Kun muutin Varsinais-Suomeen, asuin ensimmäiseksi vain kivenheiton päässä Suomen kansallispyhätöstä. Ensimmäisen viikon nukuin levottomasti, kun kirkonkellojen kumina herätteli minua pitkin yötä. Pianhan siihen tottui, aivan kuten kaikkiin muihinkin aina taustalla oleviin ääniin. Ja ihan kuten muutkin muualta kaupunkiin tulleet, minäkin töllistelin pitkät ajat tornin kelloa tyhmänä, kun en tajunnut, miten sen viisari(-t) lenkottavat.
Luulen, että olen parin Kaliforniassa vietetyn viikon jälkeen oivaltanut, mikä on se ääni, joka täällä eletystä ajasta jää mieleen. Se on CalTrain-junan tuuttaus sen ohittaessa aseman.
CalTrain on juna, joka kulkee San Franciscon ja San Josen väliä. Junavuoroja on päivittäin kymmeniä, joten junan pilliä, tai tarkemmin sanottuna sumutorvimaista tuuttausta kuulee usein.
Tykkään äänestä jo nyt. Se ei ole kimeä, vaan aika mahtipontinen ja tiukasti eteenpäin menevä. Ehkä sanoisin toisin, jos asuisimme aivan radan varressa. Nyt etäisyyttä on sopivasti niin, että ääni kuuluu selvästi, mutta ei mitenkään haittaa, ei edes juuri nukahtamassa olevia lapsia.
Nykyisin Unikankareen kummulta kumajavan äänen kuuleminen aiheuttaa lähinnä vain haikeaa kivistystä sydänalassa. Tuomiokirkon kellojen sointi on minun aikuistumiseni ajan taustasaundi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti