Apinatalossa

Meille on muuttanut tuollainen reilun kymmenen kilon painoinen elävä peili, joka paljastaa armotta kaikki aikuisten hassut eleet ja äännähdykset.

Kun J tekee jotakin luvatonta ja hän ehtii tajuta sen itse ennen kuin kiellämme, pääsee pojalta syvä ja dramaattinen huokaus. Kuinka ollakaan, huomaan itse huokailevani aivan samoin.

Jutellessamme poika kopioi suoraan äidin ja isän päänkallistukset ja olankohautukset sekä puhelee omia höpötyksiään samoin äänenpainoin kuin me vanhemmat.

Hellyttävintä on ehkä se, miten poika seurailee arjen askareita. Kylvyssä J jo tajuaa, että hiuksia pitää hangata ja pesee kovasti itse tukkaansa Tänä aamuna J näki, miten isänsä taputteli partavettä naamaan. J:nkin piti tietysti omia kasvojaan taputella. Käsirasvapurkin tai kosteyspyyhepaketin nähdessään poika alkaa ahkerasti hieroa käsiään. Omat kenkänsäkin J vie aika usein eteisen kenkähyllyyn aikuisten kenkien kanssa.

Viime aikojen suosikki on ollut vaarilta saatu laulukirja, jota pitää monta kertaa päivässä laulaa läpi. Uskomatonta, piten pian pieni ihminen tajuaa ja muistaa, millä sivuilla on hänen suosikkilaulunsa. Kirjan kuvitus on tietysti se, mikä paljastaa. Kun päästään hämähäkkisivulle, J:n kädet alkavat vispata. On aika tehdä perinteinen sormikoreografia Hämä-hämä-häkin tahtiin.

Tapakoulutuksessa olemme päässeet tervehtimiseen ja käsipäivään harjoitteluun, mikä upposi poikaan kuin kuuma veitsi voihin. Jos siis J tulee teitä kadulla vastaan, tarttuu teitä kädestä ja sanoo "pä-pää", niin kyseessä on päivää-toivotus kättelyn kera. Silmiin katsoen, tietysti.