sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Melkein yhdeksänkuukautisen kuulumisia

J täyttää aivan pian yhdeksän kuukautta. Yhdeksän! Tähän voisi taas jaaritella ajan järjettömän nopeasta kulumisesta, mutta eipä siitä sen enempää.

Tässä iässä J on hyvin lähellä oppia konttaamaan. Konttausasennossa poika huojuu pitkiä aikoja, ja kerran olen nähnyt, että hän liikauttaa jalkaansa, mutta uusi liikkumistapa ei silti ole valjennut.

Muutama päivä sitten löysin hänet pinnasängystä seisomassa polvillaan, käsillään sängyn reunasta tukea ottaen. Alkaa maailma avartua vaakatason lisäksi myös pystysuunnassa.

J istuu itsekseen tosi tukevasti, mutta ei kuitenkaan vielä niin, että häntä voisi vahtimatta istumaan jättää. Tasapaino saattaa heittää niin, että poika lentää holtitta selälleen. J ei myöskään vielä itse nouse istumaan.

Ruokaa uppoaa poikaan mahtavia määriä. Aamu- ja iltapuuroannokset ovat ihan aikamiehen satseja. Banaaneja poika söisi varmaankin tertullisen, jos antaisi. Kaikenlaiset ruuat maistuvat, niin itse tehdyt kuin purkkimössötkin. Minä imetän edelleen ja aion jatkaa ainakin siihen asti, että pojalle voi alkaa antaa lehmänmaitotuotteita. Vastikkeita ei ole meillä tarvinnut käyttää.

Viime aikoina J on tainnut saada pienen oivalluksen syy-seuraus-suhteista. Kun häntä kieltää tekemästä jotain, kielto saattaa jopa vaikuttaakin jotain. Mutta satunnaista se toki vielä on. Tehokkainta on edelleen nostaa poika pois kiellettyjen hommien parista (ja toistaa tätä ad nauseam...).

Luonteeltaan J on edelleen mahdottoman aurinkoinen. Hän herää yleensä hyvillä mielin tai jos itkeekin, niin rauhoittuu hyvin pian. Kirjojen lukeminen on J:sta aivan huippua. Hän istuu innosta hihkuen sylissä, kun käydään läpi kuvakirjapinoa. Laulaminen ja sylissä hyppyyttäminen ovat varmoja hittejä. Pienet märinän alut tarttuvat lähes takuuvarmasti sillä, että J:lle alkaa laulaa.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Uhmaikäisellä taaperolla syy-seuraus-suhteet menevät niin, että kun jotain kielletää, niin nimenomaan sitä touhutaan, ja kun jotain pyydetään, niin siitä toimesta ehdottomasti kieltäydytään.
Siinä sitä vanhemmilta vaaditaan pitkää pinnaa - ja sama uudestaan 10 vuoden kuluttua. Mutta aina kannattaa muistaa, että elämä voisi olla toisinkin...
Arvelee P.

S kirjoitti...

Odotan uhma-aikaa lievästi hermostuneena. Mitenkähän lie oma pinna pitää. Väittävät, että lapsi opettaa vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lasta. Alan vähitellen uskoa siihen.

Anonyymi kirjoitti...

No, sit kun se ikä tulee, kannattaa muistaa uhmaiän toinen nimitys: tahtoikä. Silloin lapsi harjoittelee haluamista ja törmää rajoihin. Mulla taitaa muisti pätkiä tai olen vain luontevasti jyrännyt pienokaiseni, kun ei lainkaan näyttäydy enää hankalana se ikä. Tokaluokkalainenkin muuten harjoittelee tahtomista ja törmää rajoihin, ja ekaluokkalainen, kuten myös myös muissa ristiaallokoissa keikkuva eskarilainen... Että silleen. Uhmaikä lienee ikä, jolloin vanhemmat totuttelevat siihen, että lapsella on tästä lähtien oma tahto, ei vain tarpeita.

Tuumaa M, Tku

Anonyymi kirjoitti...

Jotenkin minusta kyllä näyttää siltä, että se on lapsi, kun totuttelee siihen, että aikuisella on oma tahto ja omia tarpeita eikä vain rajattomasti aikaa taaperolleen. Ja mitä siihen pinnan pitämiseen tulee, niin ei se pidä, kun muksu tekee virne naamallaan just päinvastoin kuin neuvotaan. Että kyllä se taitaa mennä sinne uhman puolelle. Tahtoa meillä sitten riittääkin hamaan hautaan saakka. Mutta eihän se ole ollenkaan hankala ikä kun vertaa siihen, mitä sitten seuraa. Otetaan vaikka pyhä kolmiyhteys murkku+mopo+keskikalja. Juuri kyliltä tulleena ja taas uutta nähneenä P (Joka just näki, kun neljä noin 12-vuotiasta poikaa lähti vierittämään pitserian eteen parkkeerattua kaverin mönkijää uhkaavasti kohti metallinkeräyslavaa. Omistajan pitsanautinto loppui lyhyeen).

Anonyymi kirjoitti...

Meidän Ode on ilmeisesti ikäisekseen harvinaisen hyvin kehittynyt, päivähoitaja ihmetteli että voiko 11-kuukautinen lapsi osata kiukutella. Kyllä voi. Penska heittäytyy lattialle, huutaa, potkii ja takoo nyrkeillä lattiaa jos ei saa haluaamaansa. Laulaminen auttaa meilläkin moneen murheeseen ja ärsytykseen, mutta ilmeisesti hoitotäti ei ole lauluihmisiä. terveisin L.

S kirjoitti...

Hee, tästähän sukeutui suuri tahtokeskustelu, oivaa! Ei ole minulla mitään suurta totuutta lisättäväksi P:n, M:n ja L:n kommentteihin.

L, Ode on selvästikin erittäin varhaiskypsä :) Mutta hyvähän se on, että ilmaisee mielipiteensä jo noin pienenä. Eipähän tartte arpoa, mitä pikkuinen tuumaa. Ehkä hoitopaikka voisi ostaa kuorolevyn kriisitilanteita varten? ;)

Anonyymi kirjoitti...

Uhma- tahi tahtoikä jatkuu varsinkin miespuolisilla laåpsilla läpi elämän. Kuinka monta kertaa minäkin olen mahtanut sanoa ravintolan tätille, notta "tahtoo kaljaa" vaikka täti sanoo "teille ei enää tarjoilla" ja sen jälkeen ravintolan setälle "äläsh ny viitti" kun hän saattaa lupsakasti kohti jalkakäytävää?

T kirjoitti...

Jep, aikanaan saateltu on. Ne saateltavatkin olivat vähän kuin J, siinä että laulamisella on äimistyttävän rauhoittava vaikutus jos vaikka onkin känkkäränkkähetki.

Related Posts with Thumbnails