Kotimaisuudesta

"No ne oli jotain virolaisia mansikoita", tuhahtavat suomalaiset alkukesällä torilla, kun saatavana ei ole vielä suomalaisia marjoja. Niin olen tainnut sanoa itsekin monta kertaa. Suomessa olisi kiva suosia suomalaista.

Ulkomaille muuttaessa käsitys kotimaisuudesta muuttuu. Minulle kotimainen mansikka on nyt virolaista mansikkaa. Ja kappas vain, täkäläisissä mansikoissa ei ole mitään vikaa eikä tuhahtelun aihetta. Samat jonsokit ja polkat kasvavat täälläkin ja taatusti yhtä makeina ja pohjolan valoisassa kesäyössä aromia saaneina kuin Suomessakin (taidan muuten toistaa itseäni: etten vain olisi kirjoittanut viime vuonna samasta asiasta? No, menköön.).

Ja kun Suomessa harmistutaan halvoista virolaisista mansikoista, täällä halvemmat marjat tulevat Puolasta. Eilen ostin Nõmmen torilta virolaisia mansikoita 55 kruunulla kilo, kun puolalaisia olisi saanut 25 kruunulla. Mahtaa virolaista viljelijää jurppia, aivan samoin kuin suomalaistakin.

Se, että jokin asia on tehty jossakin tietyssä maassa ei tee ko. asiasta ylivertaisesti parempaa. Kyllä muuallakin osataan. Mutta esimerkiksi näissä ruoka-asioissa haluaisin mieluusti suosia kotimaista - Suomessa suomalaista, Virossa virolaista - ihan vain sen takia, että minusta ruuan kuskaaminen maasta toiseen on täysin järjetöntä, jos tismalleen samaa tavaraa saa lähempääkin. Eilisellä torireissulla heitin iloiset hyvästit espanjalaisille kesäkurpitsoille ja parsakaaleille, kun tiskissä oli jo virolaista satoa.

En toki voi jeesustella täysiverisellä lähiruokaideologialla, kun syön viikottain kilokaupalla mistä lie tulleita banaaneja, kiivejä, mangoja, omenoita yms., enkä todellakaan suunnittele niistä luopuvani. Mutta eilen ainakin hetken minun muuten giganttinen hiilijalanjälkeni oli virolaisen mansikkakilon verran pienempi.

****

Kuvassa, kuten näkyy, ei ole mansikoita, vaan torilta ostettuja salaatinkeriä, jotka ovat uskomattoman suuria. Vieressä oleva maustepurkki on ihan tavallisen kokoinen.