Vielä itsepalveluostoksista

Postaukseni Selver-kauppaketjun itsepalvelusysteemistä herätti kommenteissa sen verran kysymyksiä, että täsmennetäänpä asiaa vielä.

Kyllä, systeemissä on erittäin mahdollista, että kassiin sujahtaa sellaistakin, mitä ei joko muista tai "muista" piipata. Minä olen ehtinyt tuntea itseni rikolliseksi jo monta kertaa, kun olen huomannut tunkevani vanhasta tottumuksesta ostoskoriin tavaraa ilman, että olen muistanut lukea niistä viivakoodia. Sitten hermostuneena käyn käytävällä ostoksiani läpi ja mietin, mitä jo olen piipannut ja joko vartiointiliikkeen ryhmä pian tulee kumikäsineet kädessä viemään minua kohti takahuonetta.

Panikoida ei oikeasti tarvitse, sillä lukijalaitteen näytöltä voi tarkastaa, mitkä tuotteet on skannaillut.

Ja toinen kyllä: kauppa tekee yllätystarkastuksia ihmisten kasseihin. Se käy niin, että kun on itsepalvelukassalla maksamassa, kassalaitteen ruudulle saattaa lävähtää teksti "ostukontroll" eli ostostarkistus. Silloin pitää mennä vieressä olevalle tavalliselle kassalle, latoa tavaransa hihnalle ja maksaa ostoksensa siinä. Näin on käynyt minulle kerran.

Tuolloin kysyin myyjältä, miten kontrolloitavat asiakkaat valitaan. Myyjä sanoi, että kassajärjestelmä-tietokone valikoi tarkistettavat satunnaisotannalla. Niin kai sitten. Toivottavasti satunnaisotanta ei osu kohdalleni kovin usein, sillä jos on juuri pakannut ostoskärryyn hienosti neljä kassillista ostoksia ajatellen pääsevänsä nopeasti ulos kaupasta, ottaa aika lailla päähän, jos joutuu purkamaan pakkailunsa.

Kiinnostavaa on seurailla, sattuisiko joskus silmään uutista siitä, kuinka paljon itsepalvelusysteemi tuottaa hävikkiä Selverille ja onko menetelmä tosiaan tullut jäädäkseen. Virolaiseen elän ja hengitän sähköinen laite juurtuneena käteeni -mentaliteettiin Selverin piipparit sopivat kyllä hyvin.

Retroruokailua ratikkamatkan päässä keskustasta

Kaikesta retrosta, vintagesta ja menneiden muistelusta, jopa neukkunostalgiasta, on tullut parin viime vuoden aikana ainakin Tallinnassa aivan tavattoman viileetä. Retrohenkisiä kahviloita ja ravintoloita tuntuu olevan joka paikassa, ja kaikki ovat niiiin persoonallisia ja 1980-luvun lampuin sisustettuja, että ne alkavat olla kaikki varsin samanlaisia. 

Mutta eipä niiden hauskuutta voi täysin kieltääkään. Tämän postauksen kuvissa esittäytyy ravintola Söökla, suomeksi Ruokala. Sinne päädyin vahingossa, kun minun piti eräänä aamuna odotella T:tä enkä ollut vielä saanut aamiaista. Muistin lukeneeni Sööklasta jostakin naistenlehdestä, ja kun satuin olemaan korttelin päässä paikasta, menin aamupalalle. 

Kuten näkyy, ulkoapäin ruokala ei varsinaisesti houkuttele. Ravintola on teollisuusalueen sisäpihalla, joten paikkaa pitää osata etsiä. Pieni ulkoterassikin on Sööklan eteen rakennettu, mutta merimaisemia on turha odottaa. 

Mutta sisällä onkin valoisa ja mahdottoman herttainen, kuulemma 1980-luvun neuvostoruokalan tyyliin sisustettu ruokapaikka, josta saa pikkurahalla oivallista sapuskaa. Hyvin hautunut neljän viljan puuro oli muistaakseni euron ja hedelmäsalaatti toisen euron. Lounaiden hinnat ovat 2,50 - 3 euron kieppeissä. Jos olet töissä Tallinnan poliisissa, saat vielä alennusta (poliisiasema on aivan vieressä).  

Ydinkeskustasta tänne on matkaa suunnilleen 2,5 kilometria. Retrofiilistelyyn voi yhdistää ratikkamatkan, sillä ratikat 3 ja 4 (päätepysäkki Tondi) tuovat aivan Sööklan viereen. 

Tämä oli paikka, jossa tuli hyvä mieli. Silloin ei ravintola voi olla läpeensä huono. 

Itsepalvelulypsyllä ja muutenkin itsenäisillä ostoksilla

Oheisessa kuvassa näkyy kaksi asiaa, joihin en ole suomalaisissa ruokakaupoissa törmännyt. 

Valkoinen laitos on maitoautomaatti, josta lasketaan pulloon käsittelemätöntä tilamaitoa (tai siis maitoa - kaikki tilamaito-, raakamaito-, tuoremaito- ym. nimitykset ovat melko koomisia tuotteelle, joka on sitä ihteään. Tölkeissä myytävät maidon kaltaiset valmisteet ovat kaukana siitä nesteestä, mitä tulee lehmän utareista)

Tilamaitoautomaatteja on ollut virolaisissa ruokakaupoissa nyt suunnilleen vuoden verran. Toreilla maitotilojen maitotankkeja on ollut jo pidempään.

Oranssi, kännykän näköinen vimpain on puolestaan Selver-kauppaketjun ostospiippari. Kauppaan tullessaan asiakas rekisteröi kanta-asiakaskorttinsa ja saa käteensä tuollaisen piipparin. Ostoksia kaupassa valitessaan asiakas lukee itse laitteella ostoksiensa viivakoodit.

Kun ostokset ovat korissa ja on aika mennä maksamaan, asiakas ei menekään tavalliselle kassalle, vaan "kylmälle asemalle". Oranssi härpäke laitetaan lukijaan, jonka jälkeen kassakone kertoo ostoksien kokonaissumman. Sen jälkeen ostokset maksetaan pankkikortilla.

Homma voi kuulostaa mutkikkaalta ja vaati minultakin pari kauppareissua totuttelua, mutta sen jälkeen ei enää ole vanhaan paluuta. Piipparisysteemin etu on se, että ostokset saa latoa kaupassa kiertäessään suoraan omiin ostoskasseihinsa. Ei enää kassalle jonottamista eikä maksamisen jälkeen tehtävää kuumeista tavaroiden pakkailua.

Jogurtti-röyh

En muista, että olisin koskaan nähnyt kaupoissa mustaviinimarjajogurttia, en edes Suomen notkuvien maitotuotehyllyjen äärellä.

Pari viikkoa sitten ostin kokeilumielessä jostakin Tallinnan Prismasta Pajumäen talun eli tilan mustaviinimarjajogua. Nyt olen koukussa. Kääks, miten hyvää! Kerrankin marjajogurtti, joka maistuu sille marjalle, mille väittääkin maistuvansa. Visiitti maitotilan sivuille kertoi, että ovatpa jogurtit vielä luomuakin.

Lukuvinkki Tallinnan ravintoloita etsiville

Bloggaaja-kollega LK on jokin aika sitten kirjoittanut oivallisen listan omien Tallinnan kotinurkkiensa ravintoloista.

Postaukseen pääsee klikkaamalla tätä linkkiä.

Suosittelen vilkaisemaan, jos etsii kahvi- tai ruokapaikkaa Kadriorgin suunnilta. Kirjoitus on myös riemukas uutinen meille Park Cafen ystäville: Kadriorgin puiston kulmalla oleva kahvila on kuulemma taas aukeamassa.

Postaus sai miettimään, mistä omien kotinurkkien kuppiloista voisin täällä omalla tontilla kirjoittaa. Valikoima on kyllä valovuosia pienempi kuin LK:n kulmilla, mutta ehkäpä joskus sananen tästäkin aiheesta. Jos Kadriorgissa on elegantteja kahvipaikkoja, niin meilläpä on kaupungin parhaat burgerit, nih!

Tunnustus: käytän kamaa

Lapsuudenkodissani on aina syöty talkkunaa. Tai lähinnä vanhempani ovat, minä en niinkään. Talkkunasta tehdään tuoreiden mustikoiden kanssa mustikkapöperöä tai sitten talkkunaa sekoitetaan sokerin kera viiliin. 

Virossa olen vuosien mittaan todennut, että talkkunaa on monessa paikassa. Talkkunaa sekoitetaan jogurttiin tai piimään, suklaata maustetaan talkkunalla ja tietenkin on myös talkkuna-kohukkeita. 

Silti vasta muutama viikko sitten tulin maistaneeksi ensimmäistä kertaa talkkuna-piimäjuomaa. 

Viroksi sen nimi on kamajook. Kama tarkoittaa talkkunaa (kyllä, tämä on taas niitä suomalaisia hauskuuttavia viron kielen sanoja) ja jook on juoma. 

Maistoin juomaa ja tuumasin sen olevan kummallisen makuista. Sitten otin toisen ja tuumasin, että eipä se oikeastaan hassumpaa olekaan. 

Seuraavana päivänä marssin kauppaan ja ostin pussin kamaa. Muutamasta teelusikallisesta kamaa mansikanmakuiseen piimään sekoitettuna syntyy oiva, raikas juoma. Kuiva, hapan ja makea samaan aikaan. Vähän kuin punaviini - ei oikeastaan kovin hyvää, mutta silti tahtoo ottaa toisenkin lasin. 

Minä olen tottunut siihen, että talkkuna on rakenteeltaan täysin hienojakoista. Täkäläinen kama on karkeampaa. Ei nyt aivan leseisen kaltaista, mutta sellaista, että juomaan tulee pieni karkeuden tuntu. Samoin huomasin, että ainakin kaupasta ostetussa kamassa on joukossa vehnää. Jotenkin muistelen, että suomalaisessa talkkunassa ei vehnää ole, ruista ja hernettä vain. 

Kamankäytöstäni tuli puhetta myös turkulaisten viikonloppuvieraidemme kanssa. He palauttivat mieleen sanan, jonka olin jo täysin unohtanut. Lounais-Suomessahan talkkunaa kutsutaan nimellä piapo. Siis piapo! Miten sellaista sanaa voi edes olla!?

Jouluinen kuva-arvoitus

Pystyttekö arvelemaan, mikä kuvan piparkakuista on melkein kolmevuotiaan "minä iteeee!!" -apulaisen tekemä?

(Kiitos äidille reseptistä, tuli oikein hyviä. Ja minä muistin koekakun!)

Banaaniletut Lahden takana -blogin tapaan

Nyt kuulkaas historian siivet havisevat.

Monenlaisesta on Lahden takana -blogissa kirjoitettu, mutta ruokareseptejä en muista jaelleeni.

Virolaisessa ruokakulttuurissa hapanmaitotuotteiden käyttö on verrattomasti yleisempää kuin suomalaisessa keittiössä. Hapukoorta eli juoksevan smetanan kaltaista hapankermaa käytetään kaikkialla. Siitä on tullut myös meidän keittiömme yleismauste.

Kaikkein tyypillisin makea virolainen leivonnainen on minun mielestäni jokin rahkakakku tai rahkapiiras. Ylipäänsä rahka taipuu täällä vaikka minkälaisiin ruokiin.

Piimää käytetään resepteissä usein taikinoiden nesteenä. Vaikka juon piimää mieluusti, piimän käyttö leivonnassa on ollut minulle vieraampaa (no, hyvin monet asiat leivonnassa ovat minulle vieraita...).

Sain lääkärin odotushuoneessa käsiini banaanilettujen reseptin, jossa letun nesteenä oli maustamaton jogurtti - hapanmaitotuote tietysti sekin. Halusin kotona kokeilla lettujen tekoja, mutta jogurttia minulla ei sillä hetkellä ollut. Joten korvasin jogurtin piimällä.

Ja kas tässä lahdentakaisen gourmet-keittiön sunnuntain aamupala:

Kuva on karsea, mutta letuista tuli vallan mainioita, paksuja, kuohkeita ja hyvin ruokaisia. Jos haikailee hieman amerikkalaistyylisiä lettuja, niin nämä voisivat sellaisia olla. Letut upposivat erinomaisesti myös junioriosastoon. 

Notta tässäpä resepti teillekin. 

Banaani-kaurahiutaleletut 

- 4 dl piimää 

- 1,5 dl pikakaurahiutaleita 

- 2 dl vehnäjauhoa 

- 0,5 tl soodaa tai leivinjauhetta 

- hyppysellinen suolaa 

- 2 munaa 

- 1 rkl rypsiöljyä 

- 2 suurta kypsää banaania pieniksi paloiksi pilkottuina 

Sekoita kaurahiutaleet jogurttiin ja annan seoksen levätä 10 minuuttia. Sekoita toisessa astiassa keskenään jauho, sooda ja suola ja lisää sekoitus sitten jogurtin joukkoon. Vatkaa muna sekaisin öljyn kanssa, lisää taikinaan ja sekoita hyvin. Lisää vielä koko systeemin joukkoon banaanien palat. Taikina on paaaaljon tavallista, suomalaista lettutaikinaa paksumpaa. 

Kypsennä letut paistinpannulla maltillisella lämmöllä, pohjapuolta noin 4 minuuttia ja toiselta puolelta hieman vähemmän (jokainen tietysti tietää parhaiten oman pannunsa ja hellan levyjen kuumuudet). 

Suosittelen mietoa lämpöä ja pitkää paistoaikaa, sillä huomasin, että tekemistäni letuista jotkut olivat jääneet melkein raaoiksi sisältä, sillä paksun taikinan pitää todella ehtiä rauhassa kypsyä. 

Edellisen postauksen hengessä toivotan Jõudu tööle ja sen päälle Head isu! 

Hyvää ja halpaa borssia

Jos haluaa, Tallinnan keskustassa voi syödä lounaita, joista saa maksaa suomalaisia hintoja. Lounassalaatti kympillä, lihaa sisältävä lounas 12 eurolla.

Mutta voi myös valita toisin. Kun katselee kivijalkoihin ja kellareihin, voi löytää oivia arkisia ravintoloita, joissa saa maittavaa perusruokaa pikkurahalla.

Pai kohvik on mainio arkilounaspaikka Tallinnan ydinkeskustassa muutaman kymmenen metrin päässä Viru Keskuksen pääsisäänkäynnistä. Tänään nautin lounaaksi valtavan lautasellisen hyvää borssikeittoa, lasin piimää ja kelpo palan rahkapiirakkaa hintaan 2,80 euroa. Seljankan hinta olisi ollut 1,60 euroa. Lihaisampi lounasvaihtoehto olisi ollut peräti 4 euroa.

Pai kohvik sijaitsee kellarissa, joten se jää helposti ohikulkijalta huomaamatta. Sijaintinsa takia paikka ei ole erityisen viihtyisä, mutta jos ei vaadi ruokailuhetkeltään isoikkunaista trendikkyyttä ja valkoisia tuoleja, on Pai erinomainen valinta.

Edellisten suomalaisvieraidemme kanssa kävimme kahvilla Nõmmen torilla, jossa kaikki neljä aikuista ja neljä lasta saivat jokainen juoman ja leivoksen tai pikkuleivän yhteensä hieman yli kuudella eurolla. Se tuntui jo melkein vitsiltä.

Viroon matkaaville muistutan vielä, että viron kielen sana kohvik ei suinkaan tarkoita pelkkää kahvilaa, vaan lähes aina kohvikissa on myös ruokaravintola. Sen takia tukevampaa ruokaa etsivän ei tarvitse ohittaa kohvik-kylttejä pelkkinä leivospaikkoina.

Kauramaidosta

En tiedä, mihin bittiavaruuteen onnistuin kadottamaan erään lukijan kommentin, jossa kysyttiin, saako Virosta kauramaitoa.

Meidän perheessämme kauramaitoa ei käytetä, joten en osaa sanoa, onko sitä ilmiselvästi tarjolla kaikissa kauppaketjuissa. Mutta joidenkin meillä kyläilleiden kanssa sitä on ostettu, ja muistelen esim. Oatly-maitoa löytyneen Rimi- ja Selver-ketjujen kylmätiskeistä. Rimi ja Selver ovat perus-marketteja, joita on joka puolella Tallinnaa ja muuta Viroa.

Toivottavasti tästä tiedosta on apua.

Tärpätinkatkuinen äitienpäivä

Äitienpäivälounaalla perheenisä vei vaimonsa ja lapsensa ravintola Rucolaan, jossa oli loistavaa ruokaa. Palvelu siellä on jostakin syystä aina hidasta, mutta onneksi lasten leikkinurkka ja ennen kaikkea erinomaisen maittava ja kauniisti esillepantu ruoka pelastaa. 

Ruuan jälkeen juhlakalulle hyökyi puuhavaihde päälle. Kun kyseinen ilmiö satunnaisesti iskee, se pitää hyödyntää, oli pyhä tai ei. Tulipahan öljyttyä pihahuonekalut ja pestyä melkoisesti ikkunoita.

Viimeisiä lastanvetoja vedellessä tulikin naapuri kutsumaan äitienpäivän iltakakulle. Siellä saimme myös ihailla naapurin korvasienisaalista. Alkaa tässä vähitellen keväältä tuntua, vaikka hengitys kakkua syödessä höyrysikin. 

 

 

 

Ah, ma kuolen

Säikähdin tänään silmänräpäyksen ajan ruokapöydässä.

J kakoi kurkkuaan hurjasti, teki todella dramaattisia yökkäilyjä, ulvoi ja pyki.

Poika söi tekemääni jauhelihakeittoa ja oli löytänyt suustaan mikroskooppisen kokoisen palan sipulia, mikä aiheutti tämän lähes eeppisen välikohtauksen.

Sipuli on kyllä kummallinen. Mikä ihme siinä aiheuttaa niin hirveää ahdistusta? Meillä on jokseenkin kaikissa ruuissa paljon sipulia ja olen oppinut, että se pitää hakata hyvin pieneksi. Mutta näköjään sekään ei aina riitä.

Luonnollisesti K on oppinut isoveljeltään näyttävät elkeet ja väittää inhoavansa sipulia, vaikka oikeasti on lapsi, joka on kuin tunkio - syö kaiken.

J:tä katsoessa tunnen syvää myötätuntoa ja näen silmissäni muutaman vuoden ikäisen pikku-S:n, joka pahaa oloa tuntien koettaa tyrkkiä jauhelihakastikkeesta sipulipalat lautasen reunoille (anteeksi, äiti!). Mutta jossakin kohtaa se loppui. Eiköhän sipulin aiheuttama oksennusreaktio lopu joskus myös J:ltä.

Wuhuu, minulle puhuttiin ja hymyiltiin kaupassa!

Olemme Suomessa, muutaman sadan kilometrin päässä Helsingistä.

Eilen kävin T:n kanssa paikallisessa K-Supermarketissa ja tökin puolisoani: huomasitko, myyjät tervehtivät ja hymyilevät!

Kun kysyin myyjältä, mistä voisin löytää hunajaa, hän jätti saman tien muut asiansa kesken ja lähti ohjaamaan minua oikeaa hyllyä kohti, esitteli hunajavalikoiman ja kertoi, että paikkakunnalla tehtyä hunajaa ei ole enää saatavilla, mutta että toista suomalaista merkkiä oli tullut tilalle. Kaikki tapahtui luonnikkaasti ja ilman tunnetta, että asiakas on rasittava, kun tulee häiritsemään myyjän kallisarvoista työaikaa.

Tämähän on melkein kuin Kaliforniassa!

Pakko on myös todeta, että pienenkin paikkakunnan marketin siisteys, selkeys ja ruokavalikoima on komea. Ja miten täällä voi keskellä talvea saada niin komeita salaatteja, kun Tallinnan Prisman hyllyssä salaatit ovat laatua "kaksi lehteä ristissä"?

Karkkihyllyn edessä pidin hiljaisen hartaushetken. Sitten lujitin luontoni ja tein vain pakollisen Suomen-ostoksen, eli ostin purkkikaupalla xylitol-pastilleja (niitä tosiaan ei saa Virosta, vaikka xylitol-purkkaa saa).

Rukiista lettuleipää

Tortilloita on hauska syödä ja rullailla. Meillä tenavatkin tykkäävät "lettuleivistä" ja pyörittelevät omia käärylöitään.

Useimmiten olemme syöneet ulkomaisia täysjyvä-tortillalettuja, mutta Amerikan-olomme aikana oli virolaiskauppoihin ilmestynyt niille vankka, virolainen kilpailija.

Kodumaine õhuke rukkileib on valtavan kokoinen ohut, taipuisa ruislätty. Valtavalla tarkoitan oikeasti todella huomattavan kokoista pyöreää leipää: lätty peittää iltapäivälehden aukeaman (ok, en ole kokeillut, mutta niin se varmasti tekee). Siitä voi sitten repiä itselleen sopivia paloja.

Me olemme täyttäneet ruislättyä esimerkiksi savusiialla. Toimii. Olen myös tuumannut, että lätystä saisi aika helposti pientä suolaista tarjottavaa. Levittelisi vain ruisräiskäleen päälle vaikkapa majoneesia, juustoa ja haluamiaan täytteitä, käärisi rullaksi ja leikkaisi tästä suolaisesta kääretortusta siivuja.

En nyt kuollaksenikaan muista, minkä leipomon tuote tuo on, eikä tuosta surkeasta epätarkasta kännykkäräpsystäkään saa selvää. Mutta jos ken Virossa tuollaista haikailee, niin perusmarketin ruisleipähyllystä voi tätä leipää etsiä.

Hapan Buddha

Viime päivinä aika on mennyt vatsataudissa, korvatulehduksessa ja jouluvieraita vastaanottaessa. Mutta onpa ehditty myös pyörähtää sunnuntaitorilla, jossa vastaan tuli perin ihmeellinen asia.

Nämä keltaiset jutut ovat nimeltään Buddhan sormet. Ne ovat sitruunoita. Tai no, hedelmälihaa niissä on ilmeisen vähän, mutta pinta tuntuu sitruunan kuorelle ja tuoksu on ihan ehta. Toripöydällä luki lapussa, mihin kaikkea sormia voisi käyttää, mutta en enää muista. Ainahan kuorta voi leivonnaisiin tms. raastaa, mutta minä laittaisin nämä esimerkiksi vappupöydässä koristeeksi simapullojen ja serpentiinin joukkoon.

Kuvista ei hahmotu mittasuhteet - yksi tuollainen systeemi on suunnilleen kahden nyrkin kokoinen.

Kaikkea sitä, toteaa maailmanmatkaaja jälleen kerran.

Kalkkunan kohtalonhetket

Kävin tänään keskiviikkona puolen päivän aikaan ruokakaupassa. Parkkipaikalla oli liikenteenohjaajat. Kaupassa oli ryysis. Tiskit ja käytävät oli ladottu niin täyteen tavaraa, että tuntui, että kaupan valikoima olisi yhtäkkiä kasvanut (ja tavaraa oli tarpeeksi ennestäänkin, sen voin kertoa).

Tämä päivä on Yhdysvalloissa tunnelmaltaa hieman sama kuin aatonaatto Suomessa. Ihmiset tekevät viimeisiä ruokaostoksiaan ja lähtevät sitten ajelemaan lomareissulle kuka minnekin. Paikallislehti tiesi kertoa, että kiitospäivän aatto on se päivä vuodesta, jolloin matkustetaan kaikkein eniten.

Onneksi ei tänään tarvitse mennä mihinkään. Olkaamme kiitollisia siitä. Huomenna pääsemme kiitospäivän aterialle täkäläisen perheen kanssa. Toivottavasti tarjolla on kurpitsapiirasta, sillä sitä en ole vielä koskaan syönyt. Jännä nähdä, onko tien päällä rauhallisempaa kuin tavallisesti ja miltä kiitospäivän kalkkuna maistuu.

Happy Thanksgiving, everyone!

Les macaronis avec du fromage

Tämä gourmet-pöperö kattilassa on ruokaa nimeltä macaroni & cheese, makaronia ja juustoa.

Siinä missä nakit ja muusi on Suomessa ravintoloiden lastenlistojen vakiokamaa, täkäläinen lasten perusmättö on mac & cheese.

Kuten näkyy, sitä voi tietenkin tehdä myös kotona. Ostetaan vain marketista pari penniä maksava pahvilaatikko, jossa on valmiina makaronit sekä pussissa valmis juustokastikesekoitus. Keitetään makaronit, kipataan kastikejauho sekaan, lisätään tilkka maitoa sekä vähän voita ja kas - lapsen pöytään naulitseva, mitään ravintoaineita sisältämätön ateria on valmis.

Ensimmäiset puoli vuotta Amerikassa välttelin makaronimössön ostoa. Ajattelin, että lapsemme pärjäävät ilmankin. Makaronia meillä tietysti kuluu paljon, mutta juustojauheen lisääminen tenavien ruokaan tuntui niin turhalta einessekoilulta, että en meinannut siihen lähteä. Tuumasin myös, että juustoa voi lisätä itsekin, jos jälkikasvu sitä haluaa.

Sitten kuitenkin kävi niin, että eräs tuttu täkäläinen rouva tarjosi syksyn mittaan lapsillemme tätä keltaista herkkua. Ja lapsethan rakastivat sitä. Sittemmin olemme muutaman kerran ostaneet ravintolassa lapsille mac & cheese -ateriat. Yleensä käy niin, että annoksia joudutaan tilaamaan toisetkin, sillä lapset kauhovat lautasensa tyhjäksi ja haluavat lisää.

Lopulta nöyrryin ja ostin muutama viikko sitten ensimmäisen kerran m&c-paketin. On tunnustettava, että se on loistava hätävara-ateria, jos mitään ei ole valmiina ja lapsilla on pihalta tullessa kiljuva nälkä. Kun oheen laittaa vihanneksia ja jotakin kaapista löytyviä edellispäivän liha-aterian rippeitä, tulee kokonaisuudesta vähän tolkullisempi ateria.

Tänään meillä oli mac & cheese -päivä ja ihmettelin jälleen kerran, mitä riippuvuutta aiheuttavaa ainetta valmistajat juustojauheeseen lisäävät. J pyysi makaronia lisää kolme kertaa ja söi ruokansa ilman mitään ylimääräistä sirkusta.

Täytyy tasapuolisuuden vuoksi sanoa, että joissakin ravintoloissa on saatu aivan loistavaa mac & cheeseä, joka on tehty uunissa gratinoimalla makaronin päälle jotakin huomattavasti parempaa juustoa kuin kelmeää cheddar-jauhoa. Uuni-makaronipaistos maistuu taivaalliselle myös aikuisen suussa.

Keltainen hedelmä

Koko Kaliforniassa asumisen ajan olen jaksanut ihastella ja hämmästellä hedelmäpuiden satoa. Ensimmäisen sitruunapuun kohtaaminen sai minut suunnilleen sekoamaan ja edelleen jaksan intoilla esimerkiksi greippi- ja limettipuista.

Olimme taannoin useamman viikon pois näiltä kulmilta. Kun tulimme takaisin, oli naapuruston puissa tapahtunut kasvupyrähdys. Eikä taaskaan meinaa immigrantti pysyä nahoissaan, kun on niin ihmeellistä nähdä ihan oikea persimon-hedelmiä kasvava puu.

Persimon-hedelmillä, jotka myös kaki- ja sharon-hedelmän nimillä tunnetaan, näyttää nyt olevan täällä paras satokausi. Kauppojen hedelmätiskeissä niitä on laareittain myytävänä aivan pikkurahalla.

Näihin keltaisiin, makeisiin palluroihin oli hauska törmätä täällä senkin puolesta, että tämän vuoden alussa olen kirjoittanut tänne blogiin persimonien suosiosta Virossa. Enpä olisi tuolloin arvannut, että hedelmät vielä saman vuoden sisällä suunnilleen tippuvat puusta päähän.

Kuvassa näkyvän, hedelmien painosta lähes lyyhistyvän persimon-puun vierestä olemme lasten kanssa useana päivänä kävelleet. J on kysynyt, voisiko hedelmiä poimia, ja minä olen joutunut kieltämään. Puu kasvaa vieraiden ihmisten pihalla. Mutta sisuksissa kihisee - jos kerran elämässään lähtisi persimon-varkaisiin...

Siis niinku niiiin Piilaaksoa

Piilaakso on siinä mielessä samanlaista seutua kuin Tallinna, että täällä kaiken voi tehdä tietokoneella.

Meillä kylässä käyneelle K:n kummisedälle Piilaakson kulmat ovat jonkin verran tuttuja, ja hän veikin minut lounaalle Specialties-nimiseen lounaskuppilaan Mountain View'ssa, jossa koin äärimmäisen nörtti-tekno-Piilaakso-kokemuksen.

Ravintolassa sai tilata ruoka-annoksen itse ravintolan ovella olevalta tietokoneelta. Tietokoneen näytöltä klikkailtiin virtuaaliselle ruokatarjottimelle ne asiat, mitä halusi syödä, vetäistiin luottokortti lukijan läpi ja kas näin: it-hörhö oli jälleen onnistunut välttymään yhdeltä ahdistavalta tarjoilija-ihmiskontaktilta.

Tilauskoneen vieressä oli pöydällä piipparilaitteita, joista yksi napattiin mukaan (laitteen numero annettin tietokoneelle tilauksen yhteydessä) pöytään mennessä. Kun ruoka oli valmis, piippari alkoi pöristä ruuan valmistumisen merkiksi ja annoksensa sai hakea ravintolan tiskiltä.

Taas voi kysyä, pitääkö kaikki aina tehdä koneella. Ei pidä, mutta juuri tämäntyyppisessä ruokailutilanteessa tilaaminen koneella on minusta aivan ok. Miksi pitäisi seisoa 10 hengen jonossa odottamassa, kun tilauksen olisi voinut tehdä jo?

Kun lähden romanttiselle kynttiläillalliselle aviomieheni kanssa, haluan tietysti, että sukkelasanainen edeskäypä hoitaa tilausprosedyyrit. Siihen asti minun täytyy tyytyä stuntti-aviomieheen ja ruuantilausautomaattiin.

(Miksi se on muuten kynttiläillallinen? Syödäänkö siellä kynttilöitä?)

Kuuma

On ihmeellistä tajuta, että on syyskuun puoliväli ja voin edelleen aamuisin pukea päälleni sortsit, t-paidan ja läpsyt. En ole käyttänyt umpinaisia kenkiä sitten maaliskuun lopun. Pari viime viikkoa täällä päin ovat olleet paikallistenkin mielestä poikkeuksellisen lämpimät. Syksyn tulon huomaa siitä, että illat pimenevät aikaisemmin. Keskikesällä pimeä tuli suunnilleen klo 21, nyt on melkein pimeää jo 19.30. Vaikka päivät ovat lämpimiä, jopa paahteisen kuumia, illat viilenevät nopeasti.

Aurinko on lämmittänyt myös meillä käyneitä vieraita, joita meillä on viime viikkoina iloksemme riittänyt. Samoin tuleville viikoille on tiedossa kaikenlaista ohjelmaa. Blogissa voi siis olla hieman uinuva vaihe tiedossa.

****

Kiitos kaikille viimeviikkoisen rahkapostauksen keskustelijoille! Kommenteissa on hyviä vinkkejä täällä päin asuville rahkan ystäville.