Kotipihallamme on hetkittäin kovasti kansainvälinen tunnelma, kun pihan tenavat äityvät puhumaan sekä suomea että viroa. Naapuruston lapset ovat nimittäin jostakin syystä alkaneet viime aikoina käyttää leikeissään välillä suomea.
Sitä he ovat kuulleet lähinnä - Herra hyvästi varjele - minun suustani: lapset osaavat sujuvasti erilaisia suomenkielisiä komennuksia, kieltoja ja tuskastuneita ähkäisyjä, joita he ovat oppineet kaksivuotiaan perässä säntäilevältä äidiltä.
Kun lapset palaavat sisälle, huiskutetaan toinen toiselle sanoen "heippa, moi-moi". Suosituin sana lienee "moottoripyörä", jolla tarkoitetaan naapurin tyttöjen akkukäyttöistä pikkumönkijää, jolla J paljon ajelee. Sitä on oikein opettelemalla opeteltu, sillä yö-diftongi on virolaisen suuhun aika hankala.
Mikäpäs siinä, tämä kaikki on hauskaa ja kielitieteellisesti erityisen vänkää siitä tekee se, että lasten tavassa käyttää suomen kieltä kuuluvat jotenkin tosi hyvin suomen kielelle ominaiset piirteet. Lapset kun matkivat surutta ja arkailematta kielen ominaisuuksia (ja valitettavasti myös puhujan...) ja ne kuulostavat sitten äidinkielenään suomea puhuvalle aika hauskoilta.
Pihamme lasten suomessa l-äänteet ovat paksuja, ei ollenkaan sellaisia heliseviä etisiä älliä kuten virossa. Vokaalit ääntyvät tosi takaisina ja kumeina, ja s-kirjaimet ovat nekin jotenkin paksuja, eivät viron tapaan teräviä.
Vaan en silti oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa, kun ekaluokkalainen virolaistyttö komentaa poikaani suomalaisin sanoin ja painottaen sanojaan täsmälleen samalla tavalla kuin huomaan itse tekeväni. Voi apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti