Pahvisten juomamukien kansissa oleva varoitusteksti juoman kuumuudesta on jo vanha tuttu Euroopassakin. Täällä paikan päällä näkee, miten lähes kaikesta tosiaan varoitetaan. Ravintolan lattianpesijäkin saa asetella melkoisia barrikadeja luuttuamiensa kohtien ympärille, ettei vain kukaan pääse liukastumaan.
Lueskelin tuossa Time-lehteä (siksi, koska siinä oli varsin mittava juttu Williamin ja Katen häistä) ja päivittelin kolesterolilääkkeen mainosta. Mainosta oli kaksi sivua, mistä alasta ehkä kuudennes oli varsinaista mainostekstiä. Kaikki muu oli "important safety information", eli varoituksia sivuvaikutuksista ja muuta tietoa lääkkeen käytöstä. Kuuluipa lääkkeen mainokseen myös selvennys siitä, miten lääkkeen nimi englanniksi lausutaan.
Kyllähän lääkefirmoilla on rahaa mainostaa, mutta on tuo varoittelun määrä ihan koomista. Haluaisin uskoa ihmisen älykkyyteen, siihen, että potilas muistaa reseptiä saadessaan kertoa lääkärille, että on esimerkiksi raskaana. Vaan kaipa se on toiveajattelua.
Apropos turvallisuus - olen huomannut, että olen tottunut pohjoismaiseen turvallisuusuuteen siinä mielessä, miten olen lasten kanssa ulkoilemassa. Minulle on useammassakin leikkipuistossa joku toinen äiti todennut, että kylläpä päästän lapseni kauas minusta. Monesti on jo käynyt niin, että joku vieras aikuinen on tullut nykimään hihasta sanoen, että lapsenne menee tuolla, pitäisikö mennä perään. Usein on ollut aihettakin lähteä joko J:n tai K:n jäljille, mutta yhtä monesti olen ollut sitä mieltä, että siellähän lapsi viipottaa, antaa mennä vain.
Näin ei kaiketi täällä ole tapana. Eräskin äiti kertoi hiekkalaatikon äärellä, kuinka hän koettaa opettaa lapsiaan kovasti siihen, että puistossa pysytään yhdessä eikä lähdetä huitelemaan itsekseen leikkipaikan toiselle puolelle. Tässä on meillä aika kovasti työsarkaa, sillä J ja K liikkuvat vauhdilla ja paljon ja yleensä kumpikin ihan omiin suuntiinsa.
Toinen äiti muistutti minua sanoen, että "This is America, not Europe". Niinpä. On kai opeteltava olemaan vähän tarkempana lastensa liikkeiden suhteen, vaikka olo täällä leppoisassa pikkukaupungissa hyvin turvalliselta tuntuukin.
7 kommenttia:
Vuonna nakki ja muusi (oikeesti 1984-1985) olin Los Angelesissa aupairina ja kyllä se lasten vahtiminen herkeämättä taottiin suomineidon päähän huolella. Kovin oli ahdistavaa lukea päivittäin maitopurkkien ja kauppakassien kyljistä tarinoita milloin ja missä viimeksi kuvan lapsi on nähty.
Pakko myöntää että silloin lapsetonna nuorena naisena ajattelin että ei täällä voi kyllä lapsen kanssa elää - tulematta hulluksi. Mutta jos kaikkea pelkää niin voihan sitä suosilla jäädä vaan kotiin neljän seinän sisäänkin..
Muuten ikävistä aiheista positiivisiin - mukava lukea juttujasi. Sekä Tallinnasta että nyt sieltä rapakon takaa :)
Tuo kahvimuki- ja lattianliukkausvaroitteluhan ei johdu siitä että kukaan olisi erityisen huolissaan siitä että joku liukastuu tai polttaa kielensä, vaan siitä että tässä maassa on satoja tuhansia liukaskielisiä lakimiehiä jotka lupaavat hankkia sille kielensä polttaneelle heti miljoonakorvaukset. Vaikka korvausten hankkiminen ei onnistuisikaan, niin kahvilalle tulee silti kuluja ja päänvaivaa lakitoimista.
Lasten ylenpalttiselle vahtimiselle on myös vastaliike, nimeltä "free range parenting" - voit googlailla sillä sanalla ja katsoa. Berkeleyssä sijaitseva Adventure Playground on paikka, jossa kakaroille iskeltään vasara ja saha käteen eikä kauhistella jos tulee pipi sormeen. (http://www.ci.berkeley.ca.us/contentdisplay.aspx?id=8656)
Uskon että siellä Piilaakson hienostoväen keskuudessa mentaliteetti on aika eri kuin täällä Berkeleyn hippimaailmassa. Meidän muksu kävi ensimmäiset viisi luokkaa hippikoulua, jossa toiminta ja varsinkin koulun historia ovat suomalaiseenkin kulttuuriin verrattuna TOSI vapaita ja villejä.
(Niin, siis, jos vaarasta on varoituskyltti niin sitten ei voi haastaa oikeuteen. Katsotaan että kansalaista on varoitettu joten vastuu siirtyy kansalaiselle. On tietysti ikävää, että näin syntyy kulttuuria jossa kansalaisilla ei ole mitään velvollisuutta oman järjen käyttöön. Oikeusjuttujen pelossa meidän entiseen asunto-osakeyhtiöön ei voitu asentaa turvakameraa, koska jos turvakamera on ja jonkun kotiin murtaudutaan, niin murron uhri voi haastaa asunto-osakeyhtiön oikeuteen koska kameran piti pelastaa. Asunto-osakeyhtiön kannalta oli parempi, että murtautumisvaara on suurempi kun ei ole turvakameraa. Me asensimme oman kameran omalla vastuulla, ja rötöstely korttelissa loppui siihen paikkaan. Kolme lakimiestä tarvittiin kirjoittamaan sellainen lappu jossa asunto-osakeyhtiö ja vuokraisäntä vapautettiin vastuusta, ja me otimme omalle kontollemme sen että meidät voidaan haastaa oikeuteen jos joku kaatuu ja loukkaa polvensa parkkipaikalla ja katsoo että se on jotenkin meidän kameramme syytä. Kaikki meni tietysti ihan hyvin, naapurit olivat kiitollisia kun korttelissa oli turvallisempaa. Kun me muutimme pois ja veimme kameran mukanamme, siellä tapahtui saman tien kolme asuntomurtoa.)
Kiitos blgistasi, sitä on kiva seurata! Olen lahjoittanut sulle pokaalin, käypä hakemassa se blogistani!
Anonyymi, varmasti suurkaupungeissa huoli lapsesta on vielä ihan toista luokkaa kuin täällä pienemmillä paikoilla. Missään tapauksessa täällä ei ole tullut sellaista oloa, että pitäisi johonkin menoa arkailla eikä leikkipaikkojen meininki nyt järkyttävästi vaikkapa virolaisesta poikkea. Mutta pienen vivahde-eron siinä voi aistia, kuten noista puistoissa saamistani kommenteista voi havaita.
Kaunis kiitos lukijapalautteesta! :)
Sussu, johan oli taas otteita elävästä elämästä! Melkoisen mutkikkaat ovat olleet mm. nuo turvakamerakuviot, huh-huh.
Free range parenting -haulla löytyikin todella mielenkiintoista kamaa. Täytyypä tutustua lisää.
Mitä tulee lasten vapaaseen kasvattamiseen, niin ns. vapaata kasvatusta en salli, mutta tenavan todellakin täytyy saada kiipeillä puissa ilman kypärää ja harjoitella sitä sahan käyttöä ilman pelkoa lakimiehestä oven takana.
finnforlife, voi mahdoton, kiitos kovasti! Hämmentävää, kun tällaisia mieltä lämmittäviä tunnustuksia tulee bloggaajilta, joiden blogeihin en ole itse tutustunut. Tulen varmasti vastavierailulle!
Mutta kovin ovat Suomessakin ajat muuttuneet. Muistan kuinka naapurin poikien kanssa leikimme metsässä (no, kotipihaan oli ainakin 50 metriä, mutta se on viisivuotiaalle pitkä matka) viisivuotiaina. Nyt ei tulisi mieleenkään päästää viisivuotiaita metsään leikkimään keskenään. Miettii P.
Nämä on kummia juttuja, vai onko niin, että aika kultaa muistot ja oikeasti aina sittenkin oli joku vahtimassa, vaikka tuntui, että ihan itsekseen tehtiin päättömiä juttuja. En tiedä.
Lähetä kommentti