Ulkona on pimeää, sataa ja myrskyää raivoisasti aivan koko ajan ja kirkasvalolamppu on kaivettu esiin. On siis aika puhua kepeän marraskuisesta asiasta - kuolinilmoituksista.
Virolaisissa lehdissä kuolinilmoitukset eivät ole kuolinilmoituksia, vaan osanottoilmoituksia. Kun ihminen kuolee, hänestä eivät yleensä laita ilmoitusta lehteen omaiset. Sen sijaan sukulaiset, tuttavat ja työtoverit pistävät lehteen pienen ilmoituksen, jossa he ilmaisevat myötätuntonsa ja osanottonsa omaisille. Tämä tuntui aluksi ihmeelliseltä. Piti oikein tavata, kuka oikein on kuollut.
Suomessa usein tuntuu olevan niin, että mitä tunnetumpi henkilö, sitä suurempi kuolinilmoitus. Virossa sama ilmiö näkyy siten, että mitä tunnetumpi vainaja, sitä enemmän osanottoilmoituksia. Enimmillään olen tainnut nähdä lähes kokonaisen sanomalehden sivullisen ilmoituksia, kun kaikki mahdolliset kaverit ja olalletaputtelijat ottavat osaa. Tavallisesti ilmoituksia on kaksi-kolme.
Tämän viikonlopun Postimees-lehdessä (PM ja Eesti Päevaleht eivät ilmesty sunnuntaisin) törmäsin ekan kerran siihen, että lehdessä oli ilmoituksia, joissa muisteltiin vainajan kuoleman muistopäivää. Oli myös ilmoituksia, joissa muisteltiin vainajan syntymäpäivää. Tällaisia en ole Suomessa tainnut nähdä koskaan.
Täällä oleilumme alussa kuolin- ja osanottoilmoituksia oli vaikea niiksi tajuta sen takia, että kristillistä symboliikkaa, siis lähinnä ristejä, kuolemaan liittyvistä ilmoituksista ei löydä oikeastaan yhtään. Muistelen lukeneeni jostakin tutkimuksesta, jossa todettiin, että virolaiset ovat Euroopan vähiten uskonnollinen kansa. Eipä siis uskontoa kuolinilmoituksissakaan.
Hilpeää alkavaa viikkoa kaikille!
6 kommenttia:
Minä myönnän olevani sen verran omituinen otus, että vieraissa maissa yritän usein päästä tutustumaan myös paikalliseen hautausmaakulttuuriin. Se on nimittäin myös lähes joka maassa omanlaistaan. Sekä Virossa että Islannissa olen törmännyt Suomessa (vielä) melko tuntemattomaan ilmiöön: hautakivessä on vainajan kuva, yleensä valokuva jollain tavoin kiveen kiinnitetyssä kehyksessä tms. Sitä en osaa sanoa, onko kuva yleensä henkilön nuoruuden kukoistuksesta vai kenties vasta sieltä elämän ehtoopuolelta.
Virossa hautausmailla on usein monta osaa: ateisti/protestanttiväki, ortodoksit ja venäläiset. Ja ortodoksien ja venäläisten (joista myös suurehko osa lienee ortodokseja) puolella hautoijen luona on penkkejä ja tuoleja ja haudoilla myös monenlaista tavaraa. Hautausmaalla vietetään aikaa ja jopa jonkinlaisia juhlia esim. vainajan merkkipäivien yhteydessä, ja silloin sekä elävät että kuolleet nauttivat haudalla ruokaa ja juomaa.
Että nyt vaan lapsi kärryyn ja perhe kohti surnuaed´aa (tietämättömille: surnuaed on "kuolleiden puutarha").
Muuten, Bulgariassa on kadunkulmissa ja talojen ovissa a4-kokoisia papereita naapurustossa asuneiden ja hiljan manan majoille siirtyneiden ihmisten muistoksi. Samaa paperia voi olla yhdessä paikassa jopa useita kappaleita. En tiedä, ovatko ne enemmän meikäläisten kuolinilmoitusten vai virolaisten osanottoilmoitusten kaltaisia.
Kyä om miälenkiintosta toi elämä ja kualema eri mailman eri kolkilla.
Miättii
Väikeproua
Eikös Suomessa joku äiti yrittänyt saada teininä kuolleen tyttärensä valokuvaa hautakiveen, mutta seurakunta sen suuressa viisaudessaan kielsi, kun se ei kuulemma ole sopivaa.
Kyllä, hautuumaat kertovat maan kulttuurista ja arvostuksista tosi paljon. Virossa en ole vielä missään surnuaiassa käynyt, mutta eiköhän sinnekin vielä tule mentyä. Surnuaed on kaunis sana, vaikka tulee se Simbergin maalaus mieleen, jossa luurangot hoitavat kukkamaata.
Sekä VP:lle että anonyymille: tuo kuvajuttu hautakivessä ei tosiaan taida Suomessa yleensä onnistua. Sen muistan, että laulajatar Tamara Lundin hautakivessä Turun Kakskerran hautasmaalla (muistankohan paikan oikein) on hänen kuvansa. Siitä kirjoiteltiin ja keskusteltiin paljon, mutta läpi meni. Eräällä kesäisellä pyörälenkillä kävin todistamassa, että siellä se kuva oli. En osaa nähdä, mitä ongelmaa kuvan laittamisessa kiveen on.
No kyllä se Tamaralle passaa, mutta entäs jos on tosi ruma??? Silloin ei jää vainajasta kaunis muisto.
Taitaa muuten olla aika paljon seurakunnasta kiinni tuo kuvajuttu Suomessa. Itsekin olen lehdestä lukenut jonkun äidin käyneen katkeraa taistoa saadakseen lapsensa kuvan hautakiveen. Kuitenkin oman nuorena kuolleen veljeni kuva saatiin hänen hautakiveensä ilman mitään napinoita ja taistelua (tapahtui alle viisi vuotta sitten).
Kuva on muuten todella hieno, se on jotain posliinin tyyppistä materiaalia, johon valokuva on saatu skannattua aivan tarkasti. Kestää säätä ja on minusta oikein kaunis ja arvokas. En voi ymmärtää, miksi joku ei sellaista sallisi.
Ainakin Turussa olen myös nähnyt hautakiviä, joihin on kaiverrettu jonkinlaiset muotokuvan ääriviivat kullattuina. Myös ne ovat mielestäni kauniita.
Kyllä vain, Tamara on Kakskerran mullassa, ja oli kuulemma itse järjestänyt lähes kaiken omaan kuolemaansa ja hautajaisiinsa liittyvän.
Mistä tuleekin mieleen pohjalainen tarina siitä, kun hautajaisvierasta kehotettiin ottamaan lisää piparkakkuja: ne on rumihin ittensä tekemiä!
Syksyn synkissä,
VP
Anonyymi: Noo, kauneus on katsojan silmässä...
VP: Kiva kuulla, että toivotun kaltainen kivi saatiin ongelmitta. Kunhan ei hautausmaille mitään vilkkuvia-välkkyviä muistokiviä jättimäisin värikuvin tule, niin valokuvien käyttö on minunkin mielestäni aivan ok.
Lähetä kommentti