maanantai 31. tammikuuta 2011

Ketäs äänestäis?

Viron parlamentin eli Riigikogun vaalit ovat tänä keväänä. Mehän emme niissä vaaleissa voi äänestää, mutta aina voi miettiä, ketä äänestäisi, jos voisi.

Viron yleisradio, ERR, on pistänyt pystyyn vaalikoneen. Valijakompass löytyy tästä linkistä. Täytyypä mennä testaamaan.

Laastarikokeiluja

Minä olen aika lailla ns. kovan lääketieteen kannattaja enkä jaksa uskoa, että homeopatialla parannetaan syöpää. Mutta Virossa asuminen tekee uteliaaksi, sillä täällä kaikkeen mahdolliseen tarjotaan aina luonnonmukaisia, vaihtoehtoisia hoitoja. Tämä pätee erityisesti flunssan torjunnassa. Niinpä uteliaisuus ja kokeilunhalu ottivat voiton ja ostin sinappilaastareita.

Kyllä, sinappilaastareita. Ensimmäiset lukijat voivat nyt heittäytyä lattialle kieriskelemään naurusta.

Viime viikon alussa minä ja lapset olimme aika räkäisiä. Lapset enemmän, minä hieman vähemmän ja päätin, että nyt laitetaan kaikki peliin, jotta en sairastuisi pahemmin. Keittiö täyttyi hunajasta, valkosipulista, chilistä, tuoreesta inkivääristä, mustaviinimarjamehusta, auringonhattu-uutteesta, carmolis-tipoista ja lopulta kuvioon tulivat myös sinappilaastarit.



Sinappilaastareita myydään ruokakauppojen luontaistuotehyllyissä ja apteekeissa. Hintaa laastaripaketilla taisi olla suunnilleen euro. Yhdessä laastarissa on kuvan mukaisesti neljä "sinappilokeroa". Tuo laastari kastellaan ja sitten se asetetaan hoitoa tarvitsevan kohdan päälle. Minun tapauksessani asetin lätyn rintakehälle, kun keuhkoputket rohisivat ja röhisivät.

Laastaria pidetään ohjeiden mukaan enintään 15 minuuttia, mutta yleensä kuulemma 2 - 3 minuuttia riittää, sillä laastari polttaa ihoa aika lailla. Minulla laastari oli aika tarkkaan sen kolme minuuttia eikä enempää tosiaan olisi pystynyt. Kuumotus oli melkoinen, tosin ei sietämätön.

Tämän jälkeen ei tapahtunut mitään. Iho punoitti lievästi, mutta vartin päästä en enää edes tiennyt laastaria pitäneeni.

Vaan entä se teho, auttoiko mitään?

Minun tapauksessani planeetat ja tähdet olivat nähtävästi erinomaisessa asennossa, sillä seuraavana aamuna herätessäni olin täysin terve ilman minkäänlaista rohinaa keuhkoissa tai nuhaa. Olin oikeasti ällistynyt. Minä yleensä poden pikkuflunssia melkein kaksi viikkoa ja nyt selvisin noin neljässä päivässä.

Oli tämä sitten laastarin, valkosipulin tai plasebo-vaikutuksen ansiosta, se toimi!

Ja odottakaas, kunhan kuulette kokeiluistani pippurilaastareiden ja hanhenrasvan parissa...

(laastarien kuva täältä)

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Hakaristi liukumäessä

Vietin aamupäivää lasten kanssa isossa leikkipuistossa ja mietin siellä ilmiötä, joka tuntuu toistuvan kaikkialla, ei vain Virossa.

Se on se, että on jotenkin liikuttavaa, että teini-ikäiset usein viettävät aikaansa notkumalla lasten leikkipaikoilla. Istutaan juttelemassa kiipeilytelineen päällä, tuupitaan kavereita muka-kiusaa tehden alas liukumäestä yms. Ja sitten jossakin kohtaa kaivetaan esiin musta tussi ja kirjoitetaan tolpan kylkeen "Masa oli täällä" tai "M + V = true love".

Nuoriso varmaan vastaisi tähän, että he notkuvat leikkipaikoilla sen takia, kun ei ole mitään muuta paikkaa, mihin mennä (mikä muuten on minusta aina nuorison ongelma riippumatta siitä, kuinka suurella paikkakunnalla ollaan). Ehkä se on niinkin, mutta luulen, että aikuisuuden kynnyksellä horjuvat sielut haluavat vielä viettää hetken aikaansa keinuhevosen lähettyvillä. Myöhemmin ei enää kehtaisi (paitsi tietysti sitten, kun on omia lapsia).

Mutta sen sotkemisen voisi jättää. Tänäänkin muutoin hienolla leikkipaikalla oli harmillista katsoa komeita leikkitelineitä, jotka olivat kauttaaltaan kirjoiteltu täyteen jos jonkinlaista viestiä. Oli edellä mainitun kaltaisia seinäkirjoittelun klassikkoja, mutta myös nettiosoitteita, puhelinnumeroita ja paljon sellaista, mitä en ymmärtänyt, kun joukossa oli myös kyrilisin aakkosin tehtyjä merkintöjä.

Erityisen surkuhupaisilta tuntuivat lukuisat hakaristit kiipeilytelineissä. Viesti saattaa mennä leikkipaikan pääasialliselta käyttäjäkunnalta vähän ohi. Mutta onhan se varmaan jonkun mielestä tosi rankkaa ja kantaaottavaa piirtää illan hämärässä hakaristi leikkijunan kylkeen.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Sir Sean tuli Tallinnaan


Eilisen hauskin uutinen oli se, että Tallinnassa julkistettiin maailman ensimmäinen näyttelijä Sean Conneryn näköispatsas .

Patsas seisoo nyt vanhassakaupungissa skottiravintola Šoti Klubin pihalla.

Kannatan patsasta lämpimästi, sillä Sean Connery on, no - Sean Connery! Siis ihqu!

Viro taisi hetkellisesti pompata maailman viihdeuutisten kärkisijoille, sillä asiasta näkyy Google-haun perusteella olleen uutinen hurjan monessa paikassa.

Šoti Klubissa olen käynyt kerran, muistaakseni viime kesänä, ja sen sisäpiha vanhankaupungin muurin varjossa on ehkä viihtyisimpiä terassipaikkoja missään ikinä. Suosittelen lämpimästi. Täytyy itsekin tehdä paikan päälle uusi retki, sillä tuskinpa sitä koskaan tämän lähemmäksi pääsee tätä 80-vuotiasta karisman epitomia.

Sitten kun vielä Tallinnaan saataisiin Sophia Lorenin patsas, niin kaikki perheemme aikuiset olisivat tyytyväisiä. T:llä ja minulla on vissiin hieman tällainen kypsempi maku :D

(kuva täältä)

Aivopieru

Minun piti tänään kirjoittaa erääseen muistiinpanoon suomen kielen sana "lähtevät". Kaikki meni hyvin ensimmäiset kolme kirjainta.

Sitten tuli oikosulku. Miten se sana oikein menee? Lähevät?

Lopulta kirjoitin "lähtevät" ja tuijotin sitä epäuskoisena. Onko se suomea? Piti oikein päässä taivuttaa saman verbin suomen ja viron persoonamuotolitaniat, kunnes varmistuin siitä, että "lähtevät" on oikein.

On todella hurjaa havaita itsessään tällaisia kielikatkoksia. Tekee mieli kiljua itsekseen, että ei, ei näin tapahdu minulle! Mutta jos on kohta kolme vuotta asunut vieraskielisessä ympäristössä, niin on kai uskottava, että se voi alkaa vaikuttaa omaan kielenkäyttöön.

Edelleen tuo "lähtevät" tuntuu tosi omituiselta. "Lähevad" olisi paljon sujuvampi.

torstai 27. tammikuuta 2011

Turha kuolema

Olipas tänään kamala uutinen Postimees-lehdessä onnettomuudesta, joka oli niin turha, niin turha.

Pärnussa oli eilen kuollut 1988 syntynyt nainen pudottuaan kannettomaan kaivoon. Kaivo oli joutomaalla lähellä Tervis-kylpylää. Pärnu Vesi -yhtiön edustajan mukaan kanneton kaivo ei kuulu heille. Tervis-kylpylän edustajan mukaan kaivo taas on heidän kiinteistönsä rajojen ulkopuolella. Kukaan ei siis ota onnettomuudesta vastuuta.

Raivostuttavaa oli sekin, että Pärnu Postimees -lehti oli elokuussa julkaissut avoimesta kaivosta kuvan, mutta eipä sekään ollut herättänyt ketään tekemään asialle mitään. Nyt kaivo sitten lopulta korjataan, mutta vahinko on jo tapahtunut.

En ole Suomessa koskaan elämässäni ollut peloissani siitä, että jossain voisi olla kanneton kaivo, mutta Virossa tätä asiaa on täytynyt oikeasti välillä miettiä. Tyhjillä tonteilla ja ruohikkoisilla joutomailla voi olla mitä tahansa.

Ehkä tämä uutinen kirpaisi senkin takia tavallista enemmän, että meidän koiravainaamme I putosi loppuvuodesta 2008 täällä tyhjällä naapuritontilla kannettomaan kaivoon. Sieltä karvainen kaveri saatiin vielä hengissä pois, mutta vähän myöhemmin tulivat lemmikin päivät päätökseen.

Kauniita asioita

Tallinnassa on minusta todella paljon erilaisia virolaista käsityötä myyviä liikkeitä. En tiedä, kiinnitänkö asiaan vain eri tavalla huomiota kuin Suomessa, mutta en muista Suomessa nähneeni niin paljon kauppoja, joissa on kaupan paikallisten tekijöiden neule-, puu-, keramiikka-, huopa-, lasi- yms. töitä.

Olen käynyt näissä liikkeissä aika paljon ja huomannut, että samojen tekijöiden tuotteet niissä pyörivät. Se on tietysti aivan ymmärrettävää, eihän pienessä maassa koko ajan riitä uusia tekijöitä loihtimaan jatkuvasti uutta ja järisyttävää. Eikä kyllä tarvitsekaan, sillä nykyinenkin valikoima on yltäkylläinen.

Silti on hauska poiketa liikkeeseen, jossa ei ole vielä käynyt ja huomata, että taas löytyi itselle uusia tekijöitä, joilla on kaupan tosi hienoja juttuja. Tällainen kävelyreitin varrelle osunut liike on osoitteessa Narva maantee 14 oleva Loomekombinaat. Liike on iso, valikoimaa paljon ja sijainti tosiaan aivan keskustan tuntumassa, alle kymmenen minuutin kävelyn päässä Viru-keskuksesta Piritaa kohti.

Tuolla nettisivuilla olevassa kuvagalleriassa on mielestäni esillä aika toisenlaisia tuotteita kuin mitä kaupassa käyntihetkelläni oli. Tykkäsin kaupasta siksi, että kaikki tavara ei ollut sellaista ilmeisen etnoa tyyliin "tässä on nyt meillä tätä kansallispukuraitaa joka kupin kyljessä ja huovutettukin on". Huopa- ja puumeininkiä vastaan minulla ei todellakaan ole mitään, mutta on kiva huomata, että "paikallinen käsityö" voi tarkoittaa aika nuorekkaitakin juttuja.

Itse ihastelin kivoja keramiikkakippoja, ja meinasin jo ostaa uuden kahvimukin hajottamani suosikkimuki tilalle. Sen sijaan sorruin (ehdottomasti liian överiin, mutta silti vastustamattomaan) rannerenkaaseen, jonka valmistaja on Misu-niminen virolaisten käsityöläisten yhteisö. Kannattaa vilkaista Misun nettisivu ja -kauppa, jos haikailee taatusti ainutlaatuisia koruja, vaatteita ja sisustusjuttuja.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Porvari nukkuu huonosti

Käväisin tänään virastoasioilla Tallinnan vanhassakaupungissa, oikein sisäministeriössä. Eipä siitä sen kummempaa, tulipahan käytyä tuollaisessakin paikassa. Erittäin ystävällistä asiakaspalvelua oli muuten siellä tarjolla.

Sieltä takaisin kävellessä sen sijaan tapahtui välikohtaus, jollaista minulle ei ole oikeastaan ikinä sattunut. Minua lähestyi ihminen, joka väitti tarvitsevansa kipeästi rahaa. Hän oli suunnilleen ikäiseni mies, venäjänkielinen, mutta puhui jonkin verran myös viroa ja englantia. Siisti olemus, mutta sekava ilmaisu ja lievästi seisovat silmät.

Kielisekoituksellaan, harittavin katsein hän pyysi minulta ensin kymmentä euroa, lopulta edes euroa tai kahta. Hän kertoi asuvansa Helsingissä, mutta ei jostakin syystä nyt päässyt kotiin.

Mies selitti ja selitti ja lopulta heittäytyi polvilleni eteeni vanhankaupungin Pikk-kadulla. Siinä hän aneli ja minä kehotin ottamaan menemään Venäjän suurlähetystöön ja kysymään neuvoa sieltä, miten lähetystö voisi häntä kotiinpääsyssä auttaa. En tosin tiedä, mistä päättelin miehen olevan kansallisuudeltaan venäläinen.

En antanut rahaa, ja lopulta mies luovutti, nousi pystyyn, nykäisi minua takin hihasta, tiuskaisi venäjäksi luultavasti jotakin vähemmän kaunista ja lähti menemään kohti seuraavaa anelun kohdetta.

En ihmettele, että Suomenkin kerjäläiskeskustelut ovat velloneet välillä niin voimakkaina, sillä asia on tosi hämmentävä. Kyllähän sitä aika kovasydämiseksi itsensä tuntee, kun joku heittäytyy polvilleen eteen ja anoo rahaa.

Mitä te olisitte tehneet?

Ravintolasuositus raa'asta kalasta pitäville Tarton-kävijöille



Minusta kehittyi viime vuoden aikana ihan hillitön sushin ystävä. Raaka kala saati hiustuppoa muistuttavat merilevät eivät niinkään minua innosta, mutta monet muut sushi-ravintoloissa saatavat systeemit ovat aiheuttaneet pienimuotoisen riippuvuuden. Soijakastikkeen ja inkiväärin yhdistelmä on vain ihan pistämätön.

T:lle japanilainen muona maistuu myös hyvin, joten Otepäälle ajellessamme pysähdyimme Tartossa syömään Tokyo Sushi Baarissa, jonka mainoksen huomasimme sattumalta maantien varressa jokunen kilometri ennen Tarttoon saapumista (mistä huomaan, että kadunvarsimainonnalla voi tosiaankin olla vaikutusta ostopäätöksiin).

Ravintola löytyi kivenheiton päästä Tarton yliopiston upeasta vanhasta päärakennuksesta. Ravintola oli siisti ja tyylikäs olematta hifistelevän hieno, palvelu aidon ystävällistä ja ruoka aivan tolkuttoman hyvää.

Tilasimme aivan liian paljon ruokaa, sillä arvelimme annoskokojen olevan sitä mitä Tallinnassa. Mutta esimerkiksi alkuruuaksi tilatut keitot olisivat jo itsessään riittäneet ateriaksi. Misokeittoa ei ollut pieni kahvikupillinen, vaan todella reilu kulhollinen.

Kuvassa näkyy T:n ja minun yhteinen pääruokalautanen. Paikalliskuriositeettina kerrottakoon, että kolmannessa rivissä ylhäältä päin on Baruto-nimisiä maki-rullia. Barutohan on virolainen, Japanissa tällä hetkellä erittäin komeasti menestyvä ammattilaissumopainija.

Suuret bonuspisteet ravintolalle myös siitä, että lapsia oli ajateltu. J sai ehkä hienoimman lastenannoksen ikinä, ja ravintolan leluvalikoima oli todella oiva: hyvän kokoisia palapelejä ja yksi pikkuauto, joilla J viihdyttikin itseään ongelmitta. Massakauttaan elävä K ei tarvinnut leluja, kun pöytä oli täynnä ruokaa.

Ravintolakäynti tarjosi meille myös toisen elämyksen, kävelyn lumisessa, hämärässä Tarton vanhassakaupungissa. On kyllä verrattoman sympaattinen kaupunki tuo Tartto.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Pikavisiitti Otepäähän

Lukijakommenteissa kaivattiin jo kisaraporttia Otepään maailmancup-viikonlopusta. Tässä tulee - vaikka kovin suuriin analyyseihin en voi mennä, koska reissumme oli niin kovin lyhyt.

 


Pääsimme lauantaina liikkeelle Tallinnasta vasta hieman ennen puolta päivää, joten lauantain kisat jäivät siis tyystin näkemättä. Matkan varrella autoradiosta kuuntelimme, kuinka virolainen hiihdon kansallissankari, olympiavoittaja Andrus Veerpalu selvisi miesten 15 km:n perinteisessä hiihdossa viidenneksi. Tämä oli virolaisille tosi kova juttu, sillä keneltäkään muulta täkäläiset eivät oikein uskalla odottaa mitalia Oslon MM-hiihdoista.

Vaan kisatunnelmaa saimme aistia majapaikassamme Sangastessa, joka on pieni kunta Otepäästä vielä reilut 20 km etelään. Siellä majoitumme majatalossa nimeltä Sangaste Rukki Maja ("Sangasten Ruistalo"). Kun lähdin etsimään majatalon vastaanottoa, oli majatalon ravintolassa jo kannat katossa, kun virolainen kisaturistiseurue nautti kaksin käsin tequilaa Andruksen kunniaksi. Yksinäisen naisen saapuminen vastaanottoon herätti herrain kesken ihan-melkein-huomaamattoman keskustelun naisseuran löytämisestä. Toivo taisi hiipua siinä kohtaa, kun palasin myöhemmin miehen ja kahden lapsen kanssa.


 



Sangaste Rukki Maja oli aivan mainio majapaikka tähän tarkoitukseen. Kaikki oli siistiä, huoneemme ihmeellisen iso ja siellä oli valtava parisänky, jonka lisäksi J:n lisäsänky ja K:n matkasänkykin mahtuivat mainiosti.

Paikan ravintolaa emme testanneet, sillä olimme syöneet illallisen jo matkan varrella Tartossa. Majatalon ohessa toimi pieni kyläkauppa, josta sai vaivatta perustarpeet lasten iltapalaa varten.

Oleilumme Sangastessa oli siis kovin lyhyt, vaikka pikkuruisella paikkakunnalla olisi ollut kunnolla nähtävääkin, esimerkiksi Sangasten linna.

Katsottuamme telkkarista elokuvataiteen klassikon "Poliisiopisto III" me reippaat kisaturistit painuimme pehkuihin samaan aikaan koko perhe ja hyvä olikin. K nimittäin päätti olla hereillä yöllä kello kahdesta kuuteen. Raukalle nousi kuume puolitoista viikkoa sitten otetun rokotuksen takia. Aamulla kisaturistit saivatkin sitten vähän tsempata, että selvittiin aamupalapöytään ja liikkeelle. Kun vielä auton akkukin osoittautui tyhjäksi, meinasi vähän jurppia, mutta apua saatiin ja kohti Otepäätä päästiin.

Otepäälle tullessa olimme vähän epätietoisia, ehdimmekö enää nähdä juuri mitään kisatapahtumaa, mutta pääsimme ihan hyvin hurraamaan naisten ja miesten sprintit välieristä loppukilpailuihin.

Tällaista tapahtumaa katsomaan tullessa on kiva tajuta olevansa pienessä maassa. Vaikka on kyseessä maailmancup, Tehvandin stadionin liepeillä ei tosiaankaan ollut mitään järkyttävää ruuhkaa. Se varmasti johtui osin meidän myöhäisestä saapumisestamme, mutta eipä kyllä stadionilta poistuessakaan ollut mitään ongelmaa. Lahden Salpausselkä on jättimäinen hornankattila Tehvandin ihmisläheiseen kokoon verrattuna.

Siellä me sitten pällistelimme, kannustimme suomalaisia, söimme eväitä, niistimme pieniä neniä ja lopulta totesimme, että lasten mitta penkkiurheilua on täysi. Onneksi se täyttyi vasta sitten, kun kisat olivat päättyneet.

Kun en ole ollut Otepään kisoissa aiemmin, en osaa sanoa, oliko porukkaa tavallista enemmän tai vähemmän tai mikä meininki muutoin oli. Mutta ainakin katsomossa tunnelma vaikutti oikein hyvältä, palvelut pelasivat ja henki tuntui ystävälliseltä. Voisin ilman muuta tulla toistekin. Ja kuten sanottu, tuo Otepään ja kisa-alueen pieni koko tekee tapahtumassa käymisestä järkevän myös lasten kanssa. Tuli myös todettua, että muutama vuosi meidän pitää vielä odottaa, että lähdemme koko perheen kanssa katsomaan Saksan-Itävallan mäkiviikkoa, siellä kun porukkaa on hieman toiseen tapaan.

Erityisen hienoa pikaisessa viikonloppuretkessämme oli ihailla Etelä-Viron maisemia. T ja minä olemme kumpikin kotoisin sellaisesta osasta Suomea, jossa on muutakin kuin aakeeta laakeeta. Siksipä Otepään ja Sangasten seudun maisemat mäkineen ja mutkittelevine teineen tuntuivat hyvin tutuilta ja kauniilta.

Tämän tekstin yhteydessä olevat kaksi harmaata kuvaa on otettu nerokkaasti auton ikkunan läpi ajaessamme kohti Otepäätä. Kuvissa muuten näkyy paksua matalaa kuusiaitaa, jota on Tarttoon päin ajaessa teiden varrella todella pitkiä pätkiä.

Kisapaikalla kuvaaminen jäi täysin, kun kummallakin aikuisella oli koko ajan sylissään yksi pienempi kisaturisti. Toisen kerran sitten.

Tiivistelmänä: käykää Otepäällä ja muuallakin Etelä-Virossa! Maisema kaunista, talviurheilupaikat enemmän kuin hyvässä kunnossa ja Latviaankin on lyhyt matka, jos haluaa vierailla samalla myös toisessa maassa.

Posted by Picasa

Liikennekaaos

 


Keittokirjakulmaukseen oli syntynyt tänään liikenneruuhka. Liekö ralli-Subaru jotenkin sekoittanut pakan.

 


Vaan yksi oli joukosta poissa. Luigi oli unohtunut toiselle pöydälle.

Pikkuautot ovat meillä tällä hetkellä hyvin, hyvin tärkeitä.


Posted by Picasa

perjantai 21. tammikuuta 2011

Suloisuuden maksimi

Helppohan sitä on omaa lastaan kehua, mutta kyllä tuo K on välillä niin kertakaikkisen hellyttävä.

Kuten esimerkiksi tänään. Luin lapsille sohvalla kirjaa, kun K lähti seikkailemaan muualle. Hetken päästä K kiipesi takaisin sohvalle mukanaan lastenlaulukirja. Tyttö piti sitä käsissään nurin päin, alkoi huojua puolelta toiselle ja sitten aloitti hyminän ja jokeltelun omalla kielellään. Hän selvästikin lauloi. Emmää kestä!

Jos ei hellyttävää, niin lähes koomista on sen sijaan K:n ruokahalu. Näyte tältä illallta:

- klo 18.30 tytär syö suuren läjän makaronia, pari isoa lusikallista raejuustoa ja kunnon paksun siivun hirvenpaistia
- klo 19.30 tytär toistaa edellisen, tosin ei raejuustoa tällä kertaa, mutta hirvenlihaa noin kolme kertaa enemmän kuin tunti aiemmin. Ai niin, ateriaan kuului myös leipäsiivu.
- klo 20.30 tytär syö ison lautasellisen maitoon keitettyä puuroa kera hedelmäsoseen

Pinnasängystä kuului äsken ennen nukahtamista tyytyväinen "röyh".

Lama on ohi

No niin, selvästi on taloudellinen nousukausi hyvässä vauhdissa. Vuonna 2010 Virossa rekisteröitiin kolme Ferraria, kun vuonna 2009 ei rekisteröity yhtään. Samoin rekisteriin pääsi viime vuonna yksi Lamborghini, yksi Lotus, yksi Maserati ja yksi Rolls-Royce.

Haluaisin nähdä, miten nuo vehkeet selviävät talvisessa Tallinnassa.

S sydän hapukoor


Sehän tiedetään, että vain Heidekenin synnytyslaitoksella syntyneet ovat oikeita, aitoja turkulaisia (nykyään kelvannee TYKSikin, kun Heidekeniä ei enää ole). Ja jos sattuu olemaan niitä, jotka ovat tulleet Turkuun vaikkapa Hämeentullin kautta, pitää kaupungissa asua muistaakseni 30 vuotta (vai oliko se 50), ennen kuin voi itseään turkulaiseksi sanoa.

Tämä nyt ei varsinaisesti liity asiaani, eli virolaisen keittiön kulmakiveen, hapukooriin. Tai liittyy vähän, kerron kohta.

Hapukooria voisi suomalaiselle kuvata ehkä parhaiten sanomalla sitä juoksevaksi smetanaksi. Sanan suora käännös tarkoittaa hapankermaa, mutta aineen koostumus on tosiaan enemmänkin kuin suomalaisen kermaviilin, ei niinkään lohkeavan smetanan.

Kaupoissa hapukoorta myydään pusseissa (kuten maitoakin), ja siitä on tarjolla kolmea eri rasvaisuusvaihtoehtoa, 10-, 20- ja 30-prosenttista.

En tiedä mitään tilastoja, mutta tuntuu, että 20-prosenttinen on kuluttajien joukossa suosituinta. Kevyempi on liian kevyttä ja 30-prosenttinen on minusta jo hieman liian tuhtia eikä sen maku ole enää niin raikas.

Mutta tuo 20-prosenttinen, se on loistokamaa se! Se on täysin vakiinnuttanut paikkansa meidän jääkaapissamme ylivertaisen monikäyttöisyytensä ansiosta.

Hapukoorta voi laittaa muun muassa salaatin oheen, tortillan väliin, lihapullataikinaan, kastikkeeseen, pelmenien päälle, dippikastikkeeksi nugeteille tai ihan vain suoraan suuhun, kuten lastenhoitajamme tapaa J:lle hapukoorta antaa. Virolaisissa lounasravintoloissa melkein kaikkien annoksien päälle tulee läjä hapukoorta.

Kaksikymppisen hapukoorin maku on jotenkin juuri sopivalla tavalla miedosti hapanta mutta silti raikasta. Ymmärrän oikein hyvin, miksi ulkomailla asuvat virolaiset haikailevat tämän maun perään, siinä happamuudessa on jotakin koukuttavaa. Hapukoorin maun voi vielä kruunata ripottamalla sen päälle hieman suolaa. Ihan mahtavaa!

Ja mitä tekemistä Heidekenillä ja hapukoorella on keskenään? Eräänä iltana naapurimme istuivat iltaa meillä syömässä ja pursotin taas hapukoor-pussista läjän lautaselleni annokseni oheen. Naapuri totesi, että "katso nyt, sinähän käytät hapukooriakin ihan kuin virolaiset!"

En suunnittele muuttuvani suomalaisesta virolaiseksi, mutta ruokakulttuurista on kiva ottaa parhaat päältä.

(onnettoman pienen kuvan nappasin maitotuotevalmistaja Teren sivuilta)

torstai 20. tammikuuta 2011

Nykimistä pankkiautomaatilla

Jännä on katsoa kehonkielen muuttumista, mitä uuden valuutan käyttäminen ihmisissä aiheuttaa.

Seisoskelin tänään aika tovin pankkiautomaattijonossa. Siinä oli aikaa tarkkailla väen käyttäytymistä.

Automaatilla asioivien elehdintä oli hieman hermostunutta ja ihmisten automaattikäynnit kestivät minusta keskimääräistä pidempään. Automaatilla seistessä vaihdettiin jalkaa, huokaistiin, pälyiltiin vähän hermostuneesti sivuille, tuijotettiin kiinteästi ruutua, raapaistiin otsaa, meinattiin lähteä automaatin luota, mutta ei sitten lähdettykään.

Kun sitten ihminen pääsi automaatilta pois, hän jäi vähän hämmentyneenä pyörimään pankin tuulikaappiin, katsoi saamaansa kuittia, vilkaisi vielä kerran automaattia.

Kyllä se siitä.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Pitoa uupuu



Katsokaa nyt tuota kuvaa. Jos virolaistiet ovat paikoin tuossa kunnossa, siis peilijäällä, niin eipä käy bussikuskeja kateeksi. Järva Teataja -lehdessä, josta kuvakin on, kerrotaan, että paikoin bussit ajavat 20 - 30 kilometrin tuntinopeudella eikä siitäkään aina ole apua. Autot vain valuvat ojaan.

Minä olin tänään ulkona mummotyyliset liukuesteet kenkieni ympärillä. Eräs tuttu rouva kummasteli, mitkä systeemit kengissäni on, ja minä sitten esittelin liukuesteitäni. Rouva sanoi, että hän ei ole moisia Viron kaupoissa nähnyt.

Nyt olisi liukuesteiden maahantuojalle Virossa todella otolliset kaupantekoajat!

(Kuva onpi siis täältä)

Pääkaupungin propagandaa

Kun muuttaa uuteen maahan, ei välttämättä ole kovin hyvin kärryillä poliittisista valtapeleistä uudessa kotimaassa saati siitä, mikä tiedotusväline on jonkin puolueen äänenkannattaja.

Kovin kauaa ei kuitenkaan Tallinnassa tarvinnut asua, kun kävi selväksi, että Tallinnan kaupungin tiedotuslehti Pealinn on aivan uskomaton Keskerakond-puolueen propagandalehti (mielipide on siis minun, voihan lehden varmasti nähdä monin eri tavoin).

Lehden uskollisuus Keskerakonnalle ja tietenkin sen päämiehelle, Tallinnan kaupunginjohtajalle Edgar Savisaarelle on mielestäni kulminoitunut viime viikkoina Savisaaren lahjusepäilyä koskevissa uutisissa.

Viron kuumin uutinen on ollut se, onko Savisaar ottanut Venäjältä lahjuksia Keskerakond-puolueen tukemiseksi. Näinhän ei tietenkään Savisaaren mukaan ole tapahtunut, vaan Venäjältä tulleet rahat ovat kuulemma tarkoitettu tukemaan Lasnamäen kaupunginosaan tehtävän ortodoksikirkon rakennustöitä.

Oli itse asia miten tahansa, niin tiedotusvälineiden uutisointitapoja tarkastellen on huimaa nähdä, miten eri tavalla asiasta kerrotaan. Pealinn on nyt vyöryttänyt viimeisimmissä numeroissaan sivukaupalla Savisaaren puolustuspuheenvuoroja, kun taas vaikkapa Viro-mielinen Postimees tekee aika lailla kaikkensa, jotta Venäjää mielistelevä mafiakätyri Savisaar saataisiin pois vallan kahvasta (sitä tosin ei tapahdu - Savisaar on parlamenttivaaliehdokkaana ja läpimeno on jokseenkin varma, onhan Tallinnan asukkaista noin 40 % venäjänkielisiä, ja he tietenkin äänestävät Keskerakondaa).

Näin se menee tiedotusvälineissä: sama uutinen ja aina niin monta erilaista uutisointitapaa ja katsantokantaa kuin on välinettäkin.

Luen Pealinn-lehden silti aina, sillä tokihan siinä on neutraalimpaakin asiaa mm. kaupungin tapahtumista. Silti olisi kiva, jos Tallinnassa ilmestyisi puolueettomampi kaupunkilehti. Vaikka liekö sillekään tarvista, sillä maan isot päivälehdet ovat nyt jo niin pääkaupunkipainotteisia, että ehkä ne uutiskanavat jo riittävät.

Tallinnan sydän

Lehti-ilmoituksesta huomasin, että Tallinnan vanha kaupunki on saamassa uuden symbolin / logon nimeltään Tallinnan sydän. Uusi logo esitellään virallisesti 28.1., mutta nettisivuilla aiheesta jo vähän on.

Vanha kaupunki tosiaan on hieman sydämen muotoinen. Aika hauska!

maanantai 17. tammikuuta 2011

Hyvä kello kauas kuuluu

Tänään palasi uskoni hyvään asiakaspalveluun.

Sain iltapäivällä puhelinsoiton Otepäältä, majatalo Villa Ottilian emännältä. Hän tiesi kertoa, että eräässä toisessa majatalossa Otepään lähellä oli yllättäen vapautunut majoitustilaa ensi viikonlopun hiihdon maailmancupin osakilpailun ajalle. Jos soittaisin sinne saman tien, saattaisin saada meille majapaikan. Muutoin koko Valgamaan maakunnasta olisi aika turha kattoa päänsä päälle etsiä.

Soitin ja sain huoneen. Jei!

Opin tästä sen, että joskus blogiälähdyksistä voi olla hyötyä. Mutta ennen kaikkea opin sen, että maailmassa on vielä hyvää asiakaspalvelua. Villa Ottilian väkihän ei tästä vinkkaamisesta saanut penniäkään, mutta tiedänpähän ainakin, mihin mennä ja mitä paikkaa suositella, jos joskus taas Otepään suuntaan matka vie.

Lisää eurohintoja

Laitanpa taas tähän esille muutaman eurohinnan tämänpäiväiseltä kauppareissultani, joka tällä kertaa suuntautui Selver-ketjun liikkeeseen.

- 400 grammaa maitorahkaa, 0,75 euroa
- Lehtisalaattiruukku, 0,89 euroa
- Hollantilaiset Jonagold-omenat 1,93 euroa / kg
- Rukkipala-ruisleivät (ihan samat kuin Suomen Ruispalat), 0,67 euroa
- Virolainen lanttu, 2,04 euroa / kg
- Elnett-hiuslakka 5,69 euroa
- Vaippapaketi K:lle, 16,55 euroa
- Sukkahousut K:lle, 2,88 euroa

Pullopalautusautomaatilla käydessäni katsoin nyt ajatuksella palautuspullojen hintoja ja totesin, että yhdestä palautuspullosta voi täällä saada enintään kuusi eurosenttiä.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Ensivaikutelmana Euroopasta

Meillä oli tänään erityislaatuinen tilaisuus tarjota illallinen ihmiselle, joka oli elämänsä ensimmäistä kertaa käymässä Euroopassa. Oli tosi mukava ilta, ja mahdottoman kiintoisaa oli kuunnella tämän keski-ikäisen vieraamme ensimmäisiä tuntemuksia olostaan täällä puolella maailmaa.

Koska vieraamme muutoin majoittuu Euroopan-matkansa hotellissa, oli meidän kotimme siten hänelle ensimmäinen tavallinen eurooppalainen koti, minkä hän näkee. Se tuntui aika hurjalta. Vieraamme on kyllä ihminen, joka osaa olla tekemättä kotimme perusteella pöhköjä yleistyksiä siitä, miltä "kaikkialla Euroopassa" näyttää, mutta on silti jännä miettiä, mitä hän käynnistään vaikkapa perheelleen kertoo. Jäikö mieleen tarjottu ruoka, lasten syöttötuolin malli vai virolaisen hunajan maku?

Juttelimme myös siitä, miten ihminen voi kaukana kotoa tuntea itsensä täysin eristyneeksi, kun ei osaa kieltä. Vieraamme totesi, että ei ole varmaan koskaan elämässään tuntenut itseään niin ulkopuoliseksi kuin kävellessään Tallinnassa - vanhassa Neuvostoliitossa, for God's sake! - , jossa hän ei ymmärrä sanaakaan ympärillä kuuluvista kielistä tai näkemistään kylteistä.

Mutta aina ei tosiaankaan tarvita yhteistä kieltä, jotta juttu luistaisi. Sen osoittivat taas J ja K, jotka tarmokkaasti seurustelivat vieraamme kanssa kuljettaen hänelle erilaisia leluja yhä uudestaan.

Lopulta J alkoi puhua vieraallemme viroa. Poika luultavasti tuumasi, että kai tässä on jotakin muuta kuin suomea koetettava käyttää, kun isä ja äitikin puhuvat jotakin ihan ihmeellisen kuuloista kieltä. Minusta tämä oli pojalta aika hieno ele, ja on huisaa huomata, miten alle kolmevuotias hahmottaa, että ympärillä puhutaan jotakin muuta kuin äidinkieltä ja hän on valmis reagoimaan tilanteeseen muuttamalla omaa puhettaan.

Kyllä ne varmaan pitää minua ihan typeränä

Suomalaiset. Karistetaanpa nyt tunnoltamme se ajatus, että olisimme maailman ainoa kansa, joka miettisi taukoamatta, mitä muut meistä ajattelevat. Ei, emme ole ollenkaan niin ainutlaatuisia.

Virossa on nimittäin ihan sama tilanne. Vanha tarina suomalaisista kertoo, että eläintarhassa suomalainen miettii, mitä kalterien takana oleva elefantti mahtaa olla hänestä mieltä. Siinä suomalaisen vieressä elefanttia töllöttävä virolainen pohtii ihan samaa.

Aiheesta kirjoitti pari päivää sitten Postimehen kolumnisti Mihkel Mutt. Hänen mukaansa virolaisia kiinnostaa äärimmäisen paljon se, mitä heistä ollaan mieltä, ja mikä tärkeintä - ollaanko ylipäänsä mitään mieltä. Kaikkein kamalinta Muttin mukaan olisi se, että elefantti ei edes tajuaisi, että aidan takana seisoo virolainen.

En ole ikinä keidenkään virolaisten kanssa jutellut, mitä he arvelevat toisten heistä ajattelevan. Tiedotusvälineissä huonosta itsetunnosta ja epävarmuudesta kyllä puhutaan, ihan samoin kuin Suomessakin. Siinäkin mielessä virolaiset ja suomalaiset ovat niin kovin samankaltaisia.

Minusta virolaiset vaikuttavat jossain määrin suomalaisia varmemmilta itsestään. Ehkä se on vain se suoruus ja melkoisen töksäyttelevä tapa ilmaista itseään, joka antaa ainakin minulle vaikutelman siitä, että virolaista ei kauheasti toisen ihmisen näkemys paina.

Oli miten oli, toivoisin, että niin Suomessa kuin Virossakin joskus lakattaisiin jauhamasta ikuista huono itsetunto -virttä. En tiedä, ehkä me tosiaan olemme sellaisia, mutta ei se asiantila myöskään muutu mihinkään, jos samaa asiaa aina vain toistetaan.

Vai halutaanko kenties huono itsetunto säilyttää eksoottisena kansallisena piirteenä, jonka suojiin voi paeta silloin, kun epäonnistuminen tulee? "Ei siitä tullut mitään, kun me nyt vain ollaan tällaisia, kun meillä on niin huono itsetunto".

Luin Turun kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisjuhlan uutisia koskevia lukijakommentteja, ja tosi monessa toistui "anteeksi Suomi, anteeksi Eurooppa, ihan surkeaa oli, eihän me osata tällaistakaan tehdä". Kriittinen voi ja pitää olla, mutta se saman tien alkava anteeksipyytely tuntuu aika turhalta.

Hassu sattuma oli, että ennen kuin aloin tätä kirjoittaa, huomasin tuoreen postauksen mainiossa Madjaarien mailla -blogissa. Sielläkin puhutaan elefanteista!

Sitäkin vielä pähkäilin, pohtivatko esimerkiksi ranskalaiset tai italialaiset koskaan sitä, mitä muut heistä ajattelevat vai onko tämä vain pienten pohjoisten valtioiden ilmiö? Tunteeko joku noiden maiden asukkaiden sielunmaisemaa paremmin?

perjantai 14. tammikuuta 2011

Sihkat sahkat

Tuolla blogin oikeassa palkissa on minulla hiljaiseloa elänyt lista paikoista ja tapahtumista, joissa haluaisin Virossa asuessa käydä. Yksi listan kohdista on käynti Otepäällä katsomassa hiihdon maailmancupin osakilpailua.

Tajusin tänään, että Otepäällä kisataan ensi viikolla. Juuri nyt näyttäisi siltä, että meillä ei sinä viikonloppuna ole muuta ohjelmaa, joten ehkäpä lopultakin pääsemme kisatunnelmaan mukaan. Toinen kysymys onkin, mistä löydämme viikonlopuksi majoituksen, mutta ehkä jotain järjestyy.

Otsikon sanat muuten kuvaavat sitä ääntä, joka viron kielellä suksista lähtee, kun hiihdetään. Tämäkin sarjassamme "musiikkileikkikoulussa opitut asiat".

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Kiukkuiset linnut

Meillä on esikoinen mieltynyt aika kovin suomalaisten tämän hetken menestykseikkäämpään vientituotteeseen, Rovio-firman Angry Birds -peliin. J:lle tämän pelin nimi on "Kiukkuiset linnut" ja kaksivuotiaamme pelaa sitä varsin näppärästi niin puhelimella kuin sormitietokoneellakin.

Linnuista on tullut sen verrat hyvät kaverit, että tässä eräänä päivänä J:n parkuessa suurta surua olkapäätäni vasten kuului nyyhkytyksien välissä tärisevä lause: "Äiti, lintupeli helpottaa". Olisin revennyt nauruun ellei olisi pitänyt olla aikuismaisen tyynenä rauhoittelemassa. Nuori mies ei kuitenkaan saanut toivettaan läpi, ja suru lohduteltiin sylihoidolla pelihoidon sijaan.

Angry Birds -pelin musiikit ovat pitkästä aikaa hauskimmalla tavalla nyrjähtänyttä kilkutusta, mihin olen törmännyt. Vaikka olen tunnaribiisit kuullut jo ziljoonaan kertaan, ne eivät vieläkään ärsytä pahasti. Ja ei - ei auta, vaikka ottaisin pelistä äänet pois. J laittaa ne itse takaisin todeten "tuli taas hauskat lintumusat!"

tiistai 11. tammikuuta 2011

Juhlapäivä

 



Vuosi sitten T uutisoi täällä blogissa iloisesta aiheesta. Tänään on sen saman iloisen aiheen kunniaksi laulettu ja syöty kakkua. Tempus fugit, sanos latinalainen.

Pari päivää sitten otetussa kuvassa näkyy, miten K oivalsi kattilankansien todellisen käyttötarkoituksen.

Posted by Picasa

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Hurmaan hurmaa


Olen täällä blogissa kertonut monesti, että vesimelonien syöminen tuntuu olevan Virossa paljon isompi juttu kuin Suomessa.

Talven mittaan olen tajunnut, että täällä näytetään kuluttuvan roimasti suomalaisia enemmän myös sharon-hedelmiä, joiden vironkielinen nimi on 'hurmaa'.

Kiinnitin kaupassa huomiota siihen, että hedelmäosastoille näitä oranssia palluroita alkoi ilmestyä laatikkokaupalla ja ihmiset niitä täkäläiseen tyyliin huolellisesti tunnustellen ja haistellen valitsivat. Koska en tajunnut, mitä hurmaa-nimi tarkoittaa, en osannut niitä ostaa. Vaikka syön hedelmiä ja marjoja todella paljon, huomaan aina jumittavani samoissa banaaneissa ja omenoissa enkä tule tarttuneeksi noihin eksoottisempiin herkkuihin.

No, pari kuukautta sitten naapurin luona kylässä ollessa lapsille ja minulle tarjoiltiin näitä sharon-hedelmiä, jotka tunnetaan myös nimellä kaki sekä persimon. Minä innostuin niistä saman tien, ihan oivallista syötävää!

Hedelmä on kypsänä mukavan pehmeä, helppo kuoria ja mikä parasta, sen sisällä ei ole mitään kiviä eikä roippeita, vaan koko isohkon tomaatin kokoinen hedelmä on täyttä syötävää. Maku on mukavan miedosti makea, joten lapsillekin hedelmä maistuu hyvin.

Googlatessa tuli vastaan myös tällainen resepti; rahkalla täytetyt, uunissa kypsennetyt sharon-hedelmät. Voisipa testata.



Hedelmän kuva on täältä.

torstai 6. tammikuuta 2011

Joulut päätökseen piparkakkunäyttelyssä

Tänään on kuulemma loppiainen. Täällä kristinuskonnottomassa Virossa olen täysin pihalla tutuista juhlapyhistä, kun niistä ei koskaan mitään puhuta, mutta asia valkeni minulle vähitellen päivän mittaan.

Kävin nimittäin lasten ja naapurin perheen kanssa katsastamassa Tallinnan keskustassa sijaitsevan Arhitektuuri- ja disainigaleriin piparkakkunäyttelyn. Olipa siellä huippuhienoja juttuja! Kameralaukkua en jaksanut mukana raahata, joten näpsin kännykällä alla olevat otokset. Mutta eiköhän niistäkin selviä, että näyttelyyn olivat väkertäneet katsottavaa keskimääräistä suuremman kärsivällisyyden omaavat leipojat.

Toiseksiviimeisessä kuvassa olevaa valokuvakehystä voisi itsekin harkita tekevänsä. Olisi meinaan aika kiva joululahja leipoa kehys ja laittaa sinne mukava kuva.





keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Polkupyöräilyä kirjakaupassa



Kaikki pienten lasten vanhemmat sen tietävät: lähdet lasten kanssa kahvilaan, toivot saavasi istua hetken rauhassa, mutta tenava lähtee juoksemaan ympäri maisemaa kuin viitapiru. Siinä tilanteessa toivoisi, että kahvilassa olisi jokin paikka, jossa lapsesta saisi purettua turhat höyryt pois.

Kauppakeskus Rocca al Maressa olevasta Rahva Raamat -kirjakaupan kahvilasta saattoi löytyä tähän ratkaisu. Kahvilassa on kaksi kuvan mukaista pientä polkupyörää, jotka ovat ikään kuin kuntopyörät. Polkea saa vimmatusti, mutta karkuun ei pääse. Nerokasta!

Minulla ei ollut lapsia tällä kertaa mukana eikä sattunut kaupassa olemaan muitakaan pieniä, mutta uskoisin laitteelle olevan kysyntää.

Lisäksi täällä on mukavat pehmeät nojatuolit, joista käsin on hyvä hoitaa työasioita (ja, krhm, blogata...).

Nyt lähden metsästämään lehtihyllystä uusimman übertrendikkään pönötys- ja patsastelulehti Monoclen numeron, jossa on erillinen Suomi-liite. Monocle on lehti, jota lukiessa melkein kädet palelevat, kun lehti on niin viileä. Kehun lehteä silti, sillä sitä lukiessa tuntee pääsevänsä maailmanympärimatkalle ja jutut ovat yleensä tosi hyviä. Pitää vain olla välittämättä siitä, että mitään tuotetta, jota lehden sivuilla mainostetaan, ei taatusti saa alle kolmenumeroisilla hinnoilla.

tiistai 4. tammikuuta 2011

Eurohintoja

Meiltä Virossa asuvilta kysytään varmaan kaikkein useimmin sitä, mitä erilaiset asiat täällä maksavat. Euro tuli, ja suomalaiset voivat nyt tehdä hintavertailunsa verrattoman helposti.

Suomalaisena Virossa -blogissa ehdittiin jo listata peruselintarvikkeiden eurohintoja, ja annanpa minäkin näytiksi muutaman hinnan. Listani ei ole läheskään niin kattava kuin em. blogissa, mutta näitähän voidaan lisätä myöhemmin, jos kiinnostaa.

J:n työntämässä pienessä ostoskärryssä tämänpäiväisellä kauppareissullamme oli aika tavallisia ostoksia. Hinnat ovat Rimi-ketjun liikkeestä, joka on tavallinen, suomalaista K-marketia muistuttava kauppa.

- Banaani 1,34 e / kg
- Kilo kiivejä korissa 1,35 e
- Parsakaali 3,75 e / kg
- Viipaloitu sekaleipä paperipussissa 1,05 e / kg
- Kallen mätitahna -tuubi 2,17 e
- Broilerin maustamaton rintafilee 5,75 e / kg
- 525 g naudan jauhelihaa 2,68 e
- WC-ankka puhdistusaine 1,85 e
- 200 kpl vanutikkuja 42 senttiä
- 50 kpl tuikkukynttilöitä 2,55 e

Kävin myös apteekissa, josta ostin Eucerin-sarjan perusvoidetta 400 ml:n pumppupullon. Sen hinta oli 17,96 euroa, mikä kuulostaa paljolta. Mikähän lienee hinta Suomessa noilla apteekin perusrasvoilla?

Kauppareissulla vein pullonpalautukseen jätesäkillisen pulloja ja tulin taas toteamaan, että pullojen keräämisellä ei tässä maassa kovin suurta tiliä tekisi. Jättisäkillisestä pulloja ja tölkkejä sain 2,68 euroa. Positiivista asiassa oli se, että palautuskone toimi koko palautusoperaation ajan!

Lumitilanteet päällä



Kuten kännykkäkameraan jäänyt kuva osoittaa, ei pihakeinussamme voi juuri nyt oikein keinua.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Head uut aastat! - Hyvää uutta vuotta!

Hyvää iltaa, blogikansa, täällä ollaan taas.

Lahden takana -karavaani teki kahden viikon Suomen-turneen, jolta palasimme eilen. Tänään on lojuttu kotona, pesty pyykkiä ja ihailtu joululahjoja (paitsi T, joka tietysti meni töihin).

Ihailtavan kärsivällisesti kaikki Suomen-reissumme majoittajamme ottivat vastaan huomattavat laukkuläjämme, pyykinpesumme, pukeutumissotamme lasten kanssa ja jatkuvasti likaiset ruokapöydän aluset, joita syntyy, kun K intensiivisesti harjoittelee itsenäistä syömistä.

Matkalla yövyimme kolmessa eri paikassa ja teimme niiden lisäksi seitsemän vierailua eri kavereiden luokse. Ajokilometrejä kertyi hyvinkin tarkkaan 700. Olipa taas todella mukava tavata ihmisiä, mutta toki oli kivaa palata kotiinkin. Matkalaukkuelämä voimakaksikko J & K:n kanssa alkaa jossakin kohtaa hyydyttää.

Suomessa ihmiset ällistelivät runsaslumista talvea, mutta olkaa ihan levollisin mielin vain - Virossa lunta on monin verroin enemmän. Reissumme aikana täällä paukkuivat taas kaikkien aikojen lumiennätykset, ja virallinen lukema on tällä hetkellä vissiin 76 cm lunta. Ja kun teiden aurauskin on täällä lähinnä viitteellistä, on tunnelma varsin talvinen.

Matkalla ollessamme oli myös maan valuutta ehtinyt vaihtua ja kotikaupungista tulla Euroopan kulttuuripääkaupunki. Näistä asioista ja kaikesta muustakin taas vähitellen jatkossa lisää. Jännä nähdä, mikä bloggaustahti tulevana vuonna on. K alkaa olla iässä, jossa hän vaatii varauksetonta huomiota koko ajan, eikä vähiten varsin rivakan kävelytahtinsa takia. K ja J eivät tietenkään nuku päiväunia samaan aikaan, joten päiväsaikaan kirjoittamisaikaa harvemmin on. Vaan mitäpä sitä ruikuttamaan, rustataan tekstiä sitten kun joudetaan.

Hienoa vuotta teille kaikille!
Related Posts with Thumbnails