Lupasin itselleni ennen tänne tuloa, että tässä alkuvaiheessa saan olla lapsekkaan innostunut kaikesta uudesta ja jännästä, vaikka se sitten muutaman kuukauden päästä tuntuisikin pöhköltä, kun kaikkeen kuitenkin ajan myötä tottuu. Minun ei tarvitse nyt yhtään leikkiä kyynistä maailmannaista, kun totuus kuitenkin on se, että elämässämme on tapahtunut suuri muutos ja siinä ihmeteltävää riittää.
Ja kyllä minulla onkin koko ajan sellainen olo, että olisin elokuvassa. Kirjoittelin aiemmin siitä, että mielikuvani Yhdysvalloista perustuvat tv-sarjoihin ja leffoihin. Nyt onkin todella hullua nähdä ihan oikeasti kaikkea sitä, mitä on tuijottanut ruudulla tai valkokankaalla. On hienoja kiiltäviä paloautoja, herttaisia omakotitaloalueita, hilpeitä Aku Ankka -postilaatikoita, USA:n lippuja joka paikassa ja iloisia, hyväntuulisia ihmisiä. Luomu-täysmaitoa ostetaan gallonan (3,78 litraa) muovisessa maitopullossa ja kaupan lastentarvikehyllyssä on jättikokoisia vaippoja viisivuotiaille lapsille.
T:lle päivittelin sitä, kuinka siistiä, puhdasta ja laitettua nykyinen asuinseutumme on. T totesi, että ei täällä Saloa kummempaa ole. Se voi olla ihan totta. Virossa asuessa on silmä tottunut aika monta pykälää rähjäisempään maisemaan. Päivittelenhän nykyään jo Suomessakin käydessä sitä, kuinka siistiä kaikki on. Joten siisteys on aika suomalaista, mutta kun se yhdistyy muutoin varsin erilaiseen katukuvaan, niin yhdistelmässä riittää ihmeteltävää.
Tätä kirjoittaessa on alkamassa kolmas kokonainen päivä USA:ssa ja toistaiseksi ehkä vaikuttavin kokemus on ihmisten avoimuus, ystävällisyys ja palvelualttius. Olen nyt jo ehtinyt jutella enemmän satunnaisten kohtaamieni ihmisten kanssa kuin kolmen vuoden aikana Virossa yhteensä. Puistossa, kaupassa tai parkkipaikalla puhe vain lähtee täysin luontevasti ihmisten välillä käyntiin, ihan siitä syystä, että tuntemattomat ihmiset tervehtivät toisiaan - mitä ei tietenkään Suomessa tai Virossa tapahdu juuri koskaan. Siinä voidaan hetki jutella jostakin aiheesta ja sitten matka jatkuu. Ja ei, se ei tunnu pinnalliselta ja tyhmältä, vaan oikein mukavalta. Kyllä hymy ja lyhyt ystävällinen sananvaihto on aina parempi vaihtoehto kuin yrmy ohitus. Ei kukaan odotakaan, että siinä oltaisiin heti elinikäisiä ystävyyssuhteita solmimassa.
Kaikissa ulkomaillemuutto-oppaissa selvitetään, kuinka muuton alkuaika jakautuu muutamaan eri vaiheeseen. Ensin on vaihe, jossa kaikkea ihmetellään silmät suurina, imetään uusia kokemuksia kuin pesusieni ja ollaan sitä mieltä, että uudessa paikassa on kaikki aivan loistavasti. Toisena on vaihe, jossa aletaan jo hieman tottua uuteen ja pystytään tarkastelemaan sitä kriittisemminkin. Sitten voi iskeä tylyn arvostelun vaihe ja karmea ikävä kotimaahan. Lopulta palikat luultavasti alkavat loksahdella paikoilleen, oma olo tasoittuu ja elo uudessa maassa tuntuu mukavan tavalliselta. Minä olen kiistatta ykkösvaiheessa ja se on ihan hyvä se.
6 kommenttia:
Onnea suuren lahden taakse, hienoa että olette päässeet perille!
Ooh, kaasuhellahan on parasta mitä voi olla, kun pääsee siitä oudosta kaasukammosta eroon (jostain pääsee vuotamaan kaasua ja kuolen nukkuessani kaasuvuotoon tai koko kämppä räjähtää kun sytytän tulitikun.)
Kirjoituksesi tuo mieliini niin elävästi omat ensimmäiset kuukaudet ja tunnelmat Ameriikan ihmemaassa. Juuri noin sitä riehaantui ja ihmetteli maailmaa. Että kyllä elokuvissa sittenkin esitettiin ihan oikeita asioita (lue vaikkapa: keltainen koulubussi ja Amerikan lippu) eikä mitän Truman Shown tekomaailmaa.
Minulle limusiinit, joita suhasi Los Angelesin kaduilla, olivat sellainen IIIISO juttu. Siihen aikaan ei Suomessa varmaan ollut ensimmäistäkään, ei ainakaan ihan arkiautona.
Mustalasiset limusiinit lipuivat kaduilla ja minä mietin, että onkohan tuolla Michael Jackson.
Ja kerron sitten yhden muiston limusiinistä.
Jostain syystä pääsin tuttavien kanssa joihinkin ylihienoihin bileisiin Beverly Hillsiin. Lähdin sitten tupakalle talon etupihalle ja siihen oli parkkeerattu ihan oikea limusiini. Minä limusiiniä kiertämään kuin apina joka näkee jotain ihan uutta ja ennenkokematonta. Yritän kuikuilla mustien ikkunalasien läpi nähdäkseni miltä limusiini näyttää sisäpuolelta. Painan naamani niin lähelle tummaa lasia kun voi, ilman että nenästäni jää rasvatahraa ikkunaan. Ja sitten huomaan, että takapenkillä istuu joku, joka jäykästä asennostaan päätellen on hyvin kiusaantunut.
Vähän äänin poistuin paikalta, koko lailla nolona.
Raportoipa sitten, kun pääset kotoutumisessa vaiheeseen kolme, että kaipaatko Viroon vai Suomeen vai sekä että, pohtii T Jäkestä
Elokuvallisuus on luonnollista kun kyseessä on elokuvallisimmat maisemat ja siellä niitä elokuvia tehdään jatkuvasti. Toistaiseksi parhaimmat elokuva-fiilarit tuli viime kesänä ajellessa Skyline Bulevaardia pohjoiseen ja mäkeä laskeutuessa edessä siinti usva jota valaisi punapuiden välistä siivilöityvä laskevan auringon säteet. Käsittämätön leffa fiilis. Iso-J
ferrugo, kiitos! Ja taidatkos paremmin sanoa, juuri tuollaisia varsin irrationaalisia pelkoja on päässäni liikkunut. Mutta pakko on paras motivaatio. Ruokaa on laitettava ja kaasusysteemejä nyt opetellaan. Hyvinpä se sujuu.
Tiina, nyt sanoit tärkeän pointin. Kun on tosiaan katsellut elämänsä niitä jenkkileffoja, niin olen koettanut ennen tänne tuloa hokea itselleni, että totuus ei ole sellainen kuin elokuvissa. No, sitten onkin ihminen ihan hämmentynyt, kun näkee, että monet paikat kuitenkin ovat ihan niin kuin telkkarissa! On ihan hullu olo, kun tuntuu, että kävelee elokuvassa, mutta silti tajuaa, että tämä on ihan tavallista täkäläisten ihmisten elinympäristöä.
T, kerrotaan, mutta siihen menee vielä aika pitkä aika! Okei, nyt voin jo kertoa, että kaipaan sekä Suomesta että Virosta tummaa leipää.
Iso-J, totta tosiaan. Eipä ole Hollywoodiin pitkä matka. Täytyypä tsekata Skyline Boulevardin maisemat!
Ameriikassa taitaa kaikki olla isoa, mutta että vaippoja viisivuotiaille. Meidän pikkutiitiäisemme harjoittelee vessatouhuja ja käyttää 9-15 kg:n vaippakokoa. Aina oppii jotain uutta, miettii P.
Lähetä kommentti