Juhlamuistoja

Jos teillä on viiden vuoden päästä asiaa Viroon, niin asettakaapa käyntinne laulujuhlien aikaan. Viime sunnuntain kokemus oli unohtumaton ja erittäin suositeltava kaikille.

Varsinaisia laulujuhlan konserttejahan oli kaksi, yksi lauantaina ja yksi sunnuntaina. Lauantaina kuorojen ohjelmistossa oli enemmän klassista, "vakavaa" kuoromusiikkia, mikä muuten herätti kansalaisissa tavattomasti kritiikkiä. Laulujuhlissa laulettavien laulujen kun pitäisi enemmistön mielestä olla kaikille tuttuja isänmaallisia ja muuten vain henkeä nostattavia. Arvo Pärtiä tai Veljo Tormista on lievästi sanoen hankala laulaa yhteislauluna.

Sunnuntain konsertti puolestaan oli puhdasta yhteishenkeä, tai "yhdessä hengittämistä", kuten laulujuhlien tämänkertainen teema oli. Laulukaaren alla kävivät vuorollaan torviorkesterit, lapsikuorot, nuorisokuorot, sekakuorot, naiskuorot ja mieskuorot ja lopulta yli 20 000 laulajan kaarti pääsi kokonaisuudessaan lavalle ja sitten laulettiin virolaisille kaikkein tärkeimmät kappaleet. Viimeisen laulun johti tietenkin Eri Klas, kukapa muukaan.

Koko juhla taisi kestää lähemmäs kuusi tuntia, joten siinä ehti välillä lepäillä nurmikolla J:n kanssa ja syödä eväitä. Loppuhuipennuksen ajaksi sitten tungimme itsemme jokseenkin keskelle ihmismassaa, kiitos T:n sinnikkyyden. Minulta olisi jäänyt lykkimättä vaunut noin 10 000 ihmisen ohi. Mutta onneksi massan keskelle päästiin, sillä sieltä löytyi mukava kolonen, J viihtyi ja tunnelma ihmis- ja lippumeren keskellä ainutlaatuinen.

Loppua kohti meininki alkoi todella nousta kattoon, kun kuorolaiset alkoivat tehdä aaltoja, joita yleisö sitten jatkoi. Isänmaallisia lauluja laulaessa tunnelma oli todella liikuttunut ja ihmiset kaivoivat nenäliinoja esiin vähän joka puolella.

Olin toki tiennyt, että laulujuhlissa on paljon väkeä, mutta jotenkin ihmismassa silti löi ällikällä. Mutta ehkä kaikkein eniten ihmetytti se, miten hyvässä hengessä ihmiset uskomattomassa tungoksessa olivat. Siitä osoitus oli sekin, että paikalla oli todella paljon lapsia, vielä paljon J:täkin pienempiä, eikä ketään tuntunut nyppivän paikkoja tukkivat vaunut. Ruisrockiin en lastani veisi, mutta laulujuhlilla asiassa ei ollut mitään ongelmaa.

Osansa tälle lienee silläkin, että laululavan aluetta eivät miehittäneet pelkästään olutteltat. Niitäkin siellä oli, mutta humalahakuista örseltämistä en nähnyt juhlilla yhtään.

Juhlilla käynnin ja juhlahumun myötä on totisesti valjennut, miten suunnattoman tärkeä asia juhla virolaisille on. Lehdissä puhuttiin "alttarista", jonka äärelle kansalaiset kokoontuvat. Hienoa oli myös nähdä virolaisten kyky nauttia tunnelmasta, heittäytyä siihen ja viihtyä yhdessä.

Alla muutama kuva paikan päältä, jotka antavat vain lattean häivähdyksen juhlatunnelmasta. Menkää itse seuraavalla kerralla kokemaan!

 

Laulukaaren alla ovat kaikki kuorot. Taimmaisissa riveissä on kuulemma todella kuuma, vaikka kaarella korkeutta onkin.

 

Kuva ihmismassan keskeltä laululavayleisön takaosaa kohti.

 

Ainutlaatuista kuvamateriaalia! Tässä J ja minä fiilistelemme. Minulla on päässäni T:n minulle juhlilta ostama kesähattu.


PS Varsinaisesti tätä kirjoitusta ei pitäisi julkaista, sillä lupasin lopettaa bloggaamisen, jos en juhlilta saa ostettua niitä kuukausikaupalla kohkaamiani kansallistennareita. No, en saanut. Väkimäärä hieman yllätti, eikä ollut millään mahdollisuutta lähteä kiertämään koko laululavan aluetta ja etsiä tennareita myyvää telttaa. Mutta taidan silti olla takinkääntäjä ja jatkaa blogia.