Ralli se on minun rattoni

Ettevaatust! Tämä postaus ei liity mitenkään Viroon. Tai ehkä mainitsen Urmo Aavan.

Olemme tänä viikonloppuna kuunnelleet netistä aamusta iltaan Radio Keski-Suomen ralliradiota. Jos joku ei tietänyt, tänä viikonloppuna kisattiin Jyväskylän Suurajot. Oikeasti tapahtuman nimi on kai Suomen MM-ralli tai Neste Rally Finland tai muuta yhtä jäykkää. Minulle kisan nimi on Suurajot, enkä muuta nimeä käytä.

Radion kuuntelu toi mahtavat nostalgiaväristykset, sillä Suurajot ja ralliradio on selkäytimessä oleva elokuun ja syksyn alkamisen merkki. Pikkutyttönä tuli vietettyä elokuisin varsin paljon aikaa pikataipaleiden varressa keräten nimikirjoituksia.

20 vuotta sitten talleilla ja kuljettajilla oli päivätolkulla aikaa harjoitella erikoiskokeita, minkä johdosta heillä myös oli aikaa pysähtyä juttelemaan pienten fanien kanssa, jotka päivystivät hiekkatien varrella kivellä istuen ja heiluttivat raivoisasti nimmarinkeräysvihkojaan, kun näkivät ralliauton lähestyvän. Joskus rakensimme kavereiden kanssa kivistä ja oksista ylämäkeen stop-tekstin, jotta kuskit näkisivät meidät ajoissa.

Ja kyllä he näkivätkin. Monilla kuskeilla oli tuolloin autossaan läjä postikortteja ja julisteita, joihin he nimmareitaan rustailivat. Ikuisesti muistan erään rallikuskin (en harmi kyllä muista enää kuka hän oli), jolla oli jaossa tikkareita. Säilytin saamaani tikkaria laatikossa vuosikaupalla.

Ari Vatanen oli joskus 1980-luvun lopulla Valion mainosmies kehottaen kansalaisia juomaan kovasti maitoa. Me puolestaan kärräsimme tien varteen maitokannun ja kun Vatanen pysähtyi kohdalle, sai hän meiltä lasin maitoa. Vatasella on sympaattisen miehen leima enkä voi olla eri mieltä. Pienille ihmisillekin hän jaksoi aina olla ystävällinen ja jututtaa. Markku Alén oli vähän ynseämpi, mutta pysähtyi hänkin aina, samoin Kankkunen. Didier Auriol oli myös herttainen, puhui englantiaan hassusti ranskalaisittain. Kaikkein leppoisimpia olivat sellaiset keskitason kuskit, jotka eivät kärkisijoja hätyyttäneet, mutta jotka halusivat kyllä auliisti nimikirjoituksiaan jakaa.

Nimmareita oli jaossa erityisesti nuotituspäivien aikana, mutta muistan kulkeneeni myös varsinaisina kisapäivinä nimmareiden perässä. Kun kuskit jonottivat omaa lähtövuoroaan vaikkapa Lempään ek:lle, kuljimme koputtelemassa kuskien ikkunoihin ja pyytämässä puumerkkiä. Hämmästyttävän usein myös aivan kärkipään kuskit pyörittivät ikkunan alas ja antoivat nimmarin, vaikka startti oli tulossa aivan hetken päästä. Enpä tiedä, onnistuisiko moinen nykyään.

Isompana päädyin useampana vuonna Suurajoihin töihin (aivan kuin koko muukin kotikylän väki), kun paikallinen urheiluseura organisoi yhden rallin huoltotauoista. Muistan ikuisesti kerran, kun eräs kylän mies huusi minua apuun, kun piti saada englannin kielen taitoinen ihminen häätämään alueelta pois auto, jolla ei ollut lupaa sinne tulla. Menin selvittämään asiaa brittiherralle, kunnes selvisi, että hän on Mitsubishin tallipäällikkö! Olin vajota häpeästä maan alle, mutta huumorilla hän sen otti. Ajolupalappunsa vain oli jossain kadoksissa.

Nyt en ole vuosikausiin ollut rallia katsomassa enkä edes radiosta kuunnellut. Olinkin hieman järkyttynyt, kun ralliradiossa ei ollutkaan enää Erkki Vanhasta juontamassa. Tony Melville sentään veti englanninkielistä selostusta niin kuin aina. Hassua, miten vanhat selostajaäänet olivat muistissa niin, että piti oikeasti vähän totutella siihen, että aha, tältä ralliradio nyt kuulostaa.

Urheilua kyllä pitäisi seurata enemmän radiosta, sillä siinä jännitys kasvaa ihan sietämättömäksi. 2004 olympialaisten aikaan kuuntelin töissä Marko Kemppaisen hopeaan johtanutta skeet-ammuntaa radiosta ja olin aivan krampissa jännityksestä. Töistä ei luonnollisesti tullut siinä kohtaa mitään, mutta ei onneksi tainnut olla kiire hetki...

Kuvassa kiitää Minillään Timo Mäkinen. Koetin löytää klassisen konepelti auki -kuvan, mutta on tämäkin aika rouhea. (Kuva sivustolta www.finnica.fi/keski-suomi/urheilu)