Viron opettajien palkat nousivat

Hyvinkin tarkalleen vuosi sitten Viron suurin puheenaihe oli opettajien palkat. Aiheesta tuli mainittua myös täällä. Muistelen, että joku blogimme lukija pyysi päivittämään tilannetta, kun mahdollisia muutoksia palkkoihin tulee.

Viron opettajien palkkahan on huono vitsi. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet koulutusalan ammattilaiset tienaavat kuukaudessa reilusti alle tuhat euroa.

Vuosi sitten opettajat laittoivat täyden rähinän päälle, osoittivat mieltä ja lakkoilivat paremman palkan puolesta. Se oli harvinaista hässäkkää Virossa, jossa ammattiyhdistyksiä joko ei ole tai ne ovat julkisessa keskustelussa hyvin hissukseen.

Tänään Postimees-lehti kertoi, millaisiin lukemiin opettajien palkkojen nostossa on päästy.

Opettajat toivoivat, että nuorempi opettaja -nimikkeen opettajien minimipalkka olisi noussut 730 euroon, kun se ennen oli 608 euroa.

Opettaja-nimikkeellä työskentelevän open liksan toivottiin nousevan 773 euroon (ennen 644 eur) ja vanhempi opettaja -nimikkeellä kansaa sivistävän haluttiin saavan edes 883 euroa (ennen 736).

Aivan näihin lukemiin ei ole päästy. Nyt sekä nuoremman opettajan että opettajan minimipalkka on 715 euroa. Vanhemman opettajan minimipalkka pysyi entisellään, mutta esimerkiksi Tallinnassa ja Tartossa heille maksetaan "sentään" yli 800 euroa.

Viron tilastokeskuksen mukaan vuoden 2012 viimeisellä neljänneksellä virolaisten keskimääräinen bruttokuukausipalkka oli 916 euroa. Komeasti jäävät opettajat siitäkin lukemasta.

Hatunnosto (tai niin kuin viroksi sanotaan müts maha, eli lakki päästä jonkin asian edessä) virolaisille opettajille, jotka jaksavat työtään tehdä.

Tallinnalaista kosmetiikkaa

Syksyllä tein LT-blogin ensimmäisen ruokapostauksen, ja nyt otetaan entistä pidempi harppaus epämukavuusalueelle: seuraa blogin ensimmäinen päivittäiskosmetiikkapostaus. 

Älkää naurako. 

Orto on perinteikäs virolainen päivittäiskosmetiikan valmistaja. Orton Puhas Loodus -sarjan sampoita, saippuoita, rasvoja ja kasvovesiä myydään jokaisen tavallisen ruokakaupan kosmetiikkahyllyssä. 

Eräällä syksyn kaupparetkellä etsiskelin hyllystä jotakin, kun tajusin, että Puhas Loodus -tuotteet eivät maksa juuri mitään. Purkkien hinnat pyörivät 2 - 3 eurossa (apteekeissa hinnat voivat kiivetä jopa 4 euroon). Totesin, että näillä hinnoilla voisin testailla, mitä ihmeitä virolaiskosmetiikka hipiälleni tekee. 

Lisäksi tuntui kivalta ajatukselta, että päivittäiskosmetiikka voisi tulla kotikaupungistani, eikä L'Oréalin megatehtaasta maailman toiselta puolelta. 

Luonnonmukaisuuteen en ota kantaa: vaikka tuotesarjan nimi on Puhas Loodus, puhdas luonto, en ole jaksanut perehtyä tuotteiden INCI-luetteloihin (se pikkupräntti purkkien kyljessä), jotta tajuaisin, onko aineissa mitään luonnollista - mitä ikinä termillä halutaankaan tarkoittaa. 

Olen viime kuukausien aikana kokeillut muutamia tuotteita ja lyhyesti sanoen: tuotteista suurimman osan hinta-laatu-suhde on minulle erinomaisen riittävä.

Katsotaanpa tarkemmin, mitä kylppärimme hyllystä löytyy. 

- Kuvassa vasemmalla on auringonkukkasampoo värjätyille hiuksille. Tämä jää itselläni vakiokäyttöön. Erinomaista kamaa. Vaahtoaa mukavasti ja kuontalo on juuri sopivan pehmeän ja puhtaan tuntuinen pesun jälkeen. 

- Toisen vartalonkuorintavoide suihkussa käytettäväksi. Ihan ok, mutta en osta enää. Ei vain tunnu kivalta. Vartalokuorinnan pitää tuoda homeiseen, kalkkisaosteiseen suihkukoppiin luksusta. Tämä ei sitä tee. 

- Kolmantena yövoide, joka sampoon tavoin jää pysyvään käyttöön. Naama on aamuisin pehmeä kuin vauvan takamus. Voi olla, että kesällä täytyy käyttää jotain keveämpää voidetta, mutta näin talvisaikaan kasvojen ihon rapistessa pakkasella pois, on tämä rasva aivan loistavaa kamaa. 

- Neljäntenä kasvovesi, joka kuivattaa minun naamaani liikaa. Lisäksi se tuoksuu vähän jollekin miesten partavedelle. Sen sijaan Ortolla on oranssinväristä tyrnikasvovettä, jota aion tämän purkin loppumisen jälkeen ostaa. Se kosteuttaa ihoa niin hyvin, että mitään yövoidetta ei tarvitse ja pärstä tuntuu aamulla mukavalta. Tyrnikasvovesi on ehkä paras kaikista kokeilemistani Orton tuotteista. 

- Viidentenä jalkarasva, joka on oikein hyvä. Ostan uudestaan. 

- Kuudentena kasvojenkuorinta-aine, jolle vartalokuorinnan tavoin jää merkintä "ihan ok". En ostaisi uudestaan.  

Kuvassa olevien tuotteiden yhteishinnan laskeskelisin olevan noin 18 euroa. 

Ja kuten kaikki itseään kunniottavat meikkibloggarit kysyvät postauksen lopussa: onko teillä kokemuksia Orton tuotteista? 

Köyhät kyykätköön muualla

Tallinnan katukuvassa on näkynyt uuden liikuntakeskuksen mainoksia. Keskus väittää olevansa tyylikkäämpi ja korkeatasoisempi kuin kaupungin muut treenisalit. Mainoskuvassakin patsastelee naisia ja miehiä kuntosalilaitteiden edustalla iltapukuun ja pikkutakkiin sonnustautuneena.

Vilkaisin uteliaisuuttani, kuinka paljon treenaaminen tällaisella "luksussalilla"maksaa.

Kertakäynti maksaa 20 euroa. Pidempiaikaisten treenipakettien hinnat ovat 100 - 110 euroa kuussa.

Suomen kuntokeskushinnoista minulla ei ole enää hajuakaan, mutta Tallinnan mittapuussa tämä on aivan tolkuton taksa. Kuntokeskukset täällä ovat mielestäni jo nyt hyvin kalliitta, mutta tämä vetää kirkkaasti pohjat.

Taas kerran totean, että kun kansalaisen keskipalkka on jossakin 900 euron kieppeissä, voi vain ihmetellä, mistä löytyy asiakaskuntaa tällaisiin paikkoihin. Jännittävä seurata, kuinka kauan Golden Club porskuttaa.

Elagu Eesti!

Tänään sunnuntaina 24.2. on Viron itsenäisyyspäivä. Eesti vabariik, Viron tasavalta, täyttää 95 vuotta.

Virolaisilla on juhlinnassaan jämäkkä asenne. Taisihan siinä välillä olla jokunen vuosikymmen neuvostovaltaa, mutta mitäpä sitä muistelemaan. 95 mikä 95.

Aiemmin tällä viikolla otin saman päivän aikana kännykälläni kolme kuvaa. Olkoot ne nyt räpsyjä siitä, miltä Viro näytti yhtenä päivänä maahanmuuttajan silmin vuonna 2013.

Viro on Kadriorgin linnan uljasta historiaa, henkistymistä tavoittelevia shamaanikursseja ja reteästi pysäköiviä city-maasturihirviöitä.

Onnittelut, Viro!

Se on ihan kielen päällä

Anonyymi lukija heitti kommenttilootaan kieliaiheisen kysymyksen: 

oletko/tai joku muu löytänyt hyvää sanaa suomen "ihan" tilalle. Se kun on niin käypä moneen tilanteeseen..esim: 

- Ihan kaikki tuli - vahvistamaan asiaa 

- Loma oli ihan kiva - ei nyt niin vakuuttunut, tai sit päinvastoin..Loma oli ihan huippukiva!! 

-Tulen ihan kohta - varmistukseksi 

Tässäpä pähkäiltävää! Minun mielestäni viron kielessä ei ole ihan-sanalle täsmällistä korvaajaa. Noissa anonyymin esimerkkien ihan-tapauksissa voitaisiin käyttää monia eri viron sanoja. 

Minua jäi eniten mietityttämään viimeinen: miten sanottaisiin "Tulen ihan kohta" viroksi? Ma tulen varsti ei ole minusta fiilikseltään sama.  

Pientä fiilausta blogissa

Päivittelin hieman blogin oikeaa reunaa. Mm. seuraamieni blogien listaan tuli hieman muutoksia.

Erityisesti teille, jotka etsitte täältä blogista tietoa Tallinnan uusista kiinnostavista kohteista (ja petytte, kun täällä jaanataan jotain aivan muuta), suosittelen lämpimästi Tallinnlanna-nimistä blogia ja sen Facebook-ryhmää. En tunne blogin pitäjää, mutta avoimin ja kiinnostunein silmin hän tuntuu kotikaupunkiamme katsovan.

Minähän olen jo sen verran vanha Tallinna-pieru, että en enää näe enkä reagoi, jos nenän eteen tulee jotakin siistiä. Onneksi kaupunkiin muuttaa jatkuvasti uusia, tuoreempia silmäpareja.

Suomenlahden junatunnelia odotellessa

Tein laskelmia. 

Olen pian asunut viisi vuotta Virossa. Vuoden aikana käyn Suomessa keskimäärin 10 kertaa (mikä kuulostaa näin auki kirjoitettuna tosi vähältä, mutta eipä reissuja paljon enemmän tule). Se tekee 20 Suomenlahden ylitystä vuodessa, edestakaisin kun tietenkin mennään. Kaikkiaan olen rampannut lahden yli noin 100 kertaa. 

Viron-vuosien alussa matkustimme varsin paljon Nordic Jet Line -nimisen yrityksen laivoilla. Sen matka-aika lahden yli oli 1 tunti 40 minuuttia ja mukaan sai autonkin. Firma meni konkurssiin. 

Sittemmin olemme käyttäneet vain Tallinkin laivoja. Syy siihen on selvä: Star ja Superstar ovat nopeimmat. Ylitys kestää kaksi tuntia. Minuuttiakaan enempää en ole halukas meren aalloilla kellumaan.

Jos laivalla olemisessa on joskus ollut jotakin hupia, niin enää sitä ei totisesti ole. Laivamatka Tallinnaan tai Helsinkiin on verrattavissa tylsään bussimatkaan. Haluan vain päästä mahdollisimman nopeasti paikasta A paikkaan B. Laivaristeilylle minua ei saisi korvasta vetämälläkään, paitsi jos risteily suuntautuisi Karibialle tai Hurtigrutenille. 

Suomenlahtea ylittäessä aika alkaa venyä. Puolessa tunnissa eväät on syöty, kosmetiikkapuodissa käyty, ensimmäinen vessareissu lasten kanssa tehty. Jäljellä olevat puolitoista tuntia tuntuvat nälkävuodelta. 

Noin sadasta lahdenylityksestä olen viettänyt noin 95 laivojen leikkipaikan reunalla. Omien lasten kasvamisen huomaa siitä, että enää ei tarvitse istua kahta tuntia pallomeressä vahtimassa holtittomasti kiipeileviä ja kaatuilevia taaperoikäisiä tenavia, jotka haluavat nuolla jokaista pallomeren palloa. 

Nyt voi lojua kirjan, lehden tai viihde-elektroniikan parissa sohvalla ja puuttua vain tarpeen mukaan liian hurjiksi meneviin leikkeihin. Komennan myös armotta toisten hurjapäisiä lapsia. Kylä kasvattaa, laivan leikkipaikallakin. 

Viiden vuoden aikana on voinut havaita kannettavien tietokoneiden ja älypuhelimien räjähdysmäisen lisääntymisen. Kun laivamatkustajat löytävät istumapaikkansa, lähes kaikki kaivavat eteensä pöydälle läppärin, jolla tehdään töitä tai josta katsotaan elokuvia. Laivalla voi usein bongata harhailevakatseisen edestakaisinkävelijän. Hän on se, joka etsii vapaata pistorasiaa tietokoneelleen. 

Vain kerran olen joutunut matkustamaan maanantaiaamun ensimmäisellä laivalla Tallinnasta Helsinkiin. Silloin tunsin olevani planeetan ainoa nainen. Matkaa taittoi kanssani 1 500 virolaista rakennusmiestä. 

Talvisin en välittäisi matkustaa laivalla ollenkaan, sillä todennäköisyys keinuttavaan kyytiin on turhan suuri. Vatsani reagoi jo pelkkään pärskeiden näkemiseen. 

Siihen nähden on suuri ihme, että sadan matkan aikana olen halannut Idoa vain kerran. Vatsalaukkua tyhjentäessäni tytär seisoi vieressä ja kysyi: "Äiti, mitä sä teet?" 

Mitäpäs minä. Nautin Itämeren aalloista. 

Tunnustus: käytän kamaa

Lapsuudenkodissani on aina syöty talkkunaa. Tai lähinnä vanhempani ovat, minä en niinkään. Talkkunasta tehdään tuoreiden mustikoiden kanssa mustikkapöperöä tai sitten talkkunaa sekoitetaan sokerin kera viiliin. 

Virossa olen vuosien mittaan todennut, että talkkunaa on monessa paikassa. Talkkunaa sekoitetaan jogurttiin tai piimään, suklaata maustetaan talkkunalla ja tietenkin on myös talkkuna-kohukkeita. 

Silti vasta muutama viikko sitten tulin maistaneeksi ensimmäistä kertaa talkkuna-piimäjuomaa. 

Viroksi sen nimi on kamajook. Kama tarkoittaa talkkunaa (kyllä, tämä on taas niitä suomalaisia hauskuuttavia viron kielen sanoja) ja jook on juoma. 

Maistoin juomaa ja tuumasin sen olevan kummallisen makuista. Sitten otin toisen ja tuumasin, että eipä se oikeastaan hassumpaa olekaan. 

Seuraavana päivänä marssin kauppaan ja ostin pussin kamaa. Muutamasta teelusikallisesta kamaa mansikanmakuiseen piimään sekoitettuna syntyy oiva, raikas juoma. Kuiva, hapan ja makea samaan aikaan. Vähän kuin punaviini - ei oikeastaan kovin hyvää, mutta silti tahtoo ottaa toisenkin lasin. 

Minä olen tottunut siihen, että talkkuna on rakenteeltaan täysin hienojakoista. Täkäläinen kama on karkeampaa. Ei nyt aivan leseisen kaltaista, mutta sellaista, että juomaan tulee pieni karkeuden tuntu. Samoin huomasin, että ainakin kaupasta ostetussa kamassa on joukossa vehnää. Jotenkin muistelen, että suomalaisessa talkkunassa ei vehnää ole, ruista ja hernettä vain. 

Kamankäytöstäni tuli puhetta myös turkulaisten viikonloppuvieraidemme kanssa. He palauttivat mieleen sanan, jonka olin jo täysin unohtanut. Lounais-Suomessahan talkkunaa kutsutaan nimellä piapo. Siis piapo! Miten sellaista sanaa voi edes olla!?

No joo joo!

Aviomies on viime aikoina huomautellut minulle, että blogissa on ollut kovin hiljaista. Piparkakkupostauksesta pitäisi kuulemma päästä vähän eteenpäin. 

Koetan palailla pikkuhiljaa langoille. Otetaan vaikka sesonkileivonnainen kerrallaan. Viimeksi oli piparkakut, ja nyt onkin jo runebergintorttujen aika. Ja pian syödäänkin laskiaispullia. 

Ooh, kerronpa muuten heti, kun muistan: marraskuussa 2009 kerroin teille upeasta, mutta kurjassa kunnossa olevasta talosta, jonka haaveilin ostavani. 

Viikonloppuna ajoin siitä ohi ja se oli kunnostettu! Se on mielettömän kaunis! Argh! Nappaan kuvan joskus, kunhan satun siellä päin liikkumaan. 

Missä ne mesenaatit nyt ovat, joiden kanssa piti taloa ostaa, häh?!

Jouluinen kuva-arvoitus

Pystyttekö arvelemaan, mikä kuvan piparkakuista on melkein kolmevuotiaan "minä iteeee!!" -apulaisen tekemä?

(Kiitos äidille reseptistä, tuli oikein hyviä. Ja minä muistin koekakun!)

Taas on asiakas häiritsemässä työntekoa

Viron ajottain surkea asiakaspalvelu alkaa olla täällä blogissa jo melko kaluttu aihe, mutta pakko jakaa episodi, johon tänään satuin. Välillä "palvelu" on niin absurdia, että melkein naurattaa.

Menin kauppakeskuksessa olevaan tee- ja kahvipuotiin ostamaan itselleni mieleistä teetä. Edelläni tiskin ääressä asioi iäkäs rouva. Myyjä oli viidenkympin tuolla puolen oleva tiukkailmeinen täti.

Tulin puotiin tilanteessa, jossa kaksikko oli ilmeisesti keskustellut hinnasta tai ylipäänsä jostakin - mitä nyt asiointitilanteessa ja tuotteista puhuessa jutellaan. Asiakas ei riehunut, huutanut tai tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Kuulin, kun myyjä sanoi (tietysti viroksi) asiakkaalle: "Teidän olemuksenne on niin jyrkkä. Teidän pitäisi käyttäytyä vähän rauhallisemmin."

Käännökseni on aika huono. Viroksi myyjä sanoi "Teie olete nii järsku olemusega. Peaks natuke rahulikumalt käituma."

Minulla meinasi leuka pudota lattiaan. Kuulinko oikein? Ensin ajattelin, että myyjä ja rouva ovat tuttuja keskenään. Eihän noin muutoin voisi asiakkaalle sanoa. Sitten tajusin, että myyjä oli teititellyt asiakasta. Ei kavereita Virossa teititellä.

Kuinka ihmeessä asiakasrouva pystyi kuuntelemaan rauhoittumiskehotuksen ilman, että olisi poistunut siltä seisomalta kaupasta?

Myyjä ja asiakas saivat kaupantekonsa loppuun. Minä tiesin jo tässä kohden, että minunkaan kohdalleni tuskin on luvassa elämää suurempaa asiakaspalvelukokemusta.

Myyjä kirjoitti kiukkuisesti mutisten muistivihkoonsa jotakin eikä katsonut minuun päin. Minä heläytin mahdollisimman aurinkoisesti "Tere!", jolloin rouvan pää lopulta nousi.

Kysyin myyjältä teetä, jonka nimeä en muistanut, mutta jonka koetin mahdollisimman hyvin kuvailla.

Myyjä alkoi taivastelunsa: "No enhän minä nyt pelkän kuvailun perusteella voi tietää, mitä haluatte. Kyllä pitäisi nimi tietää. Sen takia me aina laitamme teepussin kylkeen nimitarran, että ihminen voi ottaa sen pussin seuraavalla kerralla mukaan. Minulla on tässä satoja purkkeja, en minä voi tietää", täti tylytti viittoen hyllyjä.

Kiitos ja hei. Asiakkaan ongelmasta kiinnostuminen ja siihen ratkaisun löytäminen kuuluu valitettavasti todella harvojen virolaisasiakaspalvelijoiden repertuaariin.

Banaaniletut Lahden takana -blogin tapaan

Nyt kuulkaas historian siivet havisevat.

Monenlaisesta on Lahden takana -blogissa kirjoitettu, mutta ruokareseptejä en muista jaelleeni.

Virolaisessa ruokakulttuurissa hapanmaitotuotteiden käyttö on verrattomasti yleisempää kuin suomalaisessa keittiössä. Hapukoorta eli juoksevan smetanan kaltaista hapankermaa käytetään kaikkialla. Siitä on tullut myös meidän keittiömme yleismauste.

Kaikkein tyypillisin makea virolainen leivonnainen on minun mielestäni jokin rahkakakku tai rahkapiiras. Ylipäänsä rahka taipuu täällä vaikka minkälaisiin ruokiin.

Piimää käytetään resepteissä usein taikinoiden nesteenä. Vaikka juon piimää mieluusti, piimän käyttö leivonnassa on ollut minulle vieraampaa (no, hyvin monet asiat leivonnassa ovat minulle vieraita...).

Sain lääkärin odotushuoneessa käsiini banaanilettujen reseptin, jossa letun nesteenä oli maustamaton jogurtti - hapanmaitotuote tietysti sekin. Halusin kotona kokeilla lettujen tekoja, mutta jogurttia minulla ei sillä hetkellä ollut. Joten korvasin jogurtin piimällä.

Ja kas tässä lahdentakaisen gourmet-keittiön sunnuntain aamupala:

Kuva on karsea, mutta letuista tuli vallan mainioita, paksuja, kuohkeita ja hyvin ruokaisia. Jos haikailee hieman amerikkalaistyylisiä lettuja, niin nämä voisivat sellaisia olla. Letut upposivat erinomaisesti myös junioriosastoon. 

Notta tässäpä resepti teillekin. 

Banaani-kaurahiutaleletut 

- 4 dl piimää 

- 1,5 dl pikakaurahiutaleita 

- 2 dl vehnäjauhoa 

- 0,5 tl soodaa tai leivinjauhetta 

- hyppysellinen suolaa 

- 2 munaa 

- 1 rkl rypsiöljyä 

- 2 suurta kypsää banaania pieniksi paloiksi pilkottuina 

Sekoita kaurahiutaleet jogurttiin ja annan seoksen levätä 10 minuuttia. Sekoita toisessa astiassa keskenään jauho, sooda ja suola ja lisää sekoitus sitten jogurtin joukkoon. Vatkaa muna sekaisin öljyn kanssa, lisää taikinaan ja sekoita hyvin. Lisää vielä koko systeemin joukkoon banaanien palat. Taikina on paaaaljon tavallista, suomalaista lettutaikinaa paksumpaa. 

Kypsennä letut paistinpannulla maltillisella lämmöllä, pohjapuolta noin 4 minuuttia ja toiselta puolelta hieman vähemmän (jokainen tietysti tietää parhaiten oman pannunsa ja hellan levyjen kuumuudet). 

Suosittelen mietoa lämpöä ja pitkää paistoaikaa, sillä huomasin, että tekemistäni letuista jotkut olivat jääneet melkein raaoiksi sisältä, sillä paksun taikinan pitää todella ehtiä rauhassa kypsyä. 

Edellisen postauksen hengessä toivotan Jõudu tööle ja sen päälle Head isu! 

Riittäköön leipää ja muita viron fraaseja

Viron kielessä on muutamia hyviä toivotuksia ja sanontoja, joille ei suomen kielessä ole suoraa vastinetta. Minulla kesti aika tovin ennen kuin opin näitä luonnikkaasti käyttämään.

- Jos saavut tilanteeseen, jossa toiset ihmiset istuvat pöydän ääressä syömässä, toivota "Jätku leiba!" Suoraan suomeksi käännettynä se tarkoittaa "Jatkukoon / riittäköön leipää". Ennen ruokailua on jo toivotettu "Head isu!" eli "Hyvää ruokahalua". Sitä ei enää kesken ruokailun sanota. Kuten eräs virolainen minulle selvitti: "ruokahalua aina riittää, mutta leipää ei välttämättä aina ole ollut". Jätku leiba -toivotukseen vastataan yksinkertaisesti kiittämällä "aitäh".

Jätku leiba on suosikkini virolaisfraaseista. Siinä on jotakin komeaa vanhanaikaisuutta ja ruuan arvostamisen fiilistä.

- Jos kohtaat jonkun tekemässä mitä tahansa työtä keskittyneesti ja ahkerasti, voit toivottaa hänelle "Jõudu!" tai "Jõudu tööle!" Nämä toivotukset tarkoittavat suomeksi "Voimaa / jaksamista työhön".
Toivotuksen kohde vastaa tähän "Jõudu tarvis!" eli "Voimia tarvitaan / on tarvis".

Tästä fraasista olen muistaakseni aiemminkin kirjoittanut. Minulla kesti pit-kään, ennen kuin opin vastaamaan siihen oikealla tavalla. Alkuun vastasin "mjääh, ööh, eeh, aitäh, krhm", kunnes lopulta aloin muistaa. Jykevä, hieno fraasiparivaljakko kerrassaan!

- Jos haluat hyväntahtoisesti toivottaa toiselle menestystä ja asioiden suosiollista etenemistä, voit aina huikata "Edu!" Se tarkoittaa aika lailla samaa kuin "Menestystä!" Edua voi toivottaa päiväkotiin lähtijälle, vuoren valloittajalle, uuden asunnon etsijälle, työhakijalle yms. Edu on näppärä, positiivinen toivotus, jota kuulee usein.

- Viimeisenä sana, johon en ole oikein tottunut vieläkään. Jos suomen kielessä sanotaan "olkoon", se liittyy mielestäni usein hieman negatiivisiin tilanteisiin. "Olkoon sitten, jos ei kerran muuta" tai "Olkoon, minä en enää jaksa".

Viron kielen "olgu" on mielestäni neutraalimpi. Olgu-sana viestittää, että keskustelu on aivan juuri päättymässä. Silti - kun päässäni kummittelee suomalainen negatiivinen olkoon, en meinaa päästä eroon tunteesta, että virolaiset haluavat päättää jutteluhetket aina kovin tylysti ja lyhyesti. Myös puhelinkeskustelut voivat loppua kuin seinään pelkkään olgu-sanaan.

Totuttelen edelleen siihen, että olgu on aivan asiallinen. Sen merkitys voi olla esimerkiksi "jaha, okei" tai "selvä sitten".

Tuleeko viroa osaavilla lukijoilla muita tyypillisiä fraaseja mieleen?

Suolaa haavoille

Aviomies tuli tänään kotiin puhisten. "Pimeyttä, räntää, vesisadetta, likaa! Onko täällä pakko asua!?" 

Marraskuu ei totisesti ole T:n eikä oikein minunkaan juttuni. Varsinkaan sen jälkeen, kun on nähnyt, millainen se voi olla. 

Koska en osaa julkaista uudelleen jo aiemmin täällä ollutta postausta, tyydyn vain linkkiin: 

Veistä syvemmälle haavaan ja rivakka pyöräytys -postaus on melko tarkkaan vuoden takaa. Marraskuuhun voivat kuulua myös kukkivat laventelit ja bougainvilleat.  

Juujuu, tunnelmoidaan ja sytytetään kynttilöitä Iittalan tuikkuihin ja käperrytään vilttin sisään sohvalle villasukat jalassa, kuten naistenlehdissä tehdään ja syödään suklaata ja luetaan kaikki kirjat, joita ei kesällä malttanut. 

Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että seuraavat viisi kuukautta on pimeää ja sataa. Kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että tulee edes luminen, kunnollinen kylmä talvi.  

Välitunti, paras tunti

Kuulin jokin aika sitten, että virolaiset lapset eivät käy koulupäivän aikana ulkona. Välituntisin ollaan sisällä.

En ensikuulemalta halunnut sitä uskoa. Tänään jututin aiheesta naapurin neljäsluokkalaista ja hänen vanhempiaan. Reipas naapurintyttömme käy aivan tavallista virolaiskoulua aivan tavallisessa tallinnalaisessa kaupunginosassa. Totta se oli: virolaiskoululaiset viettävät päivänsä sisällä. Ulos mennään vain niinä päivinä, jolloin on liikuntatunti ulkona.

Kouluun tullaan aamulla ja päällysvaatteet jätetään narikkaan, jota vahtii narikanhoitajatäti. Näin on kuulemma ollut neuvostoajoista asti. Naapurimme kertoivat, että neuvostoajalla yksi syy vahdittuun narikkaan oli pelko varkauksista: jos joku lapsi oli kerrankin saanut hyvät jugoslavialaiset saappaat, niitä piti vahtia tai muuten niitä ei pian ollut.

Lapset kuulemma viettävät välituntinsa käytävillä tai luokissa oleillen. Enää sentään ei tarvitse kävellä parijonossa käytävää ympäri opettajan vahtiessa, kuten naapurimme kertoi hänen lapsuudessaan tehdyn.

Onhan koulusysteemeissä eroja, mutta huomasin yllättyneeni tästä ulkoilutiedosta kovasti. Suomalaisena on niin tottunut siihen, että välitunnilla mennään ulos säällä kuin säällä.

Ja miten ihmeessä erityisesti pienet oppilaat jaksavat koulupäivänsä, jos eivät saa välillä päästellä höyryjä ulos pihalla juosten ja leikkien?

On täysin mahdollista, että tässä on koulukohtaisia eroja eri puolilla Viroa. Parinkymmenen oppilaan kyläkoulussa Viron maaseudulla voi olla aivan eri meininki kuin Tallinnan keskustan koulussa.

Joka tapauksessa - olipahan taas kiinnostava kulttuuriero!

Sitä vain mietin, missä virolaislapset oppivat leikkimään mustaamiestä, tervapataa ja kymmentä tikkua laudalla? Tai jos oppivat leikkimään päiväkodissa, niin tuleeko niitä enää kouluun lähtemisen jälkeen leikittyä?