Tappajajääpuikot ja muita talven riemuja

Talvista on, sano. Lumentulo Tallinnassa ei tunnu loppuvan millään. Kaikkien aikojen lumiennätyksethän täällä paukkuivat jo muutama päivä sitten.

En tiedä virallisia lukemia Tallinnan kaupungin aurauskaluston määrästä, mutta kyynisesti veikkaisin, että aura-autoja on ehkä kaksi ja kuorma-autoja yksi. Isoimpia teitä, niitä, joilla kulkee julkista liikennettä, tunnutaan auraavan ainakin joskus, mutta mitään muuta ei.

Kaukaisilta tuntuvat Suomessa helposti suusta tulevat ruikutukset siitä, jos isännöitsijä ei ole käynyt pyörimässä taloyhtiön pihalla bobcatillaan viimeiseen kahteen tuntiin. Täällä vain pusketaan umpihankeen ja toivotaan, että ei jäädä jumiin. Juuri tällaisilla ilmoilla taloutemme nelivetoinen auto saa helliä silityksiä.

Lumen pois kärräämisen suhteen tallinnalaiset ovat jokseenkin luovuttaneet, mutta melkoinen jääpuikkosota täällä on menossa. Iltapäivälehdet (höö, miksi puhun monikossa, ei täällä ole kuin yksi "keltainen" lehti) käyttävät sanaa "tappajajääpuikot". Tallinnalaistalojen räystäissä roikkuukin tällä hetkellä hengenvaaralliset määrät jäätä ja niitä tosiaan koetetaan saada pois. Ajelimme tänään kaupungilla pitkin ja poikin, ja tämä näkyi kaupunkikuvassa selvästi. Emme nähneet reissullamme yhtäkään aura-autoa, mutta sen sijaan useita nostureita, joiden nokassa miehet pudottelivat jääpuikkoja alas. Kaikkiaan erittäin kannatettavaa toimintaa, sillä kolmemetrinen, reidenpaksuinen jääpuikko niskassa ei lupaa hyvää elinajanennusteelle.

Mutta lapsiperheessä lumesta on toki enimmäkseen iloa. J nauttii ulkoilusta täysillä ja tekee omalla lapiolla intona lumitöitä. Huippuhauskaa pojasta on istua lumikolan kyydissä ja kellahtaa lumihankeen, kun isä tai äiti kippaa. Aikuisillakin on kivaa: takapihamme koskemattomaan puuterilumeen kellahti muutama ilta sitten saunahöyryinen T. Oli kuulemma mukavaa.