Kiinalaisia juttuja

Olin parikymppinen kaikentietävä opiskelija, kun jossakin luennolla päästin suustani aukottoman varmoja näkemyksiä siitä, millaista on "amerikkalainen kulttuuri". Tuolloin en luonnollisesti ollut koskaan käynyt Yhdysvalloissa, mutta sehän ei estänyt tietämästä, kuinka asiat oikeasti ovat... Muistan, kuinka luennoitsija puuskahti hyvin kuivasti vastaan ja pyysi minua selventämään, millaista se sadoista eri kansallisuuksista ja kielistä koostuva kulttuuri oikein on. En enää muista, mitä vastasin, mutta tuo tapaus jäi mieleeni ja on pyörinyt ajatuksissa erityisesti parin viime viikon aikana.

Sillä täällä Piilaaksossa todella saakin miettiä, mikä on amerikkalaista. Jos Tallinnassa joskus kävi niin, että kuulin kauppareissulla viron kielen sijaan ainoastaan venäjää, on täällä mahdollista kävellä kaupungilla pitkä tovi ja kuulla pelkkää kiinaa. Tai jos ei kiinaa, niin sitten espanjaa. Katukuva on erittäin, erittäin monikulttuurinen hyvin vahvalla aasialaisella painotuksella. Rautatieaseman kyltissäkin muistutetaan englanniksi, espanjaksi ja thai-kieleksi, että liput tulee ostaa ennen junaan menoa.

Kotikaupungin pääkadun varrelta en löydä "perinteistä" (millainen se sitten onkaan) hampurilaisravintolaa, vaan lukuisia kiinalaisia, meksikolaisia, japanilaisia, kreikkalaisia, vietnamilaisia ja thaimaalaisia ravintoloita. Tarjolla on myös monia kauppoja, jotka myyvät Aasiasta tuotuja elintarvikkeita ja kodin tarve-esineitä. Niissä on muuten tavattoman kiinnostava käydä, sillä hyllyissä on ruokaa, joiden käyttötavasta ei ole mitään käsitystä.

Hyvin konkreettisesti monikulttuurisuus tuntuu minun ja lastemme arjessa silloin, kun menemme leikkipuistoon. Siellä eri puolilta maailmaa tulevat lapset tunnustelevat, miten leikkiä eri väristen ja eri kieltä puhuvien toisten tenavien kanssa samalla kun heitä paimentaa vielä jostakin muualta tullut hoitotäti.

Eilen J vietti riemukkaan leikkihetken kiinalaisen pojan kanssa, joka oli puistossa yhdessä isovanhempiensa kanssa. Kukaan heistä ei puhunut sanaakaan englantia, ja siinä me aikuiset, isovanhemmat ja minä, kolmisen varttia hymyilimme ja myhäilimme ja elehdimme toisillemme, kun seurasimme lasten juoksua. Eipä mitään, hyvinhän kaikki meni, mutta kyllä siinä hieman sellaista jännää maailmojen kohtaamisen tuntua oli. Ele- ja kehonkieli on ihmeellinen asia. Vaikka kiina on täysin käsittämätön kieli, oli aina ihan selvää, milloin kiinalaiset isovanhemmat puheessaan viittasivat meidän lapsiimme. Ja opinhan minä sen verran kiinaa, että K:hon, porukan pienimpään, viitattiin sanalla "bibi".

Juttelin pari päivää sitten puistossa erään lastenhoitajan kanssa ja selvisi ällistyttävä asia - hän oli alkuperäinen kalifornialainen. Hän nauroikin olevansa yleinen ihmettelyn kohde. Olen oppinut nyt, että täällä hyvin tavallinen keskustelun aloittava kysymys vieraan kanssa on "mistä olet alunperin kotoisin?". Tätä minäkin häneltä kysyin, jolloin asia selvisi.

Kun minä vastaan em. kysymykseen, olen ottanut tavaksi täsmentää Finland-vastausta kertomalla, että tulen Pohjois-Euroopasta, Suomesta, aika lailla maailman toiselta puolelta. Aika usein on jo nimittäin käynyt, että näen kysyjän naamasta heti vastatessani, että hänellä ei ole mitään hajua Suomen sijainnista ja ennakoin tämän antamalla saman tien vähän laajempaa karttapohjaa tueksi. Toisaalta, ihan sama - vastaus on kuitenkin aina sama "Wow, really, cool, how exciting!"