En osaa auttaa lapsia alakoulun matematiikan tehtävissä, kömpelyyteni prosenttilaskuissa on tuskaisen nolottavaa, kemia ja fysiikka ovat minulle hepreaa ja kuvataiteelliset lahjani välttävää tikku-ukkotasoa, mutta kieliä olen saanut oppia hyvien opettajien ansiosta jonkin verran. Siksi tykkäänkin pohtia kieliasioita ja miettiä kielen oppimiseen liittyviä juttuja. Niitä olen tänäkin kesänä saanut kovasti pähkäillä.
Olen aikanaan oppinut norjan kielen varsin sujuvaksi. Koska sille ei ole vuosikausiin ollut paljon käyttöä, on kielitaito tietysti ruostunut harmillisen paljon, mutta jonkin verran sitä alitajunnassa vielä on.
Kesäkuun alussa lähdin lähes kolmen vuoden tauon jälkeen Norjaan. Aina kun tiedän, että luvassa on vieraan kielen puhumista, alan muutama päivä aiemmin puhua ko. kieltä itsekseni. Muodostan lauseita hiljaa mielessäni ja ääneen ja ennakoin asioita, joista kenties olisi tulossa puhetta. Tämä auttaa kummasti siinä kohtaa, kun kieltä on tosissaan alettava käyttää.
Mutta miten kävikään, kun olisi pitänyt alkaa puhua ja ajatella norjaksi? Metsässä ei liikahtanut lehtikään. Koetin kotitöiden ohessa höpötellä arkisia asioita norjaksi, mutta ei. Suusta tuli vain viroa tai järjettömiä norjan ja viron sekaisia lauseita.
Kun Norjaan lähtön aika tuli, jännitti, mahtaako puhumisesta tulla mitään. Tuli siitä, sillä kun päästiin tuttuun ympäristöön ja tutun norjan murteen puhujien joukkoon, alkoi puhe vähitellen luistaa. Mutta outoa oli huomata, että välillä täytyi todella keskittyä, jotta ei alkaisi puhua viroa.
Tässä kohtaa pääsenkin varsinaiseen pähkäilyyn. Miksi aivoni sekoittivat juuri norjan ja viron? Olisi siellä pääkopassa ollut muutama muukin kieli, jota olisi voinut norjan sekaan sotkea.
Jännä on tajuta se, että englanti on omassa päässäni jotenkin omassa turvallisessa lokerossaan. Sen kielen taito pysyy vakiona (ei ole valitettavasti kehittynyt sitten lukiopäivien) eikä se sekoitu muihin kieliin. Siksi missään kohtaa norja-sekoilua englanti ei tullut mukaan.
Saksaa ja varsinkin ranskaa osaan niin vähän, että niiden ponnistusvoima ei kaiketi riitä työntymään aivojen kurtuista käytäntöön asti ja sekoittamaan toisen kielen puhumista. Ihme kyllä, sillä varsinkin saksa on välillä hämmästyttävän lähellä norjaa.
Ruotsin suhteen on sikäli hassu tilanne, että sitä on alkanut sekoittua norjaani aika paljon, mistä myös Norjan-tuttuni huomauttivat. Mutta se ei varsinaisesti häiritse puhetta, sillä vastapuoli yleensä ymmärtää mistä on kyse ja juttu etenee ihan jouhevasti - varsinkin, kun en edes tajua ruotsin sanoja käyttäväni.
Se, että kaksi tyystin erilaista kieltä, viro ja norja, sekoittuivat puheessani keskenään johtuu varmaan siitä, että niissä kielitaitoni on juuri nyt hyvin samankaltainen. Selviän arkisista tilanteista, mutta kovin syvällisissä keskusteluissa puhe menee kömpelöksi enkä saa asioita sanottua niin ilmeikkäästi kuin haluaisin. Nähtävästi aivosoluni käyvät kamppailua siitä, kumpi kielistä saa ylivallan. Mikäli Virossa vielä jonkin aikaa olemme, on ihan varma, että viro vetää pidemmän korren. Mutta ehkäpä sen myötä taas ero kielten välillä tulee selväksi enkä enää sekoita niitä puhuessani.
Entä sitten Norjan-matkan jälkeen? Reissusta palattuani huomasin, että muutamassa päivässä viro oli kadonnut puhekyvystäni täysin. Sattui vielä niin kummasti, että kotiinpaluun jälkeen en puhunut viroa pariin päivään, vaan möllötin kotona. Kun ensimmäinen keskustelutilanne virolaisen kanssa tuli, aloin spontaanisti puhua norjaa. Tilanteen teki tosi käteväksi se, että juttukumppani oli venäjänkielinen, murtaen viroa puhuva vartiointiliikkeen vartija ja kello seitsemän aamulla. Siinä kohtaa sai käskyttää aivojaan oikein tosissaan. Kummallisia juttuja tapahtuu tuolla pääkopassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti