sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Kyydittäjän kyyneleet

Jo pelkkä torstaisen Postimees-lehden kannen kuva oli vavahduttava: vanha mies oli peittänyt kasvonsa käsillään ja itki.

Mies oli 84-vuotias Rudolf Sisask, joka Postimehen mukaan ensimmäisenä entisen Neuvostoliiton valtiollisen väkivaltakoneiston edustajana pyysi julkisesti anteeksi tekemiään kyydityksiä.

"Pyydän todella koko sydämestäni anteeksi niiltä ihmisiltä, ketkä vietiin Siperiaan. Se asia ei lähde mielestäni kuolemanikaan hetkellä. Jos minä en olisi sitä tehnyt, joku muu olisi kuitenkin. Asia painaa mieltäni niin. Hehän olivat aivan tavallisia ihmisiä, jotka vietiin täysin ilman syytä", Sisask sanoo.

Sisaskia ja monia muita kyydittäjiä kohtaan on myöhemmin nostettu syyte heidän teoistaan, mutta esimerkiksi Sisaskin syyte raukesi miehen heikon terveyden takia. Kyydittäjäthän ovat kaikki nykyisin jo vanhoja ja monet heistä ovat kuolleet. Ensimmäinen kyydittäjiä vastaan nostettu oikeusjuttu alkoi itsenäisessä Virossa vuonna 1995.

Sisaskin haastattelu nosti keskustelua muun muassa siitä, voiko kyydittäjille antaa anteeksi. Postimehen nettikyselyssä noin 60 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että voi antaa anteeksi, jos kyydityksiin osallistunut sitä todella vilpittömästi pyytää.

Sisaskin haastattelusta saa kuvan suunnattomasti kärsivästä vanhasta miehestä, jota muistot vuosikymmenien takaisista teoista piinaavat jatkuvasti. Vilpittömyyttä ei tarvinne epäillä. Historia heitti tämänkin tavallisen miehen tekemään kamalia asioita toisille tavallisille ihmisille.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jäin oikein miettimäään tätä pahojen tekojen ja anteeksiannon problematiikkaa. Nuorena aina kuvittelin, että olisin hyvien puolella ja rohkeasti nousisin sortoa vastaan. Ja nuorena ehkä olisin niin tehnytkin. Mutta nyt aikuisena olen ensinnäkin ehkä rehellisempi itselleni, tai sitten vanhemmuus on tehnyt minusta varovaisen... Luulen, että jos nyt joutuisin valitsemaan jossain vastaavassa tilanteessa toimintatapani, yrittäisin mennä massan mukana ja selviytyä parhaani mukaan, vaikka se saattaisi tuottaa toisille kärsimystä. Oma ja läheisten nahka on kuitenkin tärkein, niin raadollista kuin se onkin.

On luultavasti ihan totta, että tavalliset ihmiset mahdollistavat diktaattorien hirmuteot.

Minusta samaa asiaa heijastaa myös "elintasopakolaisuus", jonka moni tuomitsee ankarasti. Ehkä kannattaa miettiä, miten itse toimisi vastaavassa tilanteessa. Voiko tuomita ihmisen, joka etsii itselleen ja lapsilleen parempaa tulevaisuutta?

Miettii
Väikis

Anonyymi kirjoitti...

Voi voi, johan aiheeseen puutuit.

Sisaskin juttua en ole lukenut, mutta kyyditysten problematiikka on ollut viime aikoina päällä.

Koko ajan oma näkemys muuttuu. Kun kuulee lisää.

Meillä täällä Viron Onnelassa eli Otepäällä, Viron komeimmassa kohdassa, on kyyditykset olleet ihan mahtiluokkaa. Maasta on ollut silloin kysymys, maan omistamisesta, kuten aina.

Yhdet omistivat, toiset ottivat omistukset haltuunsa. Mäet ja laaksot ja kalaisat veet.

Kuvittelin pitkään, jotenkin naivisti, että kyydityksissä olisi ollut jonkinlainen ideologinen logiikka. Mutta harhaa kuvittelin.

Ilmiannoissa ja kyydityksissä oli kyse vanhasta kunnon kapitalismista. Ei sulle. Vaan mulle. Mulle. Mulle.

Johon tarjosi silloinen yhteiskuntajärjestys - tai ehkä paremminkin yhteiskuntajärjestymättömyys - oivat avaimet.

En tiedä miten muualla Virossa, mutta Otepäällä ilmiannettiin ja kyyditettiin maanomistajia ripeästi, eikä ilmiantajista ollut pulaa.

Maanomistukset muuttuivat nopeasti, ja vaikka sosialistisessa Neuvosto-Virossa ei ollut oikeutta omistaa maata, niin ilmiantajat ja kyydittäjät saivat luvan hallinnoida ja myöhemmin omistaa maan, jonka olivat itselleen kaapaneet.

Nämä omistussuhteet pitävät tähän päivään asti paikkaansa, siis kyydittäjät ja heidän lapsensa ja lapsenlapsensa omistavat maat, jotka he tai heidän isovanhempansa nappasivat itselleen vääryydellä ja viekkaudella.

Paha paha yhtälö.

Yritykset selvittää mennyt vääryys on täällä jumittunut poliittiseen mannapuuroon. Tällä hetkellä istuu paikallisessa valtuustossa juuri ne puuromiehet, jotka olivat itse tai joiden vanhemmat olivat ensimmäisiä hyödyntämään uutta yhteiskuntajärjestystä.

Ja, näin minulle on kerrottu, ei kannata alkaa heitä vastaan rettelöimään. Pari kolme kertaa vuodessa nostetaan Nüpli-järvestä raatoina turhan äänekkäät vastarannankiisket.

Tarinaa tai totta, en tiedä. Mutta ei mukavaa. Ei todellakaan.

Anonyymi kirjoitti...

Niin, siis yllä olevan kommentoi peloissaan, ilman nimimerkkiä Tiina.

S kirjoitti...

Väikikselle ja Tiinalle kiitokset hyvistä pohdinnoista. Näinhän se on, että jo vaihtoehtona olisi lähteä Siperiaan oman perheen kanssa tai saattaa sinne joku muu, ei ehkä tarvitsisi kauan miettiä. Mutta toivottavasti tällaista ei tarvitse koskaankoskaankoskaan tosissaan ajatella.

Tiina, huh-huh, johan on Otepäällä karu meininki. 50-60 vuotta ei riitä vielä mihinkään pyyhkimään ikäviä muistoja.

T kirjoitti...

Sittemmin on Sisaskin juttuja aika rankasti roiminut mm. Kaitsepolitseissa näitä asioita kymmenen vuotta tutkinut komissaari. Ei taida vanha kuitenkaan enää ihan kaikkea muistaa... ja niin kauan kuin noista yksikin on elossa, niin selvästikään anteeksiantamisen valmiutta ei ole.

Enkä niin tiedä, pitäisikökään.

Related Posts with Thumbnails