Kun muutin lapsuuden kotiseuduilta ihmeellisen suureen länsisuomalaiseen yliopistokaupunkiin, vannoin mielessäni, että siellä en taatusti koskaan aja autoa. Se olisi liian pelottavaa. Ei Aninkaistenmäestä voi selvitä hengissä, ties vaikka teilaisin hengiltä jonkun isokiharaisen Miss Turku -perintöprinsessan.
Ei kulunut kovin kauan aikaa, kun jo ajelin Aurajoen rannoilla ihan sujuvasti, eikä edes hirvittänyt kovin paljon.
Sitten muutimme Tallinnaan. Koska T asui täällä jo ennen minua ja J:tä, hän ehti kertoilla karuja tarinoita, miten Tallinnan liikenteessä näkee koko ajan peltikolareita ja kaahareita. Muuttaessamme sanoin T:lle, että en aio ajaa Tallinnassa metriäkään, koskaan.
Onneksi minulla on aviomies, joka ei ota kuuleviin korviinsa tällaisia lätinöitä. Hän vain istui pelkääjän paikalle ja käski ajamaan. Ja minä ajoin. Nyt en enää ymmärrä, mitä ihmeellistä olen Tallinnan autoliikenteessä nähnyt. Sellaista vähän luovaa suhailuahan se on, mutta ihan toimivaa omassa lajissaan.
Nyt edessä odottavat huimasti suuremmat autobaanat ja isommat kahvimukinpidikkeet. Ja miten reagoikaan S edessä olevaan ratinpyöritykseen? Kolmas kerta näköjään toden sanoo, ja ajokokemuksen tuoma varmuus - ei hirvitä yhtään. Jos meinaan USA:ssa johonkin päästä, minun täytyy ajaa autoa, eikä se voi olla mitään avaruustiedettä. Kiva huomata, että jossain asiassa sentään rauhoittuu, vaikka muuten jännittää ja soheltaa ihan entiseen malliin.
Niin, tuo jännitys. Näköjään päässä pyörii niin paljon asioita, että ei oikein meinaa kaikki jutut pysyä hanskassa. Olin äsken kaupungilla hoitamassa sekalaisia asioita. Yhtäkkiä huomasin, että yksi ostoskasseistani oli kadonnut. Siinä sitten ramppasin läpi kauppoja, joissa olin käynyt ja kyselin myyjiltä, oliko kassia näkynyt. Onneksi pussi lopulta löytyi Kaubamajan lastenosastolta. Myyjä vissiin näki säätämiseni ja antoi isomman muovipussin. Jos rouva sitten onnistuisi pitämään tavaransa nipussa.
Nyt pitäisi pakata. Jos vain menen kyyhöttämään matkalaukkuun, niin tulisivatko asiat itsekseen valmiiksi?
5 kommenttia:
Muisto muistosta, kaksi parhaasta. Täältä tulee nyt yksi.
Minä ajoin ajokortin ns. kypsällä iällä ja tunnettua on, että silloin tuo kuolemanpelko ja arkuus korostuvat aivan toisella tavalla kuin mitä vaikkapa 18-vuotiaalla huithapelilla.
Syy korttiin ja auton hankintaan (kaksi ensimmäistä olivat Lada Combeja) oli Viro ja halu päästä kesämökille Haapsaluun.
Olin päättänyt että heti kun kortin saan käteen lähden Viroon. Autokin oli jo ostettu valmiiksi.
Viikko ennen inssiä tein reissun Tallinnaan ja käytin piiiiitkän tovin seisten Viru väljakin reunamalla katsellen liikennettä silmät suurina. Mottona näytti olevan: aina mahtuu vielä yksi rinnalle. Kaistoja en nähnyt. Ja mietin, että viikon kuluttua, jos inssi menee läpi, tuosta suhataan kohti Pärnu mnt:ta.
Näin tosiaan tapahtui. Seuraavana päivänä kun olin saanut kortin ohjustin Ladan laivalle - uih kuinka pelkäsin sisäänajoa - ja siitä sitten synkeänä keskelle jonkinmoista liikennehelvettiä.
Mutta niin siitäkin selvittiin kuten kaikesta muustakin. Ja niin selviät sinäkin Jenkkilän liikenteessä. Joka itse asiassa ei ole paha, hidas vain kun fan. Ota kamera aamuruuhkiin mukaan! Saat mahtavia kuvia. Olen nähnyt aamutoimia ruuhkissa alkaen kunnon kahvinkeittimestä jolla kahveja keitellään parranajoon ja meikkaukseen, kampauksiin alkaen papiloteista päätyen kiharrusrautoihin. Sillä aikaa moottoriteillä kyllä menee, ainakin minun aikanani meni hetkonen jos toinenkin. Ehkä asiat ovat muuttuneet. Tai sitten ei.
Madde: HIh itsekin jännittelin tuota Jenkkilässä ajamista vaikka ympäri Eurooppaa olenkin suhaillut. Jenkeissä tykkään että tiet ovat usein suoria ja selkeitä. Ja tilaa löytyy useamman kaistan verran. Asia joka ärsyttää minua on joka risteyksessä olevat stop-merkit, missään ei oikeasti ole kolmioita ja liikenneympyrät ovat harvinaisuus. Siinä sitten tökit lyhyttä matkaa tyhmien stoppien kanssa :D Täytyy kyllä sanoa että oli suomityttö hiukan jännittynyt ensimmäisellä kerralla yksin 6-kaistaisella(yhteen suuntaan) tiellä kaikkien autojen keskellä. :)
Terveisiä autoilun mahtimaasta!
Minua ahdistaa täällä Piilaaksossa ehkä eniten se tosiasia, että ilman autoa on turha kuvitella kulkevansa mihinkään. Olen niin tottunut siihen, että liikun lapsen kanssa joko kävellen tai julkisilla, joten täällä minun pitää opetella ihan uusi tapa ajatella.
Toisekseen, koska olen niin vähän ajanut autoa, minulla on pieni rattikammo ja pelkään sekä kolarin ajamista että eksymistä suhteettoman paljon. Mukava lukea, että sinä olet päässyt omasta kammostasi yli. Siispä minullakin on vielä toivoa... :)
Positiivista autoiluun liittyen täällä on se, että parkkipaikkoja on paljon ja ruudut ovat leveitä.
Kaikenlaisia autolla ajamisen nautintoja kokeneena voin todeta jotta Kaliforniassa ajamiseen tottuu ehkä nopeiten. Opasteet pääväylillä ovat erinomaisia ja pienemmätkin kadut on merkitty huomattavan selvästi, risteävän kadun nimi näkyy pitkälle ja muutenkin autolla ajamista on pyritty helpottamaan kaikella mahdollisella tavalla. Kimppakyytikaistoja saa ajaa aina kun autossa vähintää 2 henkeä tai jos ajaa hybridillä (ihan sama mikä hybridi, Lexuksen V8 bensahybridikin käy).
On siellä toki mahdollista pyörälläkkin ja muutamia valtaväyliä pitkin kulkee (ainakin El Caminolla) busseja joissa on pyöräilijöille pyörätelineitä. Pyöräily kuntoilimuotona on suuressa huudossa. Porukka ajelee kukkoloita ylös ja alas. Autolla mm. Page Mill roadin Skylinelle ajaneena ei voi kuin ihailla pyöräilijöiden kuntoa ja jaksamista.
Mikään julkisen liikenteen mallimaa se ei tietenkään ole ja auto pitää olla jokaisella.
Nautinnollista elämää, Iso-J
Yksi suosikkireittini muuten: http://maps.google.com/maps?f=d&source=s_d&saddr=Page+Mill+Road,+Palo+Alto,+CA,+United+States&daddr=Skyline+Blvd,+Redwood+City,+San+Mateo,+California&hl=fi&geocode=Fb8gOgId8tm3-CmVuFODI7CPgDGwTotmeI-kKg%3BFYyROQIdrRq3-Cn36sR1WK6PgDHLj8vWTrmzMw&mra=pd&sll=37.450605,-122.291222&sspn=0.258655,0.300407&ie=UTF8&ll=37.340615,-122.191401&spn=0.064759,0.075102&z=14
Lähetä kommentti