Bloggailun munat ja kanat

Minulla on tuolla blogin oikeassa palkissa kohta "Suosituimpia Lahden takana -blogin postauksia". Kolmen kärjessä ovat varmaan vuoden ajan olleet aivan samat kirjoitukset.

Tämä tuskin tarkoittaa, että kyseiset tekstit olisivat ylivertaisen nerokkaita, vaan sitä, että kun ne koko ajan näkyvillä roikkuvat, saattavat sattumalta blogiin päätyneet niitä herkemmin klikata. Muu ei voi selittää sitä, että esimerkiksi granaattiomenoita käsittelevä postaus Top 3:ssa jatkuvasti on.

Mietinkin tässä, että taidan ottaa tuon ominaisuuden palkista pois ja palauttaa sen vaikka muutaman kuukauden päästä takaisin. Olisi hauska katsoa, mitkä postaukset listaan sitten päätyisivät.

Ja näköjään palkissa roikkuu vielä kolme amerikkalaisille nettisivuille vievää linkkiä. Nyt lähtevät pois nekin.

Ehkä olisi syytä muuttaa myös blogin esittelyteksti, jonka mukaan asumme edelleen Kaliforniassa.

Noin. Tulipahan nyt mietittyä kirjallisesti nämä tavattoman tärkeät asiat. Sitten säätämään.

Ihanat säkkituolit

Tässähän alkaa olla olo kuin vanhaan hyvään aikaan, kesällä 2008, kun olimme muuttaneet Tallinnaan ja luonamme kävi paljon vieraita. Jo kaksi eri kyläilijäseuruetta on Amerikasta-paluumme jälkeen meillä käynyt ja seuraavan kahden viikon aikana meille tulee kolme eri porukkaa. Jee!

Meillä kylässä ollut ystävätär halusi lähteä käymään Tallinnan keskustassa sijaitsevassa Etno.ee-nimisessä kaupassa. Minulle paikka oli entuudestaan vieras.

En käytä pukeutumisessani kovinkaan paljon etno- tai kansallishenkisiä juttuja, mutta sisustuksessa etnotyyliset yksityiskohdat voivat olla tosi kivoja.

Yksityiskohta voi olla myös ronskin kokoinen, kuten Etno.ee:ssä myytävät säkkituolit. Katsokaa nyt näitä, ihan mielettömän hienoja! Alemman kuvan säkkituolin päällys on tanakkaa villaa. Kyllä kiitos, tahdon. Lastenhuoneeseen vähän pienemmät ja värikkäät säkit ja itselleni iso punamusta lojunta-alusta.

Turusta käymässä ollut ystävätär päätti ostaa kotiinsa tällaisen tuolin. Siinä sitten kaupassa ääneen pähkäiltiin, miten se saataisiin kuljetettua, sillä henkilöautoon tuoli ei mahdu, jos autossa on jo aviomies ja kaksi lasta.

Etno.ee pelasti mutkattomasti tilanteen - he tuovat säkkituolin kotiin Turkuun ilman mitään lisämaksua! Jestas, mikä palvelu! Jos joku Turun seudulla innostuu tällaisesta, niin kannattaa olla kauppaan yhteyksissä. Omat ostoksensa voi saada kotiin hyvinkin pian.

Jotain sentään ostin kaupasta minäkin. Täällä blogissa olen lähes kaksi vuotta sitten kirjoittanut ensimmäisen kerran Virossa hyvin suosituista etnokuvioiduista tennareista. Etno.ee:ssä oli niitä kaupan, joten lopultakin sain itselleni omat keväisen keltaiset tennarit.

Ulkona tosin on sohjoa on vielä nilkkoihin asti, joten tennarien käyttöä pitää vielä hetken odottaa.

Tämän postauksen kuvat ovat Etno.ee:n sivuilta. Kuvat nähtävästi sekoittivat postauksen fontit täysin metsikköön. Pahoittelen useampaa eri fonttia ja kirjasinkokoa. Ja jos kuvat eivät näy, niin napsauttakaa itsenne sisään Etno.ee:n verkkosivuille.

Ärrän kierrän ympär orren

Pienen ihmisen oppimisen vaiheet ovat välillä niin kovin konkreettisia. J alkoi muutama viikko sitten maistella ärrän lausumista. Ankarasti keskittyen poika sai suustaan tärinää ulos, mutta se oli kovan ponnistelun tulos.

Asioiden pitää selvästi hautua. Pari päivää sitten J tuli aamulla omasta huoneestaan alakertaan ja toivotti siskolleen K:lle reippaasti ilman ongelmia "Hyvää huomenta, K!" K-äänteen lausuminen toki sujuu, mutta K:n nimessä on myös ärrä, jonka poika täräytti hienosti.

Minä olin kuulemastani kovin tohkeissani ja pyysin J:tä sanomaan "vaari" ja "koira" ja "kitara". Kaikki ärrät pärisivät hyvin.

Nyt poika sanookin ärrän jo melkein joka paikkaan. Kovassa juttuvauhdissa äänne ei toki aina ehdi mukaan eikä ole tarviskaan, mutta se on selvää, että uutta on nyt taas opittu.

Kaivoraivo

Alan tosissani pelätä tyhjiä tontteja. Juu, tontteja, niitä tyhjiä maalänttejä, joihin ei ole vielä rakennettu mitään.

Talvella 2008 tuolloin vielä elossa ollut koiramme I tipahti tyhjällä tontilla kannettomaan kaivoon, josta elukan jollakin ihmeen tavalla sain kiskottua pois. Adrenaliini on kummallinen asia.

Pari viikkoa sitten olin lasten kanssa pihalla ja kävelin kotitiemme vartta, jossa on yksi tyhjä tontti, jossa monet lapset käyvät lumessa leikkimässä ja koirat juoksemassa.

Yhtäkkiä J huusi minua ja pyysi katsomaan jotakin kummallista asiaa. Ja mikäs se siellä: kanneton kaivo.

Minulla ehti käydä sydän polvissa ja kaikissa muissakin raajoissa säikähdyksestä. Kummatkin tenavat makasivat maassa reiän äärellä ja ihmettelivät, mikä se on. Kiittelin J:tä vuolaasti siitä, että hän oli reiän huomannut ja sanoi siitä minulle.

En tiedä, mikä kolo varsinaisesti oli kyseessä, sillä mikään supersyvä se ei ollut, ehkä rapian metrin ja luonnollisesti sinne oli jo aika monta roskakassia ehditty tyhjentää. Niin syvä se silti oli, että pientä ihmistä sattuisi, jos sinne tippuisi.

Kiukkua täynnä vein lapset kiireesti kotiin ja aloin selvittää, mihin asiasta voi ilmoittaa. T arveli, että mupo, munitsipaalpolitsei, on oikea kohde. Mupo on täällä jonkin sortin kaupungin oma järjestyksenvalvoja, jotakin poliisin ja tavallisen vartijan väliltä.

Lähetin mupolle viestin kuvan kera ja kerroin tilanteen.

Pari päivää myöhemmin sain vastauksen, jossa kerrottiin, että kiinteistön omistaja on vastuussa tonttinsa kunnossa ja että mupo ottaa yhteyttä ko. tontin omistajaan.

Olin iloinen vastauksesta, mutta arvelin myös, että hyvässä tapauksessa tämän vuosituhannen lopussa saattaa jokin styroksilätty reiän päälle tulla.

Mutta kas vain, joku jossain on sentään vastuuntuntoinen. Muutama päivä sitten kaivon päälle oli ilmestynyt kunnon jykevä betonikansi niin kuin pitääkin.

Meillä kävi hyvin. Toisin on niillä valitettavan monella ihmisellä, joita Virossa vuosittain kannettomiin kaivoihin tippuu ja kuolee. Tällaisissa asioissa huomaa, että täkäläisen yhteiskunnan järjestäytymisessä on vielä vähän parantamisen varaa.

Korkeatasoisempi turistikohde

Vaikka Tallinnassa on tietenkin monta monituista paikkaa näkemättä ja kokematta, tuntuu erityisesti meillä käyvien vieraiden kanssa jo välillä siltä, että kaikki on nähty.

Mutta odotetaanpa huhtikuulle, niin on vihdoinkin tarjolla kohde, jossa emme me eikä varmaan moni muukaan ole käynyt.

Tallinnan Teletorni avataan yleisölle 4.4.2012. Sananmukaisesti huippua!

314-metriseen torniin tulee ravintola. Luulenpa, että siellä käydään eri seurueiden kera kerta jos toinenkin, jos vain korkeanpaikankammoni sen kestää.

Torniin tulee ravintolan lisäksi tietenkin varsinainen näköalatasanne, jonka lattiassa on kuulemma muutama järeää lasia oleva kohta, joista voi katsella 170 metriä suoraan alaspäin. Hyvällä säällä tornista voi nähdä Helsinkiin asti.

Ketä torni enemmän kiinnostaa, niin kannattaa vilkaista hyvin tehdyt tornin nettisivut, jotka ovat myös suomeksi.

Aasinsiltoja pitkiä kilohaileista hammaslääkäriin

Kun syksyllä olimme Kaliforniasta käsin käymässä Virossa ja Suomessa, muistan, että Estonian Airin lentokoneessa matkalla Tallinnaan tarjottiin perinteisiä virolaisia kilohailivoileipiä, kiluvõileib. Mehän aloimme T:n kanssa suunnilleen kyynelehtiä, kun rukiin ja suolaisen kalan maku tuntui yläilmoissa niin hyvältä. Eihän se varsinaisesti mikään elämää suurempi sellofaanileipäkokemus ollut, mutta siinä kohtaa maku- ja tunne-elämys oli vahva.

Tänään käveleksin keskenäni Tallinnan keskustassa ja kävin päiväkahvilla nauttimassa kuvan voileivän sekä sen kaveriksi kaalipiiraan, kapsapirukas. Tässä lautasellisessa on minusta virolainen makumaailma aika lailla ytimessään.

Leivän ja piiraan söin Energia Kohvik -nimisessä kahvilassa, joka on uskomaton aikamatka 1980-luvun Neuvosto-Viroon. Kahvila on aivan ydinkeskustassa, hyvin lähellä Kaubamaja-tavarataloa, mutta sinne eivät näytä suuret turistimassat löytävän ja hyvä niin. Mummot ja minä saamme istua talvipompat yllä kaikessa rauhassa noin 70 senttiä maksavien voileipien ja keskinkertaisen kahvin äärellä. Kahvilassa ei ole nettiyhteyttä, joten siellä ei ole myöskään tärkeitä läppäribisnesihmisiä.

Kaupunkireissuni syy oli hammaslääkärikäynti. Jos joku etsii Tallinnasta hyvää hammaslääkäriä, niin voin suositella Viru Hambakliinik -nimistä paikkaa (kun kirjoitan tätä, niin muistelen, että olen tainnut suositella aiemminkin). Kaikki kohtaamani lääkärit siellä ovat olleet erinomaisia ja palvelut aina ajoissa ja asialliset.

Ja kun nyt hypätään samassa postauksessa vielä noin seitsemänteen aiheeseen, niin muistatteko joskus 1980-luvulla hammaslääkäreillä jaossa olleet opetustarrat? Niissä luki ainakin seuraavat pikkurunot:

"Harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu."

"Harjaa hampaat yltä alta, suukko maistuu paremmalta."

Muistelisin, että niitä oli vielä joku muukin. Nuo kaksi runoa ovat meillä käytössä iltaisin, kun kuuraamme J:n ja K:n hampaita. Voisi iltarituaaliin vielä kolmannenkin lisätä, jos vain muistaisi.

Talvihorros

Jo vain on riittänyt kylmää täällä Tallinnan suunnassakin. Vaaliviikonloppu meni täysin kotihorroksessa, jonka aikana pistin nenäni ulos ovesta kerran. Kotimme vesiputket jäätyivät vähän joka suunnasta, ja koko ajan sai olla jotakin paikkaa sulattelemassa ja jotakin tarkastamassa. Tänään onneksi mm. pyykinpesukoneen vedet heräsivät henkiin, joten olen saanut pienennettyä pyykkivuorta.

Moni on kysynyt, miltä tämä on tuntunut Kalifornian jälkeen.

Olen vastannut rehellisesti, että oikein hyvältä. Kaikki tosin kohottelevat kulmiaan epäuskoisesti: "Joo, joo, niinhän sä nyt sanot."

Vaan ihan aikuisten oikeasti - talvi tuntuu vallan mainiolta. Piilaakson ilmasto oli mahtava. Ei liian kuuma, ja marras-joulukuun säät olivat suomalaiselle todella mukavat.

Mutta niin paljon ainaisen kesän ystävä en ole, ettenkö kaipaisi välillä vaihtelua ja ilman raikkautta. 30 pakkasastetta on turhan raikasta, mutta kyllähän senkin kestää, kun tietää, ettei sitä kuukausikaupalla jatku.

Niin, helppohan se on kestää, kun sai elää kurjimman, pimeän, lumettoman loka-joulukuun valoissa ja väreissä ja tulla suoraan kirkkaaseen talveen. Ymmärrän nyt entistä paremmin niitä pohjoisen asukkeja, jotka lähtevät talvikuukausiksi jonnekin aurinkoon. Samoin voisin minäkin ilman muuta tehdä toistekin.

Olemme ottaneet lasten kanssa (siis minä ja lapset, T palasi töihin heti pari päivää muuton jälkeen) nämä ensimmäiset viikot Tallinnassa kaikin tavoin rauhallisesti. Päivät ovat menneet kotihommien ja ulkoilun parissa. Se on ollut erittäin tietoista. Nyt annamme lasten asettua omassa tahdissaan tähän maisemaan. Kaikki on mennyt hyvin ja lapset tuntuvat olevan reippain mielin.

Aika huimalta kyllä tuntuu se, että J ja K leikkivät edelleen hyvin paljon keskenään englanniksi. En toki kuvitellutkaan, että se kahdessa viikossa mihinkään katoaisi, mutta on vain niin hassu ajatus, että tässä me olemme, suomalainen, Virossa asuva perhe, jonka lapset leikkivät englanniksi. Minusta on hetkittäin tuntunut jopa siltä, että K on oppinut enemmän englantia täällä ollessa, sillä hän käyttää sitä nyt tosi paljon. No, se taitaa johtua siitä, että olen heidän kanssaan tällä hetkellä tauotta ja kuulen koko ajan, mitä tyttö pulisee.

Kaiken kaikkiaan on todella kotoinen olo olla Virossa taas. 10 kuukautta muualla on näköjään niin lyhyt aika, että ei siinä kovin kauas ehdi etääntyä. Hetkittäin tulee epätodellinen olo: oltiinko me tosiaan tässä välillä jossain?

Olemme me olleet. Tänään huomasin keittiöhommia tehdessä yhtäkkiä ajattelevani, että pitäisi käydä ostamassa hedelmiä ja vihanneksia Piilakson kantakaupastamme, kunnes tajusin, että se ei ehkä onnistukaan. Eilen lettuja paistaessani puolestaan muistelin kaihoisasti Kalifornian-kotimme kaasuhellaa.

Vielä en sentään ole käynyt tuuppimassa juomalasi kädessä jääkaapin ovea. Amerikoissa totuin täysin siihen, että jääkaapin kyljessä on jääpalakone. Se on muuten loistolaite, vaikka aluksi suunnilleen häpesin sitä, kun se tuntui niin nolon amerikkalaiselta. Elämä on takinkääntöä.