin fiksumpi, niin voisi alkaa harmittaa.

Sanokaa pliis, että näkyvät, niin sitten voin tosi hitaasti ja varovasti tietokonetta silitellen lisätä varovasti kuvan kerrallaan.



Juu ei toiminut

Äskeinen testikuva ei toiminut.

Jatkan harjoituksia. Pahoittelut näistä sisällöttömistä säätöpostauksista!

Testikuva

 

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Tunnelmia ensimmäisen viikon jälkeen


Takana on viikko eloa Yhdysvalloissa. Kaikki on oikein hyvin, mutta onhan tämä melkoinen muutos ollut.

Kaikkiaan kyseessä on kolmas kerta, kun muutan vieraaseen maahan, jos otetaan mukaan lukioaikainen vaihto-oppilasvuoteni.

Kiintoisa on ollut huomata, että viikon aikana on kokenut hyvin samankaltaisia fiiliksiä kuin silloin 17-vuotiaana.

Selvästi huomaa sen, että yhdelle päivälle on kiintiönsä, minkä verran jaksaa uusia asioita vastaanottaa. Kun on pari tuntia kikkaillut kaupungilla, asioinut vieraalla kielellä ja syönyt itselle uudenlaista ruokaa tekeekin jo mieli palata kotiin sulattelemaan kokemaansa. Ihan samoin koin vaihtariaikojeni alussa. Isäntäperheeni halusi kovasti näyttää minulle paikkoja, mutta minä halusin alkuaikoina lähinnä nukkua. Uusi maisema, uusi kieli ja uudet ihmiset väsyttivät aika tavalla.

Nyt on sen verran aikuisempi (öö, kai...), että osaa tehdä asioita vähän toisella tavalla, mutta se ei muutu mihinkään, että ihmismieli jaksaa vain rajallisen määrän uutta syötettä kerrallaan. Kun on tarponut päivän San Franciscossa, on todella kiva palata omalle sohvalle, pakoon kaikkea uutta ja jännää.

Huomaan myös sen, että muutto Viroon oli paljon helpompi asia kuin vaihtariksi lähteminen tai tänne tuleminen. Viro on maantieteellisesti niin lähellä Suomea ja sen ihmiset ja kulttuuri niin tutun oloisia, että eipä kovin kauan tarvinnut paikkoihin tutustua, kun jo asiat tuntuivat ihan tavallisilta. Täällä kaikki tulee viemään enemmän aikaa. Se on ihan ok, kun sen tietää eikä pullikoi tosiasiaa vastaan. Hämäläinen hitaus sopii tähän kohtaan oikein hyvin. Kyllä meillä on myöhemmin varmasti aikaa myös hurjiin seikkailuihin.

(Tässä jälleen testimielessä mukana yksi kuva. Tällä kertaa en liittänyt sitä Picasan kautta. Näkyykö se kaikille? Kuva on San Franciscosta, merellä siintää Alcatrazin vankilasaari.)

Kuvatestaus

Nyt on tullut kommenteissa viestiä siitä, että parin viime postauksen kuvat eivät ole näkyneet. Kiitos, että sanotte! Onko joku, jolle kuvat näkyvät normaalisti?

Pistän tässä nyt koemielessä kaksi kuvaa. Näkyvätkö nämä?

Aiempien postausten kuvat olen laittanut ihan samaan malliin Googlen Picasalla kuin aina muutenkin. Olenkin vähän ihmeissäni, mikä mättää, mutta selvitellään.

 

 

maanantai 4. huhtikuuta 2011

San Francisco ensimmäistä kertaa

Eilen sunnuntaina vietimme päivän San Franciscossa. Minä olin kaupungissa elämäni ensimmäistä kertaa. Vieläkin sulattelen kokemusta, joten tässä vain läjä kuvia ilman sen kummempia selittelyjä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hellässä huomassa

Takapenkillä on liikuttavan huolehtivainen meininki. "K, anna minulle käsi! K on meidän pieni tütarlaps", juttelee isoveli (joka tosin voi vähän myöhemmin hutkia siskoa vasaralla päähän).

 

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Maisemia auton ikkunan läpi ja vähän muutenkin

Eilen lauantaina kävimme hieman ajelemassa ihmetellen maisemia sekä illallisella kaverin kotona - mikä minulle oli ensimmäinen käynti yhdysvaltalaisessa kodissa.

Kalifornia on USA:n väkirikkain osavaltio, mutta minulle on tullut yllätyksenä se, että täkäläinen katukuva ei tunnu yhtään "isolta". Täällä meidän seudullamme on vain pikkukaupunkia pikkukaupungin perään, eikä korkeita kerrostaloja ei ole oikeastaan yhtään, joten mittasuhteet pysyvät inhimillisinä. Asutus on toki erittäin tiivistä ja omakotitalot rakennettu melkein kylki kylkeen kiinni.

Alla olevista kuvista kolme ensimmäistä on Stanfordin yliopiston sisääntulotieltä. Ihan kivaa kampuksen mallia! Jollakulla oli jotkut juhlat, kun yliopiston päärakennuksen edessä oli pitkänläntä limusiini. Siinä tosin ei ole mitään eksoottista, sillä limu näkee Tallinnan kaduilla melkein joka päivä. Tallinnassahan ei oikein voi häitä järjestää ilman limusiinikuljetusta.



 


 


 


Viime postauksessa intoilin keltaisista koulubusseista. Stanfordiinkin pääsee sellaisella. Stanfordin keskustan leffateatterissa puolestaan oli ohjelmassa edesmenneen Elizabeth Taylorin tuotantoa.

 


 


Hee, ajomatkan varrelle osui myös jotakin virolaista - Skypen konttori, varsin lähellä Stanfordin yliopistoa sekin. Jos nyt on jollekin epäselvää, niin Skypehän on lähtöisin Virosta, vaikka nykyisin pulju toki jo on niin monikansallinen, ettei siitä oikein osaa sanoa, minkä maalainen se on.

 


Laadukkaat auton ikkunan läpi otetut kuvat jatkuvat. Oranssi auto on T:n mukaan sähköauto. Näytti hauskalta. Vieressä ajelevan punaisen Audin rekisterinumero oli "Lugano".

 


Kaliforniassa on erittäin kevät, kuten kukkivista pensaista voi päätellä. Taustalla oleva K:kin voi touhuta leikkipuistossa ilman toppahaalaria.

 


Lauantai-ilta päättyi meille tarjottuihin amerikkalaisiin herkkuihin, eli uunituoreisiin suklaakekseihin, joita K tässä päättäväisesti lähestyy.

 


Äh, olipas kömpelö ja mitäänsanomaton postaus. Toisen kerran sujuvammin!
Related Posts with Thumbnails