Gorin kaupunki Georgiassa ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen koululaisten luokkaretkikohdeneuvotteluissa. Tämän päivän Postimehessä (kieli-intoilijoiden kanssa voimme pähkäillä jatkossa, miten tuota sanaa pitäisi suomeksi taivuttaa ;)) oli kiinnostava juttu virolaisen Kolgan keskikoulun ('keskkool', vastannee lukiota, olenko oikeassa?) luokkaretkestä Goriin.
Muutama koulun oppilas totesi lokakuun alussa, että Georgia olisi houkutteleva luokkaretkikohde. Oppilaat alkoivat kerätä rahaa myymällä kalentereita, leipomalla sekä järjestämällä kirpputoreja ja kappas vain, kokoon saatiin tarvittavat 17 000 kruunua, jolla luokka saattoi marraskuun lopussa lennähtää Tbilisin kautta Goriin.
Lehtijutusta selvisi, että nuoret olivat aivan mykistyneitä georgialaisten ikätovereittensa vieraanvaraisuudesta ja elämänilosta, vaikka koko fyysinen ympäristö oli aivan päreinä. Virolaisnuoret totesivat, että heidän oman elämänsä ja Viron murheet tuntuivat luokkaretken jälkeen varsin mitättömiltä.
Pohjoismaisen jäykät virolaiset olivat olleet ihmeissään ahkerasti halaavien ja poskisuudelmia jakavien georgialaisten kanssa. Oppilaat ja opettajat nauroivat, että vielä monta päivää matkan jälkeen tuli halailtua kavereita paljon enemmän.
Nyt virolaiset nuoret keräävät rahaa, jotta saisivat georgialaiset vastavierailulle. Ryhdikästä toimintaa.
3 kommenttia:
Mikä ettei voisi olla vaikka kuinka pienellä. Kunhan se on tuunattu siihen kuntoon, että sillä ei voi soittaa kun iskän ja äipän numeroihin. Joku roti yms yms yms.
Niin tästä Georgiasta vielä. Olen itse huomannut maailmalla reissatessa ja muutenkin, että palottavimpia eivät suinkaan ole vieraat paikat ja ihmiset vaan käsityksemme niistä. Elämähän on joka paikassa kumminkin aika samanlaista, vaikka puitteet voivat olla erilaiset. Näin totesi myös eräs ystäväni eilen saapuneessa joulukirjeessään - arki on arkea joka paikassa.
Taitaa muuten Virossa(kin) olla aikamoisia kuiluja sukupolvien välillä näiden kokemusmaailmojen suhteen: veikkaan, että omat kolmekymppiset virolaiskaverini, jotka muistavat jotain neuvostoajasta ja itsenäisyyden alkuajoista, joilloin ei ollut e-eestiä, ei lasipalatseja eikä ökyautoja - eikä julkisissa vessoissa vessapaperia tai edes pytynreunusrenkaita, eivät ehkä pitäisi nyky-Georgiaa kovin eksoottisena paikkana. Mutta toki 90-luvulla syntyneiden keskikoulunuorten (keskkool=yläaste ja lukio ainakin mun käsityksen mukaan) maailma on aika erilainen kuin 70-luvun lopulla syntyneiden.
Hienoa on kyllä se, että virolaisnuoret haluavat kutsua isäntänsä vastavierailulle ja auttaa myös taloudellisesti matkan järjestelyissä! Olen vähän sitä mieltä, että iso ongelma nuorten elämässä on se, että kenelläkään ei ole heille käyttöä, vaan heidän pitäisi vain olla pois tieltä ja näkymättöminä, haittaa aiheuttamatta. Nuorten tehtävänä on vain olla ja viihdyttää itseään. Ja kuten tiedämme, onnistumisen kokemuksia saa vain tekemällä, ponnistelemalla jotain tavoitetta kohti - yhteinen ponnistus on kaikkein paras, tietävät ainakin laulajasiskot ja -veikot. Niin että nuorisotyö voisi alkaa panostaa ajanvieton, hengailun ja biljardinpeluun sijaan vaikka johonkin, jossa nuoret oikeasti tekisivät jotain, saisivat aikaan joitain itselleen tai muille iloa tuottavaa tai hyödyllistä ja kokisivat olevansa tarpeellisia.
Meidän lapsella on myös kännykkä, johon mamma kuulemma usein soittaa ja kännykkä taas soittaa Mozartin turkkilaista vaimikäsenytoli tanssia. Näytössä on hieno hologrammi ja sillä voi myös ottaa kuvia maailman kuuluisista turistikohteista... akkua ei tarvi ladata eikä puhelinlaskuja maksaa!
Että tämmöinen vuodatus.
Väikeproua
Anonyymi: Samoilla linjoilla kanssasi luuriasiasta, kuten voit tuolta toisen postauksen alta nähdä.
VP: Aamen! Tähän ei lisättävää.
Tuosta keskkoolista vielä sen verran, että minua hämäsi jutussa se, että haastatellut nuoret olivat 17-18-vuotiaita, eli enemmänkin lukioikäisiä. No, samapa tuo, hyvin tehty silti.
Lähetä kommentti