sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Melkein yhdeksänkuukautisen kuulumisia

J täyttää aivan pian yhdeksän kuukautta. Yhdeksän! Tähän voisi taas jaaritella ajan järjettömän nopeasta kulumisesta, mutta eipä siitä sen enempää.

Tässä iässä J on hyvin lähellä oppia konttaamaan. Konttausasennossa poika huojuu pitkiä aikoja, ja kerran olen nähnyt, että hän liikauttaa jalkaansa, mutta uusi liikkumistapa ei silti ole valjennut.

Muutama päivä sitten löysin hänet pinnasängystä seisomassa polvillaan, käsillään sängyn reunasta tukea ottaen. Alkaa maailma avartua vaakatason lisäksi myös pystysuunnassa.

J istuu itsekseen tosi tukevasti, mutta ei kuitenkaan vielä niin, että häntä voisi vahtimatta istumaan jättää. Tasapaino saattaa heittää niin, että poika lentää holtitta selälleen. J ei myöskään vielä itse nouse istumaan.

Ruokaa uppoaa poikaan mahtavia määriä. Aamu- ja iltapuuroannokset ovat ihan aikamiehen satseja. Banaaneja poika söisi varmaankin tertullisen, jos antaisi. Kaikenlaiset ruuat maistuvat, niin itse tehdyt kuin purkkimössötkin. Minä imetän edelleen ja aion jatkaa ainakin siihen asti, että pojalle voi alkaa antaa lehmänmaitotuotteita. Vastikkeita ei ole meillä tarvinnut käyttää.

Viime aikoina J on tainnut saada pienen oivalluksen syy-seuraus-suhteista. Kun häntä kieltää tekemästä jotain, kielto saattaa jopa vaikuttaakin jotain. Mutta satunnaista se toki vielä on. Tehokkainta on edelleen nostaa poika pois kiellettyjen hommien parista (ja toistaa tätä ad nauseam...).

Luonteeltaan J on edelleen mahdottoman aurinkoinen. Hän herää yleensä hyvillä mielin tai jos itkeekin, niin rauhoittuu hyvin pian. Kirjojen lukeminen on J:sta aivan huippua. Hän istuu innosta hihkuen sylissä, kun käydään läpi kuvakirjapinoa. Laulaminen ja sylissä hyppyyttäminen ovat varmoja hittejä. Pienet märinän alut tarttuvat lähes takuuvarmasti sillä, että J:lle alkaa laulaa.

lauantai 29. marraskuuta 2008

Elämäni kenguruemona

Päätimme olla ottamatta lomamatkalle lastenvaunuja, varsinkaan, kun meillä ei ole kevyitä rattaita, vaan järkälemäiset yhdistelmävaunut. Lomakohteessa täytyy kuitenkin lasta jotenkin kantaa. Kantoliina tuntui liian kuumalta ajatukselta aurinkoiseen paikkaan. Lisäksi liinan kieputtamisessa ympärille on aina pieni hommansa.

Ratkaisu löytyi kantorepusta. Olin nähnyt sellaisen ystävällä käytössä ja vakuuttunut toimivuudesta. Tilasin repun suomalaisesta nettikaupasta. Reppua voi ihmetellä tällä sivulla. Me ostimme tuon Patapumin, merkkejä on toki useita muitakin.

Reppu osoittautui joka euron arvoiseksi. Se on erittäin mukava päällä. Lapsen painon saa tosi hyvin lantiolle, joten kymmenkiloinen kantamus ei tunnu tukalalta. Lämpimällä säällä reppu on minusta parempi kuin kantoliina, sillä liinassa voi tulla kuuma sekä kantajalle että kannettavalle. Mikä tärkeintä, J viihtyy repussa mainiosti. Pojasta on selvästikin hauskaa taittaa matkaa aikuisten ihmisten korkeudella, josta näkee hyvin. Jos on liian jännää, niin äiti tai isä on ihan lähellä. Päiväunillekin poika nukahtaa repussa vaivatta.

Reppu osoitti tarpeellisuutensa heti takaisin Tallinnaan tultaessa. Auraamattomien teiden takia vaunujen lykkiminen ei onnistu, joten J pääsi ulkoilemaan repussa.

Mainiota tuossa vehkeessä on myös se, että sitä voi käyttää sekä mahan että selän päällä. Lisäksi reppu pakkautuu mukavan pieneen tilaan.

Tämä ei ollut maksettu mainos, mutta voin kyllä huoletta suositella tuotetta!

perjantai 28. marraskuuta 2008

Löydä sisäinen balttisi

Suomalaisena on tottunut siihen, että kun sataa lunta, vaikka reippaamminkin, tulee aura-auto tai naapurin mies traktorillaan ja ajaa lumet tieltä pois, minkä jälkeen voi taas liikkua normaalisti.

Se on Suomessa se. Meitä eilen kotiin palanneita lomamatkalaisia odottivat kehnosti auratut tiet ja kotipiha, jossa loskaa on ihan aikuisten oikeesti nilkkaan asti. Eipä muuta kuin auto sen verraan esiin lumikasojen alta, että T pääsi ostamaan lumikolaa.

Koska yhteisesti järjestettyä lumenaurausta ei taloyhtiössämme ole, jokainen on lykkinyt pihansa lumia minne vain on saanut mahtumaan. Yhteistä kulkuväylää ei ole varsinaisesti siivonnut lumesta kukaan. Pihastamme ei pääse tällä hetkellä ulos ilman järeitä kumisaappaita, ja autolla saa ottaa vauhtia reippaasti, että selviää loskasta.

Kotitiemme oli kyllä aurattu, mutta auratusta kevyenliikenteenväylästä saa vain haaveilla. Ei tarvitse ihan vähään aikaan lähteä työntämään lasta vaunuissa mihinkään.

Tästä voisi tietysti menettää hermonsa, mutta olemme päättäneet olla menettämättä. Nyt etsitään pääkopasta sisäinen baltti, kohautetaan olkapäitä ja todetaan, että tämä nyt vain on näin.

Miten sitten liikkua lapsen kanssa ulkona tällä kelillä? Konsti on, siitä lisää seuraavassa postauksessa.

torstai 20. marraskuuta 2008

Näkemiin ja kuulemiin

Viime yönä tuli talvi Tallinnaan. Jo toissa aamuna maassa oli hieman valkoista, mutta tänään saattaa jo puhua pienestä lumikerroksesta. Aamulenkillä vastaan tuli ensimmäinen pulkkaa kiskova lapsi. On aina yhtä hauskaa huomata, että ympäristö jotenkin hiljenee, kun lumi tulee.

Lahden taus vaikenee viikoksi. T:n kesäloman kunniaksi lennähdämme lomamatkalle. Koirakin lähti jo koirahotelliin. Siellä oli pelottavia keskiaasianpaimenkoiria, joilta oli korvat typistetty. Toivottavasti ne eivät syö meidän fifiä.

Lomaviikon tavoiteet: aivot narikkaan, aurinkoa, lämpöä, hyvää ruokaa, lisää hyvää ruokaa, uintia, lojumista, lukemista. Ei siis mitään aktiivista kaupunkilomaa laukaten museosta ja konsertista toiseen, vaan täydellistä nollausta.

Koska kohta on adventti ja joulu, niin kannattaa virittäytyä joulutunnelmaan kuuntelemalla hyvää laulantaa.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Voi Elämä

Nettiriippuvainen jää lopulliseen koukkuun luettuaan tänään Hesarin uutisen siitä, että Life-lehti julkaisee koko kuva-arkistonsa netissä.

Voi apua, upeita kuvia 1860-luvulta asti voisi selata ihan loputtomiin. Marilyn Monroen kuvat ovat huippuhienoja, Helsingistä on nostalgisia mustavalkoisia otoksia, Kekkonen seikkailee monessa kuvassa ja, ja, ja...

Estonia-hakusanalla ei kovin monta kuvaa löytynyt, Tallinn-hakusanalla ei mitään. Lienevät monet Soviet Unionin alla.

Kuvataivas löytyy tästä. Tämä on näitä digiajan iloja, että hienot arkistot pääsevät kaikkien hypisteltäviksi.

tiistai 18. marraskuuta 2008

Joulu tulee ja lunta luvassa

Lähiaikoina on pakko selvitä käymään kaupungille, sillä vanhan kaupungin torille, siis Raekoja platsille, tuli eilen joulukuusi, jõulukuusk. Valot siihen syttyvät tietysti adventtina.

Tapahtumasta uutisoitiin näyttävästi, aivan kuten Turun tuomiokirkon kuusestakin kerrotaan. Tänä vuonna kuusen tuonnissa Raekojalle oli ollut erityistä haastetta, sillä kuusi piti tuoda Viru väravan eli Virun portin kautta. Sehän on se kaikkien tietämä vanhan kaupungin sisäänkäynti, jossa on pitkässä rivissä kukkakauppiaita. Vanha kaupunginportti ei ole siinä kohtaa suuren suuri, joten kuusen tuominen oli hommasta vastanneiden mukaan aiheuttanut päänsärkyä. Normaalisti kuusi tuodaan Vabaduse väljakin eli Vapauden aukion kautta, mutta siellä on käynnissä rakennustyöt.

Vanhan kaupungin joulumarkkinat alkavat 23.11. Joulumarkkinoiden nettisivut ovat tässä. Viime talvesta muistan, että oli varsin tunnelmallista käydä torilla hämärässä nauttimassa lasillinen kuumaa hehkuviiniä ja syömässä paahdettuja manteleita.

Säätiedot lupaavat huomiseksi lunta. Mahtavaa! Minä sen sijaan ostin eilen bikinit ja toivon, että niille on kohta käyttöä.

maanantai 17. marraskuuta 2008

Sekalaisia juttuja

Tantsud tähtedega -kisakatsomossa nousi eilen jännitys hetkellisesti aivan piikkiin, kun selvisi, että pisteidenlaskun väliajalla esiintyisi suomalainen laulajatähti. Jännäsimme, kuka mahtaa olla. Oli Jari Sillanpää. Hei apua, miten se on niin plösähtänyt? Onneksi mies sentään on luonnikas lavaesiintyjä. Sen sijaan olisi voinut pukeutua muuhun kuin liian tiukkoihin farkkuihin, liian lyhyeen t-paitaan ja Hessu Hopo -kenkiin. Voi kauhea, kyllä meille suomalaisille taas varmaan nauretaan ympäri maailmaa...

Meillä ollaan täydellisissä lomatunnelmissa, sillä T aloitti kesälomansa tänään. Huraa! Pientä lomareissua pukkaa, siitä kenties lisää myöhemmin.

Vähän surkeassa kunnossa ollut karvainen jäsen I alkaa taas olla iskussa. T kävi sen kanssa perjantaina eläinlääkärissä, jossa sitä kuvattiin ja otettiin verikokeita, kun arvelimme, olisiko sen nivelrikko äitynyt pahemmaksi. Mitään sellaista ei löytynyt, eikä onneksi mitään muutakaan. Kipulääkekuurin se kuitenkin sai, mikä tuntuu tepsivän, sillä tänään vihdoinkin koira on pirteämpi kuin viikkokausiin.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Synkkä juttu

Ulkona on pimeää, sataa ja myrskyää raivoisasti aivan koko ajan ja kirkasvalolamppu on kaivettu esiin. On siis aika puhua kepeän marraskuisesta asiasta - kuolinilmoituksista.

Virolaisissa lehdissä kuolinilmoitukset eivät ole kuolinilmoituksia, vaan osanottoilmoituksia. Kun ihminen kuolee, hänestä eivät yleensä laita ilmoitusta lehteen omaiset. Sen sijaan sukulaiset, tuttavat ja työtoverit pistävät lehteen pienen ilmoituksen, jossa he ilmaisevat myötätuntonsa ja osanottonsa omaisille. Tämä tuntui aluksi ihmeelliseltä. Piti oikein tavata, kuka oikein on kuollut.

Suomessa usein tuntuu olevan niin, että mitä tunnetumpi henkilö, sitä suurempi kuolinilmoitus. Virossa sama ilmiö näkyy siten, että mitä tunnetumpi vainaja, sitä enemmän osanottoilmoituksia. Enimmillään olen tainnut nähdä lähes kokonaisen sanomalehden sivullisen ilmoituksia, kun kaikki mahdolliset kaverit ja olalletaputtelijat ottavat osaa. Tavallisesti ilmoituksia on kaksi-kolme.

Tämän viikonlopun Postimees-lehdessä (PM ja Eesti Päevaleht eivät ilmesty sunnuntaisin) törmäsin ekan kerran siihen, että lehdessä oli ilmoituksia, joissa muisteltiin vainajan kuoleman muistopäivää. Oli myös ilmoituksia, joissa muisteltiin vainajan syntymäpäivää. Tällaisia en ole Suomessa tainnut nähdä koskaan.

Täällä oleilumme alussa kuolin- ja osanottoilmoituksia oli vaikea niiksi tajuta sen takia, että kristillistä symboliikkaa, siis lähinnä ristejä, kuolemaan liittyvistä ilmoituksista ei löydä oikeastaan yhtään. Muistelen lukeneeni jostakin tutkimuksesta, jossa todettiin, että virolaiset ovat Euroopan vähiten uskonnollinen kansa. Eipä siis uskontoa kuolinilmoituksissakaan.

Hilpeää alkavaa viikkoa kaikille!

perjantai 14. marraskuuta 2008

Tyrniä ja hapankaalisotaa

Viro kuohuu hapankaalin takia. Maan eri toreilla on lukuisia mummoja ja vaareja, jotka myyvät itse tekemäänsä hapankaalia. Nyt Viron elintarvikevirasto on alkanut hankaloittaa tätä myyntityötä ilmoittaen, että myyjien täytyy rekisteröidä itsensä virallisesti myyjiksi (en tiedä, mihin rekisteriin) ja että rekisteröintiä edellyttävät myös EU-säädökset. Hygieania-asiatkin viranomaisia mietityttävät. Ties mitä myrkkyjä ovat mummot hapankaaleihinsa laittaneet.

Tästä asiasta on kirjoiteltu päivätolkulla. Myyjämummot ja -vaarit ovat käärmeissään, sillä viraston säädökset tekevät heidän elämänsä vieläkin hankalammaksi. Torimyynnillä on todella merkitystä maassa, jossa eläkkeiden "suuruus" on suorastaan vitsi.

Toriasiakkaat ihmettelevät, miten ikuisesti hyvin toiminut systeemi onkin yhtäkkiä hankala. Kukaan ei ole ilmoittanut saaneensa hapankaalista saati muista torituotteista myrkytyksiä. Asiakkaat sanovat myös, että kenenkään ei ole pakko torilta mitään ostaa, jos hygienia pelottaa.

Jopa Viron EU-parlamentaarikko Katrin Saks sanoi, että elintarvikeviraston päätä kiristää vanne aivan liian tiukasti.

Asia on mennyt niin pitkälle, että ensi viikolla hapankaalisotaa käsitellään jo riigikogun eli eduskunnan maatalousvaliokunnassa asti. Valiokunnan johtaja on jo sanonut, että elintarvikeviraston "absurdeja tulkintoja pitää punnita uudelleen."

Meillä syödään hapankaalin lisäksi myös tyrniä. Virossa tyrni tuntuu olevan ihan eri lailla tärkeä juttu kuin Suomessa, ja erilaisia tyrnivalmisteita on myytävänä vaikka millä mitalla. Omaan aamiaiseeni on kuulunut kesästä lähtien tyrnirouhe.

Tätä kirjoittaessa juon kuumaa tyrnimehua, jota ostin aiemmassa postauksessa mainituilta Martinmarkkinoilta. Ajattelin, että mehu olisi tosi hapanta ja kirpeää, mutta paksu keltainen mehu onkin pehmeää ja jotenkin persikan kaltaista.

Tyrnituotteisiin voi tutustua tällä nettisivulla, jossa asia on myös suomeksi. Firman nimi kuulostaa ihan joltakin Asterixin hahmolta...

torstai 13. marraskuuta 2008

Martinmarkkinoilla




Vähän jälkijunassa mennään kuulumisten kertomisen kanssa, mutta vielä sananen martinpäivästä. Edellisessä postauksessa mainittujen santtijoiden lisäksi viime sunnuntaihimme kuului käynti Saku Suurhallissa pidetyillä martinpäivän markkinoilla eli Mardilaatalla.

Martinmarkkinat ovat ymmärtääkseni yksi Viron käsityöläisten tärkeimmistä vuosittaisista tapahtumista. Kädentaitojen osaajaa olikin ihan joka lähtöön. Ja mikä parasta - paikalla ei ollut metrilakua, kaljatelttoja, paellapannuja eikä rihkamatuulikellojen ja hassujen t-paitojen myyjiä!

Markkinahumun lisäksi hallissa oli koko ajan esiintymässä jokin kansanmusiikkiporukka. Oli laulua, soittoa, tanssia ja kaikkea näitä yhdessä. Markkinoilla saattoi mukavasti nähdä myös virolaisten kansallispukujen kirjoa.

Meidän kukkaronnyörimme heltyivät eräiden keramiikkataiteiljoiden myyntipöydän kohdalla, sillä heillä oli kaupan vastustamattoman pöhkön omituisia otuksia. Vilkaiskaapa tämä nettisivu, niin tiedätte suunnilleen, millainen sammakko meille muutti.

Kuvista näkyy, että paikalla olleet käsityöläiset eivät vain myyneet, vaan myös tekivät. Kehräämistä näkee aika harvoin ja erityisen harvoin näkee, että mies kehrää. Eikä nyplääviä miehiäkään ihan joka oksalla istu.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Martit kävivät santtimassa


Sunnuntai-iltana hätkähdimme, kun oven takaa alkoi kuulua laulua. Hämärästi muistimme kuulleemme, että on joku Viron kansanperinteeseen liittyvä päivä.

Oven takaa löytyi kolme noin kymmenvuotiasta, mahdottoman reippaasti laulavaa poikaa. He olivat mardisantit eli martinpäivän kerjäläiset (tai pyhimykset, riippuen siitä, miten kansanperinnettä ja historiatietoa tulkitsee), jotka olivat tulleet meille "santtimaan" eli toivottamaan viljaonnea ja tarkastamaan, että talo on valmistautunut talven viettoa varten.

Perinteeseen kuului, että pojat laulun lisäksi esittivät meille arvoituksia sekä vitsejä. Jokainen poika sanoi jotakin. Näkyi, että pojat olivat tosissaan harjoitelleet ja miettineet, miten homma menee. Lopuksi martit palkittiin pienillä herkuilla, aivan kuten Suomessa virpojat. Tavallisin marteille annettava herkku lienee omena, sillä poikien kassit olivat omppuja täynnä.

Myöhemmin oven taakse tuli vielä yksi yksinäinen martti, joka hänkin lauloi hurjan hienosti. Hänellä oli mukanaan vitsa, jota hän meille heilutti ja tömisteli jaloillaan, sillä marttien kuuluu pitää meteliä. Häneltäkin saimme kuulla arvoituksia.

Viron kansallismuseon kansankulttuuria esittelevän nettisivun mukaan martinpäivä päättää mikkelinpäivästä alkaneen henkien ajan, jolloin kuolleiden esivanhempien henget vierailevat taloissa. Vanhaan aikaan martinpäivä merkitsi talousvuoden loppua ja talven alkua.

Taloa kiertävien marttien kuuluu olla hieman hurjan ja pelottavan näköisiä. Siksi myös meillä käyneet pojat olivat pukeutuneet paksuihin takkeihin ja hattuihin ja piirtäneet kasvoihin synkkiä viiksiä ja partoja.

Emme kuulleet varmasti, mitä martit lauloivat, mutta todennäköisesti jotakin seuraavan kaltaista:

"Laske sisse mardisandid
mardi küüned külmetavad
mardi varvad valutavad
sõrmeotsad sõitelevad.
Mart on tulnud kaugeelta
üle soo, suure libeda. "

Laulussa kehotetaan päästämään sisään martit, joiden kynsiä palelee, varpaita särkee ja sormenpäihinkin sattuu (tai jotain, en osaa kääntä...). Martti on tullut kaukaa, suon ja suurten liukkaiden yli.


Kuvassa meillä käynyt kolmen martin ryhmä, jonka jäsenet olivat tomeruudessaan uskomattoman liikuttavia. Mahtava perinne!

J ja laajeneva maailmankuva

Viime päivät ovat olleet J:n liikkumisen kehityksessä huimaa kehityksen aikaa. Kierimisen sijasta yksinomaiseksi liikkumismuodoksi on vaihtunut ryömiminen ja sen myötä on tullut arjen oleiluumme paljon muutoksia. Nyt todellakin ollaan silmät selässä ihan koko ajan, mutta on myös mukavaa, kun poika osaa viihdyttää itse itseään ja keksii tekemistä.

Kun ripustan pyykkejä kylpyhuoneessa, poika säntää vauhdilla perään. Imuroidessa poika seuraa pörisevää laitetta. Takan hiilihangot ja -lapiot piti suosiolla nostaa ylemmäs. Kirjahyllystä J kiskoo tutkittavakseen erityisesti kierrekantisia laulukirjoja.

Maailmankuva laajeni tänään eteiseen asti, josta löytyivät imeskeltäväksi isän kenkien nauhat. Omia rattaita on kiva työnnellä renkaasta edestakaisin. Portin rakentaminen portaisiin on pian erittäin ajankohtaista.

Ehdoton suosikki on keittiön alalaatikko, jota voi rämpyttää kiinni ja auki, varsinkin, kun se kolisee mukavasti. Kaappien ovia J ei sentään saa avatuksi, mutta se on vain ajan kysymys.

J ei ihan vielä istu ilman tukea, mutta lähellä se on. Kun tänään lähdimme vaunujen kanssa kauppareissulle, ensimmäistä kertaa poika ei suostunut heittäytymään makuulle, vaan istua könötti vaunuissa puoleen matkaan. Vaunujen rakenteisiin ja peittoihin tukeutuen se onnistui. Toki lopulta tuli uni ja makuuasento kelpasi.

Tänään lienee siis se päivä, jolloin lopultakin pistämme pois leikkimaton. Sille ei näytä olevan käyttöä, kun leikkipaikkana voi olla koko koti.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Geokätköillä Kadriorgissa


Viikonloppuna meillä oli Suomesta vieraana kaverimme I, joka on konkari geokätkennässä. Minutkin hän on vienyt Suomessa muutaman kerran kätköille, ja nyt kohteeksi otettiin Kadriorgin puiston suunnilla olleet kätköt.

Päätimme etsiä viisi kätköä, joista harmi kyllä löytyi vain kolme. Pientä hankaluutta aiheutti se, että puistossa liikkui lauantaipäivänä tietysti paljon ihmisiä. Geokätköilyssähän pointti on se, että kätkö pitäisi löytää niin, että sitä eivät ulkopuoliset huomaa.

Kadriorgin puisto ja Piritan ranta ovat tihkusateisenakin päivänä hienot. Syyskoleassa oli oikein friskiä kävellä. Geokätkentä on mainio tapa viettää aikaa ulkona ja tutustua uusiin paikkoihin. Täytynee ottaa itselle tavoitteeksi etsiä Tallinnan kätköt, vaikka homma onkin porukassa paljon kivempaa.

Jos ei yhtään tiedä, mistä ihmeellisestä kätkennästä oikein on kyse, voi vilkaista virallisen kansainvälisen geokätkentäsivuston sekä suomalaisen kätköilysivun. Lyhyesti sanottuna kyse on aarteenetsinnästä, jossa harrastajat piilottavat pieniä "aarteita" haluamiinsa paikkoihin ja ne etsitään gps-paikantimen avulla.

Kuvassa I pähkäilee, löytyisikö kätkö puusta tai sen ympäristöstä. En paljasta, löytyikö. J oli tietysti matkassa mukana nukkuen päiväunia.

Paluu arkeen

Hei lukijat, täällä taas. Viikon reissu Suomessa oli kuin lomaa. Kiitos majoittajille, meitä ruokkineille ja meille seuraa pitäneille!

Juuri nyt en ala enempää kirjoittaa, mutta luvassa on asiaa ja kuvia geokätkennästä Tallinnassa sekä Martin päivän eli Mardipäevan perinteistä Virossa. Lisäksi tulee myös markkinakuulumisia.

J kävi neuvolassa. Kahdeksan kuukauden ikäinen jötkäle on 9 800 grammaa painava ja 73 senttiä pitkä. Kaikki oli lääkärin ja neuvolan tädin mukaan kunnossa. Poika ryömii nyt vinhasti.
Related Posts with Thumbnails