Rumista rakennuksista ja neuvostoajasta

Edellisestä postauksestani ja erityisesti siihen saamastani kommentista muistin jokin aika sitten Eesti Päevalehdessä ilmestyneen kolumnin, jossa kirjoittaja Barbi Pilvre pohti minusta ihan hyvin sitä, miten Tallinnan katukuva muuttuu.

Pilvre kirjoittaa, kuinka neuvostoaika on useimmille virolaisille häpeän aihe ja siihen liittyvät merkit halutaan unohtaa. Helppo ja tähän asti varsin yleinen tapa on ollut esimerkiksi purkaa sen aikaisia rakennuksia.

Kolumnisti kuitenkin asiallisesti muistuttaa, että vaikka aika oli kamala ja rakennukset samoin, talot kuitenkin ovat osa erityisesti 30 - 40-vuotiaiden lapsuusmuistoja ja -näkymiä. Kun rakennuksia tuhotaan, tuhotaan samalla lapsuuden elämyksiä ja kotikaupunkitunnetta.

Tämä oli itsellekin ihan hyvä muistutus siitä, että ei aina pitäisi vain taivastella ja kauhistella neuvostokolosseja. Todella rumiahan ne useimmiten ovat, ei sille mitään voi, mutta historia vain on mennyt tämän maan osalta näin. Ehkä rakennukset voisivat toimia hyvänä muistutuksena siitä, mihin ei pidä pyrkiä.

Enkä sitten tiedä, kuinka ihaillen vaikkapa 30 vuoden päästä katsellaan näitä lasiseinäisiä kerrostaloja ja pankkien pääkonttoreita, joita nyt pitää olla joka paikassa.

******

Jos Tallinnassa on paikoittain rumaa, niin on myös äärettömän kaunista, kuten J:n ja minun käyntini Kadriorgin puistossa tänään osoitti. Päätimme lähteä ulkoilemaan vaihteeksi johonkin muualle kuin kotinurkille ja kyllä kannattikin. Puisto hehkui keltaisena syksyisistä vaahteranlehdistä ja talveen laskeutuva puukaupunginosa oli todella viehättävänä.

Hauskaa on muuten nähdä se, että lehtikasoissa hyppiminen ja lehtien potkiminen on täysin yleismaailmallinen piirre! Puistossa istuivat lehtikasoissa kaikenikäiset ja -kieliset ihmiset ja tuntuivat nauttivan suunnattomasti. Ei vähiten meidän jälkikasvumme.