Eilen illalla töllötimme televisiosta muun kansan tavoin Viron tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa. Juhlat pidettiin Itä-Virossa, Jõhvin kaupungissa ja sen konserttitalossa.
Illan aluksi kaikki vieraat istutettiin juhlasaliin kuulemaan Toomas Hendrik Ilveksen juhlapuhe. Oli hilpeä katsella, kuinka muutamallakin juhlijalla silmät lupsahtelivat ja päät notkahtelivat. Ilves voi puhua hyvin ja asiaa, mutta mikään varsinainen karisman ja tunnelmankohotuksen henkilöitymä hän ei esiintymisessään ole.
Puheen jälkeen lavalla alkoi musiikkipitoinen ohjelma. Virossa voi olla varma siitä, että kun jotakin juhlistetaan, kuvioon kuuluu kuorolaulu. Oikein! Ensimmäisenä lavalle tuli mieskuoro ja sen jälkeen esiin vyöryi kavalkadin tapaan varmaankin puolen tunnin verran erilaisia kuoro- ja yksinlauluesityksiä, rap-musiikkia, runonlausuntaa, tanssia, valo- ja videoshow'ta ja ties mitä.
Viimeiseksi kaikki esiintyjät ja juhlaväki salissa lauloivat "Mu isamaa on minu arm", joka ei ole Viron kansallislaulu, mutta hyvin tärkeä ja kohottava kappale. Juhlaväki lauloi sen seisten. Kiintoisaa, että täällä on siis ainakin kaksi kansallistuntoista laulua, jotka seisten esitetään. Vaikka Suomessakin Finlandia on lähes kansallislaulu, ei sitäkään yleensä seisten veisata.
Varsinaisen ohjelman lopuksi lavalle levitettiin raidallinen räsymatto, jota pitkin presidenttipari käveli salista pois. Tämä oli minusta symbolisesti aika hieno veto. Ei pompöösiä punaista mattoa, vaan kotoinen räsy.
No, toki punaista mattoakin hetken päästä nähtiin, kun alkoi pressaparin ja juhlavieraiden kättelyseremonia. Se oli vähintään yhtä unettavaa katsottavaa kuin Suomen linnan juhlien jonotuskin. Mutta Virolle ehdottomasti pisteet siitä, että jokaisen vieraan kohdalla airut luki, kuka juuri sillä hetkellä saapui isäntäparia kättelemään. Tavattoman katsojaystävällistä. Tunnelmamusiikkia tervehtimisen ajaksi ei soittanut orkesteri, vaan yksinäinen harpisti, jonka sormenpäiden kestävyydestä olimme hieman huolissamme.
Ensimmäisenä kättelemään tuli ex-presidentti Arnold Rüütel rouvineen. Heidän jälkeensä vuoron olivat saaneet Virossa valittavat vuoden äiti ja vuoden isä. Vasta sen jälkeen alkoi lappaa "herroja". Ja sitä jatkui hyvin, hyvin pitkään. Lopulta alkoi tanssi ja siinä ne bileet sitten olivatkin.
Miesvierailla oli huomattavasti vähemmän frakkeja kuin linnan juhlissa. Kansallispukuja näkyi paljon Suomen pirskeitä enemmän. Juhlapukeutuminen kokonaisuudessaan oli hieman vaatimattomampaa kuin linnassa, mutta toki oli paljon yksittäisiä kaikki kaikella -tälläytymisiä. Jõhviin olivat lehtien mukaan ajaneet kaikki Tallinnan huippukampaajat, jotta pääkaupunkiseudun prouain tukkalaitteet saatiin pörhötettyä kunnolla.
Me otimme itsenäisyyspäivän juhlinnan hyvin rauhallisesti, sillä olemme kaikki poteneet kunnon varpusparvista vatsatautia. J-parka alkoi tehdä niskakakkoja tänään, mutta onneksi neste ja ruoka kelpaa ja mieli on hyvä.
4 kommenttia:
Täällä Suomessa ikävän monet ottaa Finlandian ja Maamme-laulunkin vähän sellaisina itsestäänselvyyksinä joita hoilotellaan joskus kerran vuodessa jossain ja evvk ja haukotus.
Mutta eiköhän se perse nousisi pallista Suomessakin jos oltaisiin lähimenneisyydessä oltu naapurin orjina 50 vuotta.
Niskakakat ny vielä menee, mutta entäs sitte kun tulee lahje- ja hihakakat kans? Multifonteeni.
Anonyymi 1: Niinpä, kummasti antaa perspektiiviä asioihin, kun vieraan vallan alla olemisesta on niin älyttömän lyhyt aika.
Tämä on nyt lapsekasta pikkupohdiskelua, mutta hätkähdän vähän väliä siihen, että vain parikymmentä vuotta sitten täällä asiat olivat niiiin toisin. Vaikka sen tiesi etukäteen, niin jotenkin täällä ollessa asia vain alkaa äimistyttää yhä enemmän. Mitä nämä kaikki vastaantulijat ovatkaan kokeneet! Ja parikymppiset ja vielä nuoremmat virolaiset, miten he ikinä ymmärtävät?
Anoyymi 2: Multifonteeni oli tuossa aiemmin illalla hyvin lähellä. Koko vaatekerta meni vaihtoon niin äidillä kuin pojalla. Lisäksi puhdistusoperaation yhdessä vaiheessa mun oli pakko laskea alaston poika kylpyhuoneen lattialle. Luonnollisesti lapsi pissasi siihen kelpo lammikon ja levitteli sitten lätäkköä onnellisena. Ei kun uudestaan pesulle.
Ilveksen kekkereistä vielä muutama sana - tai siis tarkemmin niistä airueista, jotka kertoivat kuka kukin on.
Paikalle oli kutsuttu henkilö, jonka minäkin tunnen, lähinnä työn eli meidän majatalon kautta. Eli Marja Korpimäki.
Kun Marjan vuoro tuli kätellä Ilvestä, ilmoitti airue: Marja Korpimäki, Marjan maja. And that's it.
Mikä oli aika masentavaa. Sillä, vaikka totta on, että Marjalla on majatalo nimeltä Marjan maja, ei häntä oltu kutsuttu paikalle sen vuoksi. Vaan siksi, että Marja on tehnyt vuosikausia aika lailla uhrautuvaa työtä Viron ja eritoten Peipsin hädänalaisten hyväksi. Osallistunut Suomessa vaatekeräyksiin, organisoinut hätäpakettien jakoa Virossa jne...
Sen työn vuoksi hän sai tänä vuonna Viron Invalidiliiton (tms:n) kunniamitalin, tai kunniakirjan (tms), joka juhlallisesti ojennettiin hänelle Riigikogun Valkeassa Salissa, kameroiden läiskeessä.
Ja sitten kun hän saa toisen huomionosoituksen elämäntyöstään, se unohdetaan mainita sisääntulossa. Marja Korpimäki, Marjan maja.
HÖH.
Pieni asia ihmiskunnalle, mutta arvaan että Marjaa korpee (heh, keventävä sanaleikki tähän loppuun).
Lähetä kommentti