Itsenäisyypäivän aamuna puoli yhdeksältä olin sitä mieltä, että päivästä ei jää mitään kaunista kerrottavaa tuleville polville.
Juhlapäivää edeltävänä yönä K valvotti urakalla ja heräili vähän väliä. Tutittomuuteen opettelu ei ole sujunut hyvän alun jälkeen täysin ilman ongelmia. Heräsimme tytön kanssa kärttyisinä silmät ristissä aivan liian aikaisin.
Kun J heräsi, hän ilmoitti, että sänky on märkä. Siispä lakanapyykille sekä kinasteluun siitä, pitääkö vahingon päälle käydä suihkussa vai ei.
Pyykkikoneelle mennessä K tahtoi tulla mukaan. Tyttö piti käsissään edellispäivänä hänelle ostamaani lasista "lumisadepalloa" (tiedättehän: sellainen lasipallo, jossa on jokin hahmo sisällä ja kun palloa ravistaa, niin lumikiteet leijuvat hahmon ympärillä.
Lumisadepallo tietenkin tippui portaikon kaakeleille ja hajosi sirpaleiksi.
Minä hain rätin ja imurin ja hääsin lapset kauemmaksi. Kun sammutin imurin, kuului olohuoneen suunnalta poks ja tyttären kommentti "äiti voi ei". J:lle ostamani samanlainen lasipallo oli palasina olkkarin kokolattiamatolla.
Otsasuonen pullistellessa komensin paljasjalkaiset tenavat tuoleille kauemmaksi sirpaleista ja sainkin siivottua sotkun pois. Päätin samalla kiukulla käydä vielä lyhyesti yläkerrassa imuroimassa.
Hetken kuluttua huomasin, että J istui K:n suklaajoulukalenteri käsissään ja kiskoi innolla suklaapaloja suuhunsa. Siivoaminen päättyi kasvatushenkiseen neuvotteluun perheen kovatahtoisimman kanssa. Kolmevuotias on lähes pelottava, kun tahtominen menee siihen pisteeseen, että pienen ihmisen katse muuttuu mustaksi.
Keskustelu jatkunee tulevinakin aamuina, sillä J on suklaakalenteripannassa seuraavat neljä luukunavausta. Sota on julmaa ja jälkikasvun ruotuun laittaminen raakaa.
Onneksi päivälle oli sovittuna kyläilyreissu suomalaisperheeseen, jossa yhdessä toisten suomalaisnaisten kanssa paransimme maailmaa, söimme joulutorttuja ja Marianne-karkkeja Marimekko-lautasilta sekä katsoimme Ylen Areenasta Linnan juhlia. Kaikkien lapset leikkivät sulassa sovussa lastenhuoneen puolella.
Nyt istun talven ensimmäinen glögimuki vieressäni koneen äärellä ja totean, että selvittiinpä tästäkin päivästä. Ensimmäinen itsenäisyypäiväni palmujen alla meni varsin arkisesti. Täytyy olla kiitollinen, että saan elää tällaista tavallista itsenäisen suomalaisen arkea, jossa päivän suurimmat ongelmat ovat koriste-esineiden rikkoutumiset. Glögi-kippis Suomelle!
***
Edellispostauksessa eivät kaiketi kuvat näkyneet. Jospa tässä postauksessa tulisi kuva pikkukuusestamme mukaan.
4 kommenttia:
No olipa teillä päivä! Meilläkin oli itsenäisyyspäivä täynnä tunnetta. Kaksi- ja neljävuotiaat neidit riitelivät leluista antaumuksella pitkin päivää, ja silloin tällöin riitelyn katkaisi nuoremman uhmattaren raivokohtaus jostain muusta asiasta. Huusholli oli sen näköinen, kuin ei olisi siivottu kuin juhannuksena viimeksi. Yhden kohdan kun raikkosi, niin se palautui välittömästi ikiaikaiseen hävityksen tilaan kun selkänsä käänsi. Ainoa täysi-ikäinen naisihminen (allekirjoittanut L) veti tietenkin stressikierrokset huippuunsa, koska työkavereita ja presidentti Relanderin ihailijoita parhaasta viiteryhmästä oli kutsuttu illalla kylään: mitään ei ole pöytään laittaa, jos sen pöydän edes romun alta erottaa.
Onneksi Herra-P pysyi tavoilleen uskollisesti rauhallisena kolmen raivottaren keskellä. Loppujen lopuksi yhdeksän aikuista ja kolme lasta nauttivat ruoasta ja juomasta sekä Linnan juhlista leppoisasti. Huh. Ensi vuonna uusiksi. L, A1
No vot, elämä on.
Voin kuvitella kolmevuotiaan jonka tahtotila menee siihen pisteeseen että silmät menevät mustiksi.
Minä olen monipuolisssa ammatillisessa hapuilussani viettänyt yhden kesän Saksassa au pairina. Hoidettavana 3- ja 5-vuotiaat tyttölapset. Ulospäin suloiset kuin kiiltokuvaenkelit. Mutta se 3-vuotias olisi koska tahansa voinut hakea roolia Manaajan jatko-osaan. Sitä tahtoa ja vihaa mitä pieneen kehoon mahtui kun asiat eivät menneet tämän nuottien mukaisesti. Ja se riiviö tiesi, että minulla ei ollut oikeutta kurittaa sitä, olenhan vain palkattua henkilökuntaa, ja miten se minua pyöritti.
Muistan piinallisen hyvin hetken jolloin kielloista huolimatta tämä hellanterttu oli napannut lasisen kahvikannun pieniin kätösiinsä. Lyhyt hetki kun katseemme kävivät voimataistelua ja siten, diabolinen hymy kasvoillaan lapsukainen tiputti kannun lattialle.
Ei kun tarinat kansiin ja ehkäisyvälinetuottajan mainoskamppanjasta rojaltteja hakemahan!
Taas huomaamme, miten vanhemmuus on nimenomaan kestävyyslaji! Voimia ja hupaisaa joulun odotusta!
Väikis
Lähetä kommentti