Kukaan virolainen ei taatusti tahtoisi neuvostoaikaa takaisin, se on varma. Suomalaisena on tottunut kauhistelemaan päätään pyöritellen neukkuajan menoa ja sosialistihallinnon hirmutekoja.
Siksipä olenkin ollut välillä vähän ihmeissäni, kun monet virolaiset kertovat neuvostoelosta naureskellen ja huvittuneesti. Minä olen hiljaa mielessäni ajatellut, että eihän noin sovi tehdä, teillähän piti olla kamalaa!
Lapsenhoitajamme kanssa tuli asiasta puhetta. Hän muistutti, että nyt keski-ikää lähestyvät virolaiset elivät esimerkiksi 1980-luvulla kukkeinta nuoruuttaan tai olivat juuri perustaneet perheen. Jos omaan elämään ei kohdistunut suoraa väkivallan uhkaa, niin nuoren ihmisen elämä Neuvosto-Tallinnassa saattoi olla varsin tavallista.
Ja mitkä olivat parikymppisen mielestä elämässä tärkeitä asioita? Tietenkin vastakkainen sukupuoli, rakastuminen, työn löytäminen ja vähän myöhemmin omasta lapsesta huolehtiminen. Eipä siinä paljon tullut mietittyä, mikä on itsenäistymiseen pyrkivän tulevan tasavallan tila, kun lähdettiin tyttöjen kanssa kahville tai pummaamaan tutulta tarjoilijalta tiskin alta konjakkia. Tämä on toisaalta hyvin lohdullista. Poikkeuksellisessa tilanteessa ihminen haluaa pyrkiä siihen, mikä on suunnilleen normaalia.
Lapsenhoitajamme muisteli nauraen tapausta, kuinka hän eräänä päivänä 1980-luvun lopulla lähti töistä kotiin. Normaalisti kävelyreitti rautatieasemalle kulki vanhan kaupungin ja Raatihuoneentorin läpi. Sillä kertaa torilla oli tavallista enemmän ihmisiä. Kävi ilmi, että laulava vallankumous oli alkanut! Mutta nuoren äidin huolena oli lähinnä päästä äkkiä kotiin lapsen luo. Tehkööt historiaa ne, keillä on siihen aikaa.
6 kommenttia:
Lisää historiaa tv:stä: Yle Teemalta alkoi tiistaina uusi Viron historiasta kertova draamasarja Viro - Tuulten pieksämä maa (Tuulepealne maa, Viro 2008). Tosin se kertoo vuosista 1917-1941, ei siis enää meidän ajastamme, mutta ajattelin katsoa, kun sarjaa on kehuttu.
Terveisin kaima-S
Tämä se oli hyvä kirjoitus!
Samoja asioita mietiskellyt, sitä mitä pitkä sorto merkitsee, mitä on elää epäinhimillisessä yhteiskunnassa.
Ja muistot siitä!
Muistot ovat aina inhimillisiä, ne ovat sidottuja hetkeen, jolloin koimme jotain suurta, rakastuimme, näimme lapsemme avaavan silmänsä ensimmäisen kerran, olimme isoäidin lämpimässä sylissä.
Tuo .. lähdettiin pummaamaan tutulta tarjoilijalta tiskin alta konjakkia.. se jotenkin tuntui tutulta. Juuri tuollaisia muistoja voisi minulla olla Neuvosto-Virosta, jos olisin siellä elänyt nuoruuteni.
Vai olisiko sittenkään?
Pystyykö kollektiivista ahdistusta muistamaan? Kun ei saa sanoa mitä ajattelee, kun tietää että yhteiskunnan arvot ovat ristiriidassa omien arvojen kanssa?
Mielikin pyrkii poistamaan pahat muistot, siloittamaan ne, tai kätkemään ne jonnekin syvälle alitajuntaan, josta ne eivät halua ylös nousta.
Kuten sanoin, hirvittävän mielenkiintoinen postaus. Tästä aiheesta haluaisin kuulla lisää! Ihmisten muistoja. Ja ajatuksia siitä, miksi he eivät enää muista.
Olin opiskelijoiden retkellä Tallinnassa keväällä 1986. Sattumalta samana päivänä Tukholmassa haudattiin Olof Palme. Hautajaiset näkyivät hotellin televisiosta, kun se näytti Suomen television lähetystä. 80-luvun Tallinna oli ankea, harmaa kaupunki, jonka kaduilla kauppa kävi liberalismin hengessä. Farkuilla ja markoilla sai runsaasti ruplia ja ruplilla sai alkkomahoolia ja muuta elämän viihdykettä. Kysyntä ja tarjonta kohtasivat. Köyhä suomalainen opiskelija sai kerrankin tuntea itsensä rikkaaksi.
Seuraavan kerran olin Tallinnassa aivan 90-luvun alussa. "Olemme miehitetty maa, joten valitettavasti meillä on hieman levotonta", sanoi opas turistibussissa. Kaupungilla ei kuitenkaan näkynyt mitään tavatonta, mutta tunsi, että tunnelma oli kiihkeä.
Seuraavan kerran olin Tallinnassa vuonna 2002. Mustavalokuva oli muuttunut värikuvaksi.
Miten oma historia koetaan ja mitä siitä luetaan, ovat kaksi eri asiaa. Itse muistan 90-luvun laman työteliäänä aikana, vaikka Suomessa oli silloin suurtyöttömyys. Minulla kävi siis tuuri.
Entäpä 70-luvun Suomen rähmällään olo? Suomessa luettiin suhteellisesti eniten Aku Ankkaa ja Valittuja Paloja koko maailmassa. Historia on täynnä vastakkaisuuksia, toteaa P.
"Kun ei saa sanoa mitä ajattelee, kun tietää että yhteiskunnan arvot ovat ristiriidassa omien arvojen kanssa? "
Kyllähän tätä alkaa taas ilmetä enenevässä määrin siellä ja täällä.
T:lle - mielenkiintoinen kommentti. Mielelläni kuulisin hieman tarkemmin, mitä ajattelit.
Ainakin microkosmoksessa, kuten työpaikoilla tämä periaate jyllää. Sen lauluja laulat jonka leipää syöt.
Mutta mitä sinä ajattelit?
S, kiitos muistutuksesta. Meillä ei täällä Teema näy, mutta muistaakseni sarjan saa jo dvd:näkin. Katsokaahan YLEltä kaikki, jotka kynnelle kykenevät, kovasti on sarjaa kehuttu.
Tiina, kiitos, mielenkiintoisia juttujahan nämä ovat. Vaikka aina tällaisista asioista kirjoittaessa tulee vähän siirtomaaherra-olo: tässä minä länsimaisessa vauraudessa kasvanut koetan kirjoittaa hienosti kammottavasta aikakaudesta historiassa. Mutta ulkopuolinen sitä on ja sellaisena pysyy.
P, aiemminkin on todettu, että sinulla on ollut nuoruudessa kyllä mielenkiintoisimmat reissut :) Tuo mustavalkokuvan muuttuminen värikuvaksi on varmasti ihan oikea fiilis. Jollakin tapaa minä koen sen edelleen kun käyn Suomessa ja palaan Tallinnaan. Kyllä Suomi on sentään vielä aika paljon värillisempi kuin Viro. Mutta onko se sitten hyvä vai huono, en tiedä.
T, vastaa Tiinalle!
Lähetä kommentti