perjantai 1. marraskuuta 2013

Erään blogin loppu

Keväällä 2008 käynnistyi Lahden takana -blogi. Lukijoita on tullut pitkin matkaa lisää, ja postauksiakin  on ilmestynyt joinakin aikoina melko tiheään tahtiin.

Kuten erityisesti vanhat, vakituiset lukijat ovat saattaneet huomata, vajaa vuosi sitten bloggausvauhti alkoi hidastua. Tuolloin selvisi, että blogiperheen jäsen T on erittäin vakavasti sairas.

Syyskuussa T siirtyi niin ison lahden taakse, että sinne ei mikään viestintäväline yllä. Haimasyöpä vei J:ltä ja K:lta isän ja minulta aviopuolison. En osaa sanoa, voisiko mikään ikävä tai suru olla kovempi kuin se, mitä tällä hetkellä koen.

Tämän blogin on nyt aika vaieta. Lahden takana kuuluu mielessäni entiseen elämääni eikä minusta tunnu luontevalta sitä tällaisenaan jatkaa.

Vielä en verkossa pysty kirjoittamaan, mutta sellainen kutina on, että jollakin tapaa näpyttely jatkuu - kunhan mieli kertoo, milloin on sille oikea aika. Aiheet voivat olla jotakin aivan muuta kuin aiemmin tai sitten ei. Harkitsen myös bloggaamista omalla nimelläni. Jos ja kun jossakin kohden päätän aloittaa uuden blogin, laitan täältä sinne linkin.

Suuri kiitos, hyvät lukijat, mahdottoman hauskoista ja opettavaisista viidestä ja puolesta vuodesta. Kuullaan kenties myöhemmin.

Hajaantukaa, täällä ei ole enää mitään nähtävää.


perjantai 13. syyskuuta 2013

Löyhät kielenkannat

Rohkenen väittää, että lapsemme kasvavat vahvasti kaksikielisiksi ja että he jo nyt osaavat taitavasti vaihtaa kahden kielen välillä. 

Joskus kielet silti menevät solmuun ja kielten sekoittuminen aiheuttaa koomisia tilanteita. 

K selvitti eilen virolaiskaverille, kuinka "ma pean natuke rympsteerama". 

Tyttö ilmaisi, että hänen pitää vähän järjestää eli rymsteerarata. Meinasin tippua naurusta sohvalta. 

torstai 12. syyskuuta 2013

Päiväkodin pommipäivä

Mainiossa Islantiin sijoittuvassa Salamatkustaja-blogissa kirjoitettiin pari päivää sitten siitä, miten islantilaispäiväkodin vanhempainillassa oli puitu hartaasti menninkäis-teemaa.

Meillä täällä Virossa tutustutaan siihen, miten toimia, jos maassa tulee vastaan epäilyttävän näköinen metallipötkylä.

J oli tänään päiväkotiryhmänsä kanssa retkellä. Hauskaa oli ollut: bussi oli vienyt ryhmän urheilukentälle, jossa oli ollut kaikenlaista kansalaistaitohenkistä ohjelmaa. Oli liikenneturvallisuusvinkkejä ja liikennemerkkien opettelua, pääsi tutustumaan poliisiautoon ja tietysti sai pomppia pomppulinnassa. "Ja siellä oli joku aikuinen pukeutunut Nalle Puhiksi!" Vähänkö jännää, varsinkin se linja-automatka heijastinliivi yllä.

Mikä tekee reissusta hieman eksoottisen meikäläisen silmään on se, että lapsille oli paikan päällä opetettu myös erilaisten räjähtävien asioiden tunnistamista. Näytillä oli kranaattia ja miinaa ja muuta pössähtävää. Lisäksi oli esitelty miinanraivaajan ja metallintunnistimen toimintaa. J esitteli meille olohuoneessa asiaankuuluvien piippausäänien kera, miten metallinpaljastimen kanssa liikutaan.

Miksi ihmeessä tätä pitää opettaa päiväkotilapsille?

Siksi, että Viron maaperässä on valitettavasti vielä varsin paljon räjähteitä sekä sodan että miehityksen ajalta. On hyvin, hyvin tärkeää, että lapsi ei mene sorkkimaan maasta löytämäänsä ruosteista metallitötteröä ennen kuin aikuinen, asiansa osaava ihminen on käynyt sen toteamassa turvalliseksi. T muisti, että viime vuonna Tallinnassa löytyi eräältä alueelta 15 tonnia (kyllä, oikeasti) räjähteitä. Asiasta ei uutisoitu tiedotusvälineissä ennen kuin vaara oli ohi, sillä paniikkihan siitä olisi tullut.

Jospa niitä mennikäisaiheisia retkiäkin tulisi. Silti olen oikein kiitollinen, että täkäläisille lapsille järjestetään tällaisia vierailuja. Maassa maan tavalla.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Tallinna tänään

Kännykkäpostaamisen testaus jatkuu. Ei tainnut kuvakoko viimeksi oikein osua kohdilleen. Mitenkähän nyt käy?

Kuvassa Tallinnan skyline tänään noin klo 17. 


sunnuntai 8. syyskuuta 2013

No nyt mä innostuin

Wuhuu, tämä kännykkäbloggaaminen riehaannutti nyt niin, että tässä saman tien lisää kuvia. 

Nämä räpsyt ovat Keila-Joan kartanosta. Verraton puolen päivän retkikohde noin puolen tunnin ajomatkan päässä Tallinnasta. En osaa vielä laittaa tähän linkkiä, mutta googlatkaa Keila-Joa mõis, niin löytyy lisätietoa. 












Syyskuu? Syyskuu!

En tiedä, mitä tapahtui, mutta nyt on kuulemma syyskuu. Vastahan minä heinäkuussa kirjoitin. 

Kesä ei ota loppuakseen. Tätäkin näpytän kahvin kera aurinkoisella parvekkeella. Upea "vananaiste suvi" eli vanhojen naisten kesä, kuten virolaiset tällaisia ilmoja kutsuvat. 
Kesään kuului kesäherkkuja, paljon vieraita, paljon omia reissuja, vähän konsertteja sekä hurjasti auringosta ja merenrannasta nauttimista. 


Berliinissäkin seikkailtiin. 
Ja Dresdenissä. 
Ja uudestaan ja uudestaan kotirannoilla. 
Nyt syyskuussa onkin jo arki, töitä ja päiväkotia (joihin liittyviin moniin kysymyksiin en ole vieläkään täällä vastannut). Täällä päässä koetamme pysyä langoilla sen verran mitä arkihyörinä sallii. 

(Tätä postausta kirjoitan muuten puhelimen Blogger-sovelluksella, jonka olemassaolon vasta tajusin. Saapa nähdä, ovatko asetukset isolla ruudulla oikein)







tiistai 9. heinäkuuta 2013

Päiväkotipaniikki


Tallinnassa moni asia on mukavalla mallilla. 

Päivähoito ei kuulu siihen joukkoon. Kunnallinen päivähoito on täällä jokseenkin katastrofaalisessa tilassa. 

Tällä en tarkoita päiväkoteja rakennuksina saati lastentarhanopettajien osaamista. 

Ongelma on päiväkotipaikkojen määrässä. Paikkoja on naurettavan vähän. 

Meidän lapsemme lähtivät tavalliseen, kunnalliseen virolaiseen päiväkotiin viime syksynä. En oiken vieläkään tajua, miten onnistuimme paikat heille saamaan. Yksi syy oli siinä, että lapset eivät olleet päiväkodissa täyttä viittä päivää viikossa. 

Mustamäkeläinen päiväkotimme oli erinomainen. Opettajat (täällä hoitotätejä kutsutaan opettaja-nimellä) olivat loistavat, ruoka tehtiin paikan päällä päiväkodissa, piha oli suuri ja erilaisia leikkitelineitä täynnä ja kaiken kaikkiaan meininki oli erittäin tolkullista. Päiväkodissa kävi viikottain oma musiikinopettaja, joka loihti tenavien kanssa erilaisiin vuoden juhliin uskomattoman taitavia ohjemanumeroita. Täällä on musiikin ja esiintymisen opetuksessa lempeän napakka vanhan koulun meininki, ja tulokset  näkyvät. 

Tuli kevät ja me muutimme vanhasta kodistamme tänne uuteen, toiselle puolelle Tallinnaa. Päiväkotimatka kasvoi sietämättömän pitkäksi ja kävi selväksi, että tulevasta syksystä lähtien J ja K on saatava johonkin lähempänä sijaitsevaan päiväkotiin. 

Se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Tallinnassa on käytännössä niin, että lapsi laitetaan päiväkotijonoon heti syntymänsä jälkeen. Silloin voi olla toivoa, että lapsen saa kunnalliseen hoitoon hänen täyttäessään kolme vuotta. Kaikkiin pääkaupungin päiväkoteihin on useiden satojen lasten jono. 

Kun lapsi on jo jossakin päiväkodissa kirjoilla, ei ole niin, että saisi automaattisesti paikan jostakin toisesta, esimerkiksi muuton takia. Lapsi otetaan pois kirjoilta vanhasta päiväkodista ja laitetaan jonottamaan uuteen. Jonoon ilmoittautuessaan voi hakemuksessaan nimetä kolme eri päiväkotia, joihin lapsensa haluaisi. 

Me olemme nyt tällaisesta tilanteessa. Kevään päätteeksi otimme J:n ja K:n pois tutuksi tulleesta mustamäkeläisestä hoitopaikasta. Nyt olemme taas jonossa - ja pienessä paniikissa. Sain pari päivää sitten tietää, että päiväkotihakemuksemme ykkösvaihtoehtoon on meitä ennen jonossa noin 300 lasta. 

Lähiviikkoina onkin luvassa paljon soittelua kesälomilla oleviin päiväkoteihin, paikalliseen opetusvirastoon sekä tutustumista sopiviin yksityisiin päiväkoteihin. Viro on siinä mielessä tuskastuttavan / riemastuttavan neuvostohenkinen maa, että mikään ei ole mahdollista, mutta moni asia voi kyllä järjestyä. 

 

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Äwwän kiewwän ympäw owwen

Meillä on viime ajat ollut tapana laulaa lasten kanssa viimeisenä iltalauluna Suljen ihanan soittorasian -laulua, joka on monille lapsiperheille ja muskarikävijöille varmasti tuttu. 

Kahden säkeistön jälkeen kolmas säkeistö lauletaan lallatellen, ilman sanoja. 

Meidän K:mme, 3,5 vuotta, ei vielä osaa lausua L-äännettä. Se tulee hänen suustaan W:nä. Kun R-äännekään ei vielä luonnu, niin Kirkan (vai oliko se Sammy?) hittiä veivataan "Wawwewwa wiwwan, wawwewwa wiwwan, siewwä puutkin kewwastuu, wawwewwa wiwwan".

Eräänä iltana Soittorasia-laulua laulaessamme K hiljeni täysin kolmannen säkeistön alkaessa. Kysyin, miksi hän ei lallattele tai hyräile mukana, edes omalla tavallaan. 

K totesi vähän hämillään, että "mä en osaa tota". Tyttö oli sitä ennen hoilannut sanoin kaksi säkeistöä täysin reippaasti. 

Se oli kovin liikuttavaa. Tytär tajusi itse, että ällän sanominen on vaikeaa eikä hän siksi halunnut tai kehdannut laulaa. 

Eilen illalla liikuttumismittari kuitenkin nousi tappiin, kun kahden säkeistön jälkeen K yhtyikin lallatukseen. Näin, kuinka katse nousi laulukirjasta, tyttö tuijotti tiukasti seinään ja nosti sormensa suunpieleen, selvästi näyttääkseen kielelle, että nyt pitäisi mennä sinne ylähampaiden taakse. Ja sitten hän lauloi, aivan koko lallatussäkeistön.

Ei se vielä ihan L ollut, mutta oikeaan suuntaan. Ja ponteva, vakavan keskittynyt yritys oli sydämen sulattava. 

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Tiellä Tarttoon

Tartosta viimeksi kirjoittelinkin, mutta lisäänpä jatkoksi muutaman vinkin Tallinnasta Tarttoon matkaavalle autoilijalle. 

Kylmät tosiasiat ensin: liikenne Tallinna - Tartto-maantiellä on usein aika kamalaa. Täkäläiset kuskit ovat raivostuttavia takapuskurissa roikkujia, anteeksi vain. Matkan varrella näkee härskejä, hengenvaarallisia ohituksia, kiilauksia ja kaikenlaista muuta järjetöntä sompailua. Peltipoliiseja on runsaasti ja ne toimivat. Aja rajoitusten mukaan, pidä etäisyydet ja ennakoi huolellisesti muuta liikennettä, niin pääset hengissä ja leppoisasti perille. 

Ja sitten ne hyvät jutut.  

- Varaa aikaa ruokataukoon Põhjakan kartanossa, joka on melko täsmälleen puolivälissä matkaa. Kartano on aivan valtatien varrella, joten lisämutkaa ei tule. Ruoka on sairaan hyvää. Napoleoninleivos vie tajun. 

- Bongaa manner-Viron keskipiste. Mandri-Eesti keskpunkt -kyltit opastavat pysähtymispaikalle, jossa voi todeta, että eihän tässä mitään nähtävää ole, mutta tulipa käytyä. 

- Ihaile haikaroiden pesiä. Virolainen maisema ei suomalaisen silmään ole kovin eksoottista, mutta haikarat tuovat siihen väriä, jota Suomessa ei kohtaa. Haikaroiden valtavat pesät sähkötolppien ja savupiippujen päässä ovat arkkitehtonisia mestariteoksia. Kuinka ne parisängyn kokoiset risuviritykset voivat pysyä tolpannokassa?! Alkukesästä on mainio seurata, kun päivystävän aikuisen haikaran lisäksi pesästä pilkistää pari pientä päätä. 

- Jos et syönytkään Põhjakassa, pysähdy sitten Adaveren Tuulikussa eli tuulimyllyssä, joka on helppo huomata tien varresta. Täällä ei ole hienoa ruokalistaa, vaan tavallisemmat kahvilasapuskat. Sopiva paikka taukokahville ja pienelle suolaiselle. Talvella tuulimyllyn vessassa meinaa takapuoli jäätyä istuimeen kiinni.   

- Osta sipuliletti, marjoja tai herneitä levähdyspaikoilla myyntipisteitä pitäviltä paikallisilta. 

- Vältä autoilu ja mene Tarttoon junalla tai bussilla. Bussivuoroja taitaa lähteä Tallinnasta kerran tunnissa, junia pari, kolme kertaa päivässä. Hinnat ovat suomalaisesta näkökulmasta naurettavan alhaiset. 

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Seinäänpiirtelijöiden Tartto

Etsitkö sympaattista parin päivän kaupunkilomakohdetta? Mene Tarttoon.

Me vietimme Tartossa juhannuksen ja totesin taas, että en aivan heti keksi tunneltaan viihtyisämpää ja herttaisempaa kaupunkia kuin Tartto.

"Mitä varten se kiire, joka ei vie mihinkään" kysyy musta teksti. Sininen teksti "apinan takalisto Viro" palauttaa filosofoijan maan pinnalle. 

Tartossa joka paikkaan on lyhyt matka. Kaupungissa on selkeä keskusta-alue, joki, muutamia ehdottomia nähtävyyksiä sekä kivoja ravintoloita ja kahviloita. Lapsiperheelle Tartto on loistava paikka. Kaupungilla on helppo liikkua kävellen, keskustassa on mukavia leikkipuistoja, on kylpylää ja tiedekeskusta. 

Keltaisella on kirjoitettu "Otetaanpa yksi lasillinen loputtoman maailmannaurun terveydeksi!"

Ja koska Tartto on Viron ainoa oikea yliopistokaupunki, kaupungin ilme pysyy nuorekkaana kesälläkin, vaikka opiskelijoiden laumoja ei muiden vuodenaikojen tapaan näykään. 

Tätä on vähän hankala kääntää, mutta viesti on se, että pelaa vaikka pallolla, mutta älä teeskentele tyhmää. 

Tarttolaiset itse puhuvat Tarton hengestä ja siitä, kuinka Tallinna voi olla Viron pääkaupunki, mutta kuinka Tartto on kuitenkin maan henkinen sydän. Varmasti on vain satunnaisen turistin huumaakin, mutta väitän, että Tartossa fiilis on todella erilainen. Tallinnassa on vähän liikaa kaikkea, mutta Tarton tunnelma on rauhallisempi ja kyllä - ehdottomasti sivistyneempi. 

Virolainen nuori taiteilija Okeiko on käynyt tekemässä nämä hienot kuvat. 

Minä kuvasin kännykälläni Tarton tällä kertaa seinäkirjoitusten näkökulmasta. Näin henkistyneitä seinäänpiirtelyjä ei Tallinnassa näe ikinä. 


Tämä ei ole piirros, vaan normaali katukyltti. Kitsas-sana näytti vain niin mukavalta. Selvää sukuva Vanhan Rauman Kitukränn-kadulle.


tiistai 18. kesäkuuta 2013

Täydennystä Tallinnan rantatietoihin

Jos joku siellä ruudun toisella puolen tosissaan miettii rantalomailua Tallinnassa, löytyy tietoa rantavesien lämpötiloista helposti.

Ilmajaam.ee-sivustolla on lista monista rannoista Tallinnassa ja muualla Virossa. Luettelossa on tieto siitä, mikä on ilman lämpötila rannalla, "õhk", sekä veden lämpötila, "vesi".

Tätä kirjoittaessa ei Tallinnassa vesi ole yhdessäkään rannassa yli 15 asteen. Ja vilpoisia päiviä on loppuviikollekin luvassa. Brr.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Rantalomakohde Tallinna

Olemme olleet T:n kanssa kerran rantalomalla Kanariansaarten turistikohteessa. Olimme parissa päivässä tylsistyä kuoliaaksi. Olemme selvästi enemmän kaupunkilomaihmisiä. 

Edellä mainittu on huono aasinsilta siihen, että  olen saanut viime päivinä suuren oivalluksen: Tallinna on mitä parhain ranta- ja kaupunkiloman yhdistävä kohde. 

Oivallukseen vaadittiin näköjään muutto kaupungin sisällä. Emme ole Tallinnassa käyneet aiemmin merenrannalla loikomassa ja/tai leikkimässä kuin pari kertaa. Nyt kun uusi kotimme on lähellä hienoja hiekkoja, olen ollut aivan täpinässä. Hiekkaranta! Purjeveneitä! Keskustaan pääsee hetkessä! 

Lapset ovat rannoista onnessaan. J loikoi tänään rannalla pitkään aivan hiljaa ja omissa ajatuksissaan, kunnes lausui: "ei lähdetä täältä pois ennen kuin 15 tunnin päästä". 

Merivesi oli tänään sunnuntaina 12-asteista, mutta se ei nuorisoa haitannut.  Kuumalla hiekalla lämpeni nopeasti. 


Ainoa miinus on tietenkin se, että rantasesonki ei ole Tallinnassa aivan Epsanjan saarien pituinen. Mutta kun kelejä on (kuten nyt on kiitettävän pitkään ollut), kannattaa niistä nauttia. 

Vironkielistä tietoa Tallinnan rannoista löytyy tästä linkistä. Turistille helpoin valinta on varmasti Piritan ranta, jonne pääsee keskustasta esimerkiksi busseilla 1A ja 34A. 

torstai 6. kesäkuuta 2013

Sitten leikitellään kuusen alla

Emme ole T:n kanssa olleet koskaan suurimpia puutarhatonttujen faneja. Vähän on tuntunut kitschiltä se touhuilu.

Kunnes.

Jos on niin mahtavia ystäviä, että he järjestävät yllätysjuhlat, joihin lähes jokainen tuo tuliaisiksi personoidun, itse maalatun puutarhatontun, päätyykin toteamaan, että kyllä tonttu sentään on koriste-esineistä jaloin.

Katsokaa nyt näitä!

On tonttua futiksen seurajoukkuepaidassa sekä irlantilaistunnelmissa. Toiset muistuttavat värimaailmallaan tontun antajasta itsestään. 


Opiskeluajoista muistuttavat ylioppilaslakki päässä patsastelevat tontut, joista vasemmanpuoleisella on yllään frakki ja oikeanpuoleisella erään kuoron naisten esiintymisasu. Näitä en edes raaskinut jättää ulos, kun ovat niin juhlallisia. 

Ja tässä on vain noin viidennes meidän saamistamme tontuista...

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Viesti hammaskeijulle

Iltapesun aikaan se vielä oli paikoillaan, mutta isälle iltahalia antaessa J:ltä irtosi toinen maitohammas.

Viime kerralla hammaskeiju toi tyynyn alle aamuksi lakupiippuja. Nyt J päätti laittaa tyynyn alle irroneen hampaan lisäksi myös kirjeen hammaskeijulle. Esikoinen saneli minulle seuraavaa:

"S-naisen poika J toivoo hammaskeijulta Angry Birds -karkkeja."

Hammaskeiju, tee työsi!

tiistai 28. toukokuuta 2013

Vielä itsepalveluostoksista

Postaukseni Selver-kauppaketjun itsepalvelusysteemistä herätti kommenteissa sen verran kysymyksiä, että täsmennetäänpä asiaa vielä.

Kyllä, systeemissä on erittäin mahdollista, että kassiin sujahtaa sellaistakin, mitä ei joko muista tai "muista" piipata. Minä olen ehtinyt tuntea itseni rikolliseksi jo monta kertaa, kun olen huomannut tunkevani vanhasta tottumuksesta ostoskoriin tavaraa ilman, että olen muistanut lukea niistä viivakoodia. Sitten hermostuneena käyn käytävällä ostoksiani läpi ja mietin, mitä jo olen piipannut ja joko vartiointiliikkeen ryhmä pian tulee kumikäsineet kädessä viemään minua kohti takahuonetta.

Panikoida ei oikeasti tarvitse, sillä lukijalaitteen näytöltä voi tarkastaa, mitkä tuotteet on skannaillut.

Ja toinen kyllä: kauppa tekee yllätystarkastuksia ihmisten kasseihin. Se käy niin, että kun on itsepalvelukassalla maksamassa, kassalaitteen ruudulle saattaa lävähtää teksti "ostukontroll" eli ostostarkistus. Silloin pitää mennä vieressä olevalle tavalliselle kassalle, latoa tavaransa hihnalle ja maksaa ostoksensa siinä. Näin on käynyt minulle kerran.

Tuolloin kysyin myyjältä, miten kontrolloitavat asiakkaat valitaan. Myyjä sanoi, että kassajärjestelmä-tietokone valikoi tarkistettavat satunnaisotannalla. Niin kai sitten. Toivottavasti satunnaisotanta ei osu kohdalleni kovin usein, sillä jos on juuri pakannut ostoskärryyn hienosti neljä kassillista ostoksia ajatellen pääsevänsä nopeasti ulos kaupasta, ottaa aika lailla päähän, jos joutuu purkamaan pakkailunsa.

Kiinnostavaa on seurailla, sattuisiko joskus silmään uutista siitä, kuinka paljon itsepalvelusysteemi tuottaa hävikkiä Selverille ja onko menetelmä tosiaan tullut jäädäkseen. Virolaiseen elän ja hengitän sähköinen laite juurtuneena käteeni -mentaliteettiin Selverin piipparit sopivat kyllä hyvin.

Retroruokailua ratikkamatkan päässä keskustasta

Kaikesta retrosta, vintagesta ja menneiden muistelusta, jopa neukkunostalgiasta, on tullut parin viime vuoden aikana ainakin Tallinnassa aivan tavattoman viileetä. Retrohenkisiä kahviloita ja ravintoloita tuntuu olevan joka paikassa, ja kaikki ovat niiiin persoonallisia ja 1980-luvun lampuin sisustettuja, että ne alkavat olla kaikki varsin samanlaisia. 

Mutta eipä niiden hauskuutta voi täysin kieltääkään. Tämän postauksen kuvissa esittäytyy ravintola Söökla, suomeksi Ruokala. Sinne päädyin vahingossa, kun minun piti eräänä aamuna odotella T:tä enkä ollut vielä saanut aamiaista. Muistin lukeneeni Sööklasta jostakin naistenlehdestä, ja kun satuin olemaan korttelin päässä paikasta, menin aamupalalle. 



Kuten näkyy, ulkoapäin ruokala ei varsinaisesti houkuttele. Ravintola on teollisuusalueen sisäpihalla, joten paikkaa pitää osata etsiä. Pieni ulkoterassikin on Sööklan eteen rakennettu, mutta merimaisemia on turha odottaa. 



Mutta sisällä onkin valoisa ja mahdottoman herttainen, kuulemma 1980-luvun neuvostoruokalan tyyliin sisustettu ruokapaikka, josta saa pikkurahalla oivallista sapuskaa. Hyvin hautunut neljän viljan puuro oli muistaakseni euron ja hedelmäsalaatti toisen euron. Lounaiden hinnat ovat 2,50 - 3 euron kieppeissä. Jos olet töissä Tallinnan poliisissa, saat vielä alennusta (poliisiasema on aivan vieressä).  

Ydinkeskustasta tänne on matkaa suunnilleen 2,5 kilometria. Retrofiilistelyyn voi yhdistää ratikkamatkan, sillä ratikat 3 ja 4 (päätepysäkki Tondi) tuovat aivan Sööklan viereen. 

Tämä oli paikka, jossa tuli hyvä mieli. Silloin ei ravintola voi olla läpeensä huono. 

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Itsepalvelulypsyllä ja muutenkin itsenäisillä ostoksilla

Oheisessa kuvassa näkyy kaksi asiaa, joihin en ole suomalaisissa ruokakaupoissa törmännyt. 


Valkoinen laitos on maitoautomaatti, josta lasketaan pulloon käsittelemätöntä tilamaitoa (tai siis maitoa - kaikki tilamaito-, raakamaito-, tuoremaito- ym. nimitykset ovat melko koomisia tuotteelle, joka on sitä ihteään. Tölkeissä myytävät maidon kaltaiset valmisteet ovat kaukana siitä nesteestä, mitä tulee lehmän utareista)

Tilamaitoautomaatteja on ollut virolaisissa ruokakaupoissa nyt suunnilleen vuoden verran. Toreilla maitotilojen maitotankkeja on ollut jo pidempään.

Oranssi, kännykän näköinen vimpain on puolestaan Selver-kauppaketjun ostospiippari. Kauppaan tullessaan asiakas rekisteröi kanta-asiakaskorttinsa ja saa käteensä tuollaisen piipparin. Ostoksia kaupassa valitessaan asiakas lukee itse laitteella ostoksiensa viivakoodit.

Kun ostokset ovat korissa ja on aika mennä maksamaan, asiakas ei menekään tavalliselle kassalle, vaan "kylmälle asemalle". Oranssi härpäke laitetaan lukijaan, jonka jälkeen kassakone kertoo ostoksien kokonaissumman. Sen jälkeen ostokset maksetaan pankkikortilla.

Homma voi kuulostaa mutkikkaalta ja vaati minultakin pari kauppareissua totuttelua, mutta sen jälkeen ei enää ole vanhaan paluuta. Piipparisysteemin etu on se, että ostokset saa latoa kaupassa kiertäessään suoraan omiin ostoskasseihinsa. Ei enää kassalle jonottamista eikä maksamisen jälkeen tehtävää kuumeista tavaroiden pakkailua.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Lahden takana pian 5 vuotta

Juhhei, täällä ollaan!

LK:n edelliseen postauksen kommentteihin nakkaaman kehotuksen ansiosta heitän edes pienen elonmerkin tänne blogin puolelle.

Kännykän kamerassa on kaikenlaisia kuvia asioista, joita haluaisin teidän kanssanne jakaa, uusi kasvovesi testattu (jotta aiempi historiallinen kosmetiikkapostaus saa jatkoa) ja paljon hienoja uuden kotiseudun pyöräreittejä koeajettu.

Luvassa muun muassa kaupassakäymiseen liittyvää tekniikkaa, maitoautomaatteja sekä yleisiä meidän perheemme ja Tallinnan kuulumisia.

Onhan tässä ryhdistäydyttävä, sillä Lahden takana -blogi täyttää viikon päästä tasan viisi vuotta. Viisi!

Ikääntyminen on näköjään vähentänyt postaustahtia. Osansa lienee myös palaamisellani työelämään ynnä kevään kestäneillä muuttovalmisteluilla. Nyt laatikot on lähes kaikki saatu purettua (paitsi ne, jotka olivat viisi vuotta purkamatta ja siirtyivät entisessä kuosissa myös tähän uuteen osoitteeseen. Miten niin liikaa tavaraa?)

Tallinnassa on juuri nyt tuomentuoksuinen, hurjan kaunis kevät. Virolaiset naapurit kuopsuttavat pihoillaan niin ahkerasti, että minua hävettää hortonominen laiskuuteni. J meinaa pyörtyä nähdessään pihalla kastemadon, K taas tonkii innolla multaa. Uusien kotinurkkien satakieli laulaa vähän eri tavalla kuin aiemman kodin takapihan ööbik. Aamuisin sängyssä maaten voi päätellä verhon takana odottavan säätilan sen mukaan, kuinka paljon satamasta kuuluu laivojen sumutorvien tööttäyksiä.

Kuulemisiin pian.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Muuttohommissa

Johan tässä onkin reilu vuosi oltu leppoisasti samassa paikassa Amerikasta-paluun jälkeen. Voikin taas muuttaa.

Tällä kertaa Lahden takana -väen muutto on huomattavasti stressittömämpi (kadun tuota sanavalintaa parin viikon päästä) kuin rapakon taakse lähtö.

Vaihdamme vain kaupunginosaa Tallinnan sisällä.

Aika aikaa kutakin. Jätämme vanhan kotimme lähes päivälleen viisi vuotta siihen muuton jälkeen.

Meillä kävi Tallinnaan muuttaessa uskomaton tuuri. Osuimme säkällä naapuriyhteisöön, jonka kaltaista tuskin elämässä toista kertaa osuu kohdalle.

Välillä ruokapöydässä on vain omat lapset, välillä tenavia on kuusi. Seuraavassa hetkessä omat kersat katoavat jonnekin pihan toiselle puolelle naapuriin, josta haen heidät muutama tunti myöhemmin. Luultavasti he ovat sinä aikana jo ehtineet siirtyä yhdestä naapurista toiseen.

Yksi naapuri soittaa työmatkalta, että on kahvilassa, jossa olisi hyvää napoleoninkakkua, jota voisi tuoda mukanaan. Toinen luo lumet, kun olemme reissussa ja toimittaa tuttavaltaan saamaa virolaista luomujauhelihaa pakastimen täyteen. Lelu- ja lastenvaatevaihto käy pihan yli ahkerasti. Kesäisin päiväkahvilla istutaan sen naapurin pihalla, kenen puolelle sattuu sillä hetkellä paistamaan aurinko. Ikkunaan koputetaan tai puhelin pirisee, jos autotallin ovi on sattunut illalla jäämään liian pitkäksi aikaa auki.

Viron kieltä emme taatusti olisi oppineet yhtä hyvin, ellei olisi ollut naapureita, keiden kanssa jutella. Naapuruston lapsia on täysin kiittäminen siitä, että J ja K ovat kasvaneet kaksikielisiksi. Miten suunnattoman surku onkaan, että pian keittiön ikkunaamme ei koputa kurarukkanen kädessä kukaan ja kysy "Kas J ja K tulevad õue mängima?"

Mutta meidän matkamme jatkuu ja haluamme uskoa, että vanhat tutut koputtelijat tulevat soittamaan ovikelloa uuteen kotimme. Toivottavasti ikkunaan alkavat kopsutella aivan uudetkin leikkikaverit.

Yhteisöstä voi joutua lähtemään pois, mutta unohtaahan sitä ei pidä eikä tarvitse.

Suured, suured tänud Teile, kallid naabrid, toredate aastate eest! Tere tulemast soolaleivapeole!



lauantai 13. huhtikuuta 2013

Viru - Tarinoita hotellista

Kävin työn puolesta katsomassa Tallinnan Viru-hotellista kertovan dokumenttielokuvan Viru - Vabaduse saatkond. Tämä vironkielinen leffa on Viroon kohdennettu versio Taru Mäkelän ohjaamasta elokuvasta Viru - Tarinoita hotellista.

Tallinnan, Viron ja Virun historiasta kiinnostuneelle elokuva on ehdotonta katsottavaa. Viru-hotelli on ilmiselvä osa Tallinnan kaupunkikuvaa, mutta sen historiaa ja merkitystä Viron länsimaistumiselle ei välttämättä osaa satunnainen Tallinnan-kävijä ajatella.

Hotellin kulta-aikaan liittyy järjetön määrä uskomattomia tarinoita. Pelkästään sen rakentaminen oli mullistavaa. Elokuvasta jäi mieleen Tallinnan silloisen pääarkkitehdin kommentti siitä, miten neuvostoaikaisten tylsien kerrostalojen rakentaminen "ei antanut mitään sielulle". Sitten tuli Viru-hotellin rakentaminen, jossa käytössä olikin länsimaisia materiaaleja, ja tiukkoja rakennussäädöksiä saatettiin katsoa hieman läpi sormien.

Jos muualla neuvosto-Virossa olikin pula, defitsiit, asioista, Viru-hotellissa oli kaikkea. Sen ansiosta siellä majoittuivat kaikki oman aikansa huippunimet Elizabeth Taylorista Iranin shaahiin Reza Pahlaviin.

Ja sitä henkilökunnan määrää! Parhaimmillaan Virussa on työskennellyt noin 1 000 ihmistä. Leffassa haastatellun tarjoilijan mukaan yhtä asiasta kohden saattoi olla 1,3 henkilökunnan edustajaa. Shaahin vierailua varten tarjoilijat harjoittelivat tuntikausia kantamalla tarjottimillaan tiiliskiviä ja treenaamalla samalla oikea-aikaisia ruokasaliin saapumisia.

Harmi, etten olen nähnyt suomenkielistä versiota elokuvasta, joten en voi arvioida, millaisen näkökulman se asiaan tuo. Vironkielinen leffa oli joka tapauksessa hyvin kiinnostava, vaikka välillä meinasikin jäädä hieman laahaamaan ja käsittelemään minusta liikaa yleisesti elämää neuvosto-Virossa. Napakampi aiheessa pysyminen olisi mielestäni tehnyt elokuvasta vielä paremman.

Suomenkielisen elokuvan trailerin voi katsella tämän linkin kautta. Vironkielisen trailerin puolestaan löytää täältä, kun klikkaa sivulla olevaa treiler-nappia.

Elokuvan teosta on Taru Mäkelä ollut kertomassa Arto Nybergin keskusteluohjelmassa. Mäkelän haastattelun voi katsella tästä linkistä.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Jogurtti-röyh




En muista, että olisin koskaan nähnyt kaupoissa mustaviinimarjajogurttia, en edes Suomen notkuvien maitotuotehyllyjen äärellä.

Pari viikkoa sitten ostin kokeilumielessä jostakin Tallinnan Prismasta Pajumäen talun eli tilan mustaviinimarjajogua. Nyt olen koukussa. Kääks, miten hyvää! Kerrankin marjajogurtti, joka maistuu sille marjalle, mille väittääkin maistuvansa. Visiitti maitotilan sivuille kertoi, että ovatpa jogurtit vielä luomuakin.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Linja-autossa on tunnelmaa

Facebook aina kysyy, mitä mietin. 

Tänään bussissa istuessa olen miettinyt sitä, miten viron kielessä bussista poistuessa sanotaan "jään bussist maha", eli jään bussista pois/maahan. Liike on siis alaspäin. 

Suomeksihan bussista vain jäädään pois tai jopa noustaan pois. Hassua, että kahdessa läheisessä sukukielessä liike voi olla niin eri suuntaan. Kumpikin suunta on kyllä looginen. Alaspäinhän sitä bussin sisältä lähdetään, kun laskeudutaan pari porrasta pysäkille. Toisaalta ensin pitää nousta penkistä pystyasentoon, joten suomankielinen versiokin on järkeenkäypä. 

Lisäksi olen itse päätellyt, että virolaisille alaspäin meno bussista on ainoa mahdollisuus, sillä kaikki haluavat aina seisoa bussissa. En koskaan opi sitä ymmärtämään: miksi pitää jäädä seisoskelemaan, vaikka vieressä olisi viisi tyhjää paikkaa? 

Suomeksi ollaan bussipysäkillä, mutta viroksi bussipeatuses, eli bussipysäkissä. Kesti kaaauan, ennen kuin opin tätä oikein käyttämään. Jostain olen lukenut, että viron kielen sisäpaikallissija voi tässä tapauksessa johtua siitä, että bussipysäkit ympäri Viroa ovat perinteisesti olleet koppeja, joihin on voinut mennä sisälle odottelemaan. 

Hmm, onhan Suomessakin ollut maitolaitureita, joiden luona on kyytiä odoteltu, mutta koska ne ovat laitureita, on niillä odottelu tapahtunut ulkopaikallissijassa. 

Että tällaisia mietin. Moro! 

Lukuvinkki Tallinnan ravintoloita etsiville

Bloggaaja-kollega LK on jokin aika sitten kirjoittanut oivallisen listan omien Tallinnan kotinurkkiensa ravintoloista.

Postaukseen pääsee klikkaamalla tätä linkkiä.

Suosittelen vilkaisemaan, jos etsii kahvi- tai ruokapaikkaa Kadriorgin suunnilta. Kirjoitus on myös riemukas uutinen meille Park Cafen ystäville: Kadriorgin puiston kulmalla oleva kahvila on kuulemma taas aukeamassa.

Postaus sai miettimään, mistä omien kotinurkkien kuppiloista voisin täällä omalla tontilla kirjoittaa. Valikoima on kyllä valovuosia pienempi kuin LK:n kulmilla, mutta ehkäpä joskus sananen tästäkin aiheesta. Jos Kadriorgissa on elegantteja kahvipaikkoja, niin meilläpä on kaupungin parhaat burgerit, nih!

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Bloggaamisen sivutuotteita

Jos kohta bloggaamiseni käykin tällä hetkellä varsin hiljaisella liekillä, sähköpostiini tulee silti kiinnostavia yhteydenottoja.

- Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitoksella blogikirjoituksiani käytetään parhaillaan aineistona eräässä varhaiskasvatukseen liittyvässä kandidaatintutkielmassa. Kunhan se aikanaan valmistuu, jaan varmasti tutkimuksen tuloksia myös täällä. Teille blogin lukijoillehan jutut eivät ole mitään uutta.

- Eräs suomalaistoimittaja otti minuun yhteyttä ja kysyi, voisiko hän haastatella minua kerrostaloasumiseen liittyvää juttua varten. Toki voisi, mutta minä vain en asu kerrostalossa. Onneksi tiedän monia hyviä haastateltavia!

- Kun kirjoitan jotakin ruokaan liittyvää, saan lukijoilta viestejä ja reseptivinkkejä samaan aiheeseen liittyen.

- Ikuinen kestosuosikki yhteydenotoissa on akupunktio. Olen jakanut akupunktiohoitajani (jolla en ole enää käynyt yli kahteen vuoteen) yhteystietoja todella monelle.

Kaikkea sitä, totean jälleen kerran.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Viron opettajien palkat nousivat

Hyvinkin tarkalleen vuosi sitten Viron suurin puheenaihe oli opettajien palkat. Aiheesta tuli mainittua myös täällä. Muistelen, että joku blogimme lukija pyysi päivittämään tilannetta, kun mahdollisia muutoksia palkkoihin tulee.

Viron opettajien palkkahan on huono vitsi. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet koulutusalan ammattilaiset tienaavat kuukaudessa reilusti alle tuhat euroa.

Vuosi sitten opettajat laittoivat täyden rähinän päälle, osoittivat mieltä ja lakkoilivat paremman palkan puolesta. Se oli harvinaista hässäkkää Virossa, jossa ammattiyhdistyksiä joko ei ole tai ne ovat julkisessa keskustelussa hyvin hissukseen.

Tänään Postimees-lehti kertoi, millaisiin lukemiin opettajien palkkojen nostossa on päästy.

Opettajat toivoivat, että nuorempi opettaja -nimikkeen opettajien minimipalkka olisi noussut 730 euroon, kun se ennen oli 608 euroa.

Opettaja-nimikkeellä työskentelevän open liksan toivottiin nousevan 773 euroon (ennen 644 eur) ja vanhempi opettaja -nimikkeellä kansaa sivistävän haluttiin saavan edes 883 euroa (ennen 736).

Aivan näihin lukemiin ei ole päästy. Nyt sekä nuoremman opettajan että opettajan minimipalkka on 715 euroa. Vanhemman opettajan minimipalkka pysyi entisellään, mutta esimerkiksi Tallinnassa ja Tartossa heille maksetaan "sentään" yli 800 euroa.

Viron tilastokeskuksen mukaan vuoden 2012 viimeisellä neljänneksellä virolaisten keskimääräinen bruttokuukausipalkka oli 916 euroa. Komeasti jäävät opettajat siitäkin lukemasta.

Hatunnosto (tai niin kuin viroksi sanotaan müts maha, eli lakki päästä jonkin asian edessä) virolaisille opettajille, jotka jaksavat työtään tehdä.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Tallinnalaista kosmetiikkaa

Syksyllä tein LT-blogin ensimmäisen ruokapostauksen, ja nyt otetaan entistä pidempi harppaus epämukavuusalueelle: seuraa blogin ensimmäinen päivittäiskosmetiikkapostaus. 

Älkää naurako. 

Orto on perinteikäs virolainen päivittäiskosmetiikan valmistaja. Orton Puhas Loodus -sarjan sampoita, saippuoita, rasvoja ja kasvovesiä myydään jokaisen tavallisen ruokakaupan kosmetiikkahyllyssä. 

Eräällä syksyn kaupparetkellä etsiskelin hyllystä jotakin, kun tajusin, että Puhas Loodus -tuotteet eivät maksa juuri mitään. Purkkien hinnat pyörivät 2 - 3 eurossa (apteekeissa hinnat voivat kiivetä jopa 4 euroon). Totesin, että näillä hinnoilla voisin testailla, mitä ihmeitä virolaiskosmetiikka hipiälleni tekee. 





Lisäksi tuntui kivalta ajatukselta, että päivittäiskosmetiikka voisi tulla kotikaupungistani, eikä L'Oréalin megatehtaasta maailman toiselta puolelta. 

Luonnonmukaisuuteen en ota kantaa: vaikka tuotesarjan nimi on Puhas Loodus, puhdas luonto, en ole jaksanut perehtyä tuotteiden INCI-luetteloihin (se pikkupräntti purkkien kyljessä), jotta tajuaisin, onko aineissa mitään luonnollista - mitä ikinä termillä halutaankaan tarkoittaa. 

Olen viime kuukausien aikana kokeillut muutamia tuotteita ja lyhyesti sanoen: tuotteista suurimman osan hinta-laatu-suhde on minulle erinomaisen riittävä.

Katsotaanpa tarkemmin, mitä kylppärimme hyllystä löytyy. 

- Kuvassa vasemmalla on auringonkukkasampoo värjätyille hiuksille. Tämä jää itselläni vakiokäyttöön. Erinomaista kamaa. Vaahtoaa mukavasti ja kuontalo on juuri sopivan pehmeän ja puhtaan tuntuinen pesun jälkeen. 

- Toisen vartalonkuorintavoide suihkussa käytettäväksi. Ihan ok, mutta en osta enää. Ei vain tunnu kivalta. Vartalokuorinnan pitää tuoda homeiseen, kalkkisaosteiseen suihkukoppiin luksusta. Tämä ei sitä tee. 

- Kolmantena yövoide, joka sampoon tavoin jää pysyvään käyttöön. Naama on aamuisin pehmeä kuin vauvan takamus. Voi olla, että kesällä täytyy käyttää jotain keveämpää voidetta, mutta näin talvisaikaan kasvojen ihon rapistessa pakkasella pois, on tämä rasva aivan loistavaa kamaa. 

- Neljäntenä kasvovesi, joka kuivattaa minun naamaani liikaa. Lisäksi se tuoksuu vähän jollekin miesten partavedelle. Sen sijaan Ortolla on oranssinväristä tyrnikasvovettä, jota aion tämän purkin loppumisen jälkeen ostaa. Se kosteuttaa ihoa niin hyvin, että mitään yövoidetta ei tarvitse ja pärstä tuntuu aamulla mukavalta. Tyrnikasvovesi on ehkä paras kaikista kokeilemistani Orton tuotteista. 

- Viidentenä jalkarasva, joka on oikein hyvä. Ostan uudestaan. 

- Kuudentena kasvojenkuorinta-aine, jolle vartalokuorinnan tavoin jää merkintä "ihan ok". En ostaisi uudestaan.  

Kuvassa olevien tuotteiden yhteishinnan laskeskelisin olevan noin 18 euroa. 

Ja kuten kaikki itseään kunniottavat meikkibloggarit kysyvät postauksen lopussa: onko teillä kokemuksia Orton tuotteista? 

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Köyhät kyykätköön muualla

Tallinnan katukuvassa on näkynyt uuden liikuntakeskuksen mainoksia. Keskus väittää olevansa tyylikkäämpi ja korkeatasoisempi kuin kaupungin muut treenisalit. Mainoskuvassakin patsastelee naisia ja miehiä kuntosalilaitteiden edustalla iltapukuun ja pikkutakkiin sonnustautuneena.

Vilkaisin uteliaisuuttani, kuinka paljon treenaaminen tällaisella "luksussalilla"maksaa.

Kertakäynti maksaa 20 euroa. Pidempiaikaisten treenipakettien hinnat ovat 100 - 110 euroa kuussa.

Suomen kuntokeskushinnoista minulla ei ole enää hajuakaan, mutta Tallinnan mittapuussa tämä on aivan tolkuton taksa. Kuntokeskukset täällä ovat mielestäni jo nyt hyvin kalliitta, mutta tämä vetää kirkkaasti pohjat.

Taas kerran totean, että kun kansalaisen keskipalkka on jossakin 900 euron kieppeissä, voi vain ihmetellä, mistä löytyy asiakaskuntaa tällaisiin paikkoihin. Jännittävä seurata, kuinka kauan Golden Club porskuttaa.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Elagu Eesti!

Tänään sunnuntaina 24.2. on Viron itsenäisyyspäivä. Eesti vabariik, Viron tasavalta, täyttää 95 vuotta.

Virolaisilla on juhlinnassaan jämäkkä asenne. Taisihan siinä välillä olla jokunen vuosikymmen neuvostovaltaa, mutta mitäpä sitä muistelemaan. 95 mikä 95.

Aiemmin tällä viikolla otin saman päivän aikana kännykälläni kolme kuvaa. Olkoot ne nyt räpsyjä siitä, miltä Viro näytti yhtenä päivänä maahanmuuttajan silmin vuonna 2013.

Viro on Kadriorgin linnan uljasta historiaa, henkistymistä tavoittelevia shamaanikursseja ja reteästi pysäköiviä city-maasturihirviöitä.

Onnittelut, Viro!





lauantai 23. helmikuuta 2013

Se on ihan kielen päällä

Anonyymi lukija heitti kommenttilootaan kieliaiheisen kysymyksen: 

oletko/tai joku muu löytänyt hyvää sanaa suomen "ihan" tilalle. Se kun on niin käypä moneen tilanteeseen..esim: 
- Ihan kaikki tuli - vahvistamaan asiaa 
- Loma oli ihan kiva - ei nyt niin vakuuttunut, tai sit päinvastoin..Loma oli ihan huippukiva!! 
-Tulen ihan kohta - varmistukseksi 

Tässäpä pähkäiltävää! Minun mielestäni viron kielessä ei ole ihan-sanalle täsmällistä korvaajaa. Noissa anonyymin esimerkkien ihan-tapauksissa voitaisiin käyttää monia eri viron sanoja. 

Minua jäi eniten mietityttämään viimeinen: miten sanottaisiin "Tulen ihan kohta" viroksi? Ma tulen varsti ei ole minusta fiilikseltään sama.  

torstai 21. helmikuuta 2013

Pientä fiilausta blogissa

Päivittelin hieman blogin oikeaa reunaa. Mm. seuraamieni blogien listaan tuli hieman muutoksia.

Erityisesti teille, jotka etsitte täältä blogista tietoa Tallinnan uusista kiinnostavista kohteista (ja petytte, kun täällä jaanataan jotain aivan muuta), suosittelen lämpimästi Tallinnlanna-nimistä blogia ja sen Facebook-ryhmää. En tunne blogin pitäjää, mutta avoimin ja kiinnostunein silmin hän tuntuu kotikaupunkiamme katsovan.

Minähän olen jo sen verran vanha Tallinna-pieru, että en enää näe enkä reagoi, jos nenän eteen tulee jotakin siistiä. Onneksi kaupunkiin muuttaa jatkuvasti uusia, tuoreempia silmäpareja.

Suomenlahden junatunnelia odotellessa

Tein laskelmia. 

Olen pian asunut viisi vuotta Virossa. Vuoden aikana käyn Suomessa keskimäärin 10 kertaa (mikä kuulostaa näin auki kirjoitettuna tosi vähältä, mutta eipä reissuja paljon enemmän tule). Se tekee 20 Suomenlahden ylitystä vuodessa, edestakaisin kun tietenkin mennään. Kaikkiaan olen rampannut lahden yli noin 100 kertaa. 

Viron-vuosien alussa matkustimme varsin paljon Nordic Jet Line -nimisen yrityksen laivoilla. Sen matka-aika lahden yli oli 1 tunti 40 minuuttia ja mukaan sai autonkin. Firma meni konkurssiin. 

Sittemmin olemme käyttäneet vain Tallinkin laivoja. Syy siihen on selvä: Star ja Superstar ovat nopeimmat. Ylitys kestää kaksi tuntia. Minuuttiakaan enempää en ole halukas meren aalloilla kellumaan.

Jos laivalla olemisessa on joskus ollut jotakin hupia, niin enää sitä ei totisesti ole. Laivamatka Tallinnaan tai Helsinkiin on verrattavissa tylsään bussimatkaan. Haluan vain päästä mahdollisimman nopeasti paikasta A paikkaan B. Laivaristeilylle minua ei saisi korvasta vetämälläkään, paitsi jos risteily suuntautuisi Karibialle tai Hurtigrutenille. 

Suomenlahtea ylittäessä aika alkaa venyä. Puolessa tunnissa eväät on syöty, kosmetiikkapuodissa käyty, ensimmäinen vessareissu lasten kanssa tehty. Jäljellä olevat puolitoista tuntia tuntuvat nälkävuodelta. 

Noin sadasta lahdenylityksestä olen viettänyt noin 95 laivojen leikkipaikan reunalla. Omien lasten kasvamisen huomaa siitä, että enää ei tarvitse istua kahta tuntia pallomeressä vahtimassa holtittomasti kiipeileviä ja kaatuilevia taaperoikäisiä tenavia, jotka haluavat nuolla jokaista pallomeren palloa. 

Nyt voi lojua kirjan, lehden tai viihde-elektroniikan parissa sohvalla ja puuttua vain tarpeen mukaan liian hurjiksi meneviin leikkeihin. Komennan myös armotta toisten hurjapäisiä lapsia. Kylä kasvattaa, laivan leikkipaikallakin. 

Viiden vuoden aikana on voinut havaita kannettavien tietokoneiden ja älypuhelimien räjähdysmäisen lisääntymisen. Kun laivamatkustajat löytävät istumapaikkansa, lähes kaikki kaivavat eteensä pöydälle läppärin, jolla tehdään töitä tai josta katsotaan elokuvia. Laivalla voi usein bongata harhailevakatseisen edestakaisinkävelijän. Hän on se, joka etsii vapaata pistorasiaa tietokoneelleen. 

Vain kerran olen joutunut matkustamaan maanantaiaamun ensimmäisellä laivalla Tallinnasta Helsinkiin. Silloin tunsin olevani planeetan ainoa nainen. Matkaa taittoi kanssani 1 500 virolaista rakennusmiestä. 

Talvisin en välittäisi matkustaa laivalla ollenkaan, sillä todennäköisyys keinuttavaan kyytiin on turhan suuri. Vatsani reagoi jo pelkkään pärskeiden näkemiseen. 

Siihen nähden on suuri ihme, että sadan matkan aikana olen halannut Idoa vain kerran. Vatsalaukkua tyhjentäessäni tytär seisoi vieressä ja kysyi: "Äiti, mitä sä teet?" 

Mitäpäs minä. Nautin Itämeren aalloista. 

maanantai 11. helmikuuta 2013

Tunnustus: käytän kamaa

Lapsuudenkodissani on aina syöty talkkunaa. Tai lähinnä vanhempani ovat, minä en niinkään. Talkkunasta tehdään tuoreiden mustikoiden kanssa mustikkapöperöä tai sitten talkkunaa sekoitetaan sokerin kera viiliin. 

Virossa olen vuosien mittaan todennut, että talkkunaa on monessa paikassa. Talkkunaa sekoitetaan jogurttiin tai piimään, suklaata maustetaan talkkunalla ja tietenkin on myös talkkuna-kohukkeita

Silti vasta muutama viikko sitten tulin maistaneeksi ensimmäistä kertaa talkkuna-piimäjuomaa. 

Viroksi sen nimi on kamajook. Kama tarkoittaa talkkunaa (kyllä, tämä on taas niitä suomalaisia hauskuuttavia viron kielen sanoja) ja jook on juoma. 





Maistoin juomaa ja tuumasin sen olevan kummallisen makuista. Sitten otin toisen ja tuumasin, että eipä se oikeastaan hassumpaa olekaan. 

Seuraavana päivänä marssin kauppaan ja ostin pussin kamaa. Muutamasta teelusikallisesta kamaa mansikanmakuiseen piimään sekoitettuna syntyy oiva, raikas juoma. Kuiva, hapan ja makea samaan aikaan. Vähän kuin punaviini - ei oikeastaan kovin hyvää, mutta silti tahtoo ottaa toisenkin lasin. 

Minä olen tottunut siihen, että talkkuna on rakenteeltaan täysin hienojakoista. Täkäläinen kama on karkeampaa. Ei nyt aivan leseisen kaltaista, mutta sellaista, että juomaan tulee pieni karkeuden tuntu. Samoin huomasin, että ainakin kaupasta ostetussa kamassa on joukossa vehnää. Jotenkin muistelen, että suomalaisessa talkkunassa ei vehnää ole, ruista ja hernettä vain. 

Kamankäytöstäni tuli puhetta myös turkulaisten viikonloppuvieraidemme kanssa. He palauttivat mieleen sanan, jonka olin jo täysin unohtanut. Lounais-Suomessahan talkkunaa kutsutaan nimellä piapo. Siis piapo! Miten sellaista sanaa voi edes olla!?

maanantai 4. helmikuuta 2013

No joo joo!

Aviomies on viime aikoina huomautellut minulle, että blogissa on ollut kovin hiljaista. Piparkakkupostauksesta pitäisi kuulemma päästä vähän eteenpäin. 

Koetan palailla pikkuhiljaa langoille. Otetaan vaikka sesonkileivonnainen kerrallaan. Viimeksi oli piparkakut, ja nyt onkin jo runebergintorttujen aika. Ja pian syödäänkin laskiaispullia. 

Ooh, kerronpa muuten heti, kun muistan: marraskuussa 2009 kerroin teille upeasta, mutta kurjassa kunnossa olevasta talosta, jonka haaveilin ostavani. 

Viikonloppuna ajoin siitä ohi ja se oli kunnostettu! Se on mielettömän kaunis! Argh! Nappaan kuvan joskus, kunhan satun siellä päin liikkumaan. 

Missä ne mesenaatit nyt ovat, joiden kanssa piti taloa ostaa, häh?!
Related Posts with Thumbnails