I - epäonnen soturi sekä ihmismielen voimavarojen tutkiskelua

Karvainen lemmikkimme I, seitsemän ja puoli vuotta eli elämästään kuusi ja puoli vuotta siten, että kohtasi eläinlääkärin vain rokotusten yhteydessä. Sitten tuli muutto Viroon, emmekä juuri muuta ole sen kanssa tehneet kuin rampanneet lekurilla. Koiraa vaivannut huonon onnen määrä alkaa jo ylittää kohtuuden.

Viime talvena sairastelukierre alkoi parilla ikävällä tassuhaavalla. Lasinsirpale tai jokin muu oli kolhinut koiraa. Tuntuu, että koko talvi ja kevät meni antibioottia koiralle syöttäessä ja tassunsuojaa kiinnittäessä.

Eläimellä on myös todettu nivelrikko vasemmassa etujalassa, joka välillä sitä vaivaa. Liikkuminen muuttuu hetkittäin kankeaksi. I on myös potenut elämänsä ensimmäisen silmätulehduksen ja korviakin on täytynyt putsata. Yhden kynnen leikkasin kerran niin lyhyeksi, että se kynnen hermo alkoi pulputa verta. Mainitsinko myös pari hotspot-ihotulehdusta? Ja niin edelleen.

Huono onni on kulminoitunut pariin viime viikkoon. Palattuamme edelliseltä Suomen-reissulta I alkoi vaikuttaa väsyneeltä. Kului pari päivää eikä se jaksanut enää ulos eikä syönyt mitään. Viikko sitten kiikutimme sen eläinlääkäriin. Jalkojen välistä, sukukalleuksien ympäriltä löytyi toisen koiran hampaanjäljet. Uskomaton tapaus, mutta onneksi huonolle voinnille oli selvä syy. Antibioottia sisuksiin ja lampunvarjostin päähän haavojen nuolemista estämään.

Tämä siis viime torstaina. Sunnuntaina sattui sitten tapaus, jossa oli jo pienen katastrofin ainekset. Lähdin iltapimeässä viemään nuutunutta ja laahustavaa koiraa ulos. Kotimme lähellä on autio talo ryteikköisine pihoineen. Päästin koiran vapaaksi (tyhmä, tyhmä minä!!) ja se lähti hissuttelemaan talon pihaan. Vähän ajan päästä aloin ihmetellä, miksei koirasta kuulu mitään. Kiroilin mielessäni, että koira on varmasti löytänyt jonkin elukan raadon, jota se järsii onnellisena. Huhuilin ja huhuilin ja lopulta lähdin etsimään koiraa. Onneksi oli taskulamppu mukana.

Järkytys oli lievästi sanoen hirvittävä, kun tajusin, että I on tippunut pihalla olevaa kannettomaan kaivoon. Luojan lykky, että kyseessä ei nähtävästi ollut mikään 15-metrinen porakaivo tai ainakin siinä oli jokin välikansi niin, ettei koira ollut humahtanut metrien päähän syvyyksiin. Joka tapauksessa elukka oli sen verran syvällä, että yletyin sen rinnuksiin vain vaivoin.

En oikein vieläkään tiedä miten, mutta jotenkin onnistuin kiskomaan lähes 50-kiloisen koiran kaivosta. I ei ollut satuttanut itseään, sillä vähän aikaa kaivon reunalla toivuttuaan se laahusti kotiin - läpimärkänä, pahalle haisevana ja ihan pois tolaltaan. Sitten pääsikin taas eläinlääkäriin, jossa varmistui, että koira ei tosiaan ollut rytäkässä vahingoittunut.

Meillä on edelleenkin totaalisen väsynyt koira, joka ei syö eikä tee mitään. Saapa nähdä, miten kauan toipuminen kestää.

Kaivoepisodista opin kantapään kautta, että Tallinnassa ei todellakaan päästetä eläintä (saati lasta!) vapaana yhtään mihinkään. Huomasin myös sen, että ihminen reagoi hyvin nopeasti täysin käsittämättömiin tilanteisiin ja jaksaa tehdä asioita, joita ei tavallisesti arvaisi jaksavansa.

Mutta muuten menee ihan hyvin!