Pääsimme lauantaina liikkeelle Tallinnasta vasta hieman ennen puolta päivää, joten lauantain kisat jäivät siis tyystin näkemättä. Matkan varrella autoradiosta kuuntelimme, kuinka virolainen hiihdon kansallissankari, olympiavoittaja Andrus Veerpalu selvisi miesten 15 km:n perinteisessä hiihdossa viidenneksi. Tämä oli virolaisille tosi kova juttu, sillä keneltäkään muulta täkäläiset eivät oikein uskalla odottaa mitalia Oslon MM-hiihdoista.
Vaan kisatunnelmaa saimme aistia majapaikassamme Sangastessa, joka on pieni kunta Otepäästä vielä reilut 20 km etelään. Siellä majoitumme majatalossa nimeltä Sangaste Rukki Maja ("Sangasten Ruistalo"). Kun lähdin etsimään majatalon vastaanottoa, oli majatalon ravintolassa jo kannat katossa, kun virolainen kisaturistiseurue nautti kaksin käsin tequilaa Andruksen kunniaksi. Yksinäisen naisen saapuminen vastaanottoon herätti herrain kesken ihan-melkein-huomaamattoman keskustelun naisseuran löytämisestä. Toivo taisi hiipua siinä kohtaa, kun palasin myöhemmin miehen ja kahden lapsen kanssa.
Sangaste Rukki Maja oli aivan mainio majapaikka tähän tarkoitukseen. Kaikki oli siistiä, huoneemme ihmeellisen iso ja siellä oli valtava parisänky, jonka lisäksi J:n lisäsänky ja K:n matkasänkykin mahtuivat mainiosti.
Paikan ravintolaa emme testanneet, sillä olimme syöneet illallisen jo matkan varrella Tartossa. Majatalon ohessa toimi pieni kyläkauppa, josta sai vaivatta perustarpeet lasten iltapalaa varten.
Oleilumme Sangastessa oli siis kovin lyhyt, vaikka pikkuruisella paikkakunnalla olisi ollut kunnolla nähtävääkin, esimerkiksi Sangasten linna.
Katsottuamme telkkarista elokuvataiteen klassikon "Poliisiopisto III" me reippaat kisaturistit painuimme pehkuihin samaan aikaan koko perhe ja hyvä olikin. K nimittäin päätti olla hereillä yöllä kello kahdesta kuuteen. Raukalle nousi kuume puolitoista viikkoa sitten otetun rokotuksen takia. Aamulla kisaturistit saivatkin sitten vähän tsempata, että selvittiin aamupalapöytään ja liikkeelle. Kun vielä auton akkukin osoittautui tyhjäksi, meinasi vähän jurppia, mutta apua saatiin ja kohti Otepäätä päästiin.
Otepäälle tullessa olimme vähän epätietoisia, ehdimmekö enää nähdä juuri mitään kisatapahtumaa, mutta pääsimme ihan hyvin hurraamaan naisten ja miesten sprintit välieristä loppukilpailuihin.
Tällaista tapahtumaa katsomaan tullessa on kiva tajuta olevansa pienessä maassa. Vaikka on kyseessä maailmancup, Tehvandin stadionin liepeillä ei tosiaankaan ollut mitään järkyttävää ruuhkaa. Se varmasti johtui osin meidän myöhäisestä saapumisestamme, mutta eipä kyllä stadionilta poistuessakaan ollut mitään ongelmaa. Lahden Salpausselkä on jättimäinen hornankattila Tehvandin ihmisläheiseen kokoon verrattuna.
Siellä me sitten pällistelimme, kannustimme suomalaisia, söimme eväitä, niistimme pieniä neniä ja lopulta totesimme, että lasten mitta penkkiurheilua on täysi. Onneksi se täyttyi vasta sitten, kun kisat olivat päättyneet.
Kun en ole ollut Otepään kisoissa aiemmin, en osaa sanoa, oliko porukkaa tavallista enemmän tai vähemmän tai mikä meininki muutoin oli. Mutta ainakin katsomossa tunnelma vaikutti oikein hyvältä, palvelut pelasivat ja henki tuntui ystävälliseltä. Voisin ilman muuta tulla toistekin. Ja kuten sanottu, tuo Otepään ja kisa-alueen pieni koko tekee tapahtumassa käymisestä järkevän myös lasten kanssa. Tuli myös todettua, että muutama vuosi meidän pitää vielä odottaa, että lähdemme koko perheen kanssa katsomaan Saksan-Itävallan mäkiviikkoa, siellä kun porukkaa on hieman toiseen tapaan.
Erityisen hienoa pikaisessa viikonloppuretkessämme oli ihailla Etelä-Viron maisemia. T ja minä olemme kumpikin kotoisin sellaisesta osasta Suomea, jossa on muutakin kuin aakeeta laakeeta. Siksipä Otepään ja Sangasten seudun maisemat mäkineen ja mutkittelevine teineen tuntuivat hyvin tutuilta ja kauniilta.
Tämän tekstin yhteydessä olevat kaksi harmaata kuvaa on otettu nerokkaasti auton ikkunan läpi ajaessamme kohti Otepäätä. Kuvissa muuten näkyy paksua matalaa kuusiaitaa, jota on Tarttoon päin ajaessa teiden varrella todella pitkiä pätkiä.
Kisapaikalla kuvaaminen jäi täysin, kun kummallakin aikuisella oli koko ajan sylissään yksi pienempi kisaturisti. Toisen kerran sitten.
Tiivistelmänä: käykää Otepäällä ja muuallakin Etelä-Virossa! Maisema kaunista, talviurheilupaikat enemmän kuin hyvässä kunnossa ja Latviaankin on lyhyt matka, jos haluaa vierailla samalla myös toisessa maassa.
3 kommenttia:
Sangasten linnassa kannattaa ehdottomasti käydä! Kiersin Viroa ensimmäisen kerran elämässäni kesällä 1993, ja jo silloin tuo Sangasten linna oli kohtalaisen kivaan kuntoon saatu. Vähän sekatyylinenhän se on, mutta muistaakseni sen ympäristö oli puistomainen ja vehreä.
Mäkisyys ja mutkaisuus on minullekin rakasta (Hämeessä kuulemma Suomen mutkaisimmat tiet...), ja Unkari on keskimäärin aika lättänä, mutta onneksi maisemat muuten ovat mukavia. Tosin ainakin täällä Länsi-Unkarissa tuntuu, että jokainen maalaiskylä on piirretty täysin samalla kaavalla, kirkkokin on kaikissa samanvärinen (keltainen).
Kiitos kisaraportista.
Huomasin minäkin televisiosta katsellessani että jälkimmäisenä päivänä, jolloin hiihdettiin sprintti, katsojia oli aika lailla vähemmän kuin lauantaina, jolloin istumapaikat olivat kutakuinkin täynnä.
Otepään kisoja on kehuttu juuri niiden kodikkuuden vuoksi. Kaikki toimii kuin isoissa kisoissa, mutta mittakaavat ovat pienempiä ja kisa-alue on jollain lailla pienen ihmisen hallittavissa. Hornankattila-efekti siis puuttuu tyystin. Ainakin toistaiseksi.
ferrugo, no kappas, näin on maailma pieni! Olet ollut Sangastessa, Hämekin on tuttu ja nähtävästi olemme lähteneet ulkomaille samasta kaupungistakin. Alan kohta epäillä, että olemme opiskelukaverit tai jotain :)
Tiina, pääkatsomossa oli tosiaan aika väljää eikä muuallakaan tarvinnut ryysiksessä olla. Sopi meille.
En osaa kuvitella, että Tehvandista mitään hornankattilaa saisi. Eipä Virossa nyt paljon tuota suurempaa stadionia tarvitse/kannata tehdä ja kun se kerran noinkin toimii, niin hyvä.
Teillä jatkuu kisahässäkkä, kun on ne nuorten MM-kisat!
Lähetä kommentti