Jonon jatkoksi

Kansoilla ja ihmisryhmillä on omat kirjoittamattomat tapakäytäntönsä siitä, kuinka lähelle keskustelutilanteessa toinen ihminen fyysisesti päästetään. Suomalaisilla tämä etäisyys on vissiin sieltä pidemmästä päästä. Jos joku tulee jutellessa turhan liki, alkaa suomalainen peruuttaa - ja ärtyä: mitä tuo tunkee iholle. Vaikka siedän kosketusta ja lähelle tulemista ehkä keskimääräistä suomalaista enemmän, olen lukuisia kertoja löytänyt itseni peruuttamassa intensiivisesti koko kropallaan puhuvan ihmisen edessä.

Olen ollut sitä mieltä, että virolaisilla tämä etäisyys on hyvin samankaltainen kuin suomalaisilla, mutta ehkä minun pitää korjata käsitystäni. On nimittäin yksi paikka, jossa virolainen tulee lähes aina aivan iholle, ja se paikka on jono.

Olin viime viikolla jonottamassa erääseen asiakaspalvelutiskiin. Edelläni luukulla jo asioimassa oli yksi asiakas. Jäin hänestä ehkä parin metrin päähän odottamaan vuoroani, mielestäni sille etäisyydelle, jossa annan hänen asioida rauhassa ilman että annan vaikutelmaa, että olisin kuuntelemassa hänen keskustelujaan.

Hetken päästä paikalle tuli rouva, joka täysin varmasti näki minut, mutta joka meni sumeilematta aivan tiskillä olevan kylkeen odottamaan omaan vuoroaan. Kun edellinen asiakas oli valmis, siirtyi rouva muitta mutkitta luukulle.

Minä auoin suutani, ja meinasin ärsyyntyä, mutta sitten totesin, että turhaa tästä on verenpainetta nostaa. Ensinnäkään minulla ei ollut yhtään kiire.

Toiseksi: minua ei luultavasti etuiltu. Olin vain niin kaukana luukusta, että minua "etuillut" rouva todennäköisesti arveli minun notkuvan paikalla.

Tänään katselin postin jonossa ihmisten käyttäytymistä ja havainto oli ihan sama. Ihmiset jonottavat todella lähellä toisiaan, ja erityisesti tiskin lähestyessä ihmiset siirtyvät hyvin lähelle sitä, jolla on vuoronsa asiakaspalvelijan kanssa. Tilannetta tarkkailevalle jää vaikutelma, että jonon kalkkiviivoilla oleva haluaa tiukasti varmistaa sen, ettei kukaan vahingossakaan kiilaa hänen edelleen. Suomalainen tekee tällaisessa tilanteessa yleensä tismalleen päin vastoin, eli jättää tilaa, jotta edellä olija saa yksityisen hetkensä asiakaspalvelijan kanssa. Tosin Suomessa aika harvoin tarvitsee pelätä etuilijoita, toisin kuin täällä.

Iholle tuleminen ei häiritse minua vaikkapa kaupan lihatiskillä. Olen alkanut asiaan tottua ja huomaan itsekin meneväni jonoissa toista lähemmäksi, juuri sen takia, että minua on Virossa etuiltu ties kuinka monta kertaa.

Sen sijaan vaikkapa lääkärin ajanvarauksessa tai pankissa moinen kyljen vieressä notkuminen kyllä jurppii. En ehkä halua selvittää minulle varsin henkilökohtaisia asioita tuntemattoman kuullen. Tänäänkin postissa hävetti erään miehen puolesta, joka tuli nostamaan jotakin rahasummaa (olisiko ollut eläke, Virossa postissa on edelleen jonkinlaisia pankkipalvelujakin). Asiassa oli jokin hämminki, ja siinä sitten koko paikalla ollut asiakaskunta kuunteli, kun tilannetta setvittiin miehen ja kahden postivirkailijan välillä.

En voi mitään sille, että minusta nämä iholle tulijat ovat melkein aina vanhempia turkishattuisia rouvia. Heidän elekielensäkin on tilanteessa aina ihan sama. Paikalle tullaan kuin ei siellä muita olisikaan. Toinen käsi on keveästi kohotettu ja asento lievästi etukumara, "tässä minä nyt luovin kohti tiskiä, pois edestä". Edelläolijan kylkeen liimautuessaan he tuijottavat tiiviisti asiakaspalvelijaa, liikehtivät koko ajan hieman hermostuneesti ja ovat erittäin määrätietoisia siirtyessään luukulle.

Jonotusepisodit eivät toki ole alussa mainitsemiani keskustelutilanteita. Niissä arvelen virolaisten pitävän suomalaisten tapaan melko pitkää etäisyyttä. Poikkeus tietysti vahvistaa säännön, sillä jostakin syystä hyvin monet tuntemani virolaiset tulevat jutellessakin tosi lähelle.

Minun täytyy vain jatkaa peruutusharjoituksiani, kunnes opin sietämään läheisyyttä paremmin. Ja täkäläinen jonotustekniikka täytyy ottaa käyttöön, muutoin jää aina jalkoihin.