Joskus toukokuussa bloggailin, kuinka jännää on aloittaa paikallisbussimatkailu uudessa kaupungissa. No, nyt se on jo tuttua, mutta yksi asia jaksaa yllättää ja ilahduttaa: virolaisten kohteliaisuus ja halu auttaa lastenvaunujen kanssa liikkuvaa kulkijaa.
Täällä siis on niitä matalalattiabusseja, joihin pääsee vaunujen kanssa vaivatta kyytiin. Mutta siitä huolimatta lähes poikkeuksetta bussiin tullessa tai sieltä lähtiessä vaunujen toiseen päähän ilmestyy mies (joskus nainenkin), joka yleensä mitään sanomatta nappaa vaunuista kiinni ja auttaa nostamaan ne sisään / ulos. Kerran jopa noin kymmenvuotias poikakin tuli minua tyylikkäästi auttamaan.
Suomen entisessä pääkaupungissa ehdin bussimatkailla ennen tänne muuttoa pari kuukautta eikä koskaan, ei todellakaan koskaan, kukaan tehnyt elettäkään auttaakseen. Ihmiset, jeesatkaa vaunujen kanssa liikkuvaa äitiä/isää bussissa, ovissa, portaissa yms.! Siitä on oikeasti paljon apua.
Paikallisbussilippu muuten maksaa etukäteen ostettuna yhdeksän kroonia, eli noin 58 senttiä. Jos lipun ostaa bussista, hinta on peräti 20 kruunua. Näillä hinnoilla kelpaa julkista kannattaa.
Jos bussissa autetaan, niin kaupassa tädit tulevat usein lepertelemään vaunuissa lekottelevalle J:lle. Minä nyökyttelen ja hymyilen, kun en välttämättä mitään puheesta ymmärrä (varsinkaan jos lepertelijä on venäjänkielinen babuska). Monesti olen kuullut, että vauvoista käytetään nimitystä "kõige armsaim", eli kaikkein rakkain. Sehän sopii.
****
Ilahduttavasti näihin blogisuttuihimme tulee kommentteja. Yksi pieni pyyntö olisi: olisi kiva, jos kommentin laittaja kirjaisi edes jonkin vihjeen siitä, kuka on. Mutta saahan hulluja pitää jännityksessäkin...
Meidän kõige armsaim ei ole toissapäivän jälkeen kääntynyt uudestaan mahalleen, vaikka lähellä kiepahdus toki koko ajan on. Sen sijaan pojan saa hörönauramaan, kun osaa kutittaa oikealla tavalla mahasta. Hekottaen naurava nelikuukautinen on kyllä varsin herttainen.
5 kommenttia:
Mutta eiväthän blogin pitäjätkään esiinny muilla kuin nimensä etukirjaimilla...Ja kommentoijathan voivat olla vallan vieraita ihmisiä, jotka ovat kuulleet blogista tuttavan tuttavan tuttavalta.
Juu. Hevosmiehet Vermossa tiesi kertoa.
Voi, mä muistan, kun E oli ihan pieni ja etsi varpaitaan. Ensin se oli kuin heiveröihen tikanpoika nuokkuvine niskoineen ja lattiaan kopsahtelevine nenineen. Myöhemmin siitä tuli aika terhakannäköinen otus, kun niskalihakset kasvoivat ja karsastus hävisi vastasyntyneen silmistä.
Ja se nauru! Hyvä, ettei tätä muistellessa hormonit hyrähdä kybälle vielä kahdeksan vuoden jälkeenkin.
M, Turku
Hmm, pakko myöntää, että ekalla anonyymillä kommentoijalla on kyllä ihan pointtia. Ja kyllähän tämä koko blogi voi olla hevosmiesten kirjoittelua. Oikeasti mun nimi on Seppo ja asun Mäntsälässä :)
M, meillä on myös tuo tikanpoika-vaihe menossa. Meinaa tulla otsa mustaksi niin äidillä kuin pojallakin, kun otsalohkot kumahtelevat yhteen naamatusten jutellessa.
Minä olen kyllä O-neidin kanssa vaunuillessani saanut aika hyvin apua myös Turun busseissa ja ovissa. Joskus kyllä joutuu punnertamaan hiki otsalla yksinäänkin...
Myös O on osoittautunut varsinaiseksi mummomagneetiksi (ja isänsä mukaan houkuttelee myös nuorempia naisia :)
Lähetä kommentti