Joulun herkkä verinen tuoksu

Virolaiseen joulupöytään kuuluu verimakkara. Vironkielinen Wikipedia jopa ilmoittaa sen olevan Viron kansallisruoka.

Me söimme viime joulun aikaan ensimmäistä kertaa verimakkaraa, ja tässä eräänä päivänä nappasin kaupan kylmätiskistä paketin verimakkaraa mukaan. Valmistimme sen ruuaksi tänään.

En tiedä, miten se oikeaoppisesti pitäisi tehdä, mutta me heitimme makkarat valurautaparilalle ja kuumensimme kypsäksi.

Totesimme ruokapöydässä, että verimakkara on ruokaa, jota ei kannata syödessä katsella eikä oikeastaan suutuntumaakaan miettiä, mutta ihan hyvää se on. Niin kuin jokin tavallinen ryynimakkara, joka maistuu aika lailla suomalaisille veriletuille.

Verimakkaroita tarjoillaan tavallisesti puolukkahillon kanssa ja niin minäkin omani söin. Puolukkavastainen T puolestaan nautti makkaransa baijerilaisen Händlmaier's-sinapin kanssa, jota meillä kuluu aika tavalla.

Syötyä tuli, hyvää oli, mutta kyllä taisivat silti olla tämän joulun ensimmäiset ja viimeiset verimakkarat.

Ja tähän on pakko kertoa verinen tarina lapsuudestani. Minulla oli mustavalkoinen suosikkivasikka nimeltä Matias. Sitten jossain kohtaa vähän isompana Matias teurastettiin ja se muistaakseni ehti roikkua kotipihassa kaivinkoneen etukauhassakin jonkin hetken (mitä tietenkään näinä EU-aikoina ei enää tapahdu). Äiti teki Matiaksen verestä verilettuja.

Muistan selvästi hetken keittiön ruokapöydässä, jolloin edessäni oli Matiaksesta tehtyjä verilettuja. Se oli kamalaa, itku tuli kurkkuun, enkä pystynyt lettuja syömään.

Tästä kokemuksesta huolimatta suhteeni verilettuihin on sittemmin ollut asiallisen hyväksyvä. Mutta puolukkaa pitää olla paljon eikä pidä ajatella Matiaksen suuria silmiä.

***

Oheinen makkarakuva on Rakvere Lihakombinaatin sivuilta.