Osanotto on tärkeää, mutta voitto vielä tärkeämpää

Urheiluaiheilla jatketaan. Onneksi kenenkään ei ole pakko lukea...

Ostin Olümpiale!-lehden, jonka kannessa oli -üllatus, üllatus- kiekonheittäjä Gerd Kanter. Jos mies epäonnistuu, on maansuru samanmoinen kuin jos eräs suomalainen keihäsässä kämmää.

Tallinnan katukuvassa on jo pitkään ollut kisahenkeä kohottavia valotaulumainoksia, joissa esiintyvät maajoukkueurheilijat. Kuvan yhteydessä on jokin aiheeseen sopiva lausahdus. Jo keväällä kiinnitti huomiota juuri Kanterin kuvan yhteydessä oleva lause "võit on tähtsaim" eli voitto on tärkeintä. Eipä siis edes yritetty puhua osanoton ja jalon kilvan merkityksestä. Kyyninen penkkiurheilija ei olla pähkäilemättä, kuinka tärkeää voitto oikein on, eli millaisin konstein voittoa eri maissa tavoitellaan.

Olümpiale!-lehden pääkirjoituksen kirjoittanut Viron olympiakomitean puheenjohtaja oli otsikoinut kirjoituksensa samassa hengessä: osanotto on tärkeää, mutta voitto vielä tärkeämpää. Kuinkahan pahasti Pierre de Coubertin pyörii haudassaan? Toki EOK:n puheenjohtaja Siimann muistuttaa, että vaikka kaikki virolaiset odottavat mitaleita urheilijoiltaan, todellinen urheilunystävä iloitsee jokaisesta omasta ennätyksestä, itsensä ylittämisestä ja odotuksia korkeammasta sijoituksesta.

****

Mahalleen kierähtäminen on valjennut J:lle viikonlopun aikana lopullisesti. Lauantai-iltana poika pyörähti varmaan parikymmentä kertaa. Nyt myös alkaa sujua jumiin jäävän alemman käden siirtäminen pois mahan alta.

Viime yönä heräsin jossakin kohtaa armottomaan ähinään. J oli ensimmäistä kertaa kääntynyt omassa sängyssään mahalleen. Minä saan tietysti äitipaniikkikohtauksen ja luulen unenpöpperössäni, että lapsi vähintään tukehtuu ja aloin kääntää poikaa selälleen. Mutta mitä vielä, J halusi takaisin mahalleen. Minä laitoin tutin suuhun (siis pojan suuhun...) ja J nukahti saman tien. Mahallaan hän oli myös aamulla herätessään.

Perjantaina kaivoin parin kuukauden käyttötauolla olleen kantoliinan kaapista ja kappas, homma oli selkeän pykälän mukavampaa kuin viimeksi. J jaksaa jo sen verran hyvin kannatella päätään, että hän katselee innoissaan korkeuksista, miltä ympärillä näyttää. Erityisesti vierellä kulkevan I:n touhuja on jännä seurailla. Unikin tulee liinan sisässä mainiosti.

(Tämä postaus ilmestyy ajastimella)