Treenivaatteet päälle hiljaisessa pukuhuoneessa, sitten odottamaan jumppasaliin tunnin alkua, jossa sielläkin on täysi hiljaisuus, vaikka paikalla olisi 30 naista. Joku pakenee ihmiskontaktia sykemittarin näpelöintiin. Jonkun tekisi vähän mieli alkuverrytellä omalla paikallaan, mutta ei meinaa kehdata heilua ja venytellä, kun muut saattavat pitää liian innokkaana ja salin iso peilikin monistaa käsien pyörittelyn muille.
Onneksi pirteä ohjaaja tulee pian paikalle ja saa aloittaa korviin sattuvan musiikin tahdissa treenin, jonka aikana ei tarvitse puhua mitään eikä varsinkaan näyttää, jos askelsarjojen tekeminen tuntuisikin vähän kivalta. Joku uskaltaa vaivoin nyökätä, jos ohjaaja tiedustelee mikrofoniin huutaen, mikä on meininki. Ja voi taivas miten noloa on, jos sekoaa polvennostoaskeleissa tai jos ohjaaja tulee neuvomaan hauiskääntötekniikaa. Muut taas varmaan ajattelee, että ei se tuokaan mitään osaa.
Tunnin päätyttyä kukaan ei koskaan kysy ohjaajalta mitään, vaikka hän kehottaa tulemaan juttelemaan. Sitten äkkiä pukuhuoneessa ulkovaatteet päälle, napit korviin ja kotiin.
Suomessa ja Virossa kuntokeskuksen ryhmäliikuntatunti on hyvin yksinäinen suoritus.
Täällä ennen tunnin alkua rupatellaan muiden kanssa, autetaan kuntoiluvälineiden kokoamisessa, vertaillaan kokemuksia eri ohjaajien tyyleistä, kysellään vinkkejä. Ohjaaja kysyy tunnin aluksi kuulumisia ja laulaa mikrofoniin jumpan musiikin tahdissa - usein mielummin kuin hyvin.
Tunnin heilunnan aikana kuuluu naurua, juttelua, kommentointia, taputuksia, ilonkiljahduksia ja virnistelyä puolin ja toisin, jos latinotahtiset askeleet eivät menekään ihan niin kuin Strömsössä.
Vielä pukuhuoneessa ihan ventovieras rouva saattaa tukkaa kuivatessaan kysellä, mitä tykkäsin tunnista ja käynkö täällä useinkin.
Tämä vaatii vähän sulattelua.
3 kommenttia:
Voihan se noinkin olla, mutta kyllä meillä täällä (vielä) Lapissa on hyvä meininki jumppareiden ja ohjaajien kesken. Tallinnassa en käynyt ryhmäliikunnoissa, mutta syksyllä Tarttossa voisi harkita.
Hyvä kuvaus! Joskus Helsingissä asuessani kävin ryhmäliikunnoissa, ja just tuollaistahan se oli... Minulla varmasti olisi tosi paljon totuttelua amerikkalaiseen sosiaalisuuteen, kun olen luonteeltanikin aika ujo ja arka uusien ihmisten kanssa. Täällä meidän työyhteisössä noin kolmannes on USA:sta, ja myös monelainen työpaikan ulkopuolinen yhdessä hengailu ja social eventit tuntuu olevan tosi tärkeitä, ja koen huonoa omaatuntoa, kun en halua/jaksa osallistua niihin. Lähinnä koska haluan pitää vapaa-aikani täysin omanani, ja viikonloppuisin teen niitä juttuja, joita muiden spouset tekevät viikolla eli esim siivoan ;)
Pakko kertoa muuten riemastuttava kokemus eräältä Tallinnan reissulta. Kävin kaverini kanssa Pilates-yksityistunnilla, ja rentoutumisesta ei meinannut tulla mitään, kun viron kielinen ohjaus oli hetkittäin niin hassunhauskaa. "Tukala kohtu, tukala kohtu!" "Hinguta sisse!" "Üks, kaks, kolm, neli", josta tuli mieleen Kaido Kuukapin Eesti-aerobic Vintiöistä. Opettaja (Lee) oli kyllä asiansa osaava ja studio Vanhassa kaupungissa upea.
Maria, hyvä kuulla, että jossain on vielä tuollaista. Minun kokemukseni tulevatkin yksitotisuuden ja töksähtelevän viestinnän kultamailta, Turun seudulta ja Tallinnasta :)
madjaarienmailla, jep, sosiaalinen täällä pitäisi olla loputtomiin asti ja töissäkin tunnutaan viihtyvän enemmän kuin mitä suomalaista kiinnostaisi - työtehon siitä lisääntymättä.
Hee, noinhan viron kielen kanssa aina alussa käy :D
Lähetä kommentti