Meillä oli tänään erityislaatuinen tilaisuus tarjota illallinen ihmiselle, joka oli elämänsä ensimmäistä kertaa käymässä Euroopassa. Oli tosi mukava ilta, ja mahdottoman kiintoisaa oli kuunnella tämän keski-ikäisen vieraamme ensimmäisiä tuntemuksia olostaan täällä puolella maailmaa.
Koska vieraamme muutoin majoittuu Euroopan-matkansa hotellissa, oli meidän kotimme siten hänelle ensimmäinen tavallinen eurooppalainen koti, minkä hän näkee. Se tuntui aika hurjalta. Vieraamme on kyllä ihminen, joka osaa olla tekemättä kotimme perusteella pöhköjä yleistyksiä siitä, miltä "kaikkialla Euroopassa" näyttää, mutta on silti jännä miettiä, mitä hän käynnistään vaikkapa perheelleen kertoo. Jäikö mieleen tarjottu ruoka, lasten syöttötuolin malli vai virolaisen hunajan maku?
Juttelimme myös siitä, miten ihminen voi kaukana kotoa tuntea itsensä täysin eristyneeksi, kun ei osaa kieltä. Vieraamme totesi, että ei ole varmaan koskaan elämässään tuntenut itseään niin ulkopuoliseksi kuin kävellessään Tallinnassa - vanhassa Neuvostoliitossa, for God's sake! - , jossa hän ei ymmärrä sanaakaan ympärillä kuuluvista kielistä tai näkemistään kylteistä.
Mutta aina ei tosiaankaan tarvita yhteistä kieltä, jotta juttu luistaisi. Sen osoittivat taas J ja K, jotka tarmokkaasti seurustelivat vieraamme kanssa kuljettaen hänelle erilaisia leluja yhä uudestaan.
Lopulta J alkoi puhua vieraallemme viroa. Poika luultavasti tuumasi, että kai tässä on jotakin muuta kuin suomea koetettava käyttää, kun isä ja äitikin puhuvat jotakin ihan ihmeellisen kuuloista kieltä. Minusta tämä oli pojalta aika hieno ele, ja on huisaa huomata, miten alle kolmevuotias hahmottaa, että ympärillä puhutaan jotakin muuta kuin äidinkieltä ja hän on valmis reagoimaan tilanteeseen muuttamalla omaa puhettaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti