Aamulla piiskaava kaatosade ja sitten aurinkoa. Sunnuntaikävely vei J:n, minut ja koiran taas uusille kaupunginosamme kaduille. Pusikoituneella jalkapallokentällä otti mies aurinkoa pelkissä sortseissa. Pikkupoika kiskoi narun perässä jotakin, jonka luulin olevan jotakin elävää, koska poika niin tiiviisti sille jutteli. Tuijotin pitkään, mutta ei narun päässä tainnut mitään elollista olla. Synkänharmaan, huonokuntoisen talon katutasossa keskellä ei niin minkäänlaista bisnesaluetta oli aivan käsittämättömän kalliin näköinen sisustusliike. Siellä luultavasti asioivat vain ne, jotka tosiaan tietävät, mitä haluavat eivätkä kysy hintaa.
Sisustusliikkeen vierestä nappasin myös tämänkertaisen Tallinnan oven. Se kuuluu suojeluskunnalle, Kaitseliitille. Tämä ovi edustaa tällaista jyhkeää, raudoitettua ja vähemmän herttaista Tallinnaa. Kalteroituja ikkunoitahan täällä näkee muutenkin paljon. Stalinin auringot paistavat edelleen monen neuvostoaikaisen kerrostalon alimpien kerrosten ikkunoissa.
Alempi kuva on lähileipomostamme. Ei nyt suoranaisesti maailman kutsuvin rakennus, mutta viis siitä, kun sisältä saa hassuja piirakoita erilaisin täyttein ja aina lämpöisinä. Olen käynyt siellä ehkä viisi kertaa ja nyt alan kai kuulua kanta-asiakkaisiin, sillä myyjärouva vähitellen hymyilee.
- - Niin, siis tähän kuuluisi nuo kaksi kuvaa, mutta Blogger ei nyt suostu lataamaan niitä. Yritän myöhemmin uudestaan. - -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti