Suolaa haavoille

Aviomies tuli tänään kotiin puhisten. "Pimeyttä, räntää, vesisadetta, likaa! Onko täällä pakko asua!?" 

Marraskuu ei totisesti ole T:n eikä oikein minunkaan juttuni. Varsinkaan sen jälkeen, kun on nähnyt, millainen se voi olla. 

Koska en osaa julkaista uudelleen jo aiemmin täällä ollutta postausta, tyydyn vain linkkiin: 

Veistä syvemmälle haavaan ja rivakka pyöräytys -postaus on melko tarkkaan vuoden takaa. Marraskuuhun voivat kuulua myös kukkivat laventelit ja bougainvilleat.  

Juujuu, tunnelmoidaan ja sytytetään kynttilöitä Iittalan tuikkuihin ja käperrytään vilttin sisään sohvalle villasukat jalassa, kuten naistenlehdissä tehdään ja syödään suklaata ja luetaan kaikki kirjat, joita ei kesällä malttanut. 

Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että seuraavat viisi kuukautta on pimeää ja sataa. Kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että tulee edes luminen, kunnollinen kylmä talvi.  

Veistä syvemmälle haavaan ja rivakka pyöräytys

Marraskuu lienee Suomessa ja Virossa synkeimmillään ja pimeimmillään, kun ei lunta ainakaan etelässä taida olla.

Paljon on mätää Kalifornian maalla, mutta marraskuun pimeys-angstia ei täällä tarvitse kokea. Tavallisesti niin tuskainen kuukausi menee aivan huomaamatta.

Täkäläinen marraskuu on suomalaiselle itse asiassa todella miellyttävä. Ilma on sellainen kuin on pohjolan aurinkoisina syyskuun päivinä. Aamuisin ja iltaisin on viileää ja päivällä tarkenee paitahihasillaan.

Ja luntahan ei näillä nurkilla ole. Sen sijaan ruusu kukkii edelleen, ja bougainvillea jaksaa porskuttaa, vaikka hieman se meinaa parhaasta loistostaan hyytyä.

Ihan kiva.

La Dolce Vita

Maalaistollo on välillä hoomoilasena, kun tajuaa, mitä kaikkea sitä saa elämässään kokea. Niin kuin vaikkapa päivän retken Kalifornian Sonoman laakson viinitiloille.

 

Tiloja pääsin kiertämään lauantaina, kun hyppäsin yhdeksän muun suomalaisnaisen kanssa tilausautoon, joka vei meidät Piilaaksosta Sonomaan.

 

Sonoman kaupunki on Piilaaksosta kahden tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen. Kaupungissa ja koko Sonoman laaksossa on viinitiloja loputtomiin. Me suunnittelimme käyvämme 3 - 4 tilalla, mutta ehdimme vain kahdelle. Paikasta toiseen siirtymisiin ja lounastamiseen menikin yllättävän paljon aikaa.

 

Mutta eipä se haitannut. Ei viinitiloille kannata tuli hännän alla mennä juoksemaan. On leppoisaa istua kaikessa rauhassa tilan terassilla, jutella mukavia ja tietysti maistaa tilan tuotteita. Ja kyllä - näin marraskuussa pystyy täällä vielä istumaan terassilla, takki päällä tosin.

 

Kaliforniassa on kaksi tunnettua viinialuetta. Sonoman laakso on toinen, ja vielä tunnetumpi ja ehkä arvostetumpikin on Napan laakso.

 

Viinitiloja kummassakin laaksossa on joka lähtöön, aina aivan pienistä perhetiloista jättimäisiin suurtiloihin. Näin marraskuussa oli rauhallinen aika käydä seutua ihmettelemässä, sillä ruuhkaisin turistisesonki tiloilla loppuu lokakuussa, kun rypälesadot on saatu korjattua. Hauska olisi joskus käydä sadonkorjuujuhliakin katsomassa, mutta toisaalta tähän aikaan vuodesta mukavan väljää.

 

Meidän seuruemme kävi Gloria Ferrer Wineryssä sekä Ravenswood Wineryssä. Ensin mainitulla tilalla valmistetaan kuohuviinejä. Ravenswood puolestaan on "tavallinen" viinitila.

Tämän postauksen kaksi viimeistä kuvaa on Ferrerin pihalta, muut Ravenswoodista. Kauniita värejä oli maisemassa, kun rypälepensaikot olivat alkaneet värjäytyä syksyisemmiksi. Kalkkarokäärmeitä ei Ravenswoodissa näkynyt, vaikka pihalla niin varoiteltiin.

Minun tapauksessani viinimaistelu menee sikäli haaskuuseen, että en osaa tehdä mitään eroa 8 ja 180 dollarin viinin välillä. Rypälemehu mikä rypälemehu. Silti kokemus oli mahdottoman kiva. Samalla päivä oli ensimmäinen, jolloin olin K:sta erossa aamusta iltaan. Ehkä sen voi melkein kaksivuotiaan kanssa jo sallia.

Kylmä

Kaliforniassa siirryttiin talviaikaan viikkoa myöhemmin kuin Pohjois-Euroopassa. Tänään sunnuntaina meillä on ollut tuntia pidempi vuorokausi ja sen myötä tuntia valottomampi ilta.

Meillä on ollut tapana lähteä lasten kanssa päiväunien jälkeen vielä pariksi tunniksi pihalle leikkimään ennen päivällistä. Jo muutaman viime viikon aikana tätä aikataulua on täytynyt alkaa iltojen pimenemisen takia hieman rukata. Tänään sitten tajusimme, että klo 17.30 on jo säkkipimeää. Pöh.

Päättyvän viikon aikana on sää muutenkin viilennyt selvästi. Lämpötilat ovat sellaista Suomen syyskuuta - aamulla ulos lähtiessä täytyy laittaa takki, pitkälahkeiset housut, sukat, umpinaiset kengät ja lapsille kevyt päähine. Päivällä voi vielä olla hyvinkin lämmintä, mutta illaksi taas viilenee aika vauhdilla.

Mutta eihän tästä silti voi valittaa. Loskassa ei tarvitse tarpoa, sateet ovat vähäisiä ja viilenevä ilma tuntuu puolivuotisen lämpimän kauden jälkeen vain mukavalta ja raikkaalta. Läheisessä kauppakeskuksessa meksikolainen puutarhuri istutti viikolla ostosparatiisin kukkapenkkeihin uusia kukkia. Tuntuu aivan ihmeelliseltä ajatella, että nyt on marraskuu.

Paikallisten pukeutumista on jännittävä seurata. Jotkut menevät edelleen sortseissa ja varvastossuissa, joissa periaattessa päivän lämpimimpänä hetkenä voi vielä tarjetakin. Nuoriso sen sijaan on jo kiskonut jalkaansa vaaleanpunapaljettiset UGG-saappaat, ja naapurin koiranulkoiluttajarouva oli vetänyt ylleen polvipituisen toppatakin, kun ulkolämpötila oli noin +15 C. Se oli minusta ehkä hieman liioittelua.

Syksy näkyy lopulta myös luonnossa. Osa puista on tiputtanut lehtensä, osan lehdet hohtavat kirkkaanpunaisina ja joidenkin lehdet vain kuivuvat surkeiksi ruskeiksi rutuiksi puuhun.

Keltainen hedelmä

Koko Kaliforniassa asumisen ajan olen jaksanut ihastella ja hämmästellä hedelmäpuiden satoa. Ensimmäisen sitruunapuun kohtaaminen sai minut suunnilleen sekoamaan ja edelleen jaksan intoilla esimerkiksi greippi- ja limettipuista.

Olimme taannoin useamman viikon pois näiltä kulmilta. Kun tulimme takaisin, oli naapuruston puissa tapahtunut kasvupyrähdys. Eikä taaskaan meinaa immigrantti pysyä nahoissaan, kun on niin ihmeellistä nähdä ihan oikea persimon-hedelmiä kasvava puu.

Persimon-hedelmillä, jotka myös kaki- ja sharon-hedelmän nimillä tunnetaan, näyttää nyt olevan täällä paras satokausi. Kauppojen hedelmätiskeissä niitä on laareittain myytävänä aivan pikkurahalla.

Näihin keltaisiin, makeisiin palluroihin oli hauska törmätä täällä senkin puolesta, että tämän vuoden alussa olen kirjoittanut tänne blogiin persimonien suosiosta Virossa. Enpä olisi tuolloin arvannut, että hedelmät vielä saman vuoden sisällä suunnilleen tippuvat puusta päähän.

Kuvassa näkyvän, hedelmien painosta lähes lyyhistyvän persimon-puun vierestä olemme lasten kanssa useana päivänä kävelleet. J on kysynyt, voisiko hedelmiä poimia, ja minä olen joutunut kieltämään. Puu kasvaa vieraiden ihmisten pihalla. Mutta sisuksissa kihisee - jos kerran elämässään lähtisi persimon-varkaisiin...

Ruiskeita renkaassa

Kaliforniassa pysäköintipaikan löytäminen on yleensä siedettävän helppoa. Koska ihmiset autoilevat paljon, on se myös huomioitu kaupunkien infrastruktuurissa (uuh, nyt tuli sivistyssanabingoon ainakin kaksi ruksia!)

Pysäköinti kaupunkien keskustassa on usein ilmaista, pysäköintiaikaa vain on rajoitettu. Minulle on kuitenkin ollut mysteeri, mikä tai kuka pysäköintia valvoo, kuinka tiiviisti ja miten.

Silloin tällöin olen nähnyt kaupungeilla pörräävän golfkärryn kokoisia traffic controller -autoja. Joku siis valvoo.

Mutta tänään näin ensimmäisen kerran, että valvontakärryn kuski teki muutakin kuin vain partioi. Kärrykuski ajeli hiljalleen Palo Alton keskustan kadulla tien reunaan pysäköityjen autojen vierellä ja jokaisen auton vasempaan takarenkaaseen kuski suihkautti pitkävartisella ruiskulla valkoisen täplän. Kyseiselle tielle sai auton pysäköidä kahden tunnin ajaksi.

En tosiaan tiedä, mitä täplä tarkoittaa. Ehkä parkkipirkko tulee kahden tunnin päästä katsomaan, onko kadulla vielä täplärenkaisia autoja ja jos on, niin hän siirtyy väriruiskeista järeämpiin aseisiin. Rengaslukkoja ja autojen hinausta täällä näkee usein.

Näin, nyt tiedätte tämänkin. Olin niin otettu kiehtovasta näystä, että minun täytyi saada jakaa se kanssanne. Verratonta viikonloppua kaikille!

The City, jälleen kerran

Meillä kyläilevien Suomen-vieraiden kanssa ehdimme viikonloppuna viettää mukavan päivän San Franciscossa. Lapset olivat lastenhoitajan huomassa, joten kaupunkipäivä sujui ihmeellisen juohevasti ja ehdimme nähdä työpäivän mitan aikana vaikka mitä.

Yksi SF:n ylivoimaisesti tunnetuimmista nähtävyyksistä on jyrkässä mäessä mutkitteleva, yhden kaistan levyinen Lombard Street. Sen lienee jokainen vähänkään amerikkalaisia televisiosarjoja tai elokuvia katsellut joskus nähnyt.

Katu oli aivan hauska paikan päällä nähdä, mutta ei se mitenkään ällistyttävä kokemus ollut. Jyrkkiä mäkiä on kaupunki täynnä. Hillittömästi turisteja Lombard Streetiä kuitenkin oli ihmettelemässä, ja mutkakadun yläpäässä oli poliisi ohjaamassa liikennettä, sillä kurvikkaalle tielle oli jatkuva autojen jono.

Valokuvaustaitoni eivät riitä näyttämään, kuinka jyrkkiä kaupungin mäet ovat. SF:ssa autoilu on välillä kuin huvipuistossa olisi. Tämäkään mäki ei ole jyrkimmästä päästä.

Rouvia lähellä Chinatownin kulmia.

Jotain tässäkin ilmoitellaan, kiinaksi.

Kalsarit kuivuvat somasti ikkunassa.

"Tää johtoliitäntä on täysin turvallinen, ihan varmasti on. "

Kiinalaisten englannin kieli on aina kovin persoonallista.

Täältä saa itämaista kauneutta.

Chinatownissa on ihmeellisiä ruokakauppoja.

Mitähän lienevät nämäkin hiutaleet ja möhkylät?

Rannalla

Elokuun alkupäivinä meillä käyneiden vieraiden kanssa kävimme jo tutuksi tulleessa Half Moon Bayssä. Kamerassa näkyi olevan tällaisia kuvia, laitan ne tänne ilman sen kummempia selityksiä.

Merenranta on kyllä hieno. Lapsetkin rauhoittuvat siellä leikkimään jotenkin eri tavalla keskittyneinä ja hyväntuulisina. Pitäisi käydä useammin.

 

 

 

 

 

Sesonkiöverit

 

Joulun aikaan syön suklaata reippaasti yli kaiken järkevän määrän. Kesällä mansikoiden satokauden ollessa parhaimmillaan ahmin mansikoita niin paljon, että sattuu.

Olen sesonkiövereiden kannattaja. Joitakin asioita on saatavilla niin harvoin, että kun niitä on tarjolla, kannattaa niistä iloita kunnolla. Tämä pätee suklaan ja mansikoiden lisäksi muun muassa kanttarelleihin, suppilovahveroihin, runebergintorttuihin, laskiaispulliin, pashaan ja mustikoihin. (Okei, suklaata saa aina, mutta esimerkiksi Juhlapöydän konvehtien liikakäyttö kuuluu vain jouluun.)

Kaliforniassa överilistaan ovat liittyneet kiven sisältävät hedelmät: mangot, persikat, nektariinit ja luumut. Olen voimaton notkuvien hedelmälaarien edessä.

Mangojen autuudesta olen blogissa vuodattanut aiemminkin. Tällä hetkellä näyttää siltä, että mangojen paras satokausi on ohi, sillä niiden pauna- ja kappalehinnat ovat nousseet kovasti.

Tilalle ovat tulleet persikat kavereineen. Eilen suosikkiruokakaupassani Milk Pailissa oli kivisten hedelmien paunahinta 69 täkäläistä senttiä eli suunnilleen euron kilo. Kyllähän sellaisesta ihminen sekoaa. Nyt vatsani kiertää liiallisesta nektariinien syönnistä.

Järkevää? Ei sitten tippaakaan. Terveellistä? Ehkä parempi ahmia näitä kuin ranskanperunoita. Plussana pidän sitäkin, että lapsistamme on tullut samanlaisia hedelmä-ahmatteja kuin äidistään.

Kolmevuotias havainnoi kenkäkulttuurista

Olimme sunnuntaina mukavalla kyläilyreissulla T:n ja lastemme sukulaisten luona. Koska olimme amerikkalaisessa kodissa, kukaan ei sisälle mennessä riisunut kenkiään jalasta, vaan sisätilojen ja pihan väliä marssittiin kengissä, niin lapset kuin aikuiset.

Tämä on asia, mihin en meinaa millään itse tottua, vaikka hyvin tiedän, että suuressa osassa maailmaa näin tehdään. Pohjoismaisen kotiäidin sydäntä kylmää, kun lapset säntäävät crocseissaan hiekkalaatikolta olohuoneen kokolattiamatolle tai kiipeävät sohvalle.

Oli herttaista huomata, että kun viikonlopun kyläreissun jälkeen istuimme kotona iltapalalla, J otti kenkäasian puheeksi. Poika mietiskeli kaakaomukinsa äärellä ääneen sitä, kuinka kyläpaikassa kaikki olivat kengät jalassa sisälläkin. Me T:n kanssa sitten selvitimme, että näin tosiaan oli ja että niin joissakin kodeissa tehdään. Aika mainiota, miten pieni mieli työstää kulttuurieroja ja että poika tosiaan kiinnitti huomiota asiaan.

Suomessa ja Virossahan kengät otetaan sisälle mennessä aina pois. Sanoisin jopa, että Virossa asiassa ollaan vielä ehdottomampia. Olen monesti Tallinnassa toppuutellut meillä lyhyesti oven suussa piipahtaneita ihmisiä, että kenkiä ei tarvitse ryhtyä riisumaan, jos ottaa kaksi askelta eteisen kuramatolla. Virolaiset tuntuvat olevan tämän suhteen hyvin tarkkoja, mikä tulee itsekin pitää mielessä, kun virolaiskodeissa käy.

Täällä Kaliforniassa naapurustossamme on paljon aasialaisia perheitä. He eivät ulkona ollessaan koskaan ole paljain varpain, eivät edes lapset. Tämän takia meillä on ollut välillä pihamaallamme hieman hassuja tilanteita, kun J ja K viilettävät nurmikolla paljain kintuin, mutta aasialaislapsilla on tiukasti lenkkarit jalassa.

Asia on ollut jopa pieni ongelma siinä mielessä, että naapurien lapset ovat alkaneet pihalla kiskoa kenkiään pois, koska J ja K:kin niin tekevät. Tätä vanhemmat eivät salli. Lisäksi naapuruston lapset usein kyselevät ihmetellen meiltä aikuisilta, miksi J ja K ovat ilman kenkiä.

Eläköön pienet erot - ja paljaat varpaat kesäisellä nurmikolla!

Pakko matkustaa on jonnekin

Tällaisia viljavia, vehreitä maisemia ihailimme lauantaina yläilmoista:

 

Emme kuitenkaan olleet näkymältä puolta metriä korkeammalla. Peltotilkut ovat pienoismalleja, joita ihailimme San Josessa pidetyssä pienoisrautateiden myynti- ja näyttelytapahtumassa.

 

Viime viikonloppuna näkemämme lennokit olivat komeita, mutta niin olivat pienoisrautatietkin. En ollut lähimainkaan näin hienoja rautatiepienoismalleja koskaan nähnyt, joten kyllä riitti katseltavaa.

 

Johtuneeko sitten lapsuuden nukkekotileikeistä, mutta pienoismalleja oli tavattoman viehättävä ihmetellä, vaikkei sen kummemin junaharrastaja olekaan. Ei voi kuin hämmästellä ja ihastella harrastajien äärimmäistä asiaan paneutumista ja vaivannäköä. Hienoa, että jotkut vielä jaksavat tällaista tehdä. Paikalla oli mm. workshop, jossa eräs setä opetti jotakin junankokoamishommaa siitä kiinnostuneille.

 

Todelliset junaharrastajat olivat pukeutuneet asianmukaisesti koneenkäyttäjän haalareihin ja hattuun.

 

Tapahtuma oli todella mukavan leppoisa, ja meiltä vierähtikin siellä koko iltapäivä, vaikkei messualue mikään lentokentän kokoinen ollut. Lapset viihtyivät erinomaisesti.

 

Harvemmin näkee kolmevuotiasta seisomassa pitkiä aikoja paikoillaan syvästi keskittyneenä. J jaksoi seisoa rautateiden varrella tuijottamassa pihiseviä, puhisevia ja piipuistaan savua puskevia junia lähes loputtomasti. Paikalla oli lapsille myös kaksi puista junarataa leikittäväksi, missä J ja K viettivätkin pitkiä aikoja täysin leikkiin uppoutuneina.

 

 

 

 

 

 

Oivallista, ystävällistunnelmaista ja rauhallista hupia oli tämä. Pienet ostoksemme maksoimme käteisellä, vaikka olisi näköjään moni muukin maksutapa käynyt!

Sardiini, pingviini, merivuokko ja moni muu

Monterey on pieni merenrantakaupunki vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä Piilaaksosta lounaaseen.

Montereyn historia haisee sardiinille ja peltitölkeille. Montereyssä oli lukuisia sardiinin tölkittämöjä siihen asti, kunnes meren annit liikakalastuksen takia loppuivat lähivesistöiltä 1950-luvulla.

Sardiinibisnes päättyi, mutta jäljelle jäi lukuisia tehdashalleja satama-alueella, joka nykyisin kulkee nimellä Cannery Row (suomeksi suunnilleen "Tölkittämöjen Rivi").

Alue on lähinnä vain yksi katu, joka on ennen ollut nimeltään Ocean View Avenue. Vuonna 1945 John Steinbeck kirjoitti romaanin nimeltä Cannery Row (suomennettuna nimellä Hyvien ihmisten juhla), joka sijoittui Montereyhin. Myöhemmin katu nimettiin uudelleen Steinbeckin romaanin mukaan. Wikipedian artikkeliin Cannery Row'sta pääsee tästä.

Nykyisin Cannery Row on turistirysä. Sardiinipurkittamot ovat saaneet uuden elämän muututtuaan kahviloiksi, ravintoloiksi ja kaupoiksi.

 

Montereyn suurin turistinähtävyys lienee silti Monterey Bay Aquarium, jonka väitetään olevan eräs maailman hienoimmista akvaarioista.

 

 

Perheneuvostomme voi vakuuttaa, että paikka on ehdottomasti käymisen arvoinen. Harva nähtävyys on sellainen, jossa on näin täysipainoisesti kiinnostavaa katseltavaa niin yksivuotiaille kuin aikuisillekin.

 

Kerrassaan upeassa akvaariossa pääsee suurten lasiseinien takaa ihmettelemään meren asukkeja. Minulla oli täysi työ nostella loksahtelevaa leukaani takaisin sijoilleen, kun ihailin meduusoja, vasarahaita, rauskuja, kilpikonnia, pingviinejä ja huikeita haidenväistelymuodostelmia tehneitä kalaparvia.

 

Lapsille paikka oli aivan erinomainen, sillä kun joka puolella oli talon kokoisia akvaarioita, oli kaikkialla jatkuvasti nähtävää. Akvaariossa oli myös erityisesti lapsille tarkoitettuja alueita, mutta ei niitä erityisesti käynnillä kaivannut.

 

Ainutlaatuinen elämys oli päästä silittämään vedessä lipuvaa rauskua. Eräs allas oli rakennettu niin, että sen reunalta saattoi kurotella veteen ja onnistuessaan paijata ohi huljuvaa meren ihmettä. Tiedoksenne: rausku on sileä, pehmeä ja vähän limaisen tuntuinen.

 

 

Kaikesta komeasta nähtävästä suosikikseni jäi viimeisessä kuvassa silmittelevä, keittiön ruokapöydän kokoinen möhkäkala (eng. sunfish, lat. Mola mola). Elukka oli hyvin vaikuttava, kun se ilmestyi jostakin akvaarion uumenista möllöttämään lasin taakse suoraan nenän eteen.

Möhkäkalan olisi saanut akvaarion myymälästä pehmoeläimenä, ja nyt vähän mietityttää, olisiko sellainen sittenkin pitänyt ostaa...